XXIX LUKU.
Vanhan lady Harbingerin kuoleman johdosta, mikä tapahtui seuraavan vuoden helmikuussa, Barbaran avioliitto lordi Harbingerin kanssa lykättiin kesäkuuhun.
Hääpäivän varhaisena aamuna tuntui Monklandin nummen reunoilla vielä runsaasti kevään villiä suloutta.
Barbara oli jo jalkeilla ja puettuna ratsastuspukuun, kun hänen kamarineitsyensä tuli herättämään häntä. Nähdessään Staceyn hämmästyneiden silmien tähystävän hänen saappaisiinsa hän sanoi:
"Mitä nyt, Stacey?"
"Te väsytte."
"Joutavia, minä en mene hirtettäväksi."
Kieltäydyttyään ottamasta ratsaspalvelijaa mukaansa hän läksi ajamaan nummelle, missä oli ollut Courtierin kanssa vuosi sitten. Siellä oli runsaasti maili tasaista, lyhyen, vielä kukkimattoman kanervan peittämää nelistyskenttää. Hän ajoi kiinteästi, ja hänen henkensä ratsasti ikäänkuin hänen edellään, haluten päästä hyyppien ja kuovien keskelle ja tuntea turpeisen maan luiskahtelevan allaan ja tuulen löyhyttelevän vasten hänen kasvojaan sinisen taivaan alla. Hän ajoi kuumaverisellä lempiratsullaan, joka huohottaen ja pärskyen sulasta riemusta oli valmis hyppäämään ulos sileistä nahoistaan, jonka silmien hän saattoi nähdä harhailevan toivossa päästä edes hitusenkin ymmärtämään hänen aikomuksiaan, jonka suusta hän saattoi kuulla kuolainten kalinaa ja jonka oikutkin näyttivät olevan omiaan viemään heitä lähempään kosketukseen toistensa kanssa — hän oli täynnään eräänlaista suloista kärsimättömyyttä kaikkea kohtaan, missä ei ilmennyt samassa määrässä runsasta elinvoimaa.
Päästyään nummen laelle hän pani hevosensa nelistämään. Tuuli löyhytteli hurjasti hänen kasvojaan ja kurkkuaan, hänen jokainen lihaksensa oli jännittynyt ja hänen verensä humisi — tämä oli oikeata liikunnan tuottamaa innostusta!
Hän pysäytti ratsunsa kiviröykkiön luona, mistä hän ja Courtier olivat katselleet ponylaumoja. Se oli nyt vain muistoa, hämärää ja hieman suloista, se oli jonkun erittäin ihanan kevätpäivän muistoa, jolloin puut näyttävät kukkivan meidän silmiemme edessä ja sulassa hillittömyydessään levittävän sitruunantuoksua. Ponyt olivat siellä vieläkin, ja etäämpää näkyi hohtava meri. Hän istui ajattelematta mitään, mutta miten ihanaa oli elää! Kaikki tämä oli niin täyttä ja suloista, oli vapautta ja voimaa! Kaukana lännessä yksinäisen farmin yläpuolella hän saattoi nähdä kahden hiirihaukan suurissa kehissä ajavan otusta. Hän ei kadehtinut niitä — hän oli niin onnellinen, niin onnellinen kuin aamu. Ja hänet valtasi äkkiä totinen, kaikkivoittava halu päästä vuorten huipuille.
"Minun täytyy", hän ajatteli, "yksinkertaisesti minun täytyy!"
Laskeuduttuaan alas hevosen selästä hän heittäytyi selälleen ja unhotti kaiken, taivasta lukuunottamatta. Hänen ruumistaan, jota kannatti lämmin, pehmeä kanerva, kosketti hiljaa tuuli. Hänen henkensä yhtyi tyyneen, aavistamattomaan vapauteen. Yltäkylläisen viehättyneenä hän ei enää tuntenut, oliko iloinen.
Hänen Halinsa yritti pureskella hänen hihojaan ja herätti hänet siten. Hän nousi satulaan ja ratsasti alas. Lähellä kotiaan hän oikaisi niityn poikki, minkä läpi juoksi kaksi pientä puroa, muodostaen suistomaan, mikä oli täynnänsä purppuransinisiä kämmekkäitä ja keltaisia kurjenmiekkoja. Tämän pitkän ja niin moninaisen, kirjavakukkaisen ja -puisen niityn toisesta päästä toiseen kulki kevään viime tunnelma.
