XIII LUKU.
Hirveä lapsi.
Katsoen Willyn ja Toddyn viime sankaritekoon istuivat he hyvin siivosti, kun kyyditsin heitä kotiin tänä iltana. Willykin koetti pyydellä anteeksi heidän ulkonäköänsä selittämällä, etteivät he voineet löytää Maggia, eivätkä mitenkään voineet kauvempaa odottaa; minä puolestani vakuutin hänelle, ettei mitään anteeksipyyntöjä ja puolustuksia tarvittu. Minä olin niin erinomaisella tuulella, että iloinen mielentilani tarttui, ja me lauloimme lauluja, kerroimme satuja ja leikimme hupaisia leikkejä suurimman osan iltaa vain vähän kiinnittäen huomiota päivälliseen, joka oli meille katettu.
"Harry eno", sanoi Willy äkkiä, "emmehän ole yhtään laulaneet: 'Hukkui muinoin Faraon joukko, halleluijaa!' koko sinä aikana, kun sinä olet ollut täällä. Lauletaanpas sitä nyt."
"Hyvä, vanha veikko." Osasin laulun kertosäkeineen kuten kaikki, jotka ovat kuulleet kuljeskelevien laulajien sitä laulavan, mutta Willyn alkuvalmistusten tarkotusta en ymmärtänyt. Hän laahasi suuren keinutuolin keskelle laattiaa ja huudahti:
"Istuuduppas tuohon, Harry eno. Tule Tod, istu sinä tuolla polvella, minä istun tällä. Nosta molemmat kätesi, Tod, samalla tavoin kuin minä. Nyt olemme valmiit, Harry eno."
Lauloin ensimäisen säkeen:
"Huusi Herran puoleen vankeudessa Israelin kansa", aivan yksinäni, mutta pojat yhtyivät pontevasti kertosäkeeseen ja iskivät neljän nyrkin voimalla rintaani. Minusta ei ole ensinkään ihme, että äkkiä lakkasin laulamasta, mutta pojat katselivat menettelyäni aivan toiselta näkökannalta.
"Miksi lakkasit, Harry eno?" kysyi Willy.
"Siksi, että mukiloimisenne koskee kovasti, poikaseni, älkää tehkö sitä enää."
"Luulenpa sitten, ettet ole varsin vahva, näin teemme isälle, eikä häneen koske."
Tom parka! Ei ihme, että hänen rintansa painuu yhä enemmän sisäänpäin.
"Luulen että olet pikku lapti", sanoi Toddy.
Tämän syytöksen kannoin nöyrästi, mutta minä rohkenin huomauttaa, että oli maatameno-aika. Kun olin luovuttanut muutamia hetkiä tavallisille tyytymättömyyden ilmauksille, kompuroin yläkertaan Toddy sylissä ja Willy selässä, molemmat laulaa hoilottaen neekerilaulun kertosäettä:
"Vaellan läpi vihamielisen maailman."
Lupasin palan rintasokeria sille pojista, joka ensiksi valmistuisi vuoteeseen, ja tätä lupausta seurasi nopsa riisuutuminen, niin, että saatoin antaa palkinnon kumpaisellekin. Willy puraisi ison kappaleen, tunki sen posken ja hampaiden väliin, sulki silmänsä, risti kätensä rinnalle ja rukoili:
"Rakas Jumala, siunaa isää ja äitiä ja Toddya ja minua ja kilpikonnaa, jonka Harry eno löysi, ja siunaa sitä kilttiä tätiä, jonka kanssa Harry eno käy ajelemassa ja suo, että he ottavat minutkin mukaan ja siunaa sitä kaunista, vanhaa, valkotukkaista tätiä, joka itki ja sanoi, että minä olen älykäs poika, amen."
Toddy huokaisi ottaessaan rintasokerikappaleen suustaan, sitten hän sulki silmänsä ja rukoili:
"Jakat Jumala, tiunaa Toddya ja tee hänettä hyvä poika, ja tiunaa tätejä, jotka pyytivät minun tanomaan 'vielä kejjan.' Mitä tuo tarkotti, sen ymmärtävät ainakin kolme tuttavapiiriini kuuluvaa täysi-ikäistä henkilöä.
