IV LUKU.
Kukkakimppuni ja miten sen kävi.
Koko iltapäivän pyhitin Neiti Maytonin kukkakimpulle. Se olikin erikoisen hauskaa ajanviettoa. Se ei ollut mikään kukkakauppiaan valmistama kimppu, jossa oli vain muutamia harvoja lajeja, kukat rautalankojen varassa, ja järjestetyt matemaattisella tarkkuudella. Pistin joukkoon monta harvinaista kukkasta, jotka ovat liian vaatimattomat kukinnoltaan rehennelläkseen kukkakauppiaiden myymälöissä. Yhdistin yhtä monta väriä kuin kukkasta, ja tuoksuja, jotka ovat täysin vieraat suurkaupungin kukkasille. Kukkien järjestely on mielitekojani, mutta nyt tuotti se enemmän iloa kuin koskaan ennen. Ei siksi, että olisin ollut rakastunut neiti Maytoniin, voihan mies vilpittömästi ihailla kaunista, lahjakasta naista olematta silti häneen rakastunut. Hän voi iloita koettaessaan valmistaa tälle iloa. Mutta silti ei tarvitse pitää välttämättömänä, että tuo nainen antaa itsensä vastalahjaksi. Tultuani varttuneempaan ikään olen aina ivan hymy huulillani kuunnellut puhetta rakastuneiden miesten anteliaisuudesta; minusta on tuntunut, että he pyytävät ääretöntä hintaa siitä, mitä heillä on tarjona. Tuollaiset eivät tunteeni neiti Maytonia kohtaan olleet. Onhan ollut olemassa pakanoita, jotka ovat tarjonneet lahjoja jumalattarilleen puhtaasta ihailusta ilman vähintäkään ajatusta siitä, että he koskaan saisivat nauttia lempijumaliensa alituista seuraa. En osoittanut koskaan huomaavaisuutta neiti Maytonille tuntematta läheistä ymmärtämystä noita suurisieluisia pakanoita sekä heidän hyvää esimerkkiänsä seuraavia kristittyjä kohtaan. Nähdessäni kimppuni yhä lisääntyvän ihanuuden iloni ja tyydytyksen tunteeni kasvoivat ajatellessani, kuinka hän tulisi ihailemaan makuni näytettä.
Vihdoin se valmistui, mutta äkkiä iloni hävisi, kun tuo kauhea ajatus "mitä ihmiset sanovat" iski mieleeni. Jos olisimme olleet New-Yorkissa emmekä Hillcrestissä, ei kukaan muu kuin kukkakauppias, juoksupoika ja minä olisi tiennyt, että lähetin kukkasia neiti Maytonille, mutta Hillcrestissä, satoine siellä asuvine kielikelloineen, ja missä kaikki olivat selvillä toisistansa ja toistensa asioista, siellä pelkäsin juoruja. Miken, ajajan, vaitioloon saatoin luottaa. Olin hänelle jo sivumennen pistänyt lantin silloin, toisen tällöin ja kertonut hänelle eräästä liikkeessämme palvelevasta miehestä, jonka perheen Mike oli tuntenut Old Erinissä. Mutta kaikkihan tiesivät, missä Mike palveli, ja kaikkihan tiesivät — salaperäisesti, näkymättömästi ja nopeasti uutiset leviävät maalla — että minä olin nykyisin ainoa herrasmies eversti Lawrencen kodissa. Ah, nytpä jo keksinkin! Kirjastohuoneen hyllyllä olin nähnyt pahvilaatikon, joka oli aivan naisten hattulaatikon näköinen — sitähän voinkin käyttää. Löysin laatikon, se oli juuri sopivan suuruinen. Pistin käyntikorttini laatikon pohjalle — ei tarvitse epäilläkään, ettei neitonen löydä korttia, joka seuraa kukkalähetystä — asetin hellävaroen kimpun laatikon keskelle ja menin etsimään Mikeä. Hän iski iloisesti silmää kuullessaan asiani laadun ja kuiskasi:
"Saatte nähdä, että kaikki käy näppärästi, armollinen herra. Rouva Clarksonin keittäjä ja minä olemme ylimmät ystävät ja minun on tapana mennä sisään takatietä. Sitä ei näe muut kuin taivaan enkelit, eivätkä ne juorua."
"Hyvä, Mike, tässä on vähän vaivoistasi, löydät laatikon eteisestä vaatenaulakon päältä."
