VI. VUORET.
Sanoja, jotka luomiskirjan ensi luvussa ilmoittavat meille pilvien tarkoituksen, seuraa välittömästi tämä huomattava lause: — "Ja Jumala sanoi: kokoontukoon vesi taivaan alla erinäiseen paikkaan, niin että kuiva näkyy." Me emme ehkä useinkaan kylliksi käsitä tämän ajatuksen syvää merkitystä. Me olemme liian taipuvaisia pitämään sitä kuvauksena tapauksesta, joka oli mahtavampi vain laajuudeltaan, eikä luonnoltaan kuin Punaiselle merelle annettu käsky väistyä, jotta Israelin lapset voisivat käydä sen lävitse. Me kuvittelemme jumalaisen voiman samalla tavalla vyöryttävän avaramman valtameren aaltoja kasaan ja asettavan niille patoja ja sulkuja ijankaikkisiksi ajoiksi. Mutta niissä on paljoa syvempi ajatus näissä luomiskirjan juhlallisissa sanoissa ja eräässä niitä vastaavassa psalmien säkeessä: "Hänen kätensä valmistivat kuivan maan." Tähän silmänräpäykseen asti oli maa ollut tyhjä, sillä siltä oli puuttunut muotoa. Käsky, että veden piti kokoontua, merkitsi samalla käskyä, että maan piti muodostuman. Merta ei ajettu asemilleen äkkiä kukistetun kapinan jälkeen, vaan se karkoitettiin entisiltä sijoiltaan täydellisen, kärsivällisen tottelemisen tietä. Kuiva maa ei astunut näkyviin autioina, hyöky-aaltojen hylkääminä hiekkarantoina, joita laineet saattoivat vaatia alueikseen jälleen, vaan kerros kerrokselta kohoavina kukkuloina ja raudanlujina kallioina, jotka ijankaikkisesti saattoivat kerskua sukulaisuudestaan taivaan vahvuuden kanssa ja pitää seuraa pilville.
Tässä kohdassa ei ole lainkaan tarpeellista ryhtyä tarkastelemaan, kuinka pitkän ajan luomiskirjan mainitsema "päivä" todellisuudessa käsitti. Joskus myöhemmin yritämme me ehkä kuvailla, millaiset tuliuunit sulattivat timantin, millaisten maanjäristyspyörien välissä maa ruhjoontui, millaiset jäätikköhampaat ja raskaat merenaallot sitä jyrsivät ja kaivoivat ja muovailivat, niin että se lopulta sai nykyisen muotonsa; mutta kuten luomistyön historian kirjoittaja sulkee tapahtuman muutamiin harvoihin sanoihin, niin koetamme me tässä muutamin yleisin käsittein päästä siitä selville; ja lukiessamme tuon mahtavan lauseen: "Kuiva näkyköön", pyrimme me seuraamaan Jumalan sormea, kun se maan kivitauluihin piirsi sen ikuisen muodon kirjaimet ja lain, sitä mukaa kuin lahti lahdelta syvyyden haudat kynnettiin ja kärki kärjeltä viivat vedettiin ja siten jumalaisen viisaasti suunniteltiin rannat, joiden tuli olla kansojen rajoina; ja jono jonolta vuoret pitennettiin ja niiden perustukset ijäksi vahvistettiin; ja ilmansuunnat painettiin syvyyden kasvoihin, ja kedot ja maan tomun korkein ilmenemismuoto luotiin; ja Kristuksen oikea käsi kylvi lunta Libanonille ja tasoitti Golgathan rinteet.
Ei ole tarpeellista, toistan sen vieläkin, eikä monessa suhteessa mahdollistakaan yrittää määrätä, miten ja milloin tämä työ toimitettiin; mutta erinomaisen tarpeellista on, että jokainen ihminen selvittää itselleen sen valtavan tarkoituksenmukaisuuden ja sen syvän viisauden ja rakkauden, jotka puhuvat vuorten järjestelystä. Sillä huomaa hyvin: jotta maa olisi saanut nykyisen näkönsä, siihen ei tarvittu ainoastaan ja pelkästään muovailevan voimaa; vuoret eivät olisi voineet pysyä pystyssä päivääkään, ell'ei niitä olisi tehty aineista, jotka täydellisesti erosivat niistä aineista, mistä matalammat kummut ja laaksojen pinnat syntyivät. Kovempaa ainesta täytyi hankkia vuorijonoille, mutta ei kuitenkaan niin kovaa, ett'ei se murenisi mullaksi, elättämään Alppien metsiä ja Alppien kukkia; ei niin kovaa, ett'ei se keskellä ylvään mahtavuutensa voimaakin näyttäisi kuoleman leimaa otsallaan ja samaa tuomiokirjoitusta, joka on painettu ihmisen kasvoihin: "Maasta olet sinä tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman." Ja tästä katoavasta aineesta rakennettiin ylevimmät muodot, mitkä sopeutuvat ihmisen turvallisuuteen; ja huiput korotettiin niin korkealle ja rotkot painettiin niin syvälle kuin mahdollista, jotta kaikesta huolimatta paimen saattaisi käyttää karjaansa vuorten rinteillä ja rakentaa majansa niiden varjoon. Ja huomaa, että tämä tapahtui kahdessa tarkoituksessa. Oli itse asiassa aivan välttämätöntä luoda moisia korkeuksia, jotta maa tulisi soveliaaksi ihmisten asua; sillä ilman vuoria ei olisi voitu puhdistaa ilmaa eikä elättää jokia, ja maa olisi suurimmalta osaltaan muodostunut aroksi tai seisovaksi rämeeksi. Mutta jokien elättäminen ja tuulien puhdistaminen ovat pienimpiä vuorien toimittamista palveluksista. Niiden korkeampana tehtävänä on sammuttaa ihmissydämen kauneudenjanoa, joka löytää tyydytyksensä Jumalan käsialoista — pudistaa se hereille horrostilastaan syvän ja puhtaan hämmästyksen avulla. Vuoret ovat kuin suuri, jalo rakennus, joka ensi sijassa antaa suojaa, mukavuutta ja lepoa ja