Willyn ja rouva Maytonin välisen kohtauksen kulusta on jälkimäinen jälestäpäin kertonut seuraavaa:
Hän istui omassa huoneessaan, joka on ensimäisessä kerroksessa, samassa kuin arkihuone, mutta talon vastakkaisella puolen, ja lueskeli "Kohtalon sallimuksesta vapaa" nimistä kirjaa, kun hän vahingossa pudotti silmälasinsa laattialle. Kun hän kumartui niitä ottamaan, huomasi hän, ettei hän ollutkaan yksin. Pieni, hirveän likainen, mutta piirteiltään hauskan näköinen poika seisoi hänen edessään, kädet selän takana, kysyvä ilme silmissä.
"Juokse pois, poikaseni", sanoi rouva Mayton. "Etkö tiedä, että ei ole kohteliasta astua huoneeseen naputtamatta ovelle?"
"Etsin enoani", sanoi Willy erinomaisen sointuvalla äänellä, "ja toiset tädit sanoivat, että sinä kyllä tiedät koska hän palaa."
"Pelkäänpä, että he tekevät pilaa sinusta — tai minusta", sanoi vanha rouva hieman ankarasti. "En tiedä mitään pikku poikien enoista. Juokseppas nyt matkoihisi, äläkä enää häiritse minua."
"Mutta", jatkoi Willy, "he sanoivat, että sinun pikku tyttösi meni hänen mukanaan ja että sinä kyllä tietäisit, milloin hän tulee kotiin."
"Ei minulla ole mitään pikku tyttöä", sanoi vanha rouva. Hänen suuttumuksensa mahdollisesta pilanteosta uhkasi voittaa arvokkuuden. "Mene nyt matkoihisi."
"Ei hän ole hyvin pieni tyttö", sanoi Willy vilpittömästi haluten rakentaa rauhaa; "kyllä hän on isompi minua, mutta he sanoivat että sinä olet hänen äitinsä, sittenhän hän on sinun pikku tyttösi, eikö niin. Minun mielestäni hän on niin kilttikin."
"Tarkotatko neiti Maytonia?" kysyi rouva. Hänelle alkoi jossakin määrin selvitä syy Willyn levottomuuteen.
"Niin, se on hänen nimensä — vaikka en sitä muistanut heti", vastasi Willy touhuissaan. "Ja eikö hän ole hirveän kaunis? — Minä tiedän, että hän on."
"Arvostelusi on aivan oikea, huolimatta ijästäsi", sanoi rouva Mayton, jonka huomiota Willy yhä enemmän rupesi herättämään. "Mutta miksi pidät häntä kauniina? Sinä olet melkoista nuorempi kuin mitä hänen miesihailijansa ovat."
"Niin, Harry eno sanoi minulle, että hän on kaunis", vastasi Willy, "ja hän tietää kaikki."
Rouva Mayton elostui silmänräpäyksessä ja pani pois kirjansa.
"Kuka on sinun Harry enosi, pikku poika?"
"Hän on Harry eno, etkö sinä tunne häntä? Hän osaa tehdä parempia pillejä kuin isä. Ja hän löysi kilpikonnan —"
"Kuka on isäsi?" keskeytti vanha rouva.
"Niin hän on isä — luulin, että kaikki tietäisivät, kuka isä on."
"Mikä on nimesi?"
"William Burton Lawrence", vastasi Willy viipymättä.
Rouva Mayton rypisti kulmakarvojaan hetkiseksi; lopulta hän kysyi:
"Onko herra Burton enosi, jota etsit?"
"En tunne ketään herra Burtonia", sanoi Willy, "eno on äidin veli ja hän on ollut meillä siitä lähtien, kun äiti ja isä läksivät kylään ja hän käy ajelemassa meidän vaunuillamme, ja —"
"Vai niin!" huudahti rouva niin ponnekkaasti, että Willy pysähtyi puheessaan. Hetken kuluttua rouva Mayton sanoi:
"Tarkotukseni ei ollut keskeyttää sinua, poikaseni, jatka!"
"— ja hän on ajelemassa maailman kilteimmän tädin kanssa. Eno arvelee niin ja tiedänhän minäkin sen, että hän on kiltti. Ja eno tuntee häntä kohtaan."
"Mitä tekee?" kysyi vanha rouva nopeasti.
"— sanon tuntee häntä kohtaan ja niin eno sanoo. Minusta se merkitsee juuri samaa kuin rakastaa. Jos ei se sitä merkitsisi, miksi eno sitten syleilee ja suutelee häntä?"
Rouva Mayton veti syvään henkeään, eikä vastannut vähään aikaan.
Viimein hän sanoi:
"Mistä sinä tiedät, että hän syleilee ja suutelee?"
