V LUKU.
Mitä kirkossa tapahtui.
Seuraava päivä oli pyhä. Uskoin lujasti kolmannen käskyn sitovaan voimaan ja suureen viisauteen mikäli se koski lepoa, ja siksipä olinkin tunnontarkasti totuttautunut nukkumaan pyhä-aamuisin paria tuntia kauvemmin kuin arkisin. Mutta koska olin perinyt paitsi amerikkalaista omaatuntoa aito amerikkalaisen kammon ajan tuhlaamista kohtaan, valvoin säännöllisesti lauvantai-iltaisin paria tuntia kauvemmin kuin muina iltoina, eikä tämän pyhäpäivän edellinen ilta ollut mikään poikkeus, kuten lukijakin edelläolevasta voinee päättää. Mutta noin puoli kuuden ajoissa aamulla huomasin, etteivät sisarenpoikani samalla lailla tulkinneet Siinain lakia. He eivät olleet ainoastaan hereillä, vaan kiistelivät kiihkeästi ja kaikesta päättäen hyvin äänekkäästi, koskapa saatoin kuulla selvästi heidän sanansa. Uneliaalla suvaitsevaisuudella koetin olla välittämättä noista äänekkäistä rauhanhäiritsijöistä, mutta äkkiä aloin uskoa sijaissovitukseen, kun jokin lentävä esine suuremmalla vauhdilla kuin voimalla lensi suoraan nenänvarrelleni ja sitten se nopeasti ja tarpeettomalla voimalla asettui poikittain silmilleni. Hetken jännityksen perästä ja ihmeteltyäni kuinka tuo heittoesine saattoi tunkeutua suljettujen ovien ja ikkunoiden läpi huomasin, että syynä kaikkeen oli nukke. Sen kauheasta likaisuudesta päättäen oli se Toddyn omaisuutta. Sitäpaitsi huomasin, että molempien huoneiden välinen ovi oli auki.
"Kuka heitti tämän nuken", huusin ankarasti.
Vastausta ei kuulunut.
"Kuuletteko", pauhasin.
"Mitä, Harry eno", kysyi Willy erinomaisen kohteliaasti.
"Kuka heitti nuken?"
"Mitä?"
"Kuka heitti nuken, kysyn?"
"Ei kukaan."
"Toddy, kuka heitti tämän nuken."
"Willy sen heitti", vastasi Toddy niin epäselvällä äänellä, että oli aivan ilmeistä, että veljen käsi raskaana lepäsi pienellä huuliparilla.
"Willy, miksi sen teit?"
"Niin kun — kun — kun Toddy viskasi nukkensa minun suuhuni. Sen hiukset menivät suuhuni, ja kun minä en tahtonut hänen nukkeansa suuhuni, niin heitin sen takaisin hänelle. Ja sitten kun ei vuoteen jalkapääty ollut kylliksi korkea, se lensi oven läpi sinun vuoteeseesi."
Selitys oli ilmeisesti totuuden kanssa yhtäpitävä, vaikkakaan se ei voinut lievittää kipua silmässäni. Mutta ponnistukseni asian selville saamiseksi olivat saaneet minut niin täydellisesti hereille, ettei nukkumisesta voinut olla puhettakaan. Ja avoin ovi sitten! Oliko rosvo käynyt huoneessa? Ei, kelloni ja muistikirjani olivat paikoillaan.
"Willy, kuka aukaisi oven?"
Hetken viivyteltyään ikäänkuin hän olisi miettinyt kuka sen todellakin oli tehnyt Willy vastasi:
"Minä."
"Kuinka sen teit?"
"Katsos eno, me tahdoimme juotavaa ja ovi oli lukossa. Ja siksi me menimme ulos ikkunasta kuistin katolle ja tulimme sisään sinun ikkunastasi. (Tässä hän hiukan pysähtyi.) Ja se oli niin hauskaa. Ja sitten me avasimme oven ja tulimme takaisin."