joka sen lisäksi on koristettu mahtavin veistoksin ja satumaisin maalauksin. On mahdotonta tarkastella tavallisimpienkin vuoriseutujen peruspiirteitä havaitsematta, että ne ovat luodut pienimmällä alalla yhdistämään, mikäli mahdollista, kaikki, mikä hurmaa ja kohottaa ihmissydäntä: "mikäli mahdollista" — se on: mikäli se soveltuu koko maata kohdanneen hylkäystuomion täyttymiseen. Kuoleman on istuminen vuorilla; ja julman myrskyn on niitä raateleminen ja orjantappurain ja ohdakkeiden on kasvaminen niiden kupeilla; mutta myrsky vasaroi niiden kallioita mitä ihanimpiin muotoihin ja orjantappurat menestyvät niiden kupeilla, jotta itse erämaakin kukoistaisi kuin ruusutarha. On omituista, että meidän omilla vuorillammekin, Skotlannin ja Cumberlannin kallioilla, vaikka ne usein ovatkin liian kaljuja ollakseen täysin kauniita ja aina liian matalia ollakseen täysin yleviä, niin moni syvä ihastuksen ja ilon lähde avautuu niiden solissa ja laaksoissa; ja sielläkin, missä niiden kätketyimmät kukat ahtautuvat tietymättömimmille paikoille ja missä niiden pienet ojanteet hitaasti kiemurtelevat, näyttää luonnon koko sydän halajavan antaa ja yhä antaa ja siroitella ehtymättömiä aarteitaan niin kärsivällisen, niin rakastavan anteliaasti, että meidän huomaavinkin kiitollisuutemme on lopultakin vain välinpitämättömyyttä sen jaloutta kohtaan ja huolimattomuutta sen rakkauteen verrattuna. Mutta todellisilla, korkeammanlaatuisilla vuorilla tuntuu jumalallinen tarkoitus heti vedota ihmishengen kaikkiin kykyihin vielä selvemmin ilmaantuvan. Matalat vuoret katkaisevat tavallisesti johonkin määrin niiden juurella avautuvien laaksojen rehevyyden; Etelä-Englannin harmailta hiekkasärkiltä ja Keski-Ranskan puuttomilta rinteiltä kuten Skotlannin harmailta, aaltomaisiltakin nummilta puuttuu — mitä erikoista viehätystä ne muuten tarjonnevatkaan — se kauneus, joka on ominaista alankomaiden metsille ja kedoille. Mutta suuret vuoriseudut nostavat alankomaat rinnalleen. Kuvitelkoon lukija ensin mielessään jonkun alituisesti vaihtelevan, hedelmällisellä, oivallisesti viljellyllä tienoolla avautuvan tasangon näkyä; hän ajatelkoon sen kauniiden metsäin varjostamaksi ja ihanain niittyjen väriloiston koristamaksi; täyttäköön hän tämän maiseman etäisimmälle taivaanrannalle asti lukemattomilla yhä vaihtelevilla maalaiselämän kuvilla; johtakoon iloisia puroja nurmikenttäin halki, siroitelkoon taloryhmiä sinne ja tänne niiden rannoille, piirtäköön tasaisia polkuja sen puurivien välille ja vilkastuttakoon sen ketoja onnellisin laumoin ja hitaasti vaeltavin karjatäplin; ja kun hän siten on väsynyt lukemattomiin tämäntapaisiin kuvitteluihin eikä ole jättänyt pienintäkään kaistaletta vaille omaa viehätystänsä, ajatelkoon hän koko tämän suuren tasangon loppumattomme luonnollisen kauneuden aarteineen ja inhimillisen onnen ilmauksineen näköpiirin rannasta toiseen kudotuksi vaatteeksi, jonka Jumalan käsi vetäisee koholle ja joka luo valtavia poimuja kuten kuninkaan hartioilta aaltoileva viitta; kuvitelkoon hän kaikki nämä kirkkaat purot vaahtoavina hyökyviksi jyrkänteeltä toiselle, ja kaikki nämä metsät taipuviksi taaksepäin rinteitä vasten kuten ratsastaja, jonka hevonen äkisti vajoaa, ja kaikki nämä kylät pesiytyneiksi kiemurteleviin laaksoihin, ja kaikki nämä laitumet leviäviksi vihreinä, syvinä, liepeiltään kasteen liottamina nurmikko-aaltoina, jatkuviksi alaspäin loppumattomina rinteinä, siellä ja täällä varjostamina liikkumattoman pilven, joka puoliksi nojaa maahan, puoliksi leijailee ilmassa — ja hän on koko tässä korkeassa maailmassa näkevä vasta jonkun suuremman Alppimaiseman peruspiirteet. Ja kaikki, mikä on viehättävää alankomaan tasangolla, tulee vielä viehättävämmäksi tämän muutoksen kautta; puut, jotka ylenivät jäykkinä ja kömpelöinä tasangon yksitoikkoisesta pinnasta, saavat täällä omituisen koukeroisia, voimakkaan kauneita muotoja, nojautuessaan vuorten kylkiin; ne hengittävät vapaammin ja levittelevät oksiansa huolettomammin sitä mukaa kuin ne vääntäytyvät ylemmäksi ja tuijottavat kirkkaaseen valoon veljiensä korkeimpien huippujen yli; kukat, joita pellolla aura kumoilee, kasvavat nyt pääsemättömillä paikoilla, minne ne joka vuosi keräävät yhä iloisemman seuran ja missä ne eivät pelkää mitään pahaa; ja joet, jotka tasangolla ryömivät tietänsä mustin pyörtein saastaisten rantojensa välissä, kiitävät nyt hopeakoskin ja pukeutuvat sateenkaaren väreihin ja tuovat terveyttä ja elämää kaikkialle, minne vain niiden aaltojen kimallus ulottuu…
