XXII LUKU.
Vaalitoiminta oli jo reippaassa käynnissä, kun Courtier saapui Bucklandburyyn. Osittain luonnollisesta mielenkiinnosta tuloksiin, osittain puoleksi tiedottomasta harrastuksesta päästä mahdollisesti vilahdukselta näkemään Barbaran hän jätti matkalaukkunsa hotelliin ja päätti jäädä odottamaan äänestyksen tulosten julistamista. Astellen pääkatua kohden hän alkoi tarkastella päivän huvittavuuksia. Poliittisen uskon kukoistus oli karissut hänen siivissään, hänen, joka oli lentänyt ympäri maailman. Hän oli nähnyt paljon paljon elävämpiä värejä voidakseen nyt suuresti kunnioittaa noita himmeitä ja epäilyttäviä värejä, sinistä ja keltaista. Nämä jättivät hänet perin filosofiselle tuulelle. Kuitenkin oli mahdotonta päästä niistä eroon, sillä sinä päivänä itse maailma näytti siniseltä ja keltaiselta, eikä tuo kolmas, molempien puolueiden käytäntöönottama punainen väri tarjonnut mitään selvää taetta siitä, että ne olisivat nähneet jotakin hyvää toisissaan. Pikemminkin se näytti vertauskuvallisesti esittävän kumpaisenkin halua saada vihollisensa verta. Mutta Courtier havaitsi pian hänen vapaille ja kenties ivallisille kasvoilleen luoduista katseista, että kumpaisestakin riitapuolesta filosofinen silmä oli vastustajaakin vihattavampi. Aivan yksimielinen oli halu heittää sellaisia kasvoja, näyttäytyivätpä ne sitten missä tahansa, tiilenpalasella. Niiden kirotulla puolueettomuudella, niiden tavalla katsoa asiain suojusverhon läpi, tarkoituksessa nähdä, oliko mahdollisesti jotakin niiden sisällä, hän tunsi, että he pitivät niitä todellisena vastustajana — kaikkien pienien, lihavien "tosiasiain" ikuisena vihollisena, jotka siniseen ja keltaiseen pukeutuneina kerskuivat ja horjuivat sinne tänne, nimitellen toisiaan, iskien toisiaan vasten silmiä ja lyöden nenät verille. Näistä pienistä, juhlallisista, miellyttävistä olennoista, joiden naama oli vain näkyvissä, mutt'ei koskaan selkä, filosofinen silmä, jolla oli tapana kurkistaa nurkan taakse, oli inhoittava. Nuo hyvin keltaiset ja hyvin siniset, pienet, meluavat sotilaat, tinasapelit käsissä ja soitellen tinatorvillaan, tungeskelivat kaikissa ikkunoissa ja kaikilla seinillä, kääntyen vuoronperään kaikkien kansalaisten puoleen, vakuuttaen kullekin, että he ja vain he saattoivat johtaa hänet Westminsteriin. Useimmissa tapauksissa valitsijat eivät tuottaneet suurtakaan vaivaa, sillä pitäen epävarmuutta vastenmielisenä he halusivat kiihkeästi tulla vakuutetuksi siitä, että maa saatettiin heti pelastaa pienillä keltaisilla tosiasioilla tai pienillä sinisillä tosiasioilla, aina asianhaarain mukaan. Epäilemättä heillä oli tusinan verran muitakin syitä kuulua toiselle tahi toiselle puolelle, esimerkiksi se, että heidän isänsä oli ennen heitä ollut sitä ja sitä, että heidän voileipänsä oli keltainen tai sininen, että he olivat äänestäneet toista puolta viime kerralla, että he olivat miettineet uudestaan ja tarkistaneet kantansa, että olivat tulleet juoneeksi joko viatonta sinistä tai naiivia keltaista olutta, että hänen ylhäisyytensä oli oikea mies, tai että "äänestäkää Chilcoxia" tuntui niin sopivalta heidän suussaan. Mutta kaikkein tärkeimpänä ja kaikkein luotettavimpana syynä oli se, että, mikäli he saattoivat tuntea ja käsittää, totuus sillä hetkellä oli joko sininen tahi keltainen.