"No, kun minä näin samana päivänä, jolloin Toddy loukkasi sormensa ruohonleikkuukoneessa. Ja eno oli niin iloinen, että hän osti minulle seuraavana aamuna pukinrattaat — näytän ne sinulle, jos tulet meidän talliin, ja näytän sinulle myöskin pukin. Ja hän osti —"
Juuri tässä Willy lopetti, sillä rouva Mayton painoi nenäliinan silmiään vastaan. Hetken, parin perästä hän tunsi polveaan keveästi kosketettavan ja pyyhittyään silmänsä hän huomasi Willyn osaaottavan katseen.
"Olen niin pahoillani, kun sinun on niin paha olla. Oletko huolissasi, kun pikku tyttösi on mennyt niin kauvaksi ajelemaan?"
"Olen!" vastasi rouva Mayton hyvin päättävästi.
"Ei sinun tarvitse peljätä", sanoi Willy, "Harry eno on niin huolellinen ja tarkka."
"Hänen pitäisi hävetä käytöstään!" huudahti rouva.
"Niin hän tekeekin", sanoi Willy, "sillähän tekee kaikkea, mitä hänen pitää tehdä. Hän on hirveän huolellinen. Eräänä päivänä, kun pukki pillastui ja Toddy ja minä pääsimme heidän vaunuihinsa, piti eno hänestä oikein tiukasti kiinni, ettei hän vain putoisi ulos vaunuista."
Rouva Mayton polkaisi kärsimättömänä jalkaansa.
"Tiedän, että sinäkin tuntisit häntä kohtaan, jos vain tietäisit, miten hauska hän on", jatkoi Willy. "Hän laulaa hirvittävän lystikkäitä lauluja ja kertoo suunnattoman hauskoja satuja."
"Loruja!" huudahti suuttunut äiti. "Eivät ne ole ollenkaan loruja", sanoi Willy. "Ei minusta ole hyvä, että sanot niin, kun hän aina kertoo Josefista ja Abrahamista ja Moseksesta ja Jesuksesta, kun hän oli pikkupoika, ja juutalaislapsista ja monesta muusta, josta Jumala piti. Ja sitten hän on hyvin kiltti."
"Arvaan, että hän sitä on", sanoi rouva Mayton.
"Kun me luemme rukouksemme, me rukoilemme myöskin sen kauniin tädin puolesta, josta eno pitää, ja hän pitää siitä, että niin teemme", jatkoi Willy.
"Mistä sen tiedät?" kysyi rouva Mayton.
"Siitä, että hän suutelee meitä aina, kun niin teemme, ja niinhän isäkin tekee, kun hän pitää siitä, mitä rukoilemme."
Rouva Mayton vaipui vakaviin ajatuksiin, mutta Willy ei ollut saanut sanotuksi kaikkea, mikä oli hänen sydämellään.
"Ja kun Toddy tai minä lankeamme ja satutamme itsemme, niin Harry eno juoksee hätään, nostaa ylös ja lohduttaa, vaikka hän olisi ollut tekemässä mitä hyvänsä. Eräänä päivänä hän heitti pois sikaarin, kun hän tuolla tavalla kiirehti minun tyköni, silloin kun ampiainen pisti minua, ja Toddy otti sikaarin maasta ja söi sen, ja siitä hän tuli kauhean sairaaksi."
Viimemainittu tapaus ei tehnyt rouva Maytoniin syvää vaikutusta mahdollisesti siitä syystä, että se ei kuulunut asiaan, joka hänen mielessään askarteli. Willy jatkoi:
"Ja eikö hän ollut kiltti minulle tänään? Kun minä olin aivan hukassa, kun ei minulla ollut leikkitoveria ja halusin kuolla ja mennä taivaaseen, silloin eno lopetti parranajonsa kesken lohduttaakseen minua."
Rouva Mayton oli miettinyt nopeasti ja vakavasti ja hän alkoi jonkunverran leppyä tuolle pienelle rauhanhäiritsijälle.
"Ajatteleppas", sanoi hän, "jos en enää päästäisikään pikku tyttöäni ajelemaan enosi kanssa?"
"Silloin", sanoi Willy, "silloin hänen on varmasti hirveän, hirveän paha mieli, ja minun tulee mieleni niin pahaksi hänen tähtensä, sillä kilttejä ihmisiä ei saa tehdä onnettomiksi."
"Ajatteleppas sitten, että annan hänen mennä?" sanoi rouva Mayton.
"Silloin annan sinulle oikein monta suukkoa, kun olet niin hyvä enolle", sanoi Willy. Ja otaksuen, että rouva Mayton tulisi noudattamaan jälkimäistä menettelytapaa Willy kiipesi hänen syliinsä ja alkoi äkkiä täyttää lupaustaan.
