VII LUKU.
Vierailumme ja mitä siitä seurasi.
Maanantaina olin puutarhassa jo auringon noustessa. Tänään Toddyn tuli viedä sovitukseksi tarkoitettu kukkavihkonsa neiti Maytonille, ja minä lupasin juhlallisesti, ettei mitään vaivaa säästettäisi, jotta hänen sovituksensa tulisi mahdollisimman kauniiksi. Tarkastin huolellisesti jokaisen kukkareunuksen ja lavan, jokaisen yksityisen kukkasen, niin että minulla viimein oli niiden mahdollisuudet niin täysin selvillä, kuin olisin tehnyt musteella ja kynällä niistä luettelon. Kun olin tämän tehnyt, neuvottelin palvelijattaren kanssa sisarenpoikieni puvuista. Hän alisti koko heidän pukuvarastonsa tarkasteluni alaiseksi, ja tutkisteltuani tarkasti kaikkia valitsin ne, joihin poikien oli pukeuduttava iltapäivällä. Sitten ilmoitin palvelijattarelle, että pojat lähtisivät päivällisen jälkeen kanssani käynnille muutamien rouvashenkilöiden luo ja että toivoin hänen pesevän ja pukevan lapset huolellisesti.
"Ilmoittakaa milloin haluatte lähteä, herra, ja minä alotan tuntia aikaisemmin", sanoi hän. "Ainoastaan silloin voi olla vakuutettu, etteivät he tuota teille häpeää."
Aamiaiseksi oli meillä muun muassa muhennettuja ostereita, joita syötiin syviltä lautasilta.
"Voi Todd", huudahti Willy, "nyt on meillä taasen kilpikonnalautaset — oi, kuinka hauskaa!"
"Ai, kilpikonnalautatet", kirkaisi Toddy.
"Mitä ihmettä te tarkoitatte, pojat?" kysyin minä.
"Näytän sinulle", sanoi Willy hypäten alas tuoliltaan ja kantaen osterilautastaan varovasti minua kohti. "Pistä pääsi lautaseni alle ja katso ylös, silloin näät kilpikonnan."
Hetkeksi unohdin, etten ollut ravintolassa, tartuin lautaseen, kohotin sitä ja tarkastin sen pohjaa.
"Tuossa", sanoi Willy osoittaen tehtaanleimaa, moniväristä tavaramerkkiä. "Etkö näe kilpikonnaa?"
Komensin Willyn heti paikalleen, tunnottomana Toddyn huomautukselle, että —
"Tiellä on kilpikonnia, mutta ne eivät otaa jyömiä eteenpäin niin kuin muut kilpikonnat."
Aamiaisen jälkeen kiinnitin milt'ei koko huomioni itseeni. Vaatevarastoni ei ole milloinkaan tuntunut niin köyhältä ja huonosti varustetulta; en koskaan ole niin monta kertaa haavoittunut partaa ajaessani, en ole koskaan käyttänyt niin kunnotonta kengänmustetta. Lopuksi luovuin epätoivoissani kaikista yrityksistä esiintyä hienona ja omistin aikani ja ajatukseni kukkakimpulle. Poimin niin paljon kukkia, että niillä olisi voinut koristaa kokonaisen kirkon ja armotta hylkäsin jokaisen, joka ei ollut ihan täydellinen.
"Hajji eno", sanoi Toddy, "onko taivaattakin näin kauniita kukkia?
Millä enkelit tiellä muuten leikittelitivät, jollei kukkatilla."
"Harry eno", sanoi Willy, "kun lehdet liikkuvat ylös ja alas ja lepattavat, niin puhuvatko ne siiloin tuulen kanssa?"
"Minä — minä luulen niin, poikaseni."
"Kenelle teet tätä kimppua, Harry eno?" kysyi Willy.
"Eräälle rouvashenkilölle, neiti Maytonille, samalle joka näki meidät eilen niin savisina", sanoin minä.
