XXI LUKU.
Courtier ei lähtenyt Monklandin hovista ennenkuin vasta vaalipäivän aamuna. Häntä oli jo jonkin aikaa omatunto soimannut. Sillä hänen polvensa oli parantunut, ja hän tiesi hyvin, että Barbara ja vain Barbara pidätti häntä siellä. Tuon suuren talon ilmakehä ärsytti häntä kovasti, tuon talon, missä oli kokonaisia palvelija-armeijoita, missä oli mahdoton tehdä mitään itseään varten ja missä tunsi olevansa toivottomasti eristettynä kaikista elävistä ja välttämättömistä elämän puolista. Hän tunsi totisesti puhdasta sääliä näitä ihmisiä kohtaan, jotka näyttivät viettävän elämää, joka tuntui olevan heidän oman yhteiskunnallisen tärkeytensä tukahduttama. Se ei ollut heidän vikansa. Hän myönsi heidän tekevän parhaansa. He olivat hyviä lajinsa edustajia, eivät olleet pehmeitä eikä ylellisiä, kuten tänä tuhlaavana ja rappeutuneena aikana oli tavallista. Ilmeisesti he koettivat elää yksinkertaisesti — mikä hänen mielestään tuntui kohottavan heidän asemansa mahtipontisuutta. Kohtalo oli tarjonnut heille liikaa. Kuka olisi voinut kohota tästä aineellisten etujen suuresta, kaikkinielevästä paljoudesta vapaana ja kutistumattomana? Courtierin tapaisesta paimentolaisesta tuntui siltä, kuin hänen silmiensä edessä olisi yhtämittaa näytelty hienoa, mutta hyvin hirveätä tragediaa, ja että tämän näytelmän keskustassa oli tyttö, joka niin suuresti veti häntä puoleensa. Joka yö, kun hän palasi tuohon korkeaan huoneeseen, joka tuoksui niin hyvältä ja jossa kaikki oli, liioittelematta, niin mainiosti järjestetty hänen mukavuudekseen, hän ajatteli:
"Hyvä Jumala, huomenna — minä olen jo poissa!"
Mutta joka aamu, kun hän tapasi Barbaran pöydässä, hänen ajatuksensa olivat aivan samoja, ja toisinaan hän ihmetellen kysyi itseltään: "Olenko minä joutumassa tuon tytön lumoihin — olenko minä muuttumassa pehmeäksi?" Hän tunsi nyt paremmin kuin ennen, että tuo erikoinen ylimysten keinotekoinen "kovuus" oli suolavettä tai etikkaa, mihin he itsesäilytysvaistosta varovaisesti upottautuivat, estääkseen siten liiaksi-suojatut kudoksensa kuihtumasta. Hän huomasi sen Barbarassakin — tuon eräänlaisen tunteenkoetuksen kaikessa, eräänlaisen epäluulon tunteellista tai lyyrillistä kohtaan, tuon eräänlaisen sympatian ja tunteen halveksimisen. Ja hänen mielensä teki yhä enemmän ja enemmän käydä kovakouraisesti tuohon verhoon, saada nähdä, saattoiko sytyttää hänet tuleen ja saada hänet leimahtamaan jonkun tunteen tai aatteen vaikutuksesta. Huolimatta Barbaran kiusoittavasta, nuoresta mielenmaltista Courtier näki hänen tuntevan hänen halunsa ja huomasi silloin tällöin huolimattomuuden piirteen väläyksen, mikä kovin veti häntä, Courtieria, puoleensa.
Ja kuitenkaan, kun hän viimeinkin jätti hyvästi vaalipäivän edellisenä iltana, hän ei voinut mairitella itseään sillä, että olisi iskenyt hänestä kipinääkään. Tuona viime hetkenä Barbara ei antanut hänelle kylläkään tilaisuutta, seisoi vain muiden naisten keskellä tyynenä ja hymyillen, ikäänkuin olisi päättänyt estää Courtierin pilkkaamasta häntä ivallisella hartaudellaan.
