XII LUKU.
Runoni.
Keskipäivällä on Toddyn aika nukkua päiväunensa. Willyllä ei ollut ketään leikkitoveria, sillä tohtorin pikku tyttökin oli sairas. Hän seurasi minua niin äänettömänä ja ikävystyneen näköisenä, että tunsin velvollisuuteni olevan ottaa hänet mukaan ajeluretkelleni — meidän ajeluretkellemme. Jos hän olisi valitellut, ei minusta olisi tuntunut niin vaikealta, mutta ei mikään ole niin liikuttavaa ja valtavaa kuin äänetön alistuminen. Vihdoin hän suureksi ilokseni aukaisi suunsa ja sanoi:
"Harry eno, luuletko, että ihmisillä milloinkaan on ikävä taivaassa?"
"Sitä en usko."
"Lähtevätkö enkeli-poikien isät ja äidit kylään, jossa viipyvät niin kovin kauvan?"
"En tiedä oikein varmasti sitä, mutta jos he lähtevät, on pienillä enkeli-pojilla monta, monta leikkitoveria, niin ettei heidän hevillä tule ikävä."
"Luulen, etteivät he saisi minua iloiseksi, jos minä tahtoisin nähdä isääni ja äitiäni. Jos minulla ei ole leikkitoveria, kaipaan isää ja äitiä niin hirveästi — niin hirveästi, että kuolen, jos en heitä heti saa nähdä."
Olin ajamassa partaani, ja vaikka olin vasta puolitiessä, pyyhin kasvoni, istuuduin nojatuoliin, otin yksinäisen pikku pojan syliini, suutelin ja hyväilin häntä ja tein kaikki voitavani huvittaakseni ja lohduttaakseni häntä. Hänen pienet, vakavat kasvonsa kirkastuivat vähitellen; huulet avautuivat tavalla, jota eivät edes vanhat mestaritkaan ole voineet kuvata; silmät, äsken vielä himmeät ja toivottomat, loistivat nyt lämpiminä ja säteilevinä ja heltyneinä. Viimein hän sanoi:
"Nyt olen niin, niin iloinen, Harry eno. Eikö Mike voi olla ulkona pukin ja minun kanssani koko ajan, kun sinä olet ajelemassa? Ja tuo meille kotiin muassasi rintasokeria ja marmoripalloja — niin, ja uusi koira."
Koska kiihkeästi halusin päästä lähtemään sovittuna aikana kohtaamaan Alicea, olin kerrassaan harmissani laskiessani Willyn alas sylistäni ja palatessani partaveitseni luo. Niin kauvan kun hän oli suruissaan ja minä hänen ainoa toivonsa, ei sanoin voi selittää hänen rakastettavuuttaan, mutta samassa silmänräpäyksessä, kun hän ponnistusteni avulla oli tullut tavalliseen mielentilaansa, hän ei enää tarvinnut minua muuhun kuin pyytääkseen minulta yhä uusia palveluksia. Arvostellakseni kuitenkin poika parkaa oikeudenmukaisesti on minun sanottava, että tuo ilmiö on vaarallisempi ihmiskunnalle yleensä kuin Willylle; se loi jonkunverran valoa mieskohtaisiin hengellisiin mielipiteisiini ja melkein sai minut vakuutetuksi, että velvollisuuteni oli saarnata uutta evankeliumia.