"Oi, minä pidän hänestä", sanoi Willy. "Hän on niin sievä ja soma — aivan kuin leivos — aivan kuin hän maistuisi hyvälle — oi, minä rakastan häntä niin, etkö sinäkin?"
"Kyllä, minä tunnen häntä kohtaan suurta respektiä, Willy."
"Respektiä? Mitä sinä tarkotat respektillä?"
"Niin, tarkoitan sillä sitä, että hän on hieno nainen — hyvin miellyttävä nainen — maailman kaunein nainen — juuri sellainen henkilö, jonka haluaisin nähdä joka päivä ja kernaammin kuin kenenkään muun."
"Niin no, sitten respekti tarkoittaa samaa kuin rakastaa, eikö tarkoitakin, Harry eno?"
"Willy", sanoin äkkiä nopeasti, "juokse pyytämään Maggielta nyörinkappaletta — nopeasti!"
"Kyllä", sanoi Willy lähtiessään; "mutta tarkoittaahan, eikö tarkoita?"
Kello kahdelta käskin Maggien pukemaan sisarenpoikani ja kello kolme lähdimme vierailulle. Ei ollut helppoa kantaa Toddyn kukkavihkoa ja samalla pitää kummastakin pojasta kiinni, etteivät he pääsisi pensaikkoon heinäsirkkoja etsimään tai pellonpientareelle perhosia kiinni ottamaan, mutta suoriuduin siitä onnellisesti. Lähestyessämme Clarksonin täysihoitolaa tunsin, että lakkini oli toisella korvalla ja kaulaliinani vinossa, mutta en voinut korjata niitä, sillä näin Alice Maytonin kuistilla ja tunsin, että hän näki minut. Annoin kukkakimpun Toddylle ja lupasin hänelle kolme rintasokeripalasta, jos hän olisi varovainen eikä pudottaisi sitä. Niin astuimme puutarhaan. Samassa hetkessä kuin tulimme pensasaidan sisäpuolelle ja Toddy näki miehen kantavan ruohonleikkauskonetta ruohokentän poikki, huusi hän:
"Voi, tuolla on juohonleikkuukone!" ja pudotti innoissaan kukkakimpun. Sieppasin sen käteeni ennenkuin se putosi maahan, pakoitin tuon sopimattomasti käyttäytyvän nuorukaisen astumaan edelleen, tervehdin neiti Maytonia ja käskin Toddyn ojentamaan kimpun hänelle. Tämän hän onnellisesti suorittikin, mutta kun neiti Mayton kiitti häntä ja kumartui häntä suutelemaan, hän luikahti alas kuistilta kuin pieni ankerias, huusi "tule!" veljelleen ja hetkeä myöhemmin sisarenpoikani seurasivat ruohonleikkauskonetta jälkijoukkona kunnioittavan välimatkan päässä.
"Nuo ovat sisareni mielestä maailman parhaimmat lapset, neiti Mayton," sanoin minä.
"Niitä pikku miehiä!" vastasi neiti Mayton, "minusta on niin hauska nähdä lasten huvittelevan."
"Niin minustakin", sanoin minä, "kun en ole vastuunalainen heidän hyvinvoinnistaan; mutta jos olisin suunnannut kaikki ne ponnistukset, jotka näiden poikien vuoksi olen tehnyt, isäntieni etujen valvomiseen, niin nuo arvon herrat voisivat pitää minua korvaamattomana."
