VIII LUKU.
Kahdet ajoneuvot ja niissä ajavat.
"Willy", sanoin minä niin pian kun olimme päässeet pensasaidan ulkopuolelle. "Mistä pidät eniten maailmassa?"
"Rintasokerista", vastasi Willy viipymättä.
"Entäs sitä lähinnä?"
"Appelsiineistä."
"Entäs sitä lähinnä'?"
"No, viikunoista ja rusinoista ja pikkusista herttaisista kissanpojista ja rummuista ja kuvakirjoista ja pienistä kupeista, joissa voi valmistaa multa-ruokaa ja kilpikonnista ja pienistä työntökärryistä."
"Eikö muusta?"
"Kyllä, suurista mustista koirista ja pukista ja rattaista, joissa se voi minua vetää."
"Hyvä, poikaseni — huomenna saat kaikki nämä tavarat."
"Oh-h-h-!" huudahti Willy. "Luulen, että sinä olet vähän Jumalan tapainen, etkö olekin?"
"Miksi arvelet niin, Willy?"
"Oi, siksi, että voit yht'äkkiä tehdä niin monta asiaa. Mutta eikö pikku Toddy saakaan mitään?"
"Kyllä, mitä hän vain haluaa. Mitä tahtoisit, Toddy?"
"Minä tahtotin kajamellitikaajin", vastasi Toddy.
"Mitä muuta?"
"En tahdo mitään muuta; kun on paljon tavajoita, niin niittä on niin paljon vaivaa."
Ajatukset, jotka tänä iltana liikkuivat mielessäni — tunto siitä, kuinka ihanaa on olla mies ja olla rakastettu — nöyryyden tunne, joka seuraa tällaista voittoa, jonka minä olin saavuttanut — onnellisten ajatusten ja ylevien päätösten nopea vaihtelu — kukapa mies ei tuntisi koko tarinaani paremmin, kuin mitä minä osaan kertoa? Panin sisarenpoikani vuoteeseen. Kerroin heille kaikki sadut, mitä he pyysivät, ja kun Willy rukoillessaan sanoi: "ja siunaa sitä kaunista tätiä, jota kohtaan Harry eno tuntee", keskeytin sydämmellisellä syleilyllä hänen hartaudenharjoituksensa. Lapset olivat olleet ylhäällä niin paljon yli tavallisen maatapanoaikansa, että he vaipuivat uneen ilman mitään edelläkäypää vakuutusta, että he tulisivat niin tekemään. Nukkuessaan olivat heidän kasvonsa suorastaan enkelimäiset. Seisoessani siinä kynttilä kädessä kiitollisena heitä katselemassa muistui mieleeni eräs surullisesti laiminlyömäni velvollisuus. Kiiruhdin kirjastoon ja kirjoitin sisarelleni seuraavasti:
"Hillcrest, maanantai-iltana.
Rakas Helena!
Olisin kirjoittanut sinulle ennemmin, jos olisin ollut oikein selvillä siitä, mitä sanoa pojistasi. Tunnustan, että aina tähän asti olen ollut sokea muutamille heidän hyveillensä ja olen kuvitellut silloin tällöin huomaavinani jonkun hairahduksenkin. Mutta suomukset ovat pudonneet silmistäni ja minä näen selvästi, että sisarenpoikani ovat enkeleitä — todellisia enkeleitä. Ja jos mielestäsi liioittelen, pyydän sinua kääntymään Alice Maytonin puoleen, joka sivullisenakin sen voi todistaa. Älkää tulko ensinkään kotiin — kaikki on täällä niinkuin olla pitää — ja jos tulette, kutsun luultavasti itseni viettämään lopun kesää teidän kanssanne. Olen muuttanut mieleni mitä tulee väitteeseen, että on vaivaloista asua maalla ja matkustaa joka päivä junalla kaupunkiin. Käske Tomia miettimään olisiko naapuruudessanne jotakin sopivaa maapalstaa, josta hän luulee minun pitävän.
Toistan, pojat ovat enkeleitä, ja Alice Mayton on myöskin enkeli. Ja onnellisin kangasliikkeessä palveleva mies on sinua alati rakastava veljesi
Harry."