Ei liene sentähden aivan hyödytöntä eikä ehkä tarpeetontakaan lyhyesti tarkastella niitä kolmea suurta palvelusta, jotka vuorijonojen on määrä suorittaa ihmisten terveyden säilyttämiseksi ja heidän onnensa lisäämiseksi. Ensimäinen tehtävä on yksinkertaisesti vesien saattaminen liikkeeseen. Jokaisen lähteen ja jokaisen virran, kirkkaana solisevasta, tuumansyvyisestä pikkupurosta, joka katkaisee kyläkujan, Amatsonin tai Gangeen ehtymättömiin, äänettä ikuisesti vieriviin vesijoukkoihin asti, kaikkien on niiden kiittäminen maan ylänkömuodostumia kirkkaudestaan ja voimastaan. Täytyy olla jonkunlainen loiva tai jyrkkä, pitkä tai pudottava vieru, jotta aallot matkallaan pääsisivät kaisla- ja ruokoviidakkojen läpi; mutta kuinka harvoin ajattelemmekaan, kuljeskellessamme viehättäväin purojemme rantoja, kuinka ihana ja ihmeellinen on tämä järjestelmä, josta jokainen kirkkaassa vedessä huojuva korsi meitä muistuttaa — sekä ett'ei sateella eikä kasteella ole maan pinnalla levähdyspaikkaa, vaan tapaavat ne päin vastoin, lähtien tunturien sisimmistä rotkoista, niitä varten uurrettuja uomia, joissa ne virtana kuohahdellen syöksyvät alas alankomaan laidunten varjoisain rantojen väliin, kierrellen vanojen ja liljan lehtien lomitse; ja niiden täytyy yhä laskeutua niille määrättyä ojannetta pitkin ja määrätyin päivämatkoin, väliin tyynesti ja hiljaa, väliin kiitäen ja kuohuen, mutta ei koskaan leväten; niiden on kuljettava säädetty palanen maata päivässä, ennen seuraavaa auringonnousua, eikä paikka, joka ne näki, tunne niitä enää, ja suojelevat vuoret avaavat niille kuiluissaan ja halkeamissaan niiden kulkua estävät veräjänsä; ja kaukaa houkuttelee meren mahtava syli niitä luokseen! "Syvyys huutaa syvyydelle!"
Koska vuoret toiselta puoleltaan paistuvat täydessä auringonvalossa ja toiselle puolelleen taas heittävät peninkulmaisia varjoja, jakavat ne maan ei ainoastaan eri alueisiin, vaan kokonaisiin ilmastovyöhykkeisiin ja puhaltavat herkeämättä tuhansittain erilaisia ilmavirtoja solistaan; kostuttaen niitä vesiputoustensa ryöpyllä, painaen ne alas ja lennätellen jokiensa pyörteissä sinne ja tänne, pysähyttäen ne kuiluihinsa ja rotkoihinsa, minne ei aurinko koskaan tunkeudu, kunnes ne ovat kylmiä kuin marraskuun usva; sitten pääsevät ne jälleen vapaiksi, puhaltamaan yli sametinpehmoisten nurmirinteiden ja kuivumaan auringon paahtamain kallioiden ruohottomain huippujen keskellä; jäätikkökuilut nielevät ne puuskuvin vihurituoksahduksin, ja ne tanssivat kevyinä pilvenpalteina lumikenttien yllä; niitä puhkovat sähköpurkausten vasamat ja ihmeellisesti leiskuvat vuoristotulet, ja ne ponnahtavat yläilmoihin haaveenomaisten myrskypilvien tavoin, aivan niinkuin heinämies pelmuuttelee kuivia rukojaan, lopulta saadakseen puhtaina ja viattomina kulkea teitään, vilvastuttamaan kaukaisten alamaiden turmiollisia usvahuuruja.
Vuoret pitävät kolmanneksi huolta siitä, että maan ydin alati uudistuu. Korkeat huiput hajoavat kappaleiksi, jotka syöksyvät alas valtavina kallioina ja jotka sisältävät kaikkia kasveille tarpeellisia ravintoaineita; pakkanen pienentelee vielä näitä pudonneita lohkareita, vesi murentaa ne erilaisiksi hiekka- ja savilajeiksi, joita sitten väkevät virrat huuhtovat mukaansa ja kuljettavat yhä kauvemmas ja kauvemmas vuoristosta. Jokainen puroa paisuttava sadekuuro lisää veden voimaa asetella maajoukkojaan uusiin kerrostumiin ja vähitellen kaivaa uusia ranta-alueita. Hurjistuneiden vesien kuohunta, — raivo, jolla ne raastavat mukaansa sulut ja kalliot, — eivät suinkaan merkitse häiriötä luonnon lempeässä järjestyksessä, vaan ovat ne, ihmisen onneksi ja maan kauneudeksi, ankarain lakien sitomia ilmiöitä, jotka tapahtuvat kyllä pienemmässä mitassa, mutta eivät silti ole vailla vaikutustaan matalimmillakaan ylängöillä; ja jokainen kesäsade, joka tihkuu yläväin niittymaiden läpi, ottaa mukaansa määrätyn taakkansa multaa ja pudottaa sen alempaan laaksoon, jonkun luonnollisen puutarhan tarpeiksi.
Siten nämä synkät ja autiot ja peloittavat vuorijonot, joita melkein kaikkina aikoina on katseltu inhoten ja kauhistuen ja joita on väistelty, aivan kuin majailisi niillä vain herkeämättä toimivia kuolemanhaamuja, ovat siis itse asiassa elämän ja onnen lähteitä ja levittävät suurempaa siunausta kuin alamaan uhkuva hedelmällisyys. Laaksot vain ruokkivat meitä, vuoret ruokkivat, suojelevat ja vahvistavat meitä. Me lainaamme käsitteemme rohkeudesta ja ylevyydestä milloin vuorilta, milloin mereltä; mutta me erehdymme näiden käsitteiden sovelluttamisessa, Meren aalto pysyy, huolimatta kaikesta sen alttiudesta palvella meitä, ahnaana ja kauhistavana; sinivuorien äänetön aalto kohoaa sitä vastoin, herkeämättä lahjojaan jaellen, taivasta kohti, tyynenä kuin ijankaikkinen sääli; toisen aalto-alueen pimeys on tutkimaton, toisen uskollisuus horjumaton, mutta molemmat kantavat ne ainian sen mahtavan vertauskuvan leimaa, joka on niihin sovitettu: Sinun oikeutesi on kuin valtavat vuoret; sinun tuomiosi ovat kuin suuri syvyys!