Puolisen tuntia myöhemmin istuessani lukemassa ikkunani ääressä näin Miken, joka sileäksi ajeltuna, siististi puettuna ja hyvin harjattuna ajaa karautti ulos tielle pitäen varovasti laatikkoani suunnattoman suurella kämmenellään. Pää täynnä suloisia mielikuvia menin alas illalliselle. Uudet ystäväni olivat harvinaisen kiltit. Ajelumatka näkyi rauhoittaneen heidän rajuuttaan ja vaikuttaneen kohottavasti heidän pikku sieluihinsa. Heidän ruokahalunsa ei tosin nytkään ollut huonoimpia, mutta he puhelivat vähän ja kaikki mitä he sanoivat, oli siinä määrin somaa ja huvittavaa, että kun he illallisen jälkeen pyysivät minua auttamaan heitä vuoteeseen, minä ilolla suostuin. Toddy hävisi jonnekin ja tuli takaisin aivan lohduttomana.
"En voi löytää nukkeni kehtoa", hän uikutti.
"Älä ole siitä milläsikään, ystäväni", sanoin lohdutellen. "Tule enon polvelle ratsastamaan."
"Mutta minä tahdon nukkeni kehdon", sanoi hän, alahuuli surkeasti lerpallaan.
Muistin kokemukseni siitä kuinka Toddy tahtoi nähdä "pyöjien pyöjivän" ja vapisin.
"Toddy", sanoin niin taivuttelevalla äänellä, että se olisi voinut minulle kauppiaana tuottaa tuhansia vuosittain, jos olisin sitä aina halutessani voinut käyttää, "Toddy, etkö halua ratsastaa enon selässä?"
"En, tahdon nuken kehdon."
"Etkö tahdo, että kerron sinulle jotakin?"
Hetken aikaa ilmaisivat Toddyn kasvot hirveää sisäistä taistelua vanhan Aatamin ja Eva-äidin välillä, mutta lopuksi uteliaisuus voitti luontaisen pahuuden, ja Toddy mumisi:
"Kyllä!"
"Mistä sitten kertoisin sinulle?"
"Noanajkitta."
"Mistä?"
"Hän tarkoittaa Noakinarkkia", selitteli Willy.
"Niinhän minä sanoinkin 'Noanajkki'" yritteli Toddy.
"Hyvä", sanoin silmäellen nopeasti Helenan raamattuun parantaakseni muistiani — Helena näet, kuten niin moni muukin unohtaa melkein poikkeuksetta panna raamattunsa matkalaukkuun lähtiessään muutaman päivän matkalle — "no niin pojat, kerran satoi neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä ja kaikki hukkuivat maan päältä paitsi Noak, joka oli vanhurskas mies. Hän pelastui, hän ja hänen perheensä, arkkiin, jonka hän rakensi Jumalan käskystä."
"Harry eno", sanoi Willy, joka töllisteli minuun, ainakin pari minuuttia lopetettuani, suu ja silmät selällään. "Onko se sinusta Noak?"
"Varmasti, Willy. Täällä raamatussa on hänestä pitkä kertomus."
"Niin, mutta minusta se ei ensinkään ole Noak", sanoi hän yhä innokkaammin.
"Varmaankin me luemme eri raamattuja, Willy. Mutta annappas kuulua oma muunnelmasi."
"Mitä?"
"Kerro sinä nyt minulle Noakista, koska tiedät hänestä niin paljon."