Neiti Mayton vastasi jotakin, ja me istuuduimme alkaen iloisesti keskustella yhteisistä tutuista, kirjoista, tauluista, musiikista ja seurapiirimme juoruista. Olisin voinut iloisesti keskustella Herbert Spencerin järjestelmästä, assyyrialaisista savitauluista tai mistä muusta ikävästä asiasta tahansa ja tuntea, että hänen läsnäolonsa moninkertaisesti korvasi kaiken. Kauniina, järkevänä, tyynenä, aistikkaasti puettuna, halveksien keimailua ja hänen seurapiirissään niin tavallista elämäänkyllästymistä, hän herätti koko miehisen ihailuni. Mutta voi! Ehkäpä en ansainnut niin suurta iloa, koska se loppui niin lyhyeen. Clarksonilla asui muitakin naisia täysihoidossa ja, kuten neiti Mayton ensi kerran tavatessamme aivan oikein huomautti, miehet olivat Hillcrestissä sangen harvinaisia. Naiset tulivat, tietystikin aivan sattumalta, kuistille ja jokainen heistä esitettiin minulle ja tavallinen kohteliaisuus ei sallinut minun puhutella neiti Maytonia enemmän kuin kerran kymmenen minuutin aikana. Aina muulloin ja kaikissa muissa tilaisuuksissa olisi näin monen naisen seura ollut minulle erinomaisen miellyttävää, mutta nyt —
Yht'äkkiä kajahti yhteishuuto ruohokentältä, ja kaikki naiset hypähtivät pystyyn. Seurasin heidän esimerkkiänsä ja purren hampaani lujasti ja julmasti yhteen toivoin, että se sisarenpojistani, joka siellä oli loukkaantunut, olisi loukkaantunut oikein pahoin. Näimme Toddyn juoksevan meitä kohden käsi suussa Willyn juostessa hänen rinnallaan lohdutellen:
"Toddy parka! Älä itke! Koskeeko kovasti? Älä ole milläsikään. Harry eno lohduttaa sinua. Älä itke, Toddy kulta!"
Pojat olivat ehtineet kuistin luo ja kiipesivät portaita ylös Willyn selitellessä:
"Voi Harry eno, Toddy pisti sormensa ruohonleikkauskoneen pieneen pyörään ja se liikahti vain aivan, aivan vähän, ja se se häneen koski."
Mutta Toddy juoksi minun luokseni, tarttui sääriini ja nyyhkytti:
"Laula Toddy mihin joutunut."
Vereni jähmettyi. Olisin voinut kuristaa kuoliaaksi tuon kauhean lapsen, vaikka hän näyttikin kärsivän. Kumarruin hänen puoleensa, hyväilin häntä, lupasin hänelle rintasokeria, otin esiin kelloni ja annoin hänen sillä leikitellä, mutta hän kertasi vain yhä samaa pyyntöänsä. Eräs neideistä, yksinkertaisin joukosta tarjoutui sitomaan sormen, ja sisimmässäni minä siunasin häntä, mutta Toddy vain pyysi yhtä itsepintaisesti: "Toddy minne joutunut", ja nyyhkytti surkeasti.
"Mitä hän sillä voi tarkoittaa?" kysyi neiti Mayton.
"Hän tahtoo, että Harry eno laulaisi hänelle laulun, joka alkaa: 'Ken tietää, minne joutunut'", ilmoitti Willy. "Hän tahtoo että tätä laulua lauletaan aina, kun hän on jollakin tavoin satuttanut itsensä."
"Oi, laulakaa se hänelle, herra Burton", pyysi neiti Mayton, ja kaikki muutkin naiset pyytelivät: "Oi laulakaa."
Vihaisena nostin Toddyn syliini ja hyräilin kysymyksessä olevan laulun säveltä.
"Ittu keinutuoliin", nyyhkytti Toddy.
Tottelin; ja senjälkeen kiusanhenkeni sanoi:
"Ethän laula tanoja — tahdon, että laulat tanat."
Lausuin sanat niin hiljaa kuin mahdollista huulet kiinni hänen korvassaan, mutta hän tokasi:
"Laula kovemmin."
"En osaa enempää, Toddy", sanoin epätoivoissani.
"Voi, eno, luen sen sinulle kokonaan", sanoi Willy.
Ja siellä, sellaiselle kuulijakunnalle hänen edessään täytyi minun laulaa tuo turhanaikainen laulu säe säkeeltä Willyn perässä. Hampaat lujasti yhteenpuristettuina, otsa kosteana katselin Toddya, ja hirmuiset ajatukset risteilivät aivoissani. Ei kukaan nauranut — olin niin epätoivoinen, että pieninkin nauruntyrskähdys olisi tuntunut helpotukselta. Äkkiä kuulin jonkun kuiskaavan:
"Katso, kuinka hän pitää pojasta! Mies poloinen! — hän on äärettömästi huolissaan pikku pojan tähden!"