Aikaisin seuraavana aamuna lyöttäydyin sisarenpoikieni seuraan. Minun piti välttämättömästi saada purkaa tunteitani jollekin — jollekin, joka oli myötätuntoinen ja viaton ja puhdas. Kaipasin sisartani — äitiäni, mutta jollekin täytyi minun heti saada puhua. Willy olikin siihen erinomaisen sopiva; hän osasi kuunnella, oli luonnostaan herttainen ja vastauksissaan näppärä. Kunnianarvoisimman neron viisaus ei olisi voinut korvilleni olla niin mieluisaa kuin tuon lapsen lepertely tänä kauniina aamuna. Mitä Toddyyn tulee — siunattu olkoon se laki, jonka mukaan jokainen teko saa palkkansa! — hänen tapansa matkia ja kerrata kuulemaansa aiheutti, että hän koko aamun mumisi: "Neiti Mayton, Neiti Mayton", ja tuo nimi tuntui käyvän yhä suloisemmaksi, kun Toddy sitä lakkaamatta toisti. Willy tosin käytti myöhään ja varhain tilaisuutta hyväkseen muistuttaakseen edellisen illan lupauksistani, ja Toddy taas yhä uudestaan kyselläkseen karamellisikaaria, mutta kaikki nämä keskeytykset vain joka kerta lisäsivät minun omaa iloani. Willyn toivomusten täyttämiseen uhrattiin kolme tuntia ja tyhjä paikka ajoneuvoissa; sitäpaitsi täytyi pukin rattaineen tulla perässä.
Iltapäivän ohjelma oli laadittu niin, että se täysin tyydytti kaikkia. Annoin Mike rengille puolisen kruunua, että hän valjastaisi pukin ja opettaisi lapsia ajamaan sitä; täten sain vapaasti ajaa pois, ilman että kaksi pientä säälittävästi kirkuvaa olentoa seurasi minua.
Olin aina uskonut, että hevoseen tarttuu ajajan mielentila. Rakas vanha nelijalkainen sotaveikkoni näkyi aina erinomaisesti käsittävän haluni ja aikomukseni, ja olen varma siitä, että lankoni hevosten mieli oli samassa vireessä kuin minunkin tänä iltapäivänä. Ne juoksivat ylpeinä, voimakkaat kaulat kauniisti kaartuneina, jalat näyttivät tuskin maata tapaavan; ne eivät käyneet rauhattomiksi valjaissaan eivätkä säikkyneet hirvittävän näköistä höyryjyrää, joka kulki ohitsemme. Kun ajoin Clarksonin oven eteen, huomasin, että suurin osa siellä asuvista naisista oli kuistilla — naisten muisti on toisinaan erinomainen. Alice näyttäytyi heti, tietystikin tyynenä, mutta tavallista säteilevämpänä.
"Mutta missä ovat pojat?" hän huudahti.
"Minä pelkäsin, että he häiritsisivät äitiäsi", vastasin, "ja siksi jätin heidät kotiin."
"Oi, äiti tuskin tänään jaksanee jalkeille", sanoi hän. "Hän on vuoteessa."
"Sittenhän voimme ottaa pojat tieltä ajoneuvoihimme," sanoin, ja Alice, joka jo oli tulossa portaita alas, palkitsi ehdotukseni niin lumoavalla katseella, että hänen takanaan olevat naiset varmaankin olisivat luopuneet parhaista tekopalmikoistaan nähdäkseen sen.
Läksimme ajamaan niin säädyllisesti kuin olisi ollut sunnuntai ja me matkalla kirkkoon; osoittelimme väsymättä toisillemme kauniita puutarhoja ja aistikkaita rakennuksia, joiden ohi ajoimme; kohtasimme toisia ajelevia ihmisiä, ja keskustelimme innokkaasti heidän hevosistaan, vaunuistaan ja puvuistaan. Mutta kun olimme ehtineet kylän laitaan ja kääntyneet "Happy Valley" nimiseen laaksoon, jossa tie seurasi pitkän, komeata metsää kasvavan laakson jokaista mutkaa ja notkoa, ja jossa ei näyttänyt olevan mitään jäykkää ja suoraviivaista, silloin käännyin katsomaan rakastettuani kasvoihin. Meidän katseemme yhtyivät, ja vaikka hänen silmänsä säteilivät onnesta, jommoista en niissä koskaan ollut nähnyt, täyttyivät ne kyynelillä, ja niiden rakas omistajatar painoi päänsä olkaani vastaan.
