XXVIII LUKU.
Tallin päällä oleva kello löi seitsemää, kun Barbara ja Miltoun kulkivat korkean rautaportin kautta, tuossa pienessä nopeassa maailmassaan, mikä tuoksui hieman bentsiiniltä. Vaikka auto oli suljettu, niin pieni sadesuihku ajautui sisään avoimesta ikkunasta, virkistäen siten Barbaran kuumia kasvoja, lieventäen hieman hänen pelkoaan. Sillä nyt oli kohtalo ollut totisesti karkea; nyt kun ei Miltoun enää voinut vapauttaa itseään kärsimyksistään, niin siskon sydän vuoti verta hänen puolestaan, ja hän, Barbara, muisti unhottaa itsensä. Liikkumattomuus, millä Miltoun oli ottanut hänet vastaan, oli pahaenteinen. Ja vaikka Barbara olikin hiljaa nurkassaan, niin hän pani toivottomasti liikkeelle kaiken naisellisen kykynsä keksiäkseen keinon, millä olisi voinut tunkeutua veljensä mielentilan salaisuuksiin. Miltoun ei näyttänyt edes panneen merkille, että he olivat kääntäneet selkänsä Lontoolle ja joutuneet Richmond Parkiin.
Sateen synkistämät puut näyttivät täällä katselevan jurosti tämän suhisevapyöräisen, punaisen laatikon kulkua, puut, jotka eivät olleet vielä tuulentuoksuisessa rauhallisuudessaan tottuneet tällaisiin karkeihin tungettelijoihin. Käyskennellessään suloisella ruoholla saksanhirvi kohotti nenäänsä, ikäänkuin sanoakseen: Sanajalan myrkyttäjät, ilman teiden saastuttajat! Barbara tunsi hämärästi pilvissä, puissa ja tuulessa olevan puhtauden. Jospa se olisi vain tunkeutunut tähän hämärään, vaeltavaan vankilaan auttamaan häntä, jospa se olisi tullut unen tavoin riistämään synkät surut ja hetkeksi tekemään surun — iloksi. Mutta hiljaisine siipineen se pysyi ulkopuolella, ja tuo syvä kuilu, joka ammotti kahden sielun välillä, jäi ylipääsemättömäksi. Sillä mitä hän saattoi sanoa? Miten saada Miltoun puhumaan siitä, mitä aikoi tehdä? Mitä vaihtoehtoja nyt oli hänen mielessään? Tuliko hän jurosti jättämään paikkansa ja odottamaan siksi, kun sai uudestaan tavata Audrey Noelin? Mutta jos hän löysikin hänet, niin he tulivat vain olemaan siinä, missä olivat. Audrey oli matkustanut siinä tarkoituksessa, ettei olisi ollut Miltounin jarruna — mitähän sitten olisi tullut uudestaan olemaan! Tuliko sitten Miltoun, kuten isoäiti oli kehoittanut, pukeutumaan sotisopaan ja lähtemään taisteluun? Mutta tuo merkitsi todellista loppua, sillä jos Audreyllä nyt oli ollut voimaa matkustaa, hän ei varmastikaan tullut koskaan toista kertaa astumaan Miltounin polulle. Ja kaamea ajatus iski Barbaraan. Jos hän, Miltoun, luopuikin kaikesta, jospa hän meni pimeyteen! Miehet tekivät sen välistä, sen hän tiesi, kiihkeässä intohimon puuskassa. Mutta Miltoun ei sitä varmastikaan tehnyt, uskoineen! "Jos leivojen liverrys ei merkitse mitään — jos tuo taivas on meidän mielikuvituksemme rämettä — jos me mitättömästä ryömimme mitättömyyttä kohden — niin saata minut siitä vakuutetuksi, Babs, ja minä olen siunaava sinua." Mutta oliko hänellä vielä tuo ankkuri, joka saattoi estää hänet suistumasta mereen? Tuo äkillinen kuoleman ajatus oli Barbarasta hirveän peloittava, hänestä, jolle elämä oli iloa ja joka ei ollut koskaan nähnyt tuota suurta rauhaa. Hän loi katseensa ajajan selkään, hänen likaisenharmaaseen takkiinsa ja punaiseen kaulukseensa, löytäen jotakin lohdutusta sen kiinteydestä. He olivat autossa, Richmond Parkissa! Kuolema — tunnoton, uskomaton kuolema! Oli tyhmää olla peloissaan! Hän pakotti itsensä katsahtamaan Miltouniin. Tämä näytti nukkuvan, hänen silmänsä olivat suljetut, kädet ristissä — vain hänen silmäluomiensa värinä ilmaisi toista. Mahdotonta oli sanoa, mitä tuon julman, valvovan unen sisällä tapahtui, unen, mikä sai Barbaran tuntemaan, kuin häntä ei olisi ollut siinä ollenkaan, sillä niin perin pohjin Miltoun näytti sulkeutuneen itseensä!
