V. VESI, VIRRAT JA JÄRVET.
Kaikesta epä-elimellisestä, joka oman luontonsa mukaisesti toimii ilman apua ja yhdistymistä, on vesi ihmeellisin. Kuvitellessamme vettä kaikkien monimuotoisten, kauniiden pilvien synnyttäjäksi; voimaksi, joka on tasoittanut maan ja miellyttävästi vuoleskellut sen huiput; lumeksi, joka käsittämättömän kauniina, ylimaallisesti sädehtien, peittää vuoret; virtojen vaahdoksi; taivaankaareksi, joka vyöttää maan; aamusumuksi, joka kohoaa laaksoista; syvänheijastavaksi kristalliksi tyynen lähteen rannalla; leveäksi järveksi; hohtelevaksi joeksi; — jos me lopuksi kuvittelemme sitä kaikkien meidän mielestämme sattuvimmaksi vertauskuvaksi väsymättömästä, voittamattomasta voimasta, mereksi, suureksi, hurjaksi, monimuotoiseksi, kesyttämättömäksi mereksi, mitä vertaisimme kunnian ja kauneuden puolesta tähän mahtavimpaan yleisimpään alkuaineeseen? Tai miten voisimme käsittää sen sisäisintä olemusta sen ikuisesti vaihdellessa? Se olisi samaa kuin yrittää maalata sielua.
34. Suuri merenenkeli — sade; se enkeli, huomaa, joka tuo määrätyn sanoman määrättyyn paikkaan. Ei se liikkumaton sumu- ja usvataakka, joka leviää kaikille tahoille, vaan pilvi, joka tulee ja menee ja palaa. Kaikki riippuu tästä suunnitelmallisesta palaamisesta. Pehmeä sammal kiven ja kallion kupeella; vilvakka sananjalka tiheäkasvuisessa rotkossa; lähde tien vieressä — ehtymätön, hidas, äänetön, kirkas lähde, joka hiipii kätköstään karkeatekoiseen, nelikulmaiseen kivi-altaaseensa; aina yhtä syvänä, ei koskaan syvempänä; — jota eivät talven tuhot saa hävitetyksi, jota ei kuivata kesän jano, jota ei kukaan voi pilata eikä tyhjentää; — sen pinnalla soutavat pudonneet lehdet mätänemättä, ja hyönteiset liitelevät sen yli sitä saastuttamatta: nousuruohon täyttämä puro, ikuisesti lirisevä vuorivirta, joka tuskin kevättulvienkaan aikana kohoaa yli astuinkiviensä — joka koko ihanan kesän kaiuttelee solinasoittoaan, musta vesi sen harpun kielinä ja ukonkivet sen hopeasormina. Kaukana etelässä ovat väkevät jokijumalat jo aikoja sitten kiiruhtaneet mereen ja heittäytyneet sen helmaan. Autioina ja korventuneina kuin valkoisenhehkuvat hiekka-uunit haukottelevat niiden kaameat, paljaat uomat; mutta täällä ylhäällä sammalten maassa tippuu vielä kastetta merenenkelin pehmeistä siivistä, ja niiden sulkien varjo häilähtelee kukkuloilla; ihmeellisesti riemuitsevat ja kimaltelevat hopearihmat, jotka äkkiä syntyvät ja tihkuvissa ojanteissaan kiemurtelevat sammalpeitteisten ylänteiden ympäri, vasten merenenkelin siipien löyhyntää.
35. Mutta muitakin sanomia tuo meren enkeli — "voimansa sadevirrat", koetuskuurot, jotka kohisten lakaisevat sijoiltaan petollisesti lasketut perustukset. Silloin ei hänen pukunsa leviä hienona ja lempeänä huntuna yli koko taivaan, vaan putoaa raskaasti, vinosti, kauhistuttavasti hänen harteiltaan, jättäen hänen miekkaaheiluttavan käsivartensa vapaaksi.