Kun ajoin rouva Clarksonin täysihoitolan rappujen eteen, tuntui minusta kuin olisi kuukausi kulunut viime käynnistäni, ja vain tämä tunne esti minua pitämästä ihmeenä sitä omituista ja miellyttävää muutosta, jonka alaisina Alicen kasvot kahden lyhyen päivän kuluessa olivat olleet. Mielenmaltti, nopea käsityskyky ja varovaisuus ovat ominaisuuksia, jotka kuuluvat nuoren hienoston naisen käytökseen, mutta kun näiden lisäksi kasvoja valaisee rakkauden ja luottamuksen synnyttämä loiste, on näky hurmaava — etenkin sen miehen silmissä, joka muutoksen on aiheuttanut. Uskallan väittää, että aikaisemmin tuskin on tunnettu Hillcrestin ja koskien välillä pitempiä, syrjäisempiä, yksinäisempiä teitä, kuin mitä tänä iltapäivänä ajoin, eikä onnellinen toverini, jonka aikaisemmin olin kuvitellut jonakin kauniina päivänä voivan päättäväisyydellään, valppaudellaan ja voimallaan voittaa rouva Bakerin ja neiti Tinnen sankarityöt, kertaakaan tiedustellut tiesinkö minä, olimmeko oikealla tiellä. Ainoastaan kerran pilvi peitti hänen kasvonsa ja syyn siihen sain pian tietää.
"Harry", sanoi hän rukoilevalla äänellä painautuen lähemmäksi minua, "pidätkö minusta niin paljon, että voisit kärsiä jotakin ikävää tähteni?"
Vastaukseni ei ollut suusanallinen, mutta Alice näkyi ymmärtävän ja hyväksyvän sen, koskapa hän jatkoi:
"En tahtoisi luopua mistään, mikä on tapahtunut — olenhan maailman onnellisin, ylpein nainen. Mutta me olemme kiirehtineet katsoen siihen, että olimme niin vähän tuttuja. Ja äiti on kauheasti tällaisia naimiskauppoja vastaan — hän on näet mielipiteiltään vanhanaikainen."
"Minähän olin kaikkeen syypää", sanoin minä, "tahdon heti pyytää häneltä kunnioittavimmin anteeksi. Ajan ja tuskan, joita en tarvinnut käyttää sydäntäsi vallatessani, voin uhrata äitisi suosion saavuttamiseen."
Katse, jonka sain tämän huomautukseni johdosta, olisi ollut minulle riittävä palkinto, vaikka minun olisi ollut lepytettävä niin monta anoppia, kuin mitä Brigham Youngilla on. Mutta hänen hymynsä hälveni, kun hän sanoi:
"Et käsitä mikä työ sinua odottaa. Äiti on hyvin hyväsydäminen, mutta hänen sydämensä ympäri on rakennettu täydellinen sopivaisuussääntöjen aita. Hänen aikanaan ja hänen piireissään kosiminen kävi säädyllisesti ja hitaasti, ja äiti luulee, että vieläkin on sellainen tapa; samaa mieltähän minäkin olen, mutta minusta voi olla poikkeuksia, äidistä ei. Pelkään, ettei hän voi pysyä tyynenä, jos hän saa tietää koko totuuden, ja enhän minä voi sitä häneltä salata. Tiedäthän, että minä olen hänen ainoa lapsensa."
"Älä salaa sitä häneltä, jollei sinulla itselläsi ole siihen syytä. Anna minun kertoa koko juttu, vastata kaikesta ja jos tarvitaan, kärsiä rangaistus. Äitisi on periaatteessa oikeassa, vaikka onkin olemassa eräs miellyttävä poikkeus, josta vain me tiedämme."
"Minä pelkään vain sinun vuoksesi", sanoi rakastettuni painautuen lähemmäksi minua. "Hän on perheestä, joka helposti kiihtyy, kun siihen vain aihetta on, ja minä en voi ajatella loppuun ajatusta, että sinä olisit tällaiseen purkaukseen syynä."
"Olen rohkeasti käynyt mitä kauheimpia tykkejä vastaan erään toisenlaatuisen rakkauden tähden, tyttöseni", minä vastasin, "ja voisin panna alttiiksi vieläkin enemmän sen tunteen tähden, jonka vuoksi sinua moititaan. Ja mitä minuun tulee, voisin kestää mitä muuta tahansa pikemmin kuin sitä ajatusta, että olisin pettänyt jonkun, erittäinkin tällaisen tyttären äidin. Sitäpaitsihan sinä olet hänen kallein aarteensa, ja hän on oikeutettu tietämään vähäpätöisimmänkin asian, joka jossakin suhteessa sinua vaivaa."