43. Paras kuva, jonka koko maailma voi antaa paratiisista, on korkealle työntyvä Alppi vierettävine nurmimattoineen, hedelmätarhoineen ja viljapeltoineen, jota kaikkea seppelöivät punertavat kalliot ja ikuiset lumikentät; koko tämä ihanuus ei ole suinkaan vain tunteen tai henkilökohtaisen maun tuotetta, vaan voi sen tyynesti todistaa, viittaamalla runsaampiin, viehättävämpiin väreihin kukkuloilla ja kukkulain ympärillä, puiden monimuotoisempiin ryhmityksiin tai niihin lukemattomiin, loistaviin näkyihin, joita virrat, kalliot ja pilvet tarjoavat silmälle hetkestä toiseen… Vuoriston kimalteleva etäisyys näyttää niin laajoja puhtaan orvokin ja purppuran hehkuttamia alueita, että sellaisia tasangoilta kokonaan puuttuu, mutta myöskin läheltä katsoen synnyttää tummien rotkojen ja metsien laella liehuva pilvihuntu kaikenlaisia, mitä hienoimpia sinisiä värisävyjä; sininen ja purppura muuttuvat korkeammilla huipuilla niin hienoksi ruusunpunaksi, ett'ei sellaista näe muualla, ja lisäksi on taivaan sini täällä syvempää ja puhtaampaa kuin alamailla.
Paitsi tätä värien moninaisempaa täyteläisyyttä ja rikkautta ilmavilla ylängöillä, tulee ottaa myös huomioon se väriloisto ja värihehku, joka koristaa jokaista kiveä, kasvilajien alituinen vaihtuminen, minkä ohella useimmat alppikukat jo itsessään ovat viehättävämpiä kuin tasankojen kukat… Tämä sammalten ja kukkien vuoristolle hankkima etevämmyys saa lisäksi erinomaisen avustajan vedestä, joka kaikkialla osoittaa suurta voimaansa. Ei ainoastaan sen kirkkaus, väri, vaihtelevat virtaukset, sen tyyni, tutkimaton syvyys, sen taivaanpuhdas kuvastin, vaan myöskin sen viha ja raivo — kaikki nämä ovat seikkoja, joista merestä ulohtaalla asuva tasankolainen ei voi muodostaa itselleen minkäänlaista käsitystä. Tosin on meren aalto paljoa mahtavampi kuin vuori virran voimakkainkaan ryöpsähdys, mutta meri, vaikka se voikin olla kirkas, ei ole meidän rannoillamme koskaan tyyni tunturijärven lailla. Meri näyttää vain olevan alallaan, mutta vuoristojärvi nukkuvan ja uneksivan. Vuoristovesien kiemuroiminen ja karehtiminen kalliorotkojen varjossa, kultaiset valonkipinät, jotka tuon tuostakin laskeutuvat niiden pinnalle putoavain lehtien tavoin, vuoripurojen solina matalassa uomassaan, kosken värileikki ja utuharso, putouksen vyöryntä ja järinä, kumina ja kuohu, pitkät, puolittain veteen, puolittain utuun heijastuvat viivat, jotka näyttävät vuorten nurinpäin käännetyn kuvan ja sinisen aamutaivaan — kaikki tämä jää vuoriston eittämättömäksi perintö-osaksi.
Muuan etu liittyy vielä edellisiin — puiden mahtavampi luonne. Vasta silloin kun niiden on voitettava vaikeuksia, kehittyy niiden sisäinen jäntevyys, joka opettaa niitä työntämään juurensa karuun kallioon, kallistumaan yli kuilujen, piiloittautumaan jäätikkötuulten kylmiltä henkäyksiltä, ojentumaan kohti harvinaisia auringonsäteitä, yhtymään ryhmänä juomaan iloisesta purosta, käsi kädessä kiipeämään jyrkimpiäkin rinteitä, järjestymään sammalpeitteisten kumpujen ympärille ikäänkuin tanssiriveihin, toverillisesti levähtämään tuoksuvilla nurmipatjoilla, asettumaan ikäänkuin juhlakulkueeksi taivaita tavoitteleville harjanteille — moista ei näe alankomaan metsissä, joiden rauhaisaa kauneutta ei mikään häiritse. Samaten esiintyy metsien lehvärunsaus Alpeilla enemmän edukseen, sillä kohoavilla rinteillä kasvaa puu puuta ylempänä, kuvastuen selväpiirteisinä taivasta vasten, kun taas alamailla näemme puuryhmistä vain latvat ja sivut.
Tähän puiden etevämmyyteen liittyy lopuksi vuorien suurempi pilvikomeus. Alankomaan yllä kaartuva taivas ei tarjoa mitään vaihtelevaa näkyä, josta ei myös saisi nauttia vuoristossa, kun taas edellisessä seudussa puuttuu tuhansia vaikutelmia, jotka jälkimäisessä esiintyvät yhden ainoan päivän kuluessa. Jo pelkkä oleskelu pilvien parissa, kuljeskelu niiden peitossa tai niiden yläpuolella oikaisee ja selvittää meidän koko käsitystämme taivaan perustuksettomasta rakenteesta; ja hienon koukeropiirteinen pieni aamupilvi, joka kiitää yli mäntyryhmän tai lepää sen latvoilla, on kauniimpi kuin kaikki ne valkoiset pilvikasat, jotka peittävät alankomaan taivaankannen idästä länteen. Ja entä sitten nuo suurenmoiset pilvimuodostukset: niiden mahtavat hyökyaallot, jotka murtuvat kukkuloita vasten, mustat hirviöt, jotka linkoavat ukonvasamia; tai liikkuva marmorilattia, joka ulottuu lumikentältä toiselle, aamuruskon siltana — kaikki tämä on alankomaan asukkaan mielikuvitukselle yhtä outoa kuin jonkun vieraan kiertotähden näyt. Mutta vuoriston väriloisto, muodon täydellisyys, vaihtelevaisuus, ihmeellinen rakenne, hurmaavat jokaisen terveen ihmismielen; ja yhtä hyvin voidaan todistaa vuoriseudun etevämmyys kaikissa näissä suhteissa alankomaahan verrattuna kuin runsaasti maalatun akkunan suurempi komeus pelkän valkoisen ruudun rinnalla.