Tulisinko pakoitetuksi sulkemaan heidän tai minun ikkunaluukut ja vielä päälle päätteeksi näin kesäiseen aikaan! Olisipa Helena sattunut kulkemaan ohi ja näkemään, kuinka tuo valkopukuinen kulkue vaelsi kuistin katolla! Makasin mietiskellen sitä ääretöntä määrää käyttämätöntä neroa, joka piili miljoonissa lapsissa tai jota käytettiin ainoastaan viattomien aikaihmisten kiusaamiseen. Silloin kuului keveätä astuntaa vuoteeni vierestä ja näin hennon olennon lähestyvän vakavin kasvoin ja kuulin äänen:
"Tahdon tulla vuoteeteeti."
"Mitä varten, Toddy?"
"Telmimään, itä telmii aina pyhä-aamuitin. Tule Willy, Hajjy eno telmii meidän kanttamme."
Willy vastasi ilohuudolla, heittäytyi alas vuoteestaan ja kiirehti sille puolelle vuodettani, jota Toddy ei ollut anastanut. Sitten nuo molemmat pikku ilkimykset antoivat merkin hyökkäykseen ja syöksyivät kimppuuni. Elämäni varrella olen toisinaan nähnyt hereilläni unta, josta en ole kenellekään kertonut. Unien joukossa oli eräs, joka tosin ei enää ole niin selvä kuin ennen nelivuotista sotilasaikaani. Olin olevinani ankarassa taistelussa tasankojen maalattujen intiaanien kanssa, olin kuuntelevinani pelottomana heidän kauheita sotahuutojaan ja itse olin olevinani loistava esimerkki valkoisten neron etevämmyydestä. Mutta tänä pyhä-aamuna hylkäsin tuon ajatuksen, vastoin kaikkia sääntöjä, mutta ainaiseksi. Noiden pikku soturien käydessä hyökkäykseen tuntui minusta niin epämiellyttävältä, että itsekin halveksin itseäni, ja heidän sotahuutonsa kauhistuttivat minua enemmän kuin kapinoitsijoiden kimakat huudot. Toddyn puheen mukaanhan minun piti telmiä heidän kanssaan, mutta alusta alkaen ottivat he koko johdon omiin pieniin, mutta toimeliaisiin käsiinsä. Toddy selitti että molemmat polveni yhdessä muodostivat hänen "heponta" ja istuutui niille hajareisin nauraen iloisesti ponnistuksilleni heittää hänet "satulasta", ja pitäen itseään vakavassa asennossa kaivamalla pikkuiset pulleat sormensa niihin kohtiin ruumistani, joihin hän helpoimmin pääsi käsiksi. Willy huusi: "Minäkin tahdon hevosen!" ja istuutui rinnalleni. "Näin hevoset kulkevat", selitti hän hitaasti heilutellen itseään eteenpäin ja taaksepäin. Minulle alkoi selvetä, miksi langollani, joka aikoinaan oli ollut mainio voimistelija, rinta oli niin sisäänpainunut. Juuri silloin kävivät Willyn kasvot eloisemmiksi, hänen silmänsä suurenivat ja alkoivat loistaa ja hän huudahti: "Näin hevoset laukkaavat!" Hän nousi seisomaan, valmistautui hyppäykseen ja syöksähti koko 23 kilon painollaan suoraan keuhkoilleni. Tämän tempun hän ehti uudistaa useampaan kertaan, ennenkuin täydellisesti toinnuin hänen röyhkeytensä ja painonsa aiheuttamasta hämmennyksestä. Mutta kivun tunne sai minut lopullisesti täyteen tajuuni ja hurjalla ponnistuksella heitin nuo pahuuksen ratsastajat "satulasta" ja pelastauduin keskilattialle.
"Ah-h-h-h", huusi Toddy. "Tahdon jattattaa."
"Voi, vooii-i", ulvoi Willy. "Sinä olet paha. En ollenkaan pidä sinusta."