Mitä me tällä pitkällä ajelulla puhuimme, ei huvittane lukijaa. Olen omasta kokemuksesta oppinut romaaneissa jättämään väliin kaikki rakkauskohtaukset, huolimatta siitä kuinka viehättäviä rakastavaiset lienevätkin. Muistellessani nyt silloista keskusteluamme ei se tainnut sisältää mitään niin erikoista. Tahdon vain sanoa, että jos edellisenä iltana olin ollut onnellinen, oli onneni nyt pyhää. Suurempaa kunniaa tuottaa se, että saa vastaanottaa aivan nuoren yksinkertaisen tytön rakkauden ja luottamuksen, kuin virka-ura tai taistelutanner voivat tarjota; mutta monin verroin kunniakkaampaa on miehelle, kun nainen, joka on nerokas, ja joka tuntee maailmaa ja seuraelämää, uskoo hänelle sydämensä toiveet ja huolet ja empimättä jättää kohtalonsa hänen rakkautensa määrättäväksi. Alice Maytonin tapaiset naiset eivät antaudu sokeasti, jollei heidän luottamuksensa perustu toisen henkilön tuntemiseen ja heidän omaan tunteeseensa, ja tietoisuus kaikesta tästä muutti minut tänä iltapäivänä siitä, mitä lienen ollutkin siksi, miksi kauvan olin toivonut joskus tulevani.
Mutta aika riensi kuin siivin ja vastahakoisesti käänsin hevoset kotiin päin. Olimme jättäneet taaksemme milt'ei koko "Happy Valleyn" ja olimme lähestymässä jälleen ihmisasuntoja.
"Nyt meidän täytyy olla niinkuin ei mitään olisi tapahtunut", sanoi
Alice.
"Niin kyllä", vastasin minä, "nyt saamme sanoa hyvästi täksi illaksi kaikille onnellisille lapsellisuuksille."
Kumarruin hänen puoleensa ja kiersin hellästi käteni hänen kaulalleen; hän nosti kasvonsa, joista ilo ja luottamus olivat karkottaneet kaiken arkuuden ja varovaisuuden, huuleni etsivät hänen huuliansa — silloin äkkiä kuulimme kauhistuttavaa, korviasärkevää huutoa, ja pian saatoimme erottaa kaksi ääntä, jotka kumpikin jatkoivat huutamistaan aivan rajattomasti. Hevoset peljästyivät ja Alice — siunattu olkoon kaikki, mikä säikyttää nyt, vast'edes ja ainiaan! — painautui minua vastaan. Äänet tuntuivat lähenevän ja niitä säesti äänekäs kolina, joka tuntui lähtevän jostakin puuesineestä. Lähestyessämme tien mutkaa näin nuoremman sisarenpojistani äkkiä ilmestyvän eteeni — en tiedä mistä — tekevän kaaren ilmassa, ja päätyvän vihdoin maantienojaan. Samalla hetkellä ilmestyi tienkäänteestä pukki, sitten syrjällään olevat rattaat ja loppujen lopuksi Willy poika, joka epätoivoisena oli tarrautunut kiinni rattaiden selustaan ja huusi täyttä kurkkua. Kun rattaat törmäsivät kiveen, oli Willyn hellitettävä otteensa, jonka jälkeen pukki, täydellisesti käsittäen tilanteen, laiskasti asteli edelleen ja hävisi tielle, joka johti sen edellisen isännän taloon.
"Willy", huusin, "lopeta huutosi ja tule tänne. Missä on Mike?"
"Hän — uhuu — meni — uhuu — pistämään piippuunsa — uhuu — ja minä annoin piiskan vain vähän koskea pukkia — uhuu — ja sitten se läksi nelistämään — uhuu —."
"Paha pukki lähti nelittämään", vakuutti Toddy.
"Menkää suoraan kotiin ja pyytäkää, että Maggie pesee teidät ja vaihtaa teille vaatteet", sanoin minä.
"Voi Harry", puhui Alice lasten puolesta, kun juuri ovat olleet tuollaiselle vaaralle alttiina! "Tulkaa oman Alice tätinne tykö, Willy kulta — ja sinäkin Toddy. — Muistathan, että meidän piti tiellä ottaa pojat vaunuihin, itsehän niin sanoit, Harry. Kas niin — älä itke, annahan kun pyyhin pois pahan mullan ja suutelen kasvojasi, niin ne paranevat."