Mitä kauvemmin viivyin Alpeilla ja mitä lähemmin niitä tutkin, sitä paremmin selvisi minulle se suuri yleissuhde, että ne aina muodostavat laajan ylätasangon tai mahtavan ylämaan, jolta melkein kaikki korkeimmat kukkulat kohoavat kuten pöydälle nostetut lapset, useimmissa tapauksissa verrattain etäällä ylätasangon laidoilta — aivan kuin putoamistaan peljäten; toiselta puolen syntyvät Alppien komeimmat näyt ei niin paljon tämän lain poikkeuksena, kuin siitä, että joku noista korkeista kukkuloista on ilmeisesti lähennyt pöydän reunaa, katsahtaakseen sen yli, näyttäytyen siten äkkiä laaksolle koko mahtavuudessaan. Näin on laita Wetterhornin ja Eigerin Grindelwaldissa, kuten Grande Jorassen Col de Ferretin yläpuolella. Mutta tuo ylävä tasanne tai pöytä esiintyy selvästi näissä näennäisissä poikkeustapauksissakin; useimmiten ei ole kuitenkaan korkeiden huippujen sallittu tulla aivan pöydän reunalle, vaan ovat ne linnoituksen tornien tavoin pysähtyneet loitolle siitä, penikulmamäärin verrattain tasaisten kalliopaasien ympäröiminä, joiden yli valtavat jäätiköt polveilevat ja levenevät, vaahdoten synkkien keskeisharjujen juurella kuin suunnattoman hyöky-aallon roiskeet, aallon, joka syöksyy yli pyöristyneen kallion, keskeensä saaren tavoin sulkien osan siitä. Tuloksena tästä järjestelystä on, että koko Sveitsi on tavallaan jakautunut ylempään ja alempaan vuoristoon — alemman muodostavat hedelmälliset laaksot, joita rajoittavat jyrkät, mutta helppopääsyiset metsää kasvavat, enemmän tai vähemmän rotkojen halkomat rinteet ja joiden takaa korkeat Alpit häämöittävät; ylemmän, jonne pääsee vasta ensimäiset 3000-4000 jalkaa korkeat kukkulat kiivettyään, muodostavat verrattain tasaiset, mutta erinomaisen autiot sammaleiset paasi-alueet, joita jäätiköt puoliksi peittävät ja jotka ulottuvat aina jonon päähuippujen juurille asti. On tuskin tarpeellista huomauttaa tämän järjestelyn erinomaista viisautta ja hyvyyttä korkeiden tunturiseutujen asukkaiden turvallisuudeksi. Jos nuo korkeat kukkulat kohoisivat suoraan syvimmistä laaksoista, syöksyisi jokainen niiden huipuilta irtautuva kivi ja jokainen niiden kupeilta lähtevä lumimöhkäle suoraan asutuille seuduille, joissa ei kuluisi yhtään ainoata vuotta ilman maanvieremää tai lumivyöryä; lisäksi hävittäisivät kivet ja lumi pudotessaan metsät kukkulain rinteiltä ja jättäisivät vain alastomia uomia osoittamaan hävityksen tietä siinä, missä nyt upeilee vierettäviä niittyjä ja kastanjalehtoja. Sitä paitsi sulaisivat ne lumijoukot, jotka äkkiä joutuisivat lämpimämpään ilmaan, sangen nopeasti keväällä ja aiheuttaisivat tuhoisia tulvia jokaisessa suuremmassa joessa kuukauden tai kuuden viikon n ajaksi. Kun siten kaikki lumi, paitsi korkeimmilla kukkuloilla, melkein ikuisen pakkasen mailla säilyvä, olisi sulanut, ruokkisivat jokia kesällä vain lähteet ja se merkityksetön vesimäärä, joka aurinkoisempina päivinä tihkuisi korkeammilta lumikentiltä. Moisten olosuhteiden vallitessa olisi Rhône kesäiseen aikaan tuskin Severniä leveämpi, ja monet Sveitsin laaksot olisivat melkein kokonaan vailla kosteutta. Kaikki tämänlaiset onnettomuudet ehkäisee kuitenkin ylempänä kuvailemani Alppien omituinen rakenne. Irtautuvat kalliot ja korkeilta kukkuloilta liukuva lumi pysähtyvät, syöksymättä suoraan laaksoihin, niihin autioihin koloihin ja alanteihin, jotka kaikkialla ympäröivät keskeisharjuja. Ne pehmeät töyräät, jotka seuraavat näitä pengermiä, mutta joihin eivät putoavain järkäleiden hävitykset enää ulotu, pukeutuvat mitä uhkeimpaan metsäpeitteeseen, lumijoukkojen keräytyessä niiden ylisille reunoille ilmanalaan, joka ei ole niin lämmintä, että ne sulaisivat nopeasti keväällä, eikä niin kylmää, että se suojelisi niitä kokonaan kesäisen auringon paahteelta, vaan muuttuvat ne joko jäätiköiksi tai jäävät laajoina alueina hitaasti sulamaan vuoden loppuun asti; — molemmissa tapauksissa synnyttävät ne tasaisia, runsasvetisiä ja säännöllisiä virtoja alemman vuoriston kylille ja laitumille, ja muulle Europalle jaloja, purjehdittavia jokia.