Hän nousi aikaisin seuraavana aamuna, aikoen poistua huomaamatta. Vaunuissa, jotka oli jätetty hänen käytettävikseen, hän tapasi pienen olennon, joka nojasi tyynyjä vastaan, niin että varpaat osoittivat, autonkuljettajan selkää. Ne kuuluivat pikku Ann'ille, joka askarrellessaan oli huomannut ajoneuvot oven edessä. Hänen kimeä pieni äänensä, joka tuli hänen nykerän nenänsä alta ystävällisenä, mutt'ei liian ystävällisenä, rohkaisi Courtieria.
"Lähdettekö te pois? Minä voin tulla veräjälle asti."
"Sepä hauskaa."
"Niin. Tuossako on kaikki teidän tavaranne?"
"Pelkään olevan."
"Oh! Onhan niitä siinä jo aika paljon!"
"Niin paljon kuin minulle sopii."
"Tietenkään teillä ei ole tapana pitää merisikoja mukananne?"
"Ei tavallisesti."
"Minulla on aina. Tuollapas on isoäidinäiti!"
Lady Casterley oli tosiaankin tiensyrjässä, neuvomassa hoikkaa puutarhuria, miten vanhaa tammea oli hoidettava. Courtier astui alas ja meni jättämään hänelle hyvästi. Tämä tervehti häntä eräänlaisella julmalla sydämellisyydellä.
"Te siis menette! Olen iloinen sen johdosta, vaikka hyvin ymmärrättekin, että minä pidän teistä persoonallisesti."
"Aivan niin!"
Lady Casterleyn silmät hohtivat pahanilkisesti.
"Miehet, jotka nauravat teidän tavallanne, ovat vaarallisia, kuten olen teille aikaisemmin sanonut!"
Sitten hän hyvin vakavasti lisäsi:
"Minun tyttärentyttäreni tytär tulee menemään naimisiin lordi Harbingerin kanssa. Minä sanon tämän, mr Courtier, teidän sielunne rauhan vuoksi. Te olette kunnian mies, pitemmälle tässä ei saa mennä."
Kumartuen hänen kätensä yli Courtier vastasi:
"Hän on oleva onnenpoika."
Pikkuinen vanha lady katsoi häneen kiinteästi.
"Varmasti. Hyvästi!"
Courtier kohotti hattuaan hymyillen. Hänen poskiaan poltti. Päästyään vaunuihin hän katsahti ympärilleen. Lady Casterley antoi edelleen neuvoja hoikalle puutarhurille. Pikku Ann'in ääni keskeytti hänen ajatuksensa:
"Minä toivon, että tulette takaisin. Sillä minä toivon olevani täällä jouluna, ja minun veljeni tulevat myöskin silloin tänne, Jack ja Tiddy, mutt'ei Christopher, sillä hän on nuori. Minun täytyy nyt mennä. Hyvästi! Halloo, Susie!"
Courtier näki hänen liukuvan tiehensä ja yhtyvän portinvartijan tyttäreen, pieneen, kalpeaan, kunnioitusta ilmaisevaan olentoon.
Auto kääntyi kujalle.
Jos lady Casterley oli suunnitellut tämän paljastuksen, mitä hän ei tosiaankaan ollut tehnyt, sillä hän oli saanut sen päähänsä Courtierin naurun johdosta, niin hän ei olisi voinut keksiä mitään tepsivämpää, sillä syvällä Courtierin sydämessä oli kulkijan hyvin todellinen epäluulo, mikä läheni melkein halveksuntaa, ihmisiä kohtaan, joilla kaikki oli niin valmiina ja järjestyksessä, kuten ylimystöllä ja porvaristolla, oli toiminnan miehen koko kauhu kaikkea sitä kohtaan, mitä hän nimitti — "puskemiseksi ja oksentamiseksi". Barbaran tavoitteleminen jossakin muussa kuin avioliiton tarkoituksessa ei ollut koskaan juolahtanut hänen päähänsä, hänen, jolla oli niin vähän sovinnaista moraalia, mutta niin paljon itsekunnioitusta. Ja salainen halu syrjäyttää Harbinger ja joutua naimisiin, missä olisi näyttänyt merirosvolta, oli aivan yhtä vähän sellaisen miehen maun mukaista, jolle ei ollut outoa pitää itseään muiden ihmisten veroisena. Hän antoi vaunujen poiketa kujalle, joka vei Audrey Noelin asunnolle, sillä hän ei voinut poistua käymättä rohkaisemassa tuota ahdingossa olevaa olentoa.