Barbaran ja hänen hevosensa vuoksi muutamat ponyt kapsahtivat pystyyn aran uteliaina ja seisoivat turvallisen matkan päässä, turvat epäilevästi ojolla, heilutellen hoikkia häntiään. Ja äkisti jossain korkealla, seuraten omaa musiikkiaan, kaksi käkeä lensi poikki nummen orapihlajia kohden. Tarkastaessaan nuolenmuotoisia lintuja hän huomasi jonkun tulevan itseään kohden pyökkipuiden välistä ja näki äkkiä, että se oli mrs Noel!
Hän ratsasti eteenpäin punastuen. Mitä uskalsi hän sanoa? Saattoiko hän puhua häistään ja ilmaista siten Miltounin läsnäolon? Saattoiko hän ollenkaan avata suutaan herättämättä joitakin tuskallisia tunteita? Sitten kärsimättömänä päättämättömyytensä johdosta hän alkoi:
"Kovin hauskaa nähdä teitä jälleen. Minä en aavistanut teidän olevan täällä."
"Minä tulin Englantiin eilispäivänä, vain katsomaan, miten tavarani pakataan."
"Oh!" mutisi Barbara. "Te tiedätte, mitä minulle tapahtuu, luulen?"
Mrs Noel hymyili, katsahti ylös ja sanoi: "Kuulin sen eilisiltana, kaikkea hauskaa teille!"
Barbara tunsi kurkkuaan ahdistavan.
"Oli niin hauskaa tavata teitä", hän mutisi vielä kerran, "mutta minä luulen, että minun täytyy rientää", ja sanottuaan "hyvästi" hän ratsasti tiehensä.
Mutta hänen iloinen mielialansa oli hävinnyt. Vieläpä ratsukin näytti astuvan epätasaisesti, siitä huolimatta, että asteli takaisin talliin päin, mikä siitä tuntui aina mielenkiintoiselta kymmenen minuutin poissaolon jälkeen.
Mrs Noel ei ollut muuttunut, paitsi että hänen silmänsä näyttivät tummemmilta. Jos hän olisi osoittanut pienintäkin itsesäälin merkkiä, niin Barbara ei olisi ollenkaan tuntenut itseään niin murheelliseksi ja lamaantuneeksi kuin nyt. Jätettyään tallin hän huomasi, että tuuli ajoi suurta, valkeanhohtavaa pilveä. "Eikö sittenkään tule kaunista säätä!" hän ajatteli.
Astuttuaan sisään vanhojen, niin sanottujen salaportaiden kautta, jotka veivät suoraan kirjastoon, hänen piti kulkea tuon suuren, synkän huoneen läpi. Siellä hän näki Miltounin istumassa nojatuolissa vastapäätä liettä, kirja polvella, mitä hän ei kuitenkaan lukenut, katsellen vain vanhan kardinaalin kuvaa. Hän riensi eteenpäin varpaillaan, henkeään pidätellen, peläten häiritsevänsä tuota omituista miestä, tuntien itsensä myöskin syylliseksi uuden tietonsa johdosta, jota ei aikonut ilmaista. Hän oli kerran polttanut sormensa näiden välisessä liekissä eikä halunnut tehdä sitä enää toista kertaa!
Ikkunasta hän näki, että oli alkanut sataa rankasti. Hän pääsi makuuhuoneeseensa kenenkään huomaamatta. Huolimatta ilomielisyydestään nummella tämä hänen tyttöikänsä viime seikkailu ei ollut ollut täysin onnellinen. Hänellä oli entiset tunnelmansa, entiset epäilynsä ja tyytymättömyytensä, jonka hän oli luullut hävinneeksi. Nuo kaksi! Sulkea silmänsä ja olla onnellinen — oliko se mahdollista! Puistoon oli ilmestynyt suuri sateenkaari, niin lähelle, ettei ollut moista ennen nähnyt, ja sen toinen pää laskeutui maahan jossakin lähellä olevalla niityllä. Aurinko paistoi jälleen tuulenviemän kirkkaan sateen läpi. Siniset jalokivet olivat alkaneet koristaa tummia ja vaaleita ja kultaisia pilviä. Outo vaalea valo — kevään henki, mikä kulki ohi tällaisena viimeisenä väkivaltaisena purkauksena — maalasi kaikki puiden lehdet, ja satoja villejä värivivahduksia oli laskeutunut alas, kuten täplikkäät linnut nummelle ja kedoille.