Miltoun avasi silmänsä ja sanoi äkisti:
"Niin, sinä ajattelet, että minä aion kohottaa käteni itseäni vastaan, Babs?"
Hirveästi säpsähtäen tämän ajatuksensa paljastumisen johdosta Barbara saattoi vain vetäytyä syrjään ja änkyttää:
"En, oh, en!"
"Minne me oikein ajamme tällä vehkeellä?"
"Nettlefoldiin. Tahtoisitko, että pysähtyisimme?"
"Sama se minulle, minne tahansa."
Peläten hirveästi, että Miltoun vaipuisi jälleen tuohon julmaan äänettömyyteen, Barbara tarttui arasti hänen käteensä.
Ilta pimeni nopeasti, auto kulki suurella nopeudella, jätettyään taakseen Surbitonin huvilat, mäntyjen keskellä ja kanervakenttää pitkin, mikä oli synkkänä haihtuvan valon johdosta.
Miltoun sanoi omituisella, hitaalla äänellä: "Jos minä tahtoisin, niin minun tarvitsisi vain avata tämä ovi ja hypätä. Sinä, joka uskot, että me 'huomenna kuolemme' — saa minut siitä vakuutetuksi, jotta voisin vapauttaa itseni hyppäämällä ulos näistä vaunuista!"
Sitten hän lisäsi, nähtävästi säälien Barbaran käden puristusta: "Kaikki hyvin, Babs, me tulemme rauhallisesti viettämään tämän yön vuoteissamme."
Mutta tämä ääni tuntui Barbarasta niin lohduttomalta, että hän toivoi nyt hiljaisuutta.
"Surkaamme hiljaisuudessa", mutisi Miltoun, "jos emme voi muutakaan.
Olen pahoillani, että olen häirinnyt sinua."
Puristautuen lujasti häntä vastaan Barbara mutisi:
"Jospa vain — —. Puheleppas minulle!"
Miltoun oli vaiti, vaikka sivelikin siskonsa kättä.
Näillä autioilla teillä auto kiiti tavattoman nopeasti, vinkuen surkeasti. Barbaran valtasi nyt halu tarttua Miltounin päähän ja vetää se syliinsä, mutt'ei uskaltanut tehdä sitä. Hän tunsi sydämensä tyhjäksi ja araksi. Olisi ollut kokonaan toisin, jos olisi saanut jotakin lämmintä lepäämään itseään vastaan. Kaikki todellinen, oleellinen lohdutus näytti pujahtaneen tiehensä. Täällä mäntyjen synkkien henkien keskellä — täällä, ikäänkuin kahden maailman rajamailla — vain hänen rintaansa vastaan nojaava poski olisi voinut poistaa hänen syvän levottomuutensa, hänen, joka tunsi itsensä metsään eksyneeksi lapseksi.
Auto hiljensi, ajaja sytytti lyhtynsä, ja hänen naamansa ilmestyi ikkunaan.
"Tässä meidän täytyy pysähtyä, neiti. Minun bentsiinini on lopussa.
Tahdotteko päivällistä, vai ajammeko läpi?"
"Läpi", vastasi Barbara.