"Kyllä, jos sinä tahdot. Kerran Jumala oli niin pahoillaan, kun ihmiset olivat pahoja, että hän suri sitä, että oli luonut maailmaa tai ketään tai mitään. Mutta Noak ei ollut paha ja Jumala piti hänestä paljon. Niin hän käski Noakia rakentamaan suuren arkin ja sitten Hän antaisi sataa niin että kaikki hukkuisivat, mutta Noakin ja hänen pikku poikansa ja tyttönsä ja koirien ja kissojen, lehmä-äidin ja lehmätyttöjen ja lehmäpoikien ja hevosten ja kaikkien piti mennä arkkiin ja eivät he siellä ollenkaan kastuisi vaikka sataisikin. Ja Noak otti mukaansa arkkiin paljon syötävää: leivoksia ja maitoa ja kaurapuuroa ja mansikoita ja lahnaa ja-ja-ja luumuvanukasta. Mutta Noak ei tahtonut, että kaikki ihmiset hukkuisivat ja siksi hän sanoi ihmisille: 'Kohta alkaa hirveästi sataa. Olisi teille parempi, jos olisitte hyviä, silloin Jumala antaisi teidän tulla minun arkkiini.' Mutta he sanoivat: 'No jos sataa, menemme sisälle siksi kunnes se lakkaa.' Toiset sanoivat: 'Me emme pelkää sadetta, meillä on sateensuojat.' Ja toiset väittivät etteivät he ollenkaan peljänneet pientä sadetta. Mutta sitten tuli sade, ja ihmiset menivät kiireesti sisälle taloihinsa ja vesi tuli sisälle ja he menivät yläkertaan ja vesi tuli sinne ja he menivät talojen katoille ja korkeisiin puihin ja korkeille vuorille ja vesi seurasi heitä joka paikkaan ja hukutti heidät, mutta ei Noakia ja ihmisiä, jotka olivat arkissa. Ja sade kesti neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä ja sitte se lakkasi ja Noak astui ulos arkista ja hän ja hänen pikku poikansa ja tyttönsä menivät minne vain halusivat ja kaikki, mitä oli maailmassa, oli heidän. Ei kukaan käskenyt heitä menemään kotiin, eikä ollut yhtään koulua mitä käydä, eikä pahoja poikia, jotka antoivat selkään, eikä mitään muutakaan. Kerro nyt toinen satu."
Päätin itsekseni, etten enää yrittäisikään kertoa mitään raamatusta; kokemukseni siinä suhteessa eivät olleet rohkaisevia. Yritin kertoa sodasta.
"Tiedättekö, mitä sota oli?" kysyin tunnustellakseni maaperää.
"Kyllä", sanoi Willy, "isä oli siellä ja hänellä on miekka. Etkö näe, tuolla se riippuu."
Näin kyllä, ja muisto tuosta kauheasta sotatantereesta, jossa viimeksi olin nähnyt Tomin miekkaa heiluttelevan ja tämä rauhallinen huone, jossa tämä muistomerkki riippui seinällä, olivat suuria vastakohtia. Vaivuin mietteisiini, josta vasta Willyn huomautus herätti minut:
"Etkö kerrokaan?"
"Kyllä, Willy. Eräänä päivänä, kun sota oli täydessä käynnissä, suuri joukko sotamiehiä marssi tietä pitkin, ja he olivat näännyksissään nälästä. Koko päivänä he eivät olleet saaneet ruokaa."
"Mikseivät he menneet sisään johonkin taloon ruokaa pyytämään. Niin minä aina teen, kun kuljeskelen ulkona."
"Siksi, etteivät ihmiset niillä seuduin pitäneet heistä. Niiden ihmisten veljet ja isät ja miehet olivat myöskin sotamiehiä, mutta he eivät pitäneet niistä sotamiehistä, joista ensiksi kerroin ja he tahtoivat vain tappaa heidät."
"Silloin he eivät olleet ensinkään kilttejä", sanoi Willy päättävästi.
"Mutta sotamiehet, joista ensiksi kerroin, tahtoivat taas tappaa heidät, Willy."
"Silloin he olivat kaikki pahoja, kun tahtoivat tappaa toisensa!"
"Eiväthän toki, Willy. Molemmin puolin oli paljon hyviä ihmisiä."
Willy parka näytti hämmästyneeltä ja siihen hänellä olikin täysi oikeus, sillä eiväthän viisaimmat ja parhaimmatkaan ihmisistä ole kyenneet selvittämään sodan herättämiä tunteita.
"Molemmat puolet olivat ratsain", jatkoin, "ja he olivat aivan lähellä toisiaan ja kun he näkivät toisensa, kannustivat he ratsunsa ja torvien törähdellessä kaikki sotamiehet tempasivat esiin miekkansa hyökätäksensä vihollisen kimppuun. Silloin pikku poika, joka oli ollut metsässä äidille marjoja noukkimassa, yritti tien yli. Kuinka olikaan, kompastui hän johonkin ja kaatui tielle ja rupesi huutamaan. Silloin joku huusi hyvin ääneen: 'Seis!' ja toisella puolen olevat hevoset pysähtyivät, ja sitten taas joku toinen: 'Seis!' Torvet antoivat merkin ja toisellakin puolen pysähdyttiin. Eräs soturi hyppäsi hevosen selästä ja nosti pikku pojan maasta — hän oli jokseenkin sinun kokoisesi, Willy — ja koetti tyynnytellä häntä. Sitten tuli sotamies vihollisen puolelta katselemaan poikaa ja yhä useampi ja useampi kummaltakin puolelta. Ja kun poika oli rauhoittunut ja läksi tallustelemaan kotiinsa, ratsastivat sotamiehet kukin suunnallensa, sillä nyt ei heillä ollut ensinkään halua taisteluun."