Barbaran valtasi toivottoman kauneuden hetki. Kiitävän viileyden henki lensi suoraan hänen sydämeensä. Hän risti kätensä rinnoilleen koettaakseen pidättää tätä hetkeä. Kaukana jossakin käki kukkui — ja kuolematon kutsu kävi tuulen mukana. Tämän kutsun mukana kaikki kauneus ja värit ja elämän viehätys näytti kiitävän. Jospa hän olisi voinut tarttua siihen ja pitää sitä aina sydämessään, samalla lailla kuin voikukat vangitsevat auringon ja pudonneet sadepisarat orjantappurapensaassa ikkunan alla sulkevat sisäänsä kaiken vaihtelevan valon! Jospa ei olisi mitään kahleita, mitään seiniä, mitään loppua!
Hänen kellonsa löi kymmentä. Tähän aikaan huomisaamuna! Hänen poskiaan alkoi polttaa. Eräästä peilistä hän saattoi nähdä, miten niitä poltti, miten hänen huulensa käyristyivät ivallisesti, miten hänen silmänsä näyttivät oudoilta. Seisoen siinä hän tarkasti kauan itseään, kunnes vähitellen hänen kasvoistaan hävisivät kaikki hämmennyksen merkit ja ne tulivat kiinteiksi ja päättäviksi jälleen. Hän lakkasi tuntemasta sydämessään tuota kiitävää, villiä tunnetta ja sensijaan tunsi itsensä kylmäksi. Vapautuneena omasta itsestään hän tarkasti tyytyväisenä, miten hänen tyyni ja loistava kauneutensa pukeutui siihen sotisopaan, jonka se hetkeksi oli riisunut.
Sinä yönä, päivällisen jälkeen, kun ihmiset olivat jättäneet ruokasalin, Miltoun pujahti omaan tyyssijaansa. Kaikista kirkossa olleista hän näytti vähimmän liikutetulta, mutta oli kuitenkin ollut syvimmin liikutettu. Vaikka häät olivatkin olleet niin hiljaiset ja yksityiset, niin hän oli pannut pahakseen kaiken arvottoman juhlimisen, mikä säesti hänen nuorimman sisarensa lähtöä. Hän olisi tahtonut, että tämä seremonia olisi tapahtunut synkässä, käyttämättä jätetyssä hovin kappelissa, missä nuo kaksi olisivat olleet vain papin kanssa kahden. Täällä, puolipakanallisessa, pienessä maalaiskirkossa, mikä oli kiireesti kukitettu ja missä puolipakanallinen kuoro lauloi raa'asti — kaikki oli pärissyt, ja kaikki vanhentuneet kestit ja kylän puolelta tulleet kunnianosoitukset ja uteliaisuudet olivat saaneet hänet kipeäksi. Vaihtaen hännystakkinsa vanhaan kotitakkiin hän meni ulos nurmelle. Avarassa pimeydessä hän saattoi vapautua kiihtyneisyydestään.
Vaalipäivän jälkeen hän ei ollut ollut kertaakaan Monklandissa.
Mrs Noelin lähdön jälkeen hän ei ollut koskaan jättänyt Lontoota.
Lontooseen ja työhön hän oli haudannut itsensä, Lontoolla ja työllä
hän oli pelastanut itsensä. Hän oli lähtenyt taisteluun.
Kaste ei ollut vielä laskeutunut, ja hän alkoi astella ketojen poikki vievää polkua. Ei ollut kuuta, ei tähtiä, ei tuulta. Karja oli liikkumattomana puiden alla. Huuhkajat eivät huhunneet, yökehrääjät eivät kuhertaneet, turilaat eivät olleet liikkeellä. Virta yksinään oli hereillä rauhallisessa pimeydessä, ja kun Miltoun kulki kiemurtelevaa satakaunojen ja voikukkien reunustamaa polkua pitkin, niin hänet valtasi tunne siitä, että hänen lähellään oli ikuinen odotus. Hänen askeltensa ääni tuntui pyhyydenloukkaukselta. Niin harras oli tämä hiljaisuus, missä miljoonien lehtien ja korsien hyvätuoksuinen pyhä savu kohosi.
Astuttuaan viimeisen porraspuun poikki hän tuli lähelle Audreyn autiota huvilaa, hänen lehmuksensa alle, mikä Courtierin seikkailuyönä oli roikkunut mustansinisenä kuun ympärillä. Siltä puolelta vain ristikkoaita ja jotkut pensaat rajoittivat Audreyn puutarhaa.