Koska moinen rakenne on mahdollisimman paras ja viisas, on se myös riittävä syy sen olemiseen, ja monesta tuntuisi ehkä tarpeettomalta lähteä enempää tutkimaan sen syntyä. Mutta minusta on vaikeata käsittää, miten joku saattaisi seisoa näitä kalliotorneja ihailemassa vuoriston sydämessä, eikä kysyisi itseltään, oikeinko tosiaan hän nyt tarkastelee jumalaisen rakennusmestarin ensimäistä teosta? Loiko hänen sormensa pohjattoman syvyyden silloin kuin Aatami luotiin tomusta? Leikkasiko sen luoja nämä rotkot ja portaat ja reunat kuten kirjaimet uurrettiin lain tauluihin, ja jätettiinkö teos silleen, kantamaan ikuista todistusta hänen ihanuudestaan taivaan pilvissä? Tai onko se jätteitä pitkästä sarjasta vuoria, jotka ovat olleet olemassa syntymisen, kasvamisen, kuoleman ja hävityksen taipumattomien lakien mukaisesti? Vastaus tähän kysymykseen ei voi jäädä epäiltäväksi. Itse kallio vastaa kuuluvasti putoavan kiven tai halkeavain huippujen ryskinällä. Teos ei ole enää se, mikä se on kerran ollut. Vuorten juurella avautuvat laajat tasangot kantavat runsain määrin sen muinaisuuden sirpaleita. Kaikista vuorista on ehkä Alppien otsaan selvimmin kirjoitettu hävityksen jäljet; niiden ympärille ovat niiden ylpeyden muistot ja niiden nöyryytyksen merkit kaikkein kaameimmalla tavalla siroitellut.
Mitä olivat ne sitten kerran? Ainoa vastaus on jälleen: — "Katsele pilveä!"
44. Alppien matalampien selänteiden, kuten Col de Ferret'in, Col d'Anternen ja Buet'in ja niihin yhtyvien harjujen helmassa on useita paikkoja, jotka, vaikka ne tarjoavatkin suuren, jalon kauniita näkyjä, itsessään ovat melkein esikuvallisia kaikelle, mikä eniten ahdistaa ja tuskastuttaa ihmissielua. Avaroita vuoristo-erämaita, siellä ja täällä tupsunen rumaa harmaata ruohoa tai sammalta, erämaita, jotka alituisesti murtuvat mustiksi ahtautuneesta, murskatusta liuskakivestä muodostuneiksi harjanteiksi; niiden rinteillä kimaltelee hitaasti tihkuvia, tyrehtyneitä, voimattomia virtoja, ja niiden läpi tunkeutuu lumivesi kylmän hien tavoin, levitäkseen sitten ryömivissä ojanteissaan niiden sirpaleiden keskeen; väliin näyttävät ne ikäänkuin joutuvan vavistuksen valtaan, ja tuolla ja täällä pudota romahtaa silloin yksikin kourantäyteinen niiden ainesosia tai liuskeita, katselijan saattamatta havaita ilmiön syytä, sitten joutuen perinpohjaisemman raukenemisen uhriksi ja jättäen tilalleen muutamia kuluneita piikkejä, jotka ovat kuin etikan syövyttämiä puukonteriä ja jotka ulkonevat varsinaisesta kalliosta puoliksi irtautuneen kivikasauman läpi, mutta jotka ovat kyllin teräviä haavoittamaan kättä tai jalkaa, jos sattuu niihin nojautumaan, ja jotka rikkoutuvat haavoittaessaan ja raukeavat pian sileiksi, niljakkaiksi ja tahmeiksi läjiksi; siten ovat ne kuin merenranta, jonka myrkylliset aallot ovat viskelleet täyteen kuolleiden kalojen mustia suomuja, ja ne vierettävät alaspäin vastenmielisin rotkoin, haarautuen avaroiksi, autioiksi, hedelmättömiksi jyrkänteiksi, joilla tuulet herkeämättä ulvovat ja mellastavat, ja lumi leviää yli karujen, kaameiden ketojen, joita peittää nokinen pöly; tämä pöly taas kerääntyy juomuiksi ja tahroiksi kaikkien sulavien ojanteiden pohjaan.
En tunne seutua toista, joka myrskyssä tarjoaisi liikuttavamman tai auringonpaisteessa surullisemman näyn. Missä samanlaisia kallioita esiintyy edullisemmissa asemissa — se on: pienempinä harjuina ja matalammalla — muodostavat ne mitä suotuisimman maaperän kasvullisuudelle; ja Savoijan laaksojen onkin kiittäminen niitä muutamista viehättävimmistä yksinäispaikoistaan — harvinaisen vehmaita laitumia vieri vierin peltojen ja hedelmä-istutusten kanssa, pähkinä- ja kirsikkalehtojen varjostamina. Moiset maisemat ja nuo ylempänä kuvaillut, jotka ovat toisilleen niin omituisia vastakohtia, on ilmeisesti rinnastettu täydentämään ja selvittämään toisiaan, ja ne ovat luonteellisia erinäisille yhtenäisille liuskakivi-alueille, jotka käsittävät avaroita ylänköjä ja jotka hyvin helposti häviävät. Walesissa ja Skotlannissa ovat samat kallioryhmät paljoa kovempia, mutta eivät myös kohoa läheskään niin korkeiksi; ja tuloksena on, että maisema saa kokonaan toisenlaisen ulkomuodon. Ankara ilmanala ja kallion verrattainen kovuus estävät runsaamman kasvullisuuden; mutta alastomat huiput, niin kuivia ja viljelykseen kelpaamattomia kuin ovatkin, eivät kuitenkaan ole niin nopeasti vaikuttavien ja tuhoisain hävityksenlakien alaisia kuin Sveitsissä, ja kallion luonnollinen väri esiintyy useammin purppurana ja harmaana, mitkä yhdessä kanervan kanssa muodostavat parhaan osan brittiläisten kumpujen syvää ja kaunista sini-etäisyyttä. Niiden hiljaisemmat, hitaammat tunturipurot sallivat myös rantojensa kalliokerrosten esittää lujempia, vaikkakin haaveenomaisia muotoja, ja koskien ja pyörteiden asteettainen vaikutus liuskakiveen synnyttää etu-alalla monia näkyjä, joille korkeammilta kukkuloilta turhaan saat hakea vastinetta.