"Ja sinä olet niin hyvä, ja —" Mikä toinen ajatus toveriltani jäi sanoiksi pukematta, sen hänen rakkaat silmänsä välittömästi ja eloisasti ilmaisivat.
Mutta voi! Kuinka arkaa sydäntä vastaan lepäsikään hetkeä myöhemmin sinun poskesi, vaalea tyttöni! En vavahtanut ja vavissut nyt ensi kertaa eläissäni huomatessani, mikä oli ehdoton velvollisuuteni, en käynyt nyt ensi kertaa ankarampaa taistelua, kuin mitä miekan ja tykin avulla koskaan on käyty, taistelua, jossa olin alttiina suuremmille vaaroille kuin koskaan taistelutantereella. Minä voitin, kuten miehen tulee tällaisissa taisteluissa, jos hän ansaitsee elää; mutta en voinut auttaa, että tunsin itseni kotimatkalla alakuloiseksi.
Lähestyimme taloa, ja minut valtasi mieletön tunne siitä, että en ajanutkaan kahta hevosta, vaan ratsastin yhdellä, kannukset kantapäissäni ja miekka sivullani.
"Anna minun nyt puhua hänelle, Alice! On pelkurimaista sitä lykätä."
Tuskin huomattava vavahdus vierelläni — hetken hiljaisuus, joka tuntui tunnilta, mutta jonka aikana kuitenkin saatoin vain laskea kuusi askelta, ja Alice vastasi:
"Niin, ellei vierashuoneessa sattumalta ole ketään, kysyn, tahtoisiko hän tulla tapaamaan sinua hetkeksi." Sitten sain katseen, joka oli niin täynnä hellyyttä, ihmettelyä, tuskallista levottomuutta ja sitten kaksi rakasta silmää täyttyi kyynelillä.
"Kohta olemme perillä, rakkaani", sanoin hellästi ja rohkaisevasti häntä syleillen.
"Niin, etkä sinä tule olemaan ainoa sankari", sanoi hän ojentautuen ylpeästi. Hän oli kuin sopiva Zenobian malli.
Kun ajoimme esiin pensasryhmän takaa, joka esti meitä näkemästä taloa, minä huudahdin tahtomattani: "Hyvänen aika!" Kuistilla seisoi rouva Mayton; hänen rinnallaan seisoivat molemmat sisarenpoikani, niin likaisina kasvoiltaan ja puvuiltaan, etten sellaisina ollut heitä koskaan nähnyt. En voinut muuta kuin antaa heille anteeksi, sillä varmaankin heidän läsnäolonsa valmistaisi minulle lykkäyksen, jota ei velvollisuudentuntoni mitenkään voinut minulle sallia.
"Olemme tulleet tänne, jotta taitimme ajaa tinun kanttati kotiin", sanoi Toddy rouva Maytonin tervehtiessä minua kohteliaasti, uteliaana ja huvitettuna. Alice vei meidät vierashuoneeseen, kuiskasi jotakin äidilleen ja oli juuri nopeasti poistumassa huoneesta, kun rouva Mayton käski hänen jäämään ja osoitti hänelle tuolin. Alice ja minä vaihdoimme salavihkaa katseita.
"Alice sanoo, että te haluatte puhutella minua, herra Burton", hän sanoi. "Mahtaneekohan asianne olla sama, josta vanhempi herra Lawrence on antanut seikkaperäisen, suusanallisen selostuksen."