"Alice", vastustelin minä, "älä anna noiden likaisten poikien tuolla tavalla kiivetä ylitsesi."
"Hiljaisuutta, herraseni", sanoi hän, teeskennellen arvokkaisuutta, "kuka antoi minulle ystäväni? Haluaisin tietää."
Sitten me ajoimme täysihoitolaan ja käyttäydyimme kuten ihmiset, jotka ovat antautuneet parin hyvin ikävän lapsen suojelijoiksi, ja nopeasti läksin minä jälleen matkaan, etteivät lapset olisi paljastaneet asian oikeaa laitaa. Pian kohtasimme Miken, joka tuli juosten vastaamme. Huomattuaan meidät hän heti huudahti:
"Voi teitä, pikku paholaiset — pyydän anteeksi teiltä Harry herra ja kiitän Pyhää Äitiä, etteivät heidän turhanpäiväiset luunsa ole menneet kappaleiksi. Jos he näkisivät vaikka virtahevon Faraon vaunujen edessä, he varmaankin pitäisivät itsestään selvänä, että he kävisivät ohjaksiin käsiksi."
Mutta ei mikään niin jokapäiväinen asia kuin virtahepo tai vaunut voineet häiritä mieleni taivaallista rauhaa tänä iltojen ihanampana. Jonkunlainen vaistomainen käsitys siitä, mikä oli sopivaa, mikä ei, näkyi vallanneen sisarenpoikani. Ehkäpä kohtaaminen rakastettuni kanssa sen teki, tai ehkäpä se johtui vain luonnollisesta jännityksen laukeamisesta, mutta olkoon syy mikä tahansa, tosiasia on, että lopun iltaa noissa kahdessa likaisessa puvussa oli kaksi lasta, joista sai jonkunlaisen käsityksen siitä, miltä Paratiisin asujamet näyttävät ja mitä he toimivat. He söivät illallisensa tekemättä mitään kepposia, joita heillä aina oli varalla suuri joukko, eivätkä he salaa kuljetelleet pöydästä voin ja leivän jätteitä pianolle, käyntikorttilippaaseen, ja muihin paikkoihin, jotka eivät soveltuneet vastaanottamaan tällaista hyljättyä tavaraa. He pyysivät, että laulaisin heille jotakin illallisen jälkeen, ja kun lauloin "Juo maljani vain silmilläsi" ja "Sinä olet minun sydämeni valtiatar", he seisoivat kuunnellen, hiljaisina, katse täynnä kunnioitusta. Kun he läksivät levolle, seurasin heitä erikoisesta pyynnöstä, mutta heillä ei näyttänyt olevan mitään halua telmimiseen ja leikkimiseen, kuten tavallisesti maatamenon aikana. Kun Willy oli vuoteessa, sulki hän silmänsä, pani kätensä ristiin ja rukoili:
"Rakas Jumala, siunaa isää ja äitiä ja Toddya ja Harry enoa ja kaikkia muitakin, niin, ja siunaa oikein, oikein, sitä kaunista tätiä, joka lohdutti minua, kun pukki oli minulle paha, ja anna hänen lohduttaa minua monta, monta kertaa, Kristuksen tähden, amen."
Ja Toddy vääntelehti ja kääntelehti, huoahti raskaasti, heitti päänsä taaksepäin ja rukoili:
"Jakat Jumala, älä anna tuon pahan pukin enää heittää minua päälleni maantienojaan ja anna Hajji enon ja ten tievän tädin olla lähellä, kun minä enti kejjan loukkaan itteni."
Sitten toivotimme toisillemme hyvää yötä, ja minä jätin nuo pikku kullat antautuakseni kokonaan omien ajatusteni valtaan, jotka olivat niin rauhalliset ja niin suloiset, kuin ei maailmassa olisi olemassakaan kangasliikkeitä, ei epäluotettavia liiketuttavia, ei liikekilpailua, politiikkaa, liikeyhtymiä, arvopaperipörssejä, epävarmoja pankkeja, poliittisia häväistysjuttuja tai henkilökohtaisia ikävyyksiä — ei mitään, joka olisi voinut estää lyhyen loma-ajan kestämistä läpi elämän.