"Voi, Harry-eno, minusta sotamies oli oikein kiltti, kun hyppäsi alas hevosen selästä ja hoiti tuota pikku poika parkaa."
"Niin, Willy, voitko arvata kuka se oli?"
"En."
"Se oli sinun isäsi!"
"Oh-h-h-h." Jos Tom olisi voinut nähdä ilmeen poikansa kasvoilla, kun tämä ihmetellen huudahti, ei hänestä olisi tuntunut niin suurelta kuin silloin se tappio, minkä hän kärsi menettäessään tässä yhden parhaimmista tilaisuuksista kunnostautua ratsuväkiupseerina. Hän näkyi käsittäneen kertomuksen koko merkityksen ja ilme hänen suurissa silmissään syventyi saaden tuon yliluonnollisen, kauvastähtäävän katseen, joka tuntui liian vakavalta kuuluakseen millekään elävälle olennolle.
Mutta Toddylla, jota rakastava äiti piti taiteellisesti lahjakkaana, oli ilme kuin sillä, joka on vaipunut mietiskelemään omia asioitaan, ja tuskinpa oli Willyn huudahdus ehtinyt kajahtaa, kun Toddy jo alkoi leperrellä omia sepustuksiaan.
"Kun minä olin totamiet", hän alkoi hyvin juhlallisesti, "oli minulla takki ja lakki ja muhvi ja pikku kääjme kaulatta että minun oliti lämmin ja titte tatoi vettä ja jakeita ja tuuli ja minun oli niin paha olla, että nielin tapelin ja titte minä ihan kokonaan kuolin."
"Kuinka sitten tulit tänne?" kysyin mielenkiinnolla, jota Toddyn viimeinen tärkeä väite oli omiansa herättämään.
"Minä en viittinytkään enää olla ihan kokonaan kuollut ja tulin tuojaan tänne. Ja minä tahdon nukkeni kehdon."
Voi sinua, sinä pieni itsepäinen hirviö! Jos olisit täysi-ikäinen, miten mainiosti sinä menestyisitkään liikealalla.
"Harry eno, tahtoisin että isä tulisi nyt heti kotiin", sanoi Willy.
"Minkätähden?"
"Tahtoisin pitää häntä niin hyvänä, kun hän oli niin kiltti tuolle pienelle poika raukalle sodassa."
"Hajji eno, tahdon nukkeni kehdon, tikti että nukkeni on tiinä, ja minä tahdon nähdä titä", vaati Toddy.
"Etkö luule, eno, että Jumala rakasti isää, kun hän teki tuon kauniin teon", kysyi Willy.
"Olen varma siitä, poikaseni."
"Jumala pitää paljon itättä ja tikti minä pidän Jumalatta", pisti Toddy väliin. "Ja minä tahdon nukkeni ja nukkeni kehdon."
"Toddy, en tiedä missä kumpainenkaan on — en löydä niitä nyt mistään — odotahan huomiseen, sitten eno kyllä etsii ne sinulle."
"En minä käsitä, kuinka Jumala viitsii olla taivaassa ilman isää!" sanoi Willy.
"Jumala ottaa itän taivaateen ja Willyn ja minut ja me menemme kattomaan Jumalaa ja leikimme enkelien tiivillä ja meillä on niin hautkaa eikä milloinkaan tarvitte mennä maata."
Sitä puhdassydämistä viattomuutta! Kun vertaan noita pienokaisia täysi-ikäisiin ihmisiin, joiden seuraa me siedämme, kuinka onkaan heidän uskonsa luja ja vikansa harvalukuiset. Kuinka onkaan heiden rakkautensa suurta —
Nakutus ovelle keskeytti mietteeni. "Sisään", huusin.