Huolimatta Toddyn toivomuksesta, Willyn arvostelusta sekä hänen arvonantonsa alenemisesta, pukeuduin nopeasti. Vaikka leponi olikin tullut häirityksi, tunsin suurta kiitollisuutta siitä, että oli pyhä; kirkossa ainakin saatoin olla rauhassa kiusanhengiltäni. Aamiaispöydässä molemmat pojat tarjoutuivat seuraamaan minua jumalanpalvelukseen, mutta hylkäsin tarjouksen siitä edes kiittämättä. Ottamalla heidät mukaan olisin voinut olla avuliaana opettamaan heille yhden kauneimmista tavoista, mutta epäilin suuresti, tokkopa todellakin saattoi olla velvollisuuteni panna itseni alttiiksi tuollaisen teon mahdollisille seurauksille. Ja sitäpaitsi, saatoinhan siellä tavata neiti Maytonin. Samalla sekä toivoin että pelkäsin tapaavani hänet, enkä voinut sietää ajatusta, että näyttäytyisin hänelle noiden molempien seurassa, jotka olivat syypäät naurettavaisuuteeni hänen silmissään. Willy nurisi ja Toddy itki, mutta minä pysyin vahvana, vaikka olinkin niin myöntyväinen heidän oikeutetuille pyynnöilleen, että otin heidät pitkälle kävelylle ennen jumalanpalvelusta. Huvitin lapsia tappamalla käärmeen ja samalla lyömällä säpäleiksi hienon kävelykeppini; ainoa lohdutukseni oli, että kepin jäännöksistä saatoin valmistaa kepin Willylle. Kun saavuimme kotiin, tein, ruvetessani valmistamaan lähtöä kirkkoon, juhlallisen sopimuksen Willyn kanssa, jota yleensä pidettiin veljesparin päänä. Willy lupasi itsensä ja veljensä puolesta, etteivät he yrittäisi huoneeseeni, eivät riitelisi, eivät kaivaisi maata muutoin kuin lapiolla, ja kuljettaisivat multaa määräpaikkaansa jotenkin muutoin kuin omissa lakeissaan tai esiliinoissaan, eivät poimisi kukkia puutarhasta, eivät aukaisisi vesihanoja ja kääntyisivät kaikissa erimielisyyksissä keittäjän puoleen, jonka tuli olla riidanratkaisijana, eivätkä rakentaisi taloja uusista kirjoista, jotka olin asettanut kirjaston pöydälle. Toivoen, että luvatut ehdot tarkkaan täytettäisiin, minä suostuin siihen, että Willy pääsisi yksin pyhäkouluun, joka alkoi aamujumalanpalveluksen jälkeen, mutta vasta sitten, kun Maggie julistaisi hänen olevan kaikin puolin kunnossa. Kun Toddya pidettiin vuoteessa päivittäin yhdestätoista yhteen, arvelin voivani mennä kirkkoon ilman häiritsevää pelkoa, sillä yksinään ei Willy voinut yhden ainoan tunnin kuluessa tehdä itsensä syypääksi mihinkään erikoiseen syntiin. Hillcrestin kirkossa oli tilaa paljon useammalle, kuin mitä siellä oli ihmisiä, sillä ani harvoja kesävieraita oli vasta saapunut ja huomasin, että seurakuntalaiset tähystelivät minua tarkasti. Tässä tuntui jo olevan minulle tarpeeksi, mutta siinä ei sentään ollut kaikkea, mikä osakseni oli tuleva, sillä kirkonpalvelija ohjasi minut alttarin lähettyville ja osoitti minulle paikan penkissä, jossa istui yksi ainoa henkilö — neiti Mayton. Tietystikään neitonen ei ollut huomaavinaan minua, hän oli liian hyvin kasvatettu tehdäkseen mitään sellaista kirkossa, ja lohduttomana minä vietin kymmenen minuuttia sadatellen mielessäni kaikkia hyviä tapoja. Jumalanpalveluksen alkaminen lopetti osaksi rauhattomuuteni, sillä minulla ei ollut virsikirjaa — penkissäkään ei sellaista ollut — jonkavuoksi neiti Mayton ystävällisesti salli minun seurata omastaan. Ja hänen käytöksensä oli niin moitteetonta ja hän esiintyi niin vieraana, että minä ajattelin hänen kohteliaisuutensa varmaankin johtuvan etupäässä kristillisestä velvollisuudentunnosta; hän ei olisi voinut olla kohteliaampi ja kylmempi, vaikka minä olisin ollut tatarien khani. Ensimäisen virren sävel oli minulle aivan outo, niin että minä surkeasti kompastelin yrittäessäni laulaa tenoria, vaikka neiti Mayton lauloi sopraanoansa kertaakaan erehtymättä. Saarna oli pitempi kuin mihin olin tottunut ja usein huomasin, etten ensinkään seurannut. Asemani ja ulkomuotoni eivät koskaan olleet tuntuneet niin mitättömiltä kuin tämän loppumattoman saarnan aikana.