Ahdas pääkatu oli täynnänsä äänestäjiä. Sinne asetetuilla hoikilla poliiseilla ei ollut mitään tehtävää. Varmuus siitä, että tulivat voittamaan, näytti pitävän kaikki hyvällä tuulella. Vielä ei ollut mitään syytä halkaista kenenkään kalloa, sillä vaikka mitä tarkimmin pidettiinkin silmällä kaikkia filosofisen silmän ilmestyksiä, niin sitä tavattiin — Courtieria lukuunottamatta — vain lastenvaunuissa, eräässä vanhassa miehessä, joka horjuen ajoi pyörällä pitkin katua ja pysähtyi kysymään poliisilta, mitä kaupungissa oli tekeillä, ja kahdessa viheriänaamaisessa nuorukaisessa, jotka työntivät sekä sinisellä että keltaisella värillä koristettuja käsirattaita.
Mutta vaikka Courtier tarkastelikin näitä "tosiasioita" sellaisella epäilyllä, niin kaikkien asiaa kohtaan osoittama hartaus teki häneen tosiaan loistavan vaikutuksen. He kävivät siihen halulla käsiksi. Odotettuaan sitä kuukausia he tulivat muistelemaan sitä myöskin kuukausmääriä. Se oli epäilemättä uskonnollinen meno, mihin sisältyi mitä syvimpiä tunteita. Ja tämä tuntui Courtierista, joka oli toiminnan mies, luonnolliselta, kenties pateettiselta, mutta ei mitenkään ivattavalta asialta.
Oli jo myöhäinen iltapäivä, kun tuolle pääkadulle ilmestyi pitkä jono miehiä marssien. Jokaisella heistä oli edessään ja takanaan ilmoitustaulu, mihin oli kirjoitettu tummansinisillä, suurilla, kauniilla kirjaimilla vaaleansinistä taustaa vastaan seuraavat sanat:
Uusia selkkauksia.
Vaara ei ole vielä voitettu.
Antakaa äänenne Miltounille ja hallitukselle ja pelastakaa valtakunta.
Courtier pysähtyi katselemaan näitä suuttuneena. Nämä ilmoitustaulut eivät polkeneet vain hänen rauhanharrastuksiaan, vaan hän näki niissä jotakin muuta, jota epäfilosofinen silmä ei huomannut. Se esitti hänen mielestään vertauskuvallisesti kaikkea arvotonta kansallisessa elämässä — se oli jalomielisyyden haudalla sanomattoman surullinen hautakirjoitus. Mutta mikä saattoi kuitenkaan olla oikeutetumpaa puolueen näkökannalta katsoen? Eikö ollut toivottoman tärkeätä, että jokainen sininen hermo jännitettiin sinä päivänä käännyttämään keltaisia hermoja, joskaan ei sinisiksi, niin ainakin harmaiksi ennen yön tuloa? Eikö ollut aivan totta, että valtakunta voitiin pelastaa vain sinisillä äänillä? Voitiinko estää sinistä lehteä painattamasta noita sanoja, "Uusia selkkauksia", jotka hän oli lukenut sinä aamuna? Ei sen paremmin kuin keltaiset saattoivat estää keltaista lehteä painattamasta sanoja "Lordi Miltounin yöllinen seikkailu". Heidän ainoa tehtävänsä oli voittaa, taistelemalla aina puhtain asein. Keltaiset eivät olleet taistelleet puhtain asein, eivätkä taistelleet koskaan, ja kaikkein sopimattominta heidän puoleltaan oli syyttää sinisiä tästä sopimattomuudesta, mikä syytös oli totisesti naurettava! Mikä oli totta? Se, mikä teki maailman siniseksi, oli ilmeisesti totta, se, mikä ei sitä tehnyt, ei sitä ollut. Mitään keskitietä ei ollut! Henkilö, joka ei nähnyt asioita kummallakaan tavalla, oli pehmeä eikä mikään oikea kansalainen. Pitikö sitten luottaa keltaisten vakavuuteen — keltaiset eivät luottaneet heihin koskaan siinä suhteessa! Mutta vaikka Courtier tiesikin kaiken tämän, niin nämä ilmoitustaulut olivat hänestä erikoisen tuomittavia, eikä hän voinut olla iskemättä kepillään erääseen ilmoitustauluun. Käytävän vieressä seisonut teurastajan pony säpsähti tästä, nousi takajaloilleen ja syöksyi eteenpäin, Courtierin kera, joka oli luonnollisesti tarttunut ohjaksiin, pidellen niistä kiinni. Joku koira kiiti ohitse, Courtier kompastui ja kaatui. Ohimennessään pony potkaisi häntä päähän. Hän menetti hetkeksi tajuntansa, mutta tultuaan tajuihinsa kieltäytyi kaikesta avusta ja meni hotelliinsa. Hänen päätään pyörrytti kovasti, ja sidottuaan likaisen haavan hän paneutui vuoteeseensa.