"Siunatkoon sinun hellää pikku sydäntäsi!" sanoi rouva Mayton; "olet samaa verta ja se on hyvää verta, joskin jonkun verran tulista."
Herätessäni seuraavana aamuna löysin kirjeen oveni alla. Petyin nähdessäni, ettei kuoressa ollut Alicen käsialaa, mutta olin kaikesta huolimatta iloinen saadessani sisareltani muutaman sivun, etenkin kun kirje kuului seuraavasti:
"Heinäkuun 1 päivänä 1875.
Rakas, vanha veikko.
Olen muistellut meidän kokemuksiamme, kun me vastakihlautuneina oleilimme parin viikon ajan eräässä täysihoitolassa — ja siksi olen päättänyt lopettaa täällä-olomme lyhyeen, kiiruhtaa kotiin ja valmistaa Alicelle ja sinulle tilaisuuden silloin tällöin tavata "perheessä". Silloin olette turvassa kaikilta mahdollisilta häiriöiltä, joiden alaisina nyt varmaankin olette joka ilta.
Tom, tuo tottelevainen, vanha poika on kanssani samaa mieltä. Pyydän sinun huolehtimaan siitä, että vaunut ovat meitä vastassa Hillcrestin asemalla perjantaiaamuna 11,40 junalla. Kutsu puolestani Alicea ja hänen äitiään sunnuntaina syömään päivällistä meidän kanssamme — tulemme yhtä matkaa kirkosta meille.
Rakkaat terveiset
Helena siskoltasi.
J.K. Tietysti otat lemmikkini mukaasi vaunuihin meitä vastaan.
J.J.K. Olisitko pahoillasi jos muuttaisin sinut parhaaseen vierashuoneeseen? — en voi nukkua, jolleivät he ole aivan vieressäni."
Perjantai-aamuna he aikoivat saapua — siunattu olkoon heidän huolenpitonsa! — ja tänäänhän oli perjantai. Kiiruhdin poikien huoneeseen ja huudahdin:
"Toddy, Willy! kenenkä luulette tulevan tänä aamuna teidän luoksenne?"
"Kuka tulee?" kysyi Willy.
"Potetiivintoittaja"? kysyi Toddy.
"Ei, vaan isä ja äiti."
Willyn ilme muuttui heti enkelimäiseksi, mutta Toddy rävähytteli kerran pari silmiään ja mumisi surullisesti:
"Luulin, että te oliti potetiivintoittaja."
"Oi, Harry eno!" sanoi Willy karaten ylös vuoteesta hurjana ilosta. "Jos isä ja äiti olisivat viipyneet kauvemmin, luulen, että olisin kuollut. Minä olen niin ikävöinyt heitä, etten ole tiennyt mitä tehdä — olen sen tähden itkenyt monta päänalustaa täyteen, täällä aivan pimeässä."
"No, poika parka", sanoin minä nostaen hänet syliini ja suudellen häntä, "miksi et tullut kertomaan tuosta Harry enolle ja antanut enon koettaa sinua lohduttaa?"
"Minä en voinut. Aina kun minun on ikävä, tuntuu kuin minun suuni olisi sidottu kiinni, ja mahdottoman suuri kivi olisi juuri tässä, sisässä." Ja Willy osoitti kädellä rintaansa.
"Jot ito kivi oliti minun titättäni", sanoi Toddy, "minä ottaitin ten tieltä etille ja heittäitin ten kananpoikien päälle."
"Toddy", kysyin minä, "etkö ole iloinen, kun isä ja äiti tulevat?"
"Olen", sanoi Toddy, "minä luulen, että te on hijveän hautkaa. Äiti tuo aina minulle jintatokejia, kun hän menee jonnekin."
"Toddy, sinä olet voitonhimoinen pikku raukka."
"En minä ole voitonhimoinen pikku jaukka; minä olen Toddy Lawjent."
Toddy ei kuitenkaan pitänyt pukeutumisessa vähempää kiirettä kuin hänen veljensä. Rintasokeri oli hänelle samaa kuin muutamat jumaluusopin järjestelmät ovat kannattajilleen — ei mikään erikoisen ylevä vaikutin toimintaan, vaan jotakin suloista ja jotakin, jota hän täysin saattoi käsittää. Niinpä olikin tarmo, jolla hän heitti vaatteet ylleen, jotakin aivan erikoista.