45. Aivan toisin kuin Chamouni Aiguilles eivät Matterhornin rinteet osoita mitään hävityksen merkkejä. Sen kalliot eivät ole mitään rauenneiden huippujen sirpalejätteitä, jotka siru sirulta, pala palalta häviävät ja kutistuvat. Ne ovat päin vastoin kuin mikäkin järkähtämätön muistomerkki, joka, siltä näyttää, on veistetty jo ammoin sitten, ja jonka mahtavat seinämät eivät ole vieläkään menettäneet niille kerran suunniteltuja muotoja, vaan seisovat jykevinä kuin egyptiläinen temppeli: — se muistomerkki seisoo siinä oivallisessa asemassa, kauniiksi maalattuna, valaisemana auringon, joka mittaamattomat ajat on herkeämättä noussut ja laskenut, heittäen säteensä sen kiireelle ja joka yhä vielä levittää saman varjoviivan idästä länteen, joka vielä vuosisatojen jälkeen valaisee samaa purppuraryöppyä sen lotuspilareilla, erämaanhiekan luoteen ja vuoksen noustessa ja laskiessa sen perustusten ympärillä niinkuin nämä kallion syyslehdet lepäävät pehmeissä kasoissa Cervinin juurella.
Eikö tämä ole omituinen esikuva itsessään näiden salaperäisten, korkeiden Alppien sydämessä — näiden lumipeitteisessä, kylmässä, harmaassa vanhuudessaan kurttuisten huippujen, jotka ensin ovat niin äänettömiä, mutta jotka sitten, meidän pysytellessämme hiljaa niiden juurella, niin puheliaina mumisevat ja kuiskailevat, katkonaisin, uneksivin lausein, lapsuudestaan, niin sanoaksemme — eikö tämä ole omituinen esikuva niistä, jotka "ovat väkeviksi heikkoudesta tulleet?" Jos joku näistä pienistä liuskiosuomuista, joka pyöriskellen ja hohtaen viskautui pitkin vanhan virran pohjaa, ja joka oli liian kevyt vajotakseen, liian hento vieriäkseen mukana, melkein liian pieni näkyäkseen, olisi voinut saada osakseen sielun, kun se lopullisesti sukulaistomuhiukkastensa seurassa kulkeutui virran syvyyksiin ja kerrostui — kuten voisi luulla — toivottoman ijankaikkisuuden ajaksi mustaan liejuun, tuo halveksituin, unohdetuin ja heikoin kaikista maallisista ainehiukkasista, joka on kaikkeen käytäntöön kelpaamaton ja kykenemätön mihinkään muutokseen, joka ei edes alku-yön pimeydessäkään ollut mahdollinen auttamaan maan vaapsahaista pesän rakentamisessa tai elättämään jäkälän ensimäisiä kudossäikeitä; mitä olisi tämä pieni liuskiosuomu ajatellut, jos sille olisi sanottu, että se jonakin päivänä murenemattoman raudan lujasti, ilman kalvamattomaksi, tulen sulattamattomaksi, yhdistettäisiin tovereineen aineeksi, josta Jumalan taltta oli muovaileva tämän Alppien tornin? — että hurjat pohjoistuulet turhaan tulisivat raivoamaan sitä, tätä pientä, avutonta kiiltoliuskio-parkaa vastaan — että sen, tämän mitättömän, maahan pudonneen kiillesuomun alapuolella tulisivat lumipeitteiset huiput makaamaan kuin lammaskaatraat ja maan kuningaskunnat katoamaan häämöittävään sineen; ja että sen, tämän heikon, aaltojen ajeleman kiillesuomun ympärillä taivaanlaen suuret sodat tulisivat puhkeamaan ukkosen jyrinänä, mutta ei sitä horjuttamaan; ja että yön tulinuolet ja raivoten kiitävät hehkuvat pallot tupsahtaisivat tylstyen siitä takaisin avaruuteen; ja että kaikki kirkkaan avaruuden tähdet tulisivat jokainen vuoroonsa, ikäänkuin nousten, sytyttämään uusia soihtuja lumikukkuloille, jotka ympäröivät sen lepopaikkaa ikikestävällä huipulla?
46. En tunne ainuttakaan seutua, jolla olisi puhtaampi ja ehyempi, huomattavasti vähemmän vieraiden vaikutusten häiritsemä tunturiluonne — ja mitä korkeinta lajia — kuin pitkin Triensin rantoja Valorsinesta Martignyyn ulottuvalla. Polut, jotka johtavat sinne Rhônen alanteesta, nousevat ensin jyrkin kiertein pähkinäpuiden lomasta kuin kierreportaat gotilaisen tornin pylväiden keskeltä ja urkenevat sitten pitkin ylämaan harjuja erääseen melkein tuntemattomaan, ahkeran ja kunnollisen väestön tiheästi asumaan laaksoon. Muinoisten jäätiköiden aaltomaisiksi pyöristämillä kalliojonoilla, sileillä ja mustilla kuin juoksijaisen selät, panee talonpoika merkille sammaltupsut ja orastavat yrtit, jotka hitaasti saavat värinsä ja jotka kovalle pohjalleen vähitellen keräävät hiukan multaa; hän kiinnittää silloin kivillä täten syntyneen maan, alkaa muokata sitä lapiollaan, ja parin vuoden kuluttua näet pienen viljatäplän kasvavan kalliokypärän huipulla. Epäsäännölliset niityt puikkelehtivat kuin järven lahdet näiden viljelykselle voitettujen kallioiden välissä; herkeämättä juoksee pieniä vesi-ojia niiden yli, ja ne näyttävät alemmas laskeutuessaan aina valinneen jyrkimmät kohdat hypättävikseen, ja yhtä viehättävinä, vaikka ei niin yksimuotoisina kuin lähteet, sirottavat ne tuulenpuuskan sieppaamina tuhansia kristalleja ympärilleen ja näyttelevät vielä entisten graniitti-uomiensa jälkiä, kuten nopeakulkuinen ihmiskieli joskus vielä ilmaisee kajahduksen menneistä, voitetuista vaikeuksista; sitten kokoontuu niiden kuohuva vaahto jälleen, joka askeleellaan vuorta alaspäin huuhdellakseen mustan kiven teräviä reunoja ja koristaakseen ja kirkastaakseen niitä hopeapaltein ja kimaltelevin lasikatoin; ja lopuksi kun kaikki jälleen on lähtenyt kulkuun — ottamatta lukuun ehkä muutamia kastepisaroita, jotka jäävät hohtelemaan hiukan lähempänä putousta kuin edellisenä keväänä kukoistaneella omenapuunkukalla välkkyessään — hakevat ne tiensä alas niitylle ja häviävät hiljaisina niiden keskeen; kirkkaan veden tyyneydellä hiipivät ne syvänteihin ruohonkorsien väliin ja näyttävät aivan niiden varjoilta; mutta äkkiä roiskahtavat ne ilveileväin säteiden tavoin jälleen hymyilevän nopeasti eteenpäin, aivan kuin olisi niiden mielestä päivä liian lyhyt rauhallisesti soudateltavaksi kumpua alas.