Talo oli kokonaan pimeä, mutta monet hoikat, valkeat kukat, maasta nousevan kirkkaan huurun tavoin, kietoutuivat ilmaan kukkalavojen yläpuolella. Nojaten puuta vasten Miltoun jättäytyi muistojen valtaan.
Hiljaisista oksista, jotka riippuivat hänen synkän muotonsa ympärillä, pieni uninen lintu päästi heikon liverryksen, siili tai joku muu pieni yöeläin kahisteli tiehensä läheisessä ruohostossa, ja perhonen lensi ohi, etsien kynttilänvaloaan. Jokin Miltounin sydämessä sai siivet ja etsi hänen rakkautensa sammuneen kynttilän lämmintä ja valoa. Sitten hän kuuli hiljaisuudessa äänen, tuntui siltä, kuin pitkän ruohon läpi olisi laahattu oksaa. Tuo ääni tuntui milloin heikommalta ja heikommalta, milloin selvemmältä ja selvemmältä, milloin taas heikommalta, mutta hän ei voinut nähdä mitään, mistä tuo ääni sai alkunsa. Ja hänet valtasi tunne siitä, että jokin näkymätön oli hänen lähellään, niin että hänen tukkansa nousi pystyyn. Jospa Jumala olisi sytyttänyt kuun ja tähdet ja antanut hänen nähdä! Jospa Jumala olisi lopettanut tämän yön odotuksen, antanut kalpean hohteen valua tähän puutarhaan ja kalpean hohteen hänen sydämeensä! Mutta yö pysyi pimeänä, eikä tuo levoton ääni tauonnut. Miltounin valtasi kammottava ajatus, että se läksi hänen omasta sydämestään, joka koetti tuntea itsensä jälleen lämpimäksi. Hän sulki silmänsä ja tiesi heti kohta, että se ei lähtenyt hänen sydämestään, vaan jostakin ulkonaisesta, lohduttomasta olennosta. Ojentaen kätensä hän liikkui tuota ääntä kohden saadakseen sen kiinni. Kun hän saapui ristikkoaidalle, niin se taukosi. Ja hän näki liekin syttyvän ja kalpean, leveän valojuovan valaisevan ruohoa.
Oivallettuaan, että Audrey oli siellä sisällä, hän läähätti. Hänen kyntensä käyristyivät ja särkyivät hänen tietämättään rautaista ristikkoaitaa vastaan. Nyt ei ollut, kuten tuona yönä, jolloin punaiset kukat Audreyn ikkunakomerossa olivat löyhytelleet tuoksuaan häntä kohden, nyt ei ollut intohimon pelkkää ylitsevuotavaa syöksyä. Syvempi ja hirveämpi oli hänessä rakkauden kaipuu — mikä näytti siltä, kuin ei koskaan enää heräisi, vaan lepäisi kuolleena noiden synkkien oksien alla olevassa synkässä ruohossa. Ja jos se olisi päässyt voitolle — mitä sitten? Hän vetäytyi takaisin puun alle.
Hän saattoi nähdä pienten, valkeiden perhosten liitävän lampun valossa, hän saattoi nähdä aivan selvästi valkeat kukat ja kalpean kukkasvartion vartioivan toisia nukkuvia, ja hän seisoi ajattelematta mitään, tuntien enää tuskin mitään, huumautuneena ja taistelun rusentamana. Hänen kasvonsa ja kätensä olivat hunajaisen kasteen tahmentamat, kasteen, joka hitaasti, näkymättömästi tippui lehmuksesta. Hän kumartui alas ja tunnusteli ruohoa. Ja äkkiä hän tuli vakuutetuksi Audreyn läsnäolosta. Niin, hän oli siellä — ulkona verannalla! Hän saattoi erottaa hänen vaalean vartalonsa kiireestä kantapäähän saakka, ja kun ei oivaltanut, että Audrey ei saattanut nähdä häntä, hän odotti hänen sanovan jotakin; mutta mitään ääntä ei kuulunut, mitään liikettä ei näkynyt, vaan Audrey kääntyi takaisin taloon. Miltoun juoksi ristikkoaitaa kohden. Mutta tiellä hän pysähtyi vielä kerran — kykenemättä ajattelemaan, kykenemättä tuntemaan mitään, ikäänkuin oman itsensä hylkäämällä. Ja äkkiä hän tapasi kätensä suultaan, ikäänkuin siinä olisi ollut hänen sydämestään päässyttä, hyytynyttä verta.
Pitäen yhä kättään suullaan ja hilliten askeltensa ääntä ruohossa hän hiipi pois.