"Seis pojat", sanoin minä, "tänään teillä täytyy olla puhtaat vaatteet yllänne. Ettehän tahdo, että isä ja äiti näkevät teidät likaisina?"
"Emme tietystikään", sanoi Willy.
"Puetaanko minut oikein kauniikti?" kysyi Toddy. "Voi, tepä hautkaa."
Olin aina ollut sitä mieltä, että Helena siskossani oli tarpeettoman paljon turhamaisuutta, ja tässä se nyt ilmeni toisessa polvessa.
"Minä tahdon kenkäni aivan neekejimäitikti" pyysi Toddy.
"Minkälaisiksi?"
"Minä tahdon, että kenkäni tehdään aivan neekejimäitikti pullohajjalla", selitti Toduy.
Katsahdin kysyvästi Willyyn, joka vastasi:
"Hän tahtoo saada kenkänsä kiillotetuiksi pullovoiteella, jota hangataan nahkaan harjalla."
"Ja minä tahdon ylleni nauhan", jatkoi Toddy.
"Hän tarkottaa vyötä", sanoi Willy. "Hän on hirveästi olevinaan."
"Ja titte panen päähäni tuptulakkini", sanoi Toddy, "ja punaitet hantikkaat."
"Tupsulakin ja punaiset vantut", jatkoi tulkki.
"Toddy, ethän voi käyttää vanttuja, kun on näin kuuma", sanoin minä.
Loin kysyvän katseen Toddyyn, jonka kasvoissa näin hänelle ominaiset pettämättömät itkun alkuvalmistukset; ja kun en halunnut, että hänen silmänsä olisivat sameat, kun hänen äitinsä katsoisi niihin, sanoin nopeasti:
"Pistä ne käteesi ja — heitä yllesi vaikka turkit, jos haluat, mutta älä rupea itkemään."
"En minä tahdo tujkkeja", selitti Toddy, "tahdon omat hienot vaatteeni."
"Voi, Harry eno", sanoi Willy, "tahdon tuoda äidin kotiin pukinrattaillani!"
"Pukki ei jaksa vetää äitiä ja sinua, Willy."
"No, anna minun sitten ajaa asemalle, niin että isä ja äiti näkevät, että minulla on pukki rattaineen. Äiti olisi varmaankin pahoillaan, jos hän saisi tietää, että minulla on pukki, eikä olisi sitä heti saanut nähdä."
"No, voithan tulla mukanani asemalle, Willy, mutta sinun täytyy ajaa hyvin varovasti."
"Kyllä, en ollenkaan tahtoisi, että satuttaisimme itsemme, nyt juuri kun äiti tulee."
"Pojat", sanoin minä, "tahdon, että leikitte sisällä tänä aamuna. Jos menette ulos, tulette likaisiksi."
"Luulen, että aurinko on pahoillaan, jos se ei saa meitä nähdä", sanoi
Willy.
"Sitä en usko", sanoin minä, "aurinko on kyllin vanha ymmärtääkseen olla kärsivällinen."
Aamiaisen jälkeen pojat lähtivät, joskin vasten mielisesti, omaan huoneeseensa ja minä tarkastin perinpohjin sekä talon että pihan nähdäkseni, ettei mikään tuottaisi minulle talonhoitajana häpeää. Annoin kruunun Mikelle ja toisen Maggielle ja niin vapautuneena raskaasta taakasta koristin arkihuoneen ja Helenan huoneen kukilla. Kun astuin Helenan huoneeseen, kuulin sivukomerossa olevan pesukaapin luota liikettä ja kun katsahdin sinne, näin Toddyn, joka parhaillaan joi viimeisiä siemauksia mustaa nestettä sisältävästä pullosta.
"Juon muttaa lääkettä", sanoi Toddy, "minä pidän niin hijveätti muttatta lääkkeettä."
"Mistä sinä sitä valmistat?" kysyin minä, jonkunlaisella ymmärtämyksellä. Olin huomaavinani tässä jälleen perinnöllisyyden vaikutusta. Kun Helena ja minä olimme lapsia, saatoimme leikkiä tuntikausia siten, että liotimme lakritsia vedessä. Tuo musta neste oli olevinaan lääkettä.
"Minä tekoitan titä tättä miktuujatta", sanoi Toddy.
Se oli toinen lääke lapsuuden ajoilta, mutta sitä valmistettiin vain lääkärin määräysten mukaan, eikä se ollut varsin terveellistä, jos sitä otti "tarpeen mukaan." Tarttuessani pulloon —; noin sadan gramman suuruiseen — minä kysyin:
"Paljonko sinä sitä joit, Toddy?"