Jos laulu ei olisi juuri tällä hetkellä itse luonnollisella tavalla loppunut, olisin heittänyt haavoittuneen sisarenpoikani kuistin kaidepuun ylitse. Näin ollen asetin hänet seisomaan ja selitin, että meidän täytyi lähteä ja aloin jo jättää jäähyväisiä, kun neiti Maytonin äiti pyysi meitä jäämään päivälliselle.
"Mitä minuun itseeni tulee, rouva Mayton, niin tuottaisi se minulle iloa", sanoin minä, "mutta sisarenpoikani ovat tuskin vielä oppineet seuratapoja. Pelkään, ettei sisareni antaisi anteeksi, jos hän saisi tietää, että olen ottanut heidät mukaani päivälliskutsuille."
"Oi, minä pidän kyllä pienokaisista huolen", sanoi neiti Mayton. "Olen varma siitä, että he viihtyvät kanssani."
"En voisi millään muotoa olla niin epäystävällinen, että antaisin teidän sitä koettaa", vastasin minä.
Mutta hän oli järkähtämätön ja ilo, jota tunsin mukautuessani hänen tahtoonsa, oli niin valtava, että olisin voinut panna enemmänkin alttiiksi. Neiti Mayton istuutui siis päivällispöytään Willy toisella ja Toddy toisella puolella. Minun paikkani oli onneksi heitä vastapäätä, niin että saatoin antaa heille varoitusmerkkejä ja paljonpuhuvia silmäyksiä. Tarjottiin lientä. Annoin pojille merkin, että he pistäisivät lautasliinan leuvan alle ja käännyin sitten puhuttelemaan oikealla puolellani istuvaa neitiä. Hän taivutti kohteliaasti päätään minua kohti, mutta hänen ajatuksensa tuntuivat olevan muualla. Kun seurasin hänen katsettaan, näin nuoremman sisarenpoikani, joka piteli liemilautastaan ylhäällä ojennetuin käsin pää leväten pöydällä ja katse kiinteästi ylöspäin kääntyneenä. En uskaltanut sanoa sanaakaan, muutoin hän olisi pudottanut lautasensa. Äkkiä hän vetäsi päänsä takaisin, hymyili enkelimäisesti, kallisti lautastaan niin että osa sen sisällöstä etsi turvaa neiti Maytonin kauniin, lumivalkean puvun laskoksissa, ja huudahti:
"Voi-vooii- minun lautatettani on kilpikonna, katto Willy, minun lautatettani on kilpikonna."
Willy oli juuri nostamaisillaan lautasensa kun huomasi katseeni ja pysähtyi. Neiti Mayton oli todellakin hämillään — mikäli minä tiesin, ensimäistä kertaa eläessään. Hän saavutti kuitenkin pian taas tasapainonsa ja hän kohteli tuota kauheaa poikaa oikealla kristillisellä pitkämielisyydellä ja kärsivällisyydellä koko aterian loppuajan. Senjälkeen kun jälkiruoka oli syöty, poistui neiti Mayton anteeksipyytäen, ja minä vein Toddyn erääseen rauhalliseen kuistinsoppeen ja läksytin häntä aika tavalla, joka taas aiheutti, että hän rupesi surkeasti huutamaan ja minä olin pakoitettu hyvälemään häntä ja sillä tavoin tekemään tyhjäksi nuhteitteni aikaansaaman hyödyn. Sitten hän ja Willy läksivät pihalle, ja minä jäin odottamaan neiti Maytonin palaamista pyytääkseni anteeksi Toddyn puolesta ja ottaakseni jäähyväiset. Clarksonilla asuvien naisten tapana oli lähteä kävelylle heti päivällisen jälkeen ja viipyä hämärään asti; ja juuri tänä iltana he läksivät kaksi, kolme yhdessä jättäen minut ilman todistajia esittämään anteeksipyyntöni. Olin milt'ei pahoillani siitä, että he läksivät; tunne, että itse asiassa olin vastuunalainen sisarenpoikieni hairahduksista ja ettei keskustelu tulisi millään tavalla lievittämään omantunnontuskiani, ei ollut ensinkään miellyttävä. Minusta tuntui, että neiti Mayton viipyi äärettömän kauvan; kutsuinkin jo pojat kuistille, että olisi joku, jonka kanssa puhua.
