XXVII LUKU.
Palattuaan Courtierin asunnosta ja saavuttuaan Valleys Houseen
Barbara sai vastaanottaa kutsun heti lady Casterleyn luokse.
Kun hän saapui Ravenshamiin, hän tapasi isoäitinsä ja lordi Dennisin valkeassa huoneessa. Nämä seisoivat erään korkean ikkunan luona ja ilmeisesti tarkastelivat näköalaa. Barbaran lähestyessä he kääntyivät, mutta kumpainenkaan ei puhunut mitään eikä nyökäyttänyt päätään. Kun Barbara ei ollut nähnyt Dennis-enoa sitten Miltounin sairastumisen, niin hänestä tuntui oudolta sellainen kohtelu. Hän asettui myöskin ikkunan ääreen hiljakseen. Hyvin suuri ampiainen kiipesi pitkin ruutua, luiskahti sitten suristen alas.
Lady Casterley puhui äkisti:
"Tapa tuo elävä!"
Lordi Dennis otti esiin nenäliinansa.
"Ei siten, Dennis. Siitä syntyy tahra. Ota paperiveitsi."
"Minä aioin pistää sen ulos", mutisi lordi Dennis.
"Anna Barbaran tehdä se käsineineen."
Barbara lähestyi ruutua.
"Se on herhiläinen, luulen", hän sanoi.
"Niin on!" sanoi lordi Dennis uneksivasti.
"Joutavia", mutisi lady Casterley, "se on tavallinen ampiainen".
"Minä tiedän sen herhiläiseksi, isoäiti. Renkaat ovat tummemmat."
Lady Casterley kumartui alas, ja kun hän nousi, niin hänellä oli tohveli kädessään.
"Älä ärsytä sitä", huusi Barbara tarttuen hänen ranteeseensa. Mutta lady Casterley väänsi irti kätensä.
"Minä tahdon", hän sanoi ja pudotti tohvelin anturan hyönteisen niskaan, niin että se putosi kuolleena maahan. "Sillä ei ole mitään tekemistä täällä."
Ja ikäänkuin tämä pieni tapaus olisi sattunut jollekin kolmelle muulle ihmiselle, he seisoivat jälleen äänettöminä, katsellen ulos ikkunasta.
Sitten lady Casterley kääntyi Barbaraa kohden.
"Kas niin, oletko jo oivaltanut, millaisen tyhmyyden sinä teit?"
"Ann!" mutisi lordi Dennis.
"Niin, niin, hän on sinun lempilapsesi, mutta tämä ei pelasta häntä. Tuo nainen — hänen suureksi ansiokseen — sanon hänen suureksi ansiokseen — on matkustanut pois, päästäkseen siten Eustacen ulottuvilta, kunnes hän on taas tullut järkiinsä."
Vetäen terävästi henkeään Barbara sanoi:
"Oh, tuota raukkaa!"
Mutta lady Casterleyn kasvoille oli tullut melkein raaka ilme.
"Ah!" hän sanoi: "juuri niin. Mutta merkillistä kyllä, minä ajattelin
Eustacea." Hänen pikku vartalonsa vapisi kiireestä kantapäähän asti:
"Tämä on oleva sopiva läksy sinulle, jottet enää leiki tulella."
"Ann!" mutisi lordi Dennis jälleen pujottaen kätensä Barbaran käsikoukkuun.
"Maailma on", jatkoi lady Casterley, "tosiasiain eikä romanttisten kuvittelujen paikka. Sinä olet tuottanut kenties enemmän harmia kuin voidaan mahdollisesti korjata. Minä menin itse hänen luokseen. Minä olin hyvin suuressa määrässä liikutettu. Jos sinä et olisi käyttäytynyt niin hullusti — —"
"Ann!" sanoi lordi Dennis vielä kerran. Lady Casterley pysähtyi ja polki jalallaan maata. Barbaran silmät kiilsivät.