"Koko pullolliten — te oli niin hautkaa", sanoi hän.
Samassa kiintyi katseeni nimilappuun — siinä oli tuskaa lievittävää. Silmänräpäyksessä olin temmannut huivin, kietonut Toddyn siihen, pistänyt hänet kainalooni ja olin matkalla talliin. Seuraavassa hetkessä istuin hevosen selässä ja ratsastin täyttä laukkaa kylään, sylissäni Toddy, jonka vaaleat kiharat liehuivat tuulessa. Ihmiset riensivät ulos ja töllistelivät meitä. Eräs vanha talonpoika joka ajoi vastaani, käänsi hevosensa ympäri, läimähytti vimmatusti piiskallaan ja läksi minua ajamaan takaa huutaen: "Ottakaa varas kiinni?" Jälkeenpäin sain kuulla, että hän luuli minun olevan jonkun Charley Rossin ryöstäjistä, varastettu lapsi kainalossa, ja 20,000 dollarin palkinto kajasti hänen silmiensä edessä. Apteekin edessä minä pysäytin hevosen niin äkkiä, että se lysähti takajaloilleen, syöksyin sisälle ja huudahdin:
"Antakaa tälle lapselle jotakin, joka saa hänet antamaan ylen — nopeasti? Hän on niellyt myrkkyä?"
Myyjä kiiruhti pulpettinsa luo sillä välin kun äidillisen näköinen nainen, jota hän juuri oli palvellut, puhkesi: "Pyhä Äiti! Menen hakemaan isä O'Kelleytä", ja hävisi. Tällä välin oli Toddy, johon lääke ei vielä ollut ruvennut vaikuttamaan, vetänyt apteekkarin kissaa hännästä ja tämän toimenpiteen seurauksena oli äänekäs vastalause kissan puolelta.
Seuraavien hetkien tapahtumat olivat laadultaan niin mullistavat ja äänekkäät, ettei niiden yksityiskohtainen kuvaaminen liene miellyttävää. Riittänee mainita, että Toddyn paino väheni huomattavasti ja että hän ajoittain oli kalman kalpea. Isä O'Kelley saapui juoksujalkaa ja oli sydämestään iloinen, ettei hänen palvelustaan tarvittu. Minä selitin kuitenkin, että jos roomalaiskatolilainen kaste ja pyhän veden priiskoittaminen voisi vaikuttaa edullisesti Toddyn luonteeseen, niin saattaisi koe olla paikallaan. Ratsastimme rauhallisesti kotiin ja kun pyysin, että Maggie koettaisi saada Toddyn vähän nukkumaan, kuulin sairaan sanovan veljelleen:
"Willy, kun minä olin kylättä, olin minä valatkala. En minä tylkenyt tuuttani Joonatta, mutta minä tyljin koko laattian täyteen muuta tavajaa."
Sinä aikana, joka vielä oli jäljellä, ennenkuin oli lähdettävä asemalle, omistin kaikki voimani pitääkseni lapset puhtaina; mutta menestykseni oli niin vähäinen, että lopulta kadotin kärsivällisyyteni. Ensiksikin tahtoivat he leikkiä sillä osalla pihanurmea, johon aurinko ei vielä paistanut. Sitten, sillävälin kun minä menin sisälle hakemaan tulitikkuja sytyttääkseni savukkeeni, oli Toddy tallustellut, kosteissa kengissään keskelle tietä, jossa pölyä oli nilkkaa myöten. Sitten he ryömivät nelinkontin kuistilla ja leikkivät karhua. Kumpainenkin halusi poimia kimpun kukkia äidille, ja Toddy haisteli varovaisuuden vuoksi jokaista kukkaa, jota hän lähestyi. Tämä aiheutti, että hänen nenänsä ennen pitkää oli liljan siitepölyn peitossa, niin että se loisti kirjavana kuin pahoinpidellyn nyrkkitaistelijan. Kun he hetkiseksi pysähtyivät työssään, kysyi Willy:
"Minkätähden toisilla miehillä kirkossa ei ole ollenkaan hiuksia päälaellaan, Harry eno?"
"Siksi", sanoin minä, mutta keskeytin äkkiä ravistellakseni Toddya, joka koetti saada kelloani povitaskusta, "siksi, että heillä on pahoja pikku poikia, jotka aina heitä vaivaavat, niin että hiuksetkin lopulta lähtevät."