Kun he ajoivat tämän pienen kaupungin läpi, mistä ostivat bentsiiniä ja kysyivät tietä, Barbara tunsi itsensä vähemmän onnettomaksi, vieläpä katseli ympärilleen eräänlaisella hartaudella. Kun he olivat lähteneet uudestaan liikkeelle, niin hän ajatteli: Jospa saisin hänet nukkumaan — meri on lohduttava häntä! Mutta Miltounin silmät tuijottivat selki selällään. Barbara oli nukkuvinaan, antaen päänsä painua toiselle puolelle, hengittäen kuuluvasti. Pyörien surinan, auton liitosten natinan, ohikulkevien synkkien puiden, kostean sanajalan tuoksujen, kaikkien näiden piti varmasti auttaa! Ja hän tunsi pian, että Miltoun tosiaankin vaipui uneen — ja sitten — hän itse ei tuntenut enää mitään.
Kun hän heräsi unesta, mihin oli nähnyt Miltounin vaipuvan, niin auto nousi hitaasti jyrkkää rinnettä pitkin, jonka päälle kuu oli kohonnut. Ilma tuoksui vahvalta ja suloiselta, ikäänkuin olisi kuljettu ruohokenttäin poikki.
"Särkät!" ajatteli Barbara. "Minä olen nukkunut."
Äkillisen pelon vallassa hän katsahti Miltouniin. Mutta tämä oli paikoillaan kuten ennenkin, nojaten selkäänsä auton seinää vastaan, tuijottavin silmin, ilman muuta elämisen merkkiä. Ja vielä puoliunisena, kuten suuri, lämmin, syvästä unesta säpsähtänyt lapsi, Barbara tarttui ja kietoutui veljeensä. Oli hirveätä ajatella, että Miltoun oli istunut siinä sillä lailla, sillä aikaa kuin hän, Barbara, oli nukkuessaan lyönyt laimin vartioimisensa. Mutta hänen syleilyynsä ei tullut mitään vastausta, minkä vuoksi Barbara häpeissään ja tuskaisena päästi hänet ja käänsi kasvonsa ulospäin.
Kaksi ohutta, tiheää, tummaa, pitkää, haukansiipien muotoista pilveä oli sattunut yhteen, niin että kuusta ei näkynyt muuta kuin vangittu hohde, mikä muistutti linnun silmää noiden pimeyden nopeiden luutien välissä. Tuo suuri, salaperäinen henki, joka pahanilkisenä hautoi suuria kuunkalpeita ruohokenttiä, näytti odottavan, iskeäkseen ja repiäkseen kynsineen ja ahmiakseen kaiken, mikä tunkeutui noiden vapauden ylätasangoiden villiin yksinäisyyteen. Barbara olisi melkein mielellään kuullut sieltä hiirihaukan vihellystä. Ja hänen unensa muistui hänen mieleensä. Missä olivat hänen siipensä — nuo siivet, jotka olivat hänet unessa kantaneet tähtiin, nuo siivet, jotka eivät koskaan tulleet häntä kohottamaan maasta hänen valveilla ollessaan? Missä olivat myöskin Miltounin siivet? Hän vetäytyi nurkkaansa; kyynel herahti hänen suljettujen silmäluomiensa välistä — toisia seurasi perässä. Niitä tuli nopeammin ja nopeammin. Sitten hän tunsi Miltounin käsivarren ympärillään ja kuuli hänen sanovan: "Älä itke, Babs!" Vaistomaisesti hän laski päänsä Miltounin rintaa vasten ja nyyhkytti katkerasti. Taistellessaan näitä nyyhkytyksiä vastaan hän menetti vähitellen onnettomuudentunteensa — tietäessään, että Miltoun ei tullut koskaan enää tuntemaan itseään niin toivottomaksi kuin juuri oli ollut. Kaikki tämä oli vain pahaa unta, mistä he tulivat pian heräämään! Ja he tulivat olemaan onnellisia, yhtä onnellisia kuin aikaisemmin — ennen viime kuukausia! Ja hän kuiskasi:
"Vain hetkinen, Eusty!"