Palattuaan näyttämästä itseään kaikilla vaaliuurnilla, mikä oli tärkein kaikista toimituksista, Miltoun sai aikaa mennä häntä katsomaan.
"Nuo teidän viime taulunne!" alkoi Courtier heti.
"Olen antanut poistaa ne."
"Ne ovat tehneet tehtävänsä — onnittelen — tulette pääsemään parlamenttiin!"
"Minä en tietänyt niistä mitään."
"Hyvä ystävä, minä en oletakaan teidän tietäneen."
"Kun erämaa on miehen ja pyhän kaupungin välissä, niin hän ei jätä matkaansa kesken siksi, että on pakotettu peseytymään matkan varrella likaisessa vedessä. Roskaväki — miten minä sitä vihaan!"
Näissä sanoissa oli niin paljon pidätettyä vihaa, että ne hämmästyttivät Courtieriakin, joka oli aina taistellut enemmistöjä vastaan.
"Minä vihaan sen keskinkertaista typeryyttä, minä vihaan sen äänensävyä ja sen katsetta — se on niin inhoittava, se on niin vähäpätöinen, Courtier, minä kärsin kiirastulen tuskia ajatellessani, että tulen menemään parlamenttiin roskaväen äänillä. On synti käyttää hyväkseen tätä elukkaa, mutta minä sovitan syntini."
Tähän outoon purkaukseen Courtier ei aluksi vastannut mitään.
"Te olette tehnyt liiaksi ankarata työtä", hän sanoi viimein, "te olette menettänyt tasapainonne. Loppujen lopuksi roskaväki on kokoonpantu sellaisista miehistä kuin te ja minä."
"Ei, Courtier, roskaväki ei ole kokoonpantu meidän kaltaisistamme miehistä. Jos se olisi, niin se ei olisikaan roskaväkeä."
"Näyttää siltä", vastasi Courtier vakavasti, "kuin teillä ei olisi mitään tehtävää tässä galeijassa. Minä olen aina pysynyt siitä erillään."
"Te seuraatte omia tunteitanne. Minä en ole yhtä onnellinen."
Sanottuaan sen Miltoun kääntyi ovea kohden.
Courtierin ääni seurasi häntä kiinteästi.
"Jättäkää politikoiminen — jos se teistä tuntuu sellaiselta. Älkää saattako turmioon omaa elämäänne kulkemalla sitä uraa, mitä kuljette, älkääkä saattako turmioon hänen elämäänsä!"
Mutta Miltoun ei vastannut.
Oli ihmeellisen hiljainen yö, kun menetettyjen asiain puolustaja jätti hotellinsa muutamia minuutteja ennen kahtatoista, otsa sidottuna hatun sisällä, ja suuntasi kulkunsa latinakoulua kohden kuulemaan vaalitulosten julistamista. Hän ohjasi askeleensa ääntä kohden, mikä muistutti jonkun hirviön hengittämistä, ja joutui jyrkältä, tyhjältä kadulta kaupungin torille, mikä oli täynnään aaltoilevaa joukkoa. Korkealla joukon yläpuolella, latinakoulun terävässä tornissa, oli kirkkaasti valaistu kellotaulu. Taivas kohosi noiden tuhansien sydänten kiihkeiden toiveiden yläpuolella aivan pilvettömänä. Courtierista, joka lähestyi toria, nuo heiluvat, valkeat, samaan suuntaan käännetyt kasvot näyttivät tuulen värisyttämiltä, villien jättiläiskukkien nupuilta. Yö oli loihtinut pois siniset ja keltaiset tosiasiat ja puhaltanut tähän tungokseen mielenliikutuksen hengen. Ja hän oivalsi heti tämän näyn kauneuden ja merkityksen — ymmärsi sen värisevien voimien ilmaisuksi, voimien, joiden ikuinen tulviminen, tasapainonhengen silmälläpitämänä, oli maailman sielu. Tuhannet itsekkäät sydämet kaikkivaltiaan kiihoituksen valtaamina!
Eräs vanha, pitkä- ja harmaapartainen mies seisoi lähellä hänen kyynärpäätään ja mutisi:
"Jännittävää työtä — mistään hinnasta en jättäisi tätä."
"Ihanaa, eikö niin?" vastasi Courtier.
"Ai, ai", sanoi tuo vanha mies, "tämä on ihanaa. Tämän vertaista en ole nähnyt sitten tuon suuren vuoden — neljänkymmenenkahdeksan — jälkeen. Tuolla ne ovat — aristokraatit!"