"Titten minä luulen, että minunkin tukkani lähtee hyvin pian", huomautti Toddy loukkaantuneen näköisenä.
"Valjasta hevoset, Mike", huusin minä.
"Ja pukki myöskin", lisäsi Willy.
Viiden minuutin kuluttua istuin ajoneuvoissa tai oikeammin Tomin avovaunuissa. "Mike", minä huudahdin, "unohdin sanoa Maggielle, että hän valmistaisi aamiaisen siksi, kun he tulevat — vie nopeasti hänelle sana."
"Kyllä, herra", sanoi Mike ja kiiruhti pois.
"Oletteko valmiit, pojat", kysyin.
"Heti paikalla", sanoi Willy, "kunhan vain saan tämän paikoilleen. No nyt", jatkoi hän, istuutui, tarttui ohjaksiin ja hujautti piiskalla, "alappas astua."
"Odotappas hetkinen, Willy — pane pois tuo piiska, äläkä koske pukkia sillä kertaakaan matkalla. Aijon ajaa hyvin hitaasti, meillä on yllin kyllin aikaa — sinun ei tarvitse tehdä muuta kuin pidellä ohjaksistasi."
"Hyvä", sanoi Willy, "mutta minä tahdon olla oikein miehen näköinen ajaessani."
"Sen voit tehdä, kun joku voi juosta vierelläsi. Nyt matkaan."
Hevoset läksivät juosta hölkyttämään, ja pukki seurasi kintereillä. Kun olimme minuutin matkan päässä asemalta, saapui juna. Olin aikonut olla asemasillalla Tomia ja Helenaa vastassa, mutta kelloni oli nähtävästi jäljessä. Läimähytin hevosia, katsoin taakseni ja näin, että pojat tulivat heti perässä. Uudelleen kääntyessäni näin, että olin jo niin lähellä asemasiltaa, ettei muu kuin hyvin äkkinäinen käännös voisi pelastaa minua vakavasta onnettomuudesta. Mutta nuo jalot eläimet oivalsivat vaaran yhtä pian kuin minäkin ja kääntyivät miltei paikoillansa. Samassa kuulin kaksi kovaa jysähdystä pienen asematalon puuseinää vastaan, kuulin hirveätä huutoa kahdesta suusta, näin molemmat sisarenpoikani yhdessä mylläkässä asemasillalla Bloam Parkin postivaunujen ajajan jyristäessä korvaani:
"Kuinka ihmeessä annoitte niiden sitoa pukin kiinni vaunujen akseliin?"
Minä katsoin ja näin, että miehen puheessa oli perää. Jätän luonnontutkijan selitettäväksi, kuinka pukin pää ja hartiat voivat ajeluni viimeisen minuutin aikana säilyttää luonnollisen yhteytensä. En voinut juuri silloin asiaa enemmän ajatella, sillä juna oli pysähtynyt. Onneksi olivat lapset pudonneet päälleen ja Lawrence-Burtonilainen pääkallo on kerrassaan ihmeteltävän luja. Nostin heidät jaloilleen, harjasin heitä käsilläni, lupasin heille niin paljon rintasokeria, kuin he kokonaisen viikon aikana jaksoivat syödä, kuivasin heidän silmänsä ja kiirehdin heitä menemään aseman toiselle puolen. Willy syöksyi Tomin luo huutaen:
"Katso pukkiani, isä?"
Helena avasi sylinsä ja Toddy heittäytyi siihen nyyhkyttäen:
"Äiti! laula Toddy minne joutunut."
En ollut saattanut kuvitellakaan, kuinka onnettomaksi voi tuntea itsensä rakastetun sisaren ja verrattoman langon seurassa, ennenkuin tämän lyhyen ajomatkan aikana. Helena oli jonkun verran huolissaan lasten tähden, mutta hänellä oli kuitenkin aikaa katsella minua niin suurella myötätunnolla, hellyydellä, rakkaudella ja samalla niin huvitettuna, että minusta todellakin oli suuri helpotus, kun pääsimme kotiin. Vetäydyin nopeasti huoneeseeni, mutta ennenkuin ehdin sulkea oveani, oli Helena jo luonani, kädet kaulallani; ja ennenkuin tuo rakas, vanha tyttö otti ne pois, olimme tulleet toisiamme lähemmäksi kuin koskaan sitä ennen.