Koettelevan pyörremyrskyn lähetessä leviävät pilvet, kuten lempeämmänkin sateen aikana, laajalti yli näköpiirin; mutta ei hitaasti eikä vaakasuoraan, vaan kiireisesti ja pystysuoraan; kiireisesti ahnaiden tuulten voimasta, pystysuoraan kuin mustat vuorenrotkot. Etumaiset pilvet ryntäävät esiin kurkoitetuin kauloin, toinen työntää toisen sivulle tai eteenpäin; ne ovat hurjia, mahtavia, uhkaavan riippuvia kuin jättiläisten kasaamat vuoret — Ossa Olympon harteilla — kaikki kiitäen eteenpäin yhdessä rykelmässä juoksevan laavan tavoin — pilvikidat auki kuin haudat. Niiden takana raivoaa synkkänä vinosti valuva sade, vaaleanharmaana kuin tukka, tiheänä kuin ryöppykuuro, jokainen vesisäije aavemaisen elävänä; saderaivottaret kirkuvat kimeästi paetessaan ja suomivat ilmaa kuin skorpiooniruoskin; maa vapisee ja järisee niiden alla, avaruus ulisee hurjana, puut taipuvat sokeasti peittääkseen kasvonsa, jokainen lehti värisee pelosta, ja katkenneet oksat tuoksahtelevat niiden ympärillä mustana sänkenä.
36. Jumala näyttää tahtovan sääntää ihmisten elämän erittäinkin kahden suuren ja väkevän tunteen kautta: rakkauden Jumalaan ja synnin ja sen seuralaisen — kuoleman, pelon kautta. Miten paljon on sellaista maailmassa, joka elähyttää rakkauttamme, joka herättää ihailuamme, joka velvoittaa meitä kiitollisuuteen, sitä tuntemaan ja opettamaan on onneksi meidän keskuudessamme runsaasti ihmisiä. Kuitenkaan ei ole, niin luulisin, vielä tarpeeksi painostettu sitä seikkaa, miten selvä on kautta koko luomakunnan Jumalan tarkoitus saattaa meidät usein pelon valtaan; ei tuollaisen äkillisen, itsekkään ja halveksittavan välittömän vaaran pelon, vaan pelon, jonka herättää mahtavain hävittäväin voimain näkeminen ja ennen muuta kuoleman alituisen läheisyyden havaitseminen, Mikään ei minusta näytä niin merkilliseltä, kuin se suurenmoisten näkyjen järjestely; joka tuhoisissa tapauksissa saa mielikuvituksen hurjan pelon valtaan, vaikka todellinen vaara olisikin verrattain vähäpätöinen… Katsellaanpas esim. hetkinen ukonilman siveellistä vaikutusta… Me näemme kaikki nuo viimeisen tuomion valmistelut; miten pilvet valtavina kasautuvat pilvien laelle, miten puiden lehdet kauhistuneen hiljaisina kuuntelevat miltä suunnalta tuuli alkaa puhaltaa; miten ne jo kaukaa kuiskivat toisilleen hävityksen enkeleistä, ennenkuin nämä vielä ovat edes ehtineet heilauttamaan tulimiekkojaan; miten mustat surukulkueet levittävät pimeyttä valoisalle keskipäivän taivaalle ja miten avaruuden kansi ryskyy kuoleman vaununpyörien alla, — kuinka moniin mieliin tekeekään tämä niin syvän vaikutuksen, kuin olisi nyt uhkaamassa täydellinen lopullinen tuomionhävitys, ja miten ihmeellisiä ovatkaan raivoavain alku-aineiden ihmissielun mukaan sovitetut purkaukset! Synkät värit, pitkällinen, säännötön, kouristava jyrinä, pilvien aavemaiset, liekehtivät ja paisuvat muodot — kaikki tämä on aivan erinomaisesti omiansa herättämään meidän vaaravaistoamme, samaten kuin ihmisäänen valitus ja voihkina herättää meidän sääliväisyysvaistomme.