Mrs Noel tuli häntä vastaan verannalle. Ohuen ja hieman ruskettuneen käden puristuksesta — käden, joka ei ollut koskaan jouten — Courtier tunsi hänen luottavan hänen myötätuntoonsa ja haluunsa ymmärtää häntä; eikä mikään taas herättänyt parasta, mitä oli Courtierissa, niin hyvin kuin tämänlaatuinen äänetön vetoaminen hänen suojelukseensa. Hän sanoi kohteliaasti:
"Älkää antako ihmisten ajatella, että olette masennuksissa", ja puristaen hänen kättään lujasti: "Miksi teidän pitäisi menehtyä tällä tavalla? Se on synti ja häpeä!"
Mutta hän pysähtyi tuntiessaan puhuvansa sopimatonta näiden kasvojen edessä, jotka liikehtimättä ilmaisivat niin paljon enemmän kuin hänen sanansa. Courtier protesteerasi sivistyneenä miehenä, mrs Noelin kasvot olivat luonnon protesti, vasten tahtoaan menehtyvän kauneuden äänetön julistus, kauneuden, joka oli elämän kutsu syleilyyn, mistä elämä sai alkunsa.
"Minä lähden, minä", hän sanoi, "te ja minä, kuten tiedätte, emme ole sopivia näille ihmisille. Mitään vapauden lintuja ei sallita!"
Puristaen Courtierin kättä mrs Noel kääntyi pois taloon, jättäen hänet katsomaan sitä paikkaa, missä hänen valkea vartalonsa oli ollut. Courtier oli aina tuntenut suojelevaa tunnetta Audrey Noelia kohtaan, mikä vain hieman rohkaistuna olisi tullut lämpimäksikin. Mutta sen jälkeen kuin mrs Noel oli joutunut omituiseen asemaansa, Courtier ei olisi mistään hinnasta karistanut hänestä pois sitä uskoa, että hän, mrs Noel, saattoi luottaa häneen. Ja nyt kun hän oli kiinnittänyt katseensa muualle, ja kun mrs Noel oli vaikeassa pulassa, hän tunsi hänen puolestaan sitä vihaa, mitä veli tuntee, kun oikeus ja sääli ovat yhtyneet pilkkaamaan hänen sisartaan. Frithin, autonkuljettajan, ääni herätti hänet synkistä unelmista.
"Herra, katsokaapas lady Barbaraa!"
Seuraten miehen katseen suuntaa Courtier näki taivaanrantaa vastaan kallioisella kukkulalla, Ashmanin hullutuksen yläpuolella, ratsastajan patsaan. Hän pysäytti auton heti ja astui alas.
Courtier tapasi Barbaran raunioiden luota, jotka olivat tiepuolessa, jumalaisen sallimuksen suojaamina, joka odottaa siihen uskovia ihmisiä. Hän ei voinut sanoa, huomasiko Barbara hänen lähestymistään, ja hän olisi antanut kaikkensa, mikä ei ollut paljon, jos olisi saanut nähdä hänen kankean nuttunsa ja hänen ruumiinsa pehmeän lihan läpi tuohon ihmeelliseen luolaan, sydämeen, jos olisi saanut hetkenkin Ashmanin tavoin jättää kaiken aineellisuuden ja elää tuota kirkasta elämää, missä ei ole mitään raja-aitoja miehen ja naisen välillä. Barbaran hymy sai hänet niin hämille, tuo hymy, jonka hänen henkensä työnsi esiin, kuten ensimmäinen kukka työntyy maan pinnasta tekemään pilaa kevättuulista. Miten tietää, mitä se merkitsi! Ja kuitenkin Courtier ylpeili naistuntemuksellaan, jota hänellä jonkun verran olikin. Mutta hän ei keksinyt muuta sanoakseen:
"Tämä sattuma on minulle hyvin mieleinen."
Katsahtaen sitten äkkiä ylös Courtier huomasi hänet oudon kalpeaksi ja väriseväksi.
"Minä tulen näkemään teidät Lontoossa!" sanoi Barbara, ja iskien hevostaan ruoskallaan, katsahtamatta taakseen, hän ratsasti pois kummun yli.
Courtier kääntyi nummelle vievälle tielle, ja päästyään autoonsa hän mutisi:
"Nopeammin, Frith, olkaa hyvä!"…