"Onko jotakin muutakin, jonka sinä tahdot murskata, rakkaani?"
"Babs!" mutisi lordi Dennis; mutta tyttö jatkoi, puristaen tiedottomasti hänen kättään rintaansa vasten. "Sinun on hyvä kiusata minua tänään — mutta jos tämä olisi tapahtunut eilen — —"
Kuullessaan nämä hämärät sanat lady Casterley kääntyi pois, ja hänen kenkänsä jättivät pienet tahrat kiilloitetulle lattialle.
Barbara kohotti poskelleen nuo sormet, joita hän oli niin suonenvedontapaisesti puristanut. "Älä anna hänen mennä, eno", hän kuiskasi, "älä nyt juuri!"
"Ei, ei, rakkaani", mutisi lordi Dennis, "tietenkään en — tämä jo riittää".
"Se on ollut sinun sentimentaalista hullutustasi", kuului lady
Casterleyn ääni kaukaa nurkasta, "mikä on saanut tämän aikaan".
Vastaten vyötäisillään olevan käden puristukseen Barbara ei sanonut mitään, ja hiljaisuudessa kuultiin pienen jalan vetäytyvän taaksepäin. Kumpainenkaan ikkunalla-olijoista ei kääntänyt päätään. Vielä kerran tuo jalka vetäytyi takaisin ja sitten taas työntyi eteenpäin. Osoittaen lattiata huudahti Barbara äkisti:
"Oh, taivaan tähden, seiso hiljaa; etkö jo ole kylliksi polkenut tuota herhiläistä, vaikkapa se tulikin tänne, missä sillä ei ole mitään tekemistä!"
Lady Casterley katsahti alas hyönteisen jäännöksiin.
"Inhottavaa!" hän sanoi. Mutta kun hän uudestaan puhui, niin se tapahtui vähemmän kovalla ja enemmän valittavalla äänellä.
"Oletko jo päässyt eroon tuosta miehestä — mikä nyt taas olikaan hänen nimensä?"
Barbara lensi tulipunaiseksi.
"Jos herjaatte minun ystäviäni, niin minä menen suoraa päätä kotia enkä koskaan tule puhuttelemaan teitä."
Hetken aikaa lady Casterley näytti siltä, kuin olisi saattanut lyödä tyttärentytärtään. Sitten hänen kasvoilleen ilmestyi pieni, ivallinen hymy.
"Kunnioitettava tunne!" hän sanoi.
Antaen enonsa käden pudota Barbara huudahti:
"Joka tapauksessa minun on parasta mennä. En tiedä, miksi te olette minut kutsunut."
Lady Casterley vastasi kylmästi:
"Antaakseni sinun ja äitisi tietää tämän naisen epäitsekkäästä käyttäytymisestä, saadakseni teidät pitämään silmällä Eustacea ja antaakseni sinulle tilaisuuden korjata hulluutesi aiheuttamat seuraukset. Sitäpaitsi minä tahdoin varoittaa sinua — —", hän pysähtyi.
"Mikäs nyt on?"
"Anna minun — —", keskeytti lordi Dennis.
"Ei, eno, anna isoäidin ottaa kenkänsä!"
Barbara oli vetäytynyt seinää vasten, seisoen pelättävänä, pää pystyssä. Lady Casterley pysyi äänettömänä.
"Oletteko valmis?" huudahti Barbara. "Onnettomuudeksi hän on lentänyt tiehensä." Eräs ääni sanoi: "Lordi Miltoun."
Hän oli tullut sisään nopeaan ja äänettömänä, ennen ilmoitusta, ja seisoi melkein koskettaen tuota pientä, ikkunan vieressä seisovaa ryhmää, ennenkuin kukaan häntä huomasi. Hänen kasvoillaan oli auringonpaahtamien kasvojen aavemainen näky, kasvojen, joista mielenliikutus on karkoittanut veren, ja hänen silmänsä, jotka aina muodostivat elävimmän osan häntä, olivat täynnänsä niin pistävää vihaa, että muut katsahtivat alas.