37. Epäilen, onko koko epä-elimellisessä luonnossa mitään niin täydellisen kaunista kuin tuore, korkea, lämpimässä valossa nähty lumikinos. Sen aaltomaiset viivat ovat käsittämättömän ihania ja hohtavia; sen pinta ja läpinäkyvä ainejoukko ovat yhtä hurmaavia; sen valot ja varjot ovat tavattoman monivivahteisia ja jäljittelemättömän täydellisiä — varjot teräviä, kalpeita ja taivaallisen kauniita väriltään; niihin sattuvat valonsäteet vaikuttavat voimakkaasti, ja heijastavan valon viehättävä värileikki lisää siihen tuhansia uusia vivahduksia…
38. Mahtava, useampia päiviä kestävä myrsky nostattaa kiehuvasta vedestä vaahtoa, joka köyden tai kukkakiehkuran tavoin kiemurtelee aallolta aallolle ja joka suistuviin harjoihin muodostaa reunuksia — myrsky sieppaa ne mukaansa, mutta ei riko niitä, vaan heittää ne riippuviksi kasoiksi ylös ilmaan, niin että ne lentelevät ympäriinsä kuin lumihiutaleet, jotka ovat pitkiä ja paksuja kuin käsivarsi. Vyöryvät aallot purskuttavat valkoista vaahtoa syvimpiinkin laaksoihinsa kuin vesi putouksen kuoppiin, ja myrsky kiidättää sen tukahuttavien höyryjen tavoin pois niiden jälleen kohoutuessa. Meren ja ilman rajaviiva katoaa. Matalimmat sadepilvet repeytyvät ja paloittuvat ja lentävät hurjaa vauhtia yli aaltojen, jotka mahtavalla voimalla, salamannopeasti, raivoisasti paiskaavat huippunsa nurinniskoin syvyyteen.
39. Asetu puoleksi tunniksi Schaffhausenin putouksen pohjoiselle partaalle, siihen, missä kosket ovat pisimmät, ja katsele, miten vesikaaret heittäytyvät ensin putouksen partaalta rikkoumattomina, hohtavina, nopeuden silittäminä pyöristyneiden kalliokärkien yli, peittäen ne kaksikymmentä jalkaa paksulla kristallikupoolilla, niin nopeasti, ett'ei liikettä lainkaan eroita, paitsi milloin vaahtokupla ammahtaa ylhäältä niiden yli kuin tähdenlento; ja miten ylempänä seisovain puiden lehdet kirkastuvat alapuoleltaan samassa silmänräpäyksessä kun kristallikupooli hajoaa roiskuvaksi vaahdoksi; ja miten kaikki vaahdon kuplat palavat viheriänä tulena kuten sinne tänne siroitellut viheriäkivet; ja miten tuon tuostakin hypähtää putouksesta kuohuva vesisäije kuin sähikäinen, särkyy tuulessa, haihtuu usvana ja valaisee ilman; ja miten levottomana riehuvan syvyyden valkovaahtoisten pyörteiden läpi näkyy kuohun kalventama sininen vesi, puhtaampana kuin valkeiden sadepilvien välistä pilkistelevä taivas, sillä välin kun hiljainen sateenkaari heittää kaiken tämän yli väräjävän vyönsä, väliin loistaen, väliin kadoten ja peittyen vaahtoon ja reveltyyn auringonvaloon, kunnes se lopulta kätkeytyy paksujen, hurjan veden kanssa hyvässä toveruudessa liehuvain kultalehtien taa, väliin nostattaa putouksen väkevämpi työntö nuo vettä valuvat lehvät kuin teräisen laihon, mutta pian painuvat ne kosken jylinän vaimetessa sammaleisille kallioilleen taas, — kasteen tippuessa niiden paksuista oksista viheriäiselle, lakoilevalle nurmelle ja kimallellessa valkoisina rihmoina pitkin mustia rantakallioita, kostuttaen jäkäliä, jotka niiden kupeille kutovat kirjavia purppura- ja hopeamattojaan.