Alice näytti hämmentyneeltä; varmasti olin sitä minäkin. Mutta ainoa pelastuksemme oli vain toiminnassa ja niinpä minä sammalsin:
"Jos te tarkotatte epäoikeutettua tunkeutumista perhepiiriinne, rouva —"
"Sitä juuri tarkotan", vastasi vanha rouva. "Päättäen tämän lapsukaisen antamista tiedoista ja tähän asti käsittämättömästä muutoksesta, jonka olen tyttäreni ulkonäössä huomannut parin kolmen viime päivän kuluessa, luulen saaneeni selville totuuden. Jos olisi kysymyksessä joku muu kuin te, olisin mahdollisesti ankara; mutta me äidit, joilla on vain yksi tytär, olemme taipuvaiset muodostamaan itsellemme hyvin selvän mielipiteen nuorten miesten ansioista, ja —"
Vanha rouva taivutti päätään; hypähdin ylös, tartuin hänen käteensä ja suutelin sitä kunnioittavasti; sitten rouva Mayton, jonka ainoa poika oli kuollut viisitoista vuotta sitten, kohotti päänsä, ja otti minut lapsekseen äideille ominaisella tavalla. Mutta Alice purskahti itkuun ja suuteli meitä molempia.
Vähän myöhemmin kolme onnellista ihmistä koetti näyttää siltä, kuin ei mitään olisi tapahtunut, ettei kukaan, joka sattumalta tulisi vierashuoneeseen, voisi heidän ilmeistään mitään lukea. Rouva Mayton virkkoi:
"Lapseni, meidän keskemme on tämä asia selvä, mutta minun täytyy varottaa teitä käyttäytymästä siten, että kihlaus pian tulee yleisesti tunnetuksi."
"Voit luottaa minuun siinä suhteessa", sanoi Alice nopeasti.
"Minuun myöskin", sanoin minä.
"En epäile kumpaisenkaan teidän hyvää tahtoa tässä suhteessa", alkoi rouva Mayton jälleen, "mutta te ette ehkä ymmärrä olla tarpeeksi varovaisia." Tässä rouva Maytonin ääni hukkui hetkeksi äänekkääseen nauruun, joka kajahti pensaikosta ikkunan alla, mutta hän jatkoi: "Palvelijat, lapset —" tässä hän hymyili, ja minun pääni painui — "ihmiset, jotka sattumalta kohtaatte —"
Taasen kajahti ilmoille nauru ikkunan alta.
"Mitähän nuo tytöt mahtavat nauraa?" ihmetteli Alice, läheten ikkunaa hänen äitinsä ja minun seuratessa häntä.
Useimmat Clarksonin täysihoitolassa asuvista naisista istuivat ruohikolla puoliympyrässä ja heidän keskellään seisoi Toddy, hyvin kiihdyksissään, jommoiseksi hyväksyvät kättentaputukset hänet aina saattoivat.
"Sano se vielä kerran", pyysi yksi naisista.
Toddy kävi hyvin syvämietteisen näköiseksi, huitoi kiihkeästi molemmilla käsillään ja lausui monin elein seuraavaa:
"Niin loittava kuin juutu kaunoitin,
Haaveitta junoniekan helottava,
Niin puhtoinen kuin lilja valkoitin,
Kuin kaino ojvokki
Tai tulo kaunokki,
Kuin aamun kattehelmi kimaltava,
Mi kätköön tuudelmaa käy aujingon,
Ah niin on hänkin, Alit, vejjaton,
Tuo oma ajmat tyttö tuloitin."
Haukkasin ilmaa.
"Kuka sinulle opetti kaiken tuon", kysyi yks naisista.
"Ei titä kukaan opettanut minulle — minä kuulin ten."
"Milloin sinä kuulit sen?"
"Tänä aamuna. Hajji eno luki titä yhä uudettaan ja uudettaan ja uudettaan, hyvin moneen kejtaan, ulkona puutajhatta."
Naiset vaihtoivat katseita — naislukijani ymmärtävät millaisia — ja miehille vakuutan, ettei heidän katseitaan ollut ensinkään vaikea tulkita. Alice katsahti minuun kysyvästi, ja nyt jälkeenpäin hän sanoo minulle, että punastuin arkana ja syyllisen näköisenä. Rouva Mayton parka vaipui nojatuoliin valittaen:
"Liian myöhään! Liian myöhään!"