Äkkiä neiti Mayton näyttäytyi ja sillä hetkellä minä hartaasti siunasin Toddya ja lientä, jonka lapsi oli pannut menemään kaiken maailman tietä. Maksaisin kernaammin hienon puvun hinnan kuin koettaisin kuvata, miten neiti Mayton oli puettu. Voin vain sanoa, että hänen pukunsa tekotapa, väri ja koristeet sopivat hänelle erinomaisesti ollen omiansa koroittamaan hänen kasvojensa kauneutta, joita aina ennen olin pitänyt vain miellyttävinä ja henkevinä. Ehkäpä anteeksiannettava harmi Toddyn hillittömän vallattomuuden vuoksi oli osaltaan syynä hänen poskiensa tavallista helakampaan väriin ja hänen silmiensä harvinaiseen loistoon. Mikä sitten syy lie ollutkin, hän näytti kuninkaallisen ylevältä ja minä puolittain kuvittelin huomaavinani hänen kasvoillaan mielihyvän välähdyksen siitä, että tahtomattani säpsähdin nähdessäni hänet niin odottamatta. Hän kuunteli Toddyn puolesta esittämääni anteeksipyyntöä suosiollisena kuin kuningatar ja sitten hän istuutui sensijaan, että olisi ehdottanut lähdettäväksi muiden naisten jäljessä, kuten hetkistä aikaisemmin olin toivonut. Minäkin istuuduin hänen pyynnöstään. Lasten olisi pitänyt olla vuoteessa jo puoli tuntia sitten, mutta vastuunalaisuuden tunteeni oli hävinnyt neiti Maytonin ilmestyessä. Nuo pikku junkkarit olivat rauhallisia, kunnes he taas tekisivät uuden ja odottamattoman konnantyön. He olivat vetäytyneet kuistin toiseen päähän ja puuhailivat suuren New Foundlandilaiskoiran kanssa, sill'aikaa kuin minä, maailman onnellisin mies, keskustelin edessäni olevan häikäisevän naisen kanssa ja nautin katsellessani hänen säteilevää kauneuttansa. Hämärä laskeutui ja syveni, mutta mielikuvitukseni esti tuon äskeisen näkyni hälvenemästä. Pimeän saavuttua ja kun tähdet syttyivät taivaalle, meidän äänemme huomaamatta alenivat, ja hänen äänensä kaikui kuin kaunein soitto. Ja kuitenkaan me emme sanoneet mitään, jota kokomaailma ei olisi saanut kuulla tarvitsematta epäillä että siinä piili joku salaisuus. Naiset palasivat pienissä joukoissa, mutta joko naisellisen vaiston ohjaamina tai julkilausumattoman, mutta hartaan rukoukseni vuoksi, he kulkivat meidän ohitsemme ja menivät sisälle. Olin samalla kertaa epätoivoisen rohkeuden ja halveksittavan raukkamaisuuden vallassa. Olin päättänyt sanoa hänelle kaiken, mutta pelkäsin enemmän kuin ennen olin pelännyt hyökkäykseen lähtiessäni.
Äkkiä ilmestyi takaamme pieni varjo, joka pysähtyi välillemme ja Willyn ääni sanoi:
"Harry eno, tunnetko sinä neiti Maytonia kohtaan?"
"Tunteeko minua? — kuinka niin?" huudahti Alice taputtaen sisarenpoikani poskea.
"Willy!" sanoin minä — huomasin melkein huutavani — "Willy, sinä et saa kertoa sellaista, jota sinulle on täydellä luottamuksella uskottu."