"Minä haluan puhua sinulle kahden kesken", hän sanoi lady
Casterleylle.
Tuo kesyttämätön, pikkuinen olento vavahti silminnähtävästi, kenties ensi kertaa elämässään. Lordi Dennis vei Barbaran mennessään, mutta kuiskasi hänelle ovella:
"Seiso tässä hiljaa, Babs, minä en siedä tuota katsetta."
Huomaamatta Barbara jäi siihen.
Nuo kaksi matalaa ja toisilleen niin kaukaista ääntä tässä pitkässä, valkeassa huoneessa saattoi erottaa kammottavan selvästi, mielenliikutus kun tarjosi jokaiselle sanalle yliluonnollisen kyvyn tunkeutua kaiken läpi. Tytön kiihtyneissä silmissä puhujain jokainen liike oli kohtalokkaan täsmällinen, kuten niiden pienten olentojen, jotka hän kerran oli nähnyt nukkenäyttelyssä Pariisissa. Hän saattoi kuulla Miltounin syyttävän isoäitiään hirveän kuivilla ja katkerilla sanoilla. Hän tuli lähemmäksi ja lähemmäksi, kunnes hän, nähtyään, että nämä eivät kiinnittäneet häneen mitään huomiota, oli saapunut entiselle paikalleen ikkunan vieressä.
Lady Casterley puhui:
"Minä en jaksanut nähdä sinun menevän perikatoon omien silmieni edessä, Eustace. Minä tein sen, mitä tein, ankaran harkinnan jälkeen. Minä tein parhaani sinun hyväksesi."
Barbara näki peloittavan hymyn muuttavan Miltounin kasvot — hymyn, joka uhmasi vihalla kiduttajaansa. Lady Casterley jatkoi:
"Niin, siinä sinä seisot ja näytät pirulta. Vihaa minua, jos tahdot, mutta älä petä meitä voivottelemalla ja hourailemalla siksi, ettet saa kuuta. Pukeudu sotisopaasi ja lähde taisteluun. Älä näyttele pelkuria, rakkaani!"
Miltounin vastaus vaikutti piiskaniskun tavoin.
"Jumaliste! Vaiti!"
Seurasi kamala hiljaisuus. Ei sanojen karkeus, vaan voiman näkeminen, voiman, joka äkkiä tuli paljastetuksi — kuten äkäinen koira, joka hetkeksi pääsee vapaaksi kahleistaan — sai Barbaran päästämään säikähtyneen äänen. Lady Casterley oli vaipunut vavisten tuoliin. Katsahtamatta häneen Miltoun meni ulos. Jos heidän isoäitinsä olisi kaatunut ja kuollut, niin hän ei olisi, sen tiesi Barbara, pysähtynyt katsomaan häntä. Hän juoksi esiin, mutta vanha nainen viittasi häntä pois.
"Mene hänen perässään", hän sanoi, "äläkä anna hänen mennä yksinään".
Tämän nääntyneen äänen vaikutuksesta Barbara riensi pois.
Hän saavutti veljensä, kun tämä oli astumassa autoon, jolla oli tullut, ja sanomatta sanaakaan pujahti hänen viereensä. Ajajan kasvot ilmestyivät ikkunaan, mutta Miltoun vain liikautti päätään, ikäänkuin sanoakseen: Minne tahansa, kunhan vain täältä pois!
Barbaran päähän välähti ajatus: "Jospa vain saattaisin pitää hänet täällä vieressäni."
Hän nojasi ulos ja sanoi rauhallisesti:
"Nettlefoldiin, Sussexissa — älkää välittäkö bentsiinistä — sitä saatte matkan varrelta. Saatte mitä tahdotte. Nopeasti!"
Mies epäröi, katsoi häntä kasvoihin ja sanoi:
"Kyllä, neiti. Dorkingin lähellä, eikö totta?"
Barbara nyökäytti päätään.