Mike astui sisään tärkeänä ja salaperäisenä ja ojensi minulle kirjeen ja samaisen laatikon, jossa olin lähettänyt kukat neiti Maytonille. Mitä ihmettä tämä merkitsi. Repäisin kuoren nopeasti auki ja samassa silmänräpäyksessä Toddy kiljaisi:
"Tiinä on nukkeni kehto." Hän sieppasi laatikon, aukaisi sen ja näkyviin tuli — hänen nukkensa. Sydämeni jähmettyi, eikä sitä ollut omiansa rauhoittamaan seuraava kirje:
"Tämän mukana neiti Mayton palauttaa herra Burtonille lähetyksen, joka juuri saapui hänen korttinsa ohella. Hän tuntee sisällön herra Burtonin jommankumman sisarenpojan omaisuudeksi, mutta hänen on mahdotonta käsittää, miksi se lähetettiin hänelle.
Kesäkuun 20 päivänä 1875".
"Toddy", raivosin nuoremmalle sisarenpojalleni, joka hyväili harmillista nukkeansa ja soperteli sille hyväilysanoja, "mistä sait tuon laatikon?"
"Vaatenaulakolta", vastasi nuorukainen lainkaan pelkäämättä. "Täilytän titä kijjahyllyllä ja joku oli ottanut ten tieltä ja pittänyt tiihen ilkeitä, vanhoja kukkia."
"Missä sitten ovat kukkaset?" kysyin. Toddy vilkaisi ylös, ilmeisesti hämmentyneenä, mutta vastasi heti:
"Heitin ne poit, en tahdo nukkeni kehtoon mitään pahoja vanhoja kukkia. Näin titä tuuditan, kattot!" Ja tuo kauhea, pieni inhimillisten toiveiden turmelija heilutti laatikkoa eteenpäin ja taaksepäin mitä suurimmalla huolettomuudella, puhellen hyväillen kauniin kukkakimppuni sijaiselle.
Sanoa, että katselin nuhdellen Toddya olisi tunteitteni kuvaamista liian heikoin sanoin, mutta en myöskään voinut löytää sanoja, joilla ne olisin ilmaissut. Parissa lyhyessä hetkessä oli minulle selvinnyt, kuinka tavattoman tärkeää minulle oli kiinnittää neiti Maytonin huomio itseeni ja kuinka kovin erilaisena minä nyt sen halusin itseeni kiintyvän. Tuntui naurettavan epätodelta, että minä, jolla vuosikausien kuluessa oli ollut tusinoittain loistavia naistuttavuuksia ja aina olin osannut säilyttää kylmän järjen ja mielenmalttini, minä, joka aina olin pitänyt epämiehekkäänä kiintyä yhteen naiseen, ennenkuin oli tuloja tuhat dollaria vuodessa, minä, joka usein ja taidokkaasti olin väitellyt siitä, kuinka koko elämän kestävä kiintymys tai vain sen oireetkin, jotka ilmenivat ilman edelläkäypää toisen osakkaan luonteen huolellista tutkimista, olivat anteeksiantamatonta hullutusta, minä olin kumonnut jokikisen omista olettamuksistani ja aivan kuin pilkaksi luullulle viisaudelleni ja varovaisuudelleni sain tulla tuntemaan puutteellisuuteni kolmen vuotiaan pojan ja kauhean riepunuken kautta.
Armollinen ja jalostava sallimuksen voima, joka auttaa meitä kantamaan omat raskaat kärsimyksemme paremmin sen kautta, että huojennamme toisten huolia, tuli pian avukseni. Ankaran katseeni alla Toddy vähitellen unohti sekä nuken että kehdon, ja alahuuli työntyi surkeasti eteen- ja alaspäin, ja hän alkoi kovasti itkeä.
"Jakat Jumala, älä anna minun olla niin hijveän pahan", hän huusi kyyneltensä keskeltä. Luulen, ettei hänellä ollut selvää käsitystä siitä, mitä hän sanoi ja kenen puoleen hän kääntyi, mutta jospa publikaanilla, jonka rukousta Toddy näin sovellutti omaan tarpeeseensa, olisi ollut tuollainen ilme, kun hän rukoili kuuluisan rukouksensa, uskon varmasti, että se olisi heti tullut kuulluksi. Toddy hiipi nurkkaan ja peitti kasvonsa itseäänsyyttävässä katumuksessa.
"Älä ole milläsikään, Toddy", sanoin surullisena, "tiedänhän, ettet tehnyt sitä pahassa tarkoituksessa."
"Tahdon pitää tinua hyvänä," nyyhkytti Toddy.
"No, tulehan sitten tänne, poika parka", sanoin minä ojentaen käteni häntä kohti. Tuumin, että eiköhän kelpo piispa Tegnér ajatellut juuri tällaista pikku syntistä kirjoittaessaan:
"Rakkauden syvyys on sovituksen syvyys, sillä rakkaus on sovitusta."