"Mitä tarkoitat, Willy?" toisti neiti Mayton; "tunnettehan vanhan sanantavan, herra Burton: lapset ja hullut puhuvat totta. Kuinka hän ei tuntisi minua, Willy?"
"Ei, en minä tarkoita, että hän ei tunne sinua, vaan että hän tuntee sinua kohtaan. Tiedän, mitä se merkitsee, sillä kysyin häneltä. Kun ihmiset tuntevat jotakin kohtaan, niin he ajattelevat, että sinä olet kaunis ja että he haluavat puhua sinun kanssasi ja —"
"Poika haluaa sanoa: tuntea respektiä, neiti Mayton," keskeytin minä estääkseni sitä, minkä pelkäsin seuraavan. "Willyllä on peloittava taito tehdä kysymyksiä, ja muutamien tämänaamuisten kysymysten tulos oli, että parhaani mukaan koetin selittää mitä tarkoitetaan sillä, kun mies tuntee respektiä naista kohtaan."
"Niin", jatkoi Willy, "tiedän sen kaiken, mutta Harry eno ei sano sitä oikein. Mitä hän sanoo tuntemiseksi, sitä minä sanon rakastamiseksi."
Syntyi kiusallinen äänettömyys, joka tuntui kestävän ijankaikkisuuden. Toisen kerran sain jo hävetä ja kaikki noiden hirveitten lasten tähden. En voinut keksiä keinoa, millä kääntää keskustelun toisaalle. Vielä ihmeellisempää oli, ettei neiti Maytonkaan kyennyt keksimään. Jotakin oli tehtävä — voinhan ainakin olla suora, tuli mitä tuli, minun täytyy olla suora.
"Neiti Mayton", sanoin minä äkkiä vakavasti, mutta hyvin hiljaa, "Willy on kielikello, mutta hän on siitä huolimatta hyvä tulkki. Mikä tulkoonkaan kohtalokseni, niin sitä teidän ei ainakaan pidä luulla, että olisin äkkiä rakastunut paremman tehtävän puutteessa lomalla ollessani. Hulluuteni on kestänyt jo kuukausia. Minä —"
"Minä tahtoisin vähän puhua", huomautti Willy. "Te puhutte koko ajan.
Minä, minä, kun minä rakastan jotakin niin minä suutelen häntä."
Neiti Mayton säpsähti, ja ajatukseni ajoivat toisiaan takaa hämmästyttävällä nopeudella. Hän ei kääntänyt keskustelua toisaalle — oli mahdotonta ajatella, ettei hän sitä voinut. Hän ei ollut vihastunut, sillä silloin hän olisi sanonut jotakin. Oliko mahdollista, että —
Kumarruin hänen puoleensa ja toimin Willyn neuvojen mukaisesti. Kun hän ei pahastunut, minä painoin toistamiseen huuleni hänen otsalleen, sitten hän vähän kohotti päätään, ja minä näin huolimatta pimeydestä ja varjoista, että Alice Mayton oli antautunut armoille. Minä tartuin hänen käteensä ja ojentautuen täyteen pituuteeni minä kiitin Jumalaa hartaammin, kuin olin koskaan kirkossa kiittänyt. Silloin kuulin Willyn sanovan: "Tahdon suudella teitä molempia", ja näin säteilevän Aliceni tempaavan tuon pikku lurjuksen syliinsä ja osoittavan hänelle enemmän hellyyttä, kuin mitä olisin hänen luonteelleen luullut mahdolliseksi. Sitten hän sieppasi Toddyn ja antoi hänelle monta merkkiä anteeksi annostaan — en uskalla ajatellakaan, että ne johtuivat kiitollisuudesta.
Äkkiä pari kolme naista ilmestyi kuistille.
"Tulkaa pojat", sanoin minä. "Tulen siis huomenna kolmelta hakemaan teitä ajelulle, neiti Mayton. Hyvästi!"
"Hyvästi", vastasi maailman suloisin ääni. "Olen valmis kello kolme."