40. Kaikkiin muihin jokiin kuvittelemme me erikseen pinnalla kulkevan vesikerroksen ja syvemmällä kulkevan, ja jotakin epämääräisesti vastenmielistä pohjalle. Mutta Rhône vyöryy tietänsä yhtenä värivivahteisena jalokivenä; sen pintaa ei ole missään, sen kirkas itse on kaikkialla, sen taivaankaaren väreissä loisteleva kiitävä vuo ja sen läpikuultava vesipaljous ovat sinisiä aina rantaan ja säteileviä aina syvyyksiin saakka. Viisitoista jalkaa paksu kerros lentävää, ei juoksevaa vettä — ei vettä: sulaneeksi jäätiköksi sitä mieluummin sanoisi; siinä on jään jykevyyttä, pilven kihertymystä, taivaan riemua ja ajan ikuisuutta.
Ihanaa on kylläkin katsella kirkkaan meren aaltoja; mutta ne tulevat ja menevät herkeämättä, eikä mikään muoto pysähdy sellaisekseen edes silmänräpäyksen ajaksi. Mutta täällä näet mahtavan aallon, joka oli aina samanlainen ja jonka jokainen kare pysyy sellaisenaan kuin simpukan kierrekotelo. Ei vaahtoa, joka irtautuisi ja häviäisi olemattomiin; ei levähdyshetkeä voimien kokoamiseksi; ei avutonta nousuveden peräytymistä, vaan kaikki pysyy semmoisenaan selkeällä päivällä tai vienosti suhisevana yönä; keskeymätöntä vierimistä eteenpäin ja keskeymätöntä loistoa ja keskeymätöntä kuisketta ja auringon paistaessa ehtymätöntä, ylimaallisen kaunista merenvihreän, ultramarinin, orvokinsinisen, katkeronsinisen, riikinkukonsinisen, paratiisinjoensinisen värileikkiä, värikimaltelua sellaista, jota aurinko houkuttelee maalattuihin ruutuihin; säikeitä, joita Alppien velhotar kehrää ja iki-ajoiksi heittää alas lumituntureiltaan.
Entä sitten virran viaton tapa seisahtua katsomaan ympärilleen pienimmässäkin polvekkeessa! Suuret vuorivirrat näyttävät aina olevan vihapäissään, ja suuret joet ovat useimmiten luihuja; mutta Rhône ei tunne vihaa enempää kuin salakaunaakaan. Vuorivirta näyttää riemuitsevan siitä, että se oli jättänyt järven rauhaisan unen taakseen ja että se oli löytänyt jälleen oman itsensä, ja se raivosi siksi, että se rakasti hurjaa vauhtia, ja kuitenkin olisi se seisahtanut mielellään ja palannut entisille jäljilleen. Siinä näit pikku-aaltoja, jotka tanssivat päivät pääksytysten, aivan kuin olisi Perdita oppiakseen katselemassa niiden karkeloa; siinä oli pikkuvirtoja, jotka hyppivät kuin karitsat tai vuorivuohet; ja pyöriviä vesijoukkoja, jotka ravisteleivat auringonpaisteessa, niin että ne vääntyivät ylhäältä kierteille kuten kristallihiekka niiden alla; siinä oli virtapaikkoja, jotka kutoivat valosta kultapunoksia ja sovittelivat niihin säikeitä, jotka olivat kuin silattuja turkoseja; siinä oli ojanteita, jotka aivan varmasti järven toisella puolen olivat myllynuomia ja jotka nyt toimekkaina vilkuivat ympärilleen, etsien uusia pyöriä liikuttaakseen; siinä oli vesiputouksia, jotka kerran hypähtivät mahtavasti ilmaan yhä suorittaen saman tempun uudestaan ja nauraen sitä, että ne putosivatkin vain pari jalkaa korkealta; ja kaiken tämän kirjavan aaltojen vilinän keskeltä hohtaa keskimäinen, syvä valtaväylä hitaasti vyöryen, niin voimakkaana, mutta kuitenkin niin peloittavuudesta vapaana ja suuttumattomana pääskysineen, jotka myrskylintujen asemesta liihoittelevat sen yllä; ja se rakas vanha kaupunki kyhjöttää tämän kimaltelevan vesivyön ympäröimänä kuin olisi se puetettu sinikivikoristeeseen.