Seuraten tuon laihan käden suuntaa Courtier näki parvekkeella lordi ja lady Valleysin, vieretysten, katselevan kiinteästi alas väkijoukkoon. Siellä oli myöskin Barbara, nojaten ikkunaa vasten ja puhuen jollekin, joka oli hänen takanaan. Vanha mies jatkoi mutinaansa, ja Courtier saattoi nähdä hänen silmäinsä suurenevan ja hänen kasvojensa muuttuvan syvästä vihamielisyydestä. Hän tunsi vetovoimaa tuota vanhaa olentoa kohtaan, joka oli niin sieluaan myöten liikutettu. Sitten hän näki Barbaran katsovan alas häneen, käsi kohotettuna ohimolle, merkiksi siitä, että näki hänen sidotun päänsä. Courtierilla ei ollut luontoa nostaa hattuaan.
Vanha mies jatkoi:
"Te ette muista neljääkymmentäkahdeksaa, niin luulen. Silloin oli kansassa tunnetta — niihin aikoihin me olisimme kuolleet asioiden vuoksi. Minä olen nyt kahdeksankymmentäneljä vuotta vanha", ja hän nosti vapisevan käden sydämelleen, "mutta tuo henki elää vielä! Suokoon Jumala, että radikaali voittaisi!" Hänestä lähti perunaa muistuttava tuoksu.
Kaukana selän takana, väkijoukon äärimmäisellä laidalla, jotkut äänet alkoivat laulaa: "Way down upon the Swanee ribber." Sävel laajeni, taukosi, kohosi jälleen ja sammui.
Sitten keskellä toria voimakas baritoni parkui: "Should auld acquaintance be forgot!"
Laulu paisui, kunnes lopulta siihen yhtyivät kaikenlaiset äänet sopraanosta vanhan kartistin värisevään bassoon saakka. Siellä ja täällä väkijoukko lainehti pidellen toisiaan käsistä kiinni. Courtier sai oikeaan käteensä nuoren naisen pehmeät sormet ja vasempaansa vanhan kartistin kuivan, vapisevan käpälän. Hän itse lauloi ääneen. Vakava, peloittava sävel kohosi suoraan ilmaan, levisi oikealle ja vasemmalle ja häipyi kukkulain väliin. Mutta tuskin se oli sammunut, kun sama valtava baritoni parkui: "God save our gracios King!" Väkijoukko näytti kohoavan heti kahta jalkaa korkeammalle ja kohotettujen hattujen alta pääsi ilmoille ihmeellinen riemuhuuto. "Tämä", ajatteli Courtier, "on uskontoa!" Parvekkeellakin laulettiin. Lampun valossa saattoi nähdä lordi Valleysin suun, joka ei ollut kylliksi avattu, ikäänkuin hänen äänensä olisi hieman hävennyt ulostuloaan, ja Barbaran, pää pylvääseen nojaten, vuodattavan sydäntään. Mikään suu ei ollut mykkänä koko joukossa. Tuntui kuin Englannin kansan sielu olisi tämän laulun siivillä päässyt vapaaksi vankilastaan.
Mutta äkkiä laulu taukosi ja vaipui maahan kuten ammuttu lintu. Kellotaulun alta oli tullut esiin ohut, musta olento. Toisia seurasi perässä. Courtier saattoi nähdä Miltounin. Ääni huusi kaukaa takaa: "Esiin, Chilcox!" Valtava: "Hush!" seurasi ja sitten sellainen hiljaisuus, että selvästi voitiin kuulla, miten mailin päässä veturi meni syrjäraiteille.
Tuo tumma olento tuli lähemmäksi, ja pieni paperipala loisti hänen mustaa takkiaan vastaan.
"Naiset ja herrat. Äänestyksen tulos: Miltoun — neljätuhatta kahdeksansataa yhdeksänkymmentäkahdeksan. Chilcox — neljätuhatta kahdeksansataa kaksi."
Hiljaisuus näytti vaipuvan maahan ja särkyvän tuhansiksi palasiksi. Äänekkäiden eläköönhuutojen ja huokausten läpi Courtier tunkeutui kaikkine voimineen parveketta kohden. Hän saattoi nähdä lordi Valleysin nojaavan eteenpäin leveästi hymyillen, lady Valleysin vievän käden silmilleen, Barbaran käden olevan Harbingerin kädessä ja hänen, itsensä katsovan häntä suoraa kasvoihin. Hän pysähtyi. Vanha kartisti oli vielä hänen vieressään, kyynelten vuotaessa poskilta partaan.
Courtier näki Miltounin astuvan esiin ja seisovan hymyilemättä, kalmankalpeana.