Papin päästyä sanoihin: "Ja lopuksi rakkaat veljet", rukoilin osaltani saarnalle hyvää ja nopeaa loppua. Seurakuntakin tuntui olevan kanssani samaa mieltä, sillä ympäriltäni kuului yleistä kohinaa näitä sanoja lausuttaessa. Pian kuitenkin selvisi, että sanankuulijain liikehtiminen aiheutui jostakin muusta syystä, sillä kuulin takaani pari pidätettyä nauruntyrskähdystä. Neiti Maytonkin käänsi päätään nopeammin, kuin mikä oli ominaista hänen liikkeidensä tavalliselle sulolle ja pappikin pysähtyi arveluttavan pitkäksi aikaa. Käännyin paikallani ja näin sisarenpoikani Willyn, puettuna parhaaseen pukuunsa, lakki ylimielisesti päässä, heilutellen uutta keppiänsä mahdollisimman komeasti. Hän pysähtyi jokaisen penkin päähän tarkastellen perinpohjin siellä istujia, ei näyttänyt löytävän ketä etsi, mutta jatkoi ponnistuksiaan huolimatta minun yrityksistäni vangita hänen katsettaan. Lopuksi hän keksi erään perhetuttavan, jolle hän purki sydämensä sanoen yli kirkon kuuluvalla äänellä:
"Tulin etsimään enoani."
Juuri silloin hänen katseensa osui minuun, hymy kirkasti äkkiä hänen kasvonsa, hän kiirehti luokseni ja tuo veijari painoi pehmeän poskensa luottavasti poskeani vastaan. Kirkossa kuului hiljaista sorinaa. En tiennyt mitä hänelle sanoa tai tehdä. Mutta neuvottomuuteni muuttui ihmettelyksi, kun neiti Mayton, kasvot loistaen huonosti peitettyä iloisuutta, mutta silmät täynnä hellyyttä, veti tuon pienen veitikan syliinsä ja suuteli häntä kuuluvasti. Samalla hetkellä pappi hiukan vitkastellen sanoi: "Rukoilkaamme." Nopeasti painoin pääni penkkiin iloisena siitä, että voin kätkeä kasvoni. Mutta kun salaa katsahdin tämän jumalattoman häiriön syytä, kohtasin neiti Maytonin katseen. Hän nauroi niin hillittömästi, että minunkin oli mahdoton vastustaa ja minä nauroin sitäkin enemmän ymmärtäessäni, että toinen vallaton poika oli sovittanut sen minkä toinen oli rikkonut.
Loppusiunauksen jälkeen Willy oli yleisen huomion esineenä. Tätä onnellista tilaisuutta hyväkseni käyttäen minä ehätin sanomaan neiti Maytonille:
"Oletteko vieläkin samaa mieltä sisareni kanssa hänen poikiensa suhteen, neiti Mayton?"
"Mielestäni he ovat äärettömän hauskat", vastasi neiti suurella innolla. "Toivon niin hartaasti, että tulette heidän kanssaan käymään luonani. Haluaisin kerrankin nähdä nuoren gentlemannin kaikessa alkuperäisyydessään."
"Kiitos", sanoin minä. "Ja Toddyn vaadin silloin tuomaan kukkakimpun katumuksen merkiksi."
"Tehkää se", vastasi hän päästäessäni hänet ohitseni penkistä. Se oli mitätön lause, mutta se teki minut onnelliseksi vielä kerran.
"Katsoppas, Harry eno", huudahti Willy, kun lähdimme yhdessä kirkosta, "pyhäkoulu ei vielä alkanut, ja tahdoin kuulla laulettaisiinko taasen kirkossa; ja minä tulin sisään ja sinä et ollut isän paikalla ja minä tiesin, että sinä olit jossakin ja siksi minä etsin sinua."
"Jumala sinua siunatkoon", ajattelin siepaten hänet syliini ikäänkuin olisin tahtonut kiirehtiä hänen menoaan pyhäkouluun, mutta itse asiassa antaakseni hänelle suudelman kiitollisuuden osoitukseksi. "Sinä teit oikein, aivan oikein!"