Ja kuinka herttaisesti ja hauskasti loppupäivä kuluikaan. Meillä oli pieni hieno aamiainen, ja Tom avasi Roederer pullon, eikä Helena vastustellut, kun hän ehdotti, että otettaisiin esille Helenan hienoimmat lasit. Siellä juotiin sitten "hänen", "hänen äitinsä" ja tulevan nuoren aviomiehen malja. Helena ehdotti "puhemiesten — Willyn ja Toddyn" maljan, joka juotiin pohjaan. Nuo nuoret herrat eivät vastanneet, töllistelivät vain niin uteliaina ja ihmeissään, että hypähdin tuoliltani ja suutelin heitä oikein kuuluvasti, jonka johdosta Tom ja Helena katsahtivat merkitsevästi toisiinsa.
Sitten Helena läksi Clarksonin täysihoitolaan yksinomaan vain siksi, että hän halusi näyttää eräälle siellä asuvista naisista, joka aikoi kääntää erään puvun, miten hän sen parhaiten voisi tehdä, Helena kun oli juuri sattunut näkemään samantapaisen puvun erinomaisen hauskasti uudelleen laitettuna. Ja Alice seurasi häntä portille sanoakseen hyvästi; mutta heillä olikin niin paljon puhumista, että Alice saattoi Helenan melkein kotiin asti. Helena pyysi häntä sisälle lepäämään; hänethän voitaisiin sitten kyyditä kotiin.
Sitten Mike lähetettiin viemään rouva Maytonille kirjettä, jossa ilmoitettiin, että hänen tyttärensä oli suostunut jäämään päivällisille, ja että hänet täydessä turvassa saatetaan kotiin. Kun päivällinen oli syöty ja lapset olivat levolla, valitti Tom, että hänen täytyi lähteä sikäläisen valtuuston kokoukseen, ja Helena pyysi anteeksi, että hän poistui hetkiseksi pistäytyäkseen lääkärin luona tiedustelemassa, kuinka rouva Brown parka jaksoi, ja sillä matkalla hän viipyi kolme tuntia ja kaksikymmentä viisi minuuttia; kunnia hänen hienotunteisuudelleen!
Lomani peljätty loppuminen ei tuottanut minulle niin suurta tuskaa kuin olin luullut. Eräänä iltana Helena kysyi, eikö hänen iso, laiska veljensä voisi täältä käsin käydä päivittäin kaupungissa tointansa hoitamassa, kun kerran hänen rakas Tominsakin sen voi tehdä; ja jos se käy päinsä, niin hän pyytää häntä viettämään heidän luonaan kesän lopun. Vaikka minä olinkin vuosikausia jyrkästi tuominnut tuota sivistyneiden ihmisten mielettömyyttä, että he jättävät kaupungin etsiäkseen asuntoja muualta, niin en voinut vastustaa Helenan kutsua, vaan suostuin. Meninpä pitemmällekin: ostin sievän maa-alueen (vaikkakin se tapahtui Tomin nimissä), ja Tom on hankkinut tänne joukon huvilapiirustuksia, ja joka ilta ne levitetään ruokasalin pöydälle, jonka ääreen kokoontuu neljä henkeä, niiden joukossa eteenpäin-pyrkivä liikemies ja nuori loistavasilmäinen nainen, jonka poskilla näyttävät ruusut ja liljat kukkivan. Tällä viimemainitulla henkilöllä on oma käsityksensä kaikkien piirustusten ansioista, ja hän on jyrkästi sitä mieltä, että mitkä piirustukset sitten valittaneenkin, niin Helenan poikia varten niissä täytyy olla varattuna erityinen huone. Kun nämä herrasmiehet ovat nuoria, on minulla usein syytä olla heille hirveän mustasukkainen, mutta he eivät vähääkään välitä vihastani eivätkä pyynnöistäni — kekseliäisyydelläni vain voin estää heitä kokonaan anastamasta erään suloisen henkilön ajan, jonka seurasta en koskaan saa kyllikseni. Hän toivoo, että kun meidät joulukuussa vihitään, he tulevat olemaan sulhaspoikina, eikä minulla ole pienintäkään epäilystä siitä, ettei käy hänen tahtonsa mukaan. Ja tunnustanpa itsekin kiintyneeni heihin yhä enemmän ja jos joskus vetäydyn huoneeseeni ensin pistäytymättä heidän luonaan painamassa kiitollisuuden suudelmaa heidän viattomille huulilleen, niin omatuntoni soimaa minua halpamaisesta kiittämättömyydestä. Ja ajatellessani, että ilman heitä olisin nyt toivoton vanhapoika, valtaa minut ylenpalttinen kiitollisuus Häntä kohtaan, joka on lahjoittanut minulle Helenan pienokaiset.