Toddy tuli syliini, vuodatti vuolaita kyyneliä paidanedustalleni ja sanoi lopuksi syvään huokaisten:
"Tahdon, että tinäkin pidät minua hyvänä."
Täytin hänen pyyntönsä. Periaatteessa olin jo kauvan uskonut, että Luojan viisaus useimmin ilmenee meille viattomimpien luotujen kautta. Ja toden totta, tässäpä nyt näkyi vahvistus periaatteelleni, sillä kukapa olisi ennen minulle käytännössä opettanut loukatun velvollisuutta loukkaajaa kohtaan. Suutelin ja hyväilin Toddya, ja loppujen lopuksi sain hänet rauhoittumaan. Hänen ylöspäin kääntyneet pikku kasvonsa olivat liasta ja kyynelten jäljistä huolimatta kauniimmat kuin koskaan hänen iloisina hetkinään. Hän katsoi luottavaisesti ja vakavasti minua silmiin ja onnittelin itseäni erinomaisesta, anteeksi antavaisesta mielestä, kun Toddy äkkiä osoitti minulle entisen vanhan luontoni ja anteeksiantoni vaillinaisuuden sanomalla:
"Tuutele nukkeani kantta."
Tottelin. Anteeksiantoni oli siis täydellinen, mutta niinpä oli jo nöyryytyksenikin. Lopetin keskustelumme lyhyeen. Toivotimme toisillemme "Jumalan siunausta", kuten Willy edellisenä iltana oli opettanut ja tuon hurskaan harjoituksen toinen osakas ainakin toivoi sydämestään, että toisen pyyntö tulisi kuulluksi. Sitten heittäydyin nojatuoliin kirjastohuoneessa ja vaivuin mietteisiin. Olin todellakin syvästi huolissani Toddyn hommien tähden kukkakimppuni suhteen. Kertoisin asianlaidan neiti Maytonille — senhän kyllä saatoin tehdä, sillä olihan hän liian hyvä ollakseen loukkaantunut naurettavasta erehdyksestä, jonka lapsi oli aiheuttanut. Mutta hän nauraisi minulle — eihän sitä voisi auttaa. Ja ajatus tulla neiti Maytonin naurun esineeksi, hämmensi minut siinä määrin, että oikein häpesin itseäni. Kuten kaikki nuoret miehet olin minäkin joutunut monen rohkean pilapuheen esineeksi toverien joukossa, ja olin sulattanut ne silmää rävähyttämättä. Siksi tuntui oikein raukkamaiselta ja halveksittavalta pelkkä ajatus naurusta, jota ei luultavasti kuulisi muut kuin neiti Mayton itse. Mutta jos ei ole kysymys mistään läheisemmästä suhteesta, voi henkilö, joka joutuu naurun esineeksi, kadottaa jonkun verran arvostaan naurajan silmissä. Taivas! Tuo ajatus oli kauhea! Kuitenkin täytyi minun mahdollisimman pian kirjoittaa anteeksipyyntö. Ollessani kirjeenvaihtajana liikkeessä, jossa nyt olen myyjänä, voitin takaisin monta liiketuttavaa, jotka olivat jättäneet liikkeemme. Toivoin hyvin sepitetyllä kirjeellä voivani saavuttaa jälleen neiti Maytonin kunnioituksen. Kirjoitin nopeasti kirjeen, korjailin sitä huolellisesti, kirjoitin sen asianmukaisesti puhtaaksi ja lähetin uskollisen Mikaelin sitä viemään. Senjälkeen koetin lukea, mutta turhaan. Tuntikausia kuljeskelin edestakaisin parvekkeella sikaaria poltellen ja kun vihdoin läksin sisään, oli mieleni täynnä ajatuksia, toiveita, pelkoa ja mielikuvia, jotka olivat minulle uusia. Uskollisena tehtävälleni kurkistin sisarenpoikieni huoneeseen. Siellä pojat lepäsivät asennoissa, jonka vertaisia suloudessa ei yksikään sivellin tai taltta ole voinut loihtia esiin.
Toddylla etenkin oli sellainen ilme, etten voinut olla suutelematta häntä. Mutta kaikesta huolimatta olin hyvin valmis käyttämään hyväkseni uutta avaintani. Sitäpaitsi lukitsin toisenkin oveni.