Viheriä niitty ja kimalteleva kallio ja hohtava puro laskeutuvat kaikki auringon valaisemina rotkojen reunoja kohti, joilla kuuset vartioivat surumielisen varjoisaa valtakuntaansa ja joilla voimakkaammat, kalpeat jäätikkövedet herkeämättä pauhaten syöksyvät hämärään syvyyteen, täyttäen kaikki onkalot vilpoisalla henkäyksellään, musertuessaan omia vierittämiään kallionlohkareita vasten ja hurjina raivaten tietään niiden kauhistavan painon alitse.
Vuoripolut koukuttelevat pitkin näiden rotkojen reunoja, johtaen ohi eräänkin synkän ja ahtaan, ylt'ympäriinsä valoa kaihtavain sananjalkojen vyöttämän, kaamean holvin; sen katon suojassa seisoo raudoin lujitettu, karkeasti veistetty petäjäristi, kuvastuen tummine viivoineen mielettömänä vaahtoavaa putousta vasten. Pysähtyessäsi korkealle rotkon yläpuolelle ristin viereen näet taivaan pilkistävän kuusien lomitse; ne näyttävät niin solakoilta valon kirkkaana säteilevässä, koko avaruuden hukuttavassa täyteläisyydessä, joka kutistaa rosoiset huiputkin ja pyöristää niiden kärjet juhlaruunuiksi ja otsarivoiksi, kaiken hohtaessa lempeätä, suloista auringonpaistetta, joka on niin täynnä syvää surumielisyyttä; nuo huiput näyttävät niin mahtavilta, mutta ovat kuitenkin heikkoja kuin varjot; ne näyttävät elottomilta kuin haudan seinät, mutta ovat kuitenkin sangen kauniita poimuilevassa tulipunaisessa puvussaan, ja niitä voisi verrata vedenneidon huntuun, joka välähtää kuohun seasta, samassa kadoten kuin salama; ja nämä ruunut ja otsarivat on kiinnitetty valta-istuimeen, joka ei kumarra mitään mahtia, joka on kaikkien surujen yläpuolella, mutta joka sentään valahtaa olemattomiin, häviää ja hiukenee viimeisen, noiden kahden kultapilven raosta pilkistävän auringonsäteen sitä valaistessa. Se on kyllä kohotettu kaikkien surujen yläpuolelle, mutta se saa kuitenkin olla monen tuskan näkijänä. Kun vaeltaja onnellisella matkallaan luo katseensa yli pehmeän ruohomaton ja kun hänen jalkansa panee piikiven hauskasti hypähtämään yli vuoripolun, keksii hän ilostuen ruskeita majoja, jotka kyyhöttävät vierettävien hedelmätarhojen laiteella ja välkkyvät kuusien välistä. Täällä, ajattelee hän, täytyy toki, kaikista vaivoista ja kieltäymyksistä huolimatta, viattomuuden ja rauhan ja vilpittömän syvän yhteyden ihmissielun ja luonnon välillä vallita. Niin ei kuitenkaan ole asian laita. Villit vuohet, jotka hyppelevät kallioilla, riemuitsevat ehkä sydämellisemmin Jumalan ihanasta luonnosta kuin vuorten rinteillä raatavat ihmiset. Kulje näiden kylien läpi ja sinä olet havaitseva, että niihin on pesiytynyt se synkeä loka, joka voi syntyä vain tylstymyksestä ja sielunpimeydestä. Täällä ei vallitse suoranainen kärsimys, vaan tylstymys, ei nälkä eikä tauti, vaan tyynen välinpitämättömyyden ja huolettomuuden surullinen kaameus; kevättä pidetään vain viikate-aikana ja syksyä vain sirppi-aikana, aurinkoa vain jonakin lämpöisenä, tuulta vain jonakin kylmänä ja vuorta vain jonakin vaarallisena. Asukkaat tuskin tietävät, mitä tarkoitetaan sanoilla kauneus ja tieto. Heillä on jonkunlainen aavistus siitä, mitä on hyve. Rakkauden, kärsivällisyyden, vieraanvaraisuuden ja uskon — nämä he tuntevat. Vierekkäisten niittyjen korjaaminen yht'aikaa tekee heidät onnellisemmiksi; hengästyneinä, mutta nurisematta kantavat he taakkojansa vuorta ylös; vieraalle tarjoavat he juotavaa maito-astiastaan; kurjien kuolinvuoteidensa jalkopäähän katselevat he muuatta ristille ripustettua kalpeata olentoa ja siirtyvät rauhallisesti ja alistuneesti toiseen elämään; — kaikessa tässä eroavat ne eläimistä ja kallioista, mutta kaikki tämä ei korvaa heille heidän ajallista elämäänsä. Heille ei ole olemassa ei toivoa eikä hengen hehkua; ei edistystä eikä iloa. Musta leipä, kurja asunto, pimeä yö, raskas päivä, väsyneet käsivarret auringon laskiessa; ja elämä vierii pois. Ei kirjoja, ei ajatuksia, ei tietoa, ei lepoa, — joskus vain päivänpaistatus penkillä kirkon edustalla, pienen kappelinkellon heikosti ja ikäänkuin kaukaa kaijuttaessa hentoa ääntään vuori-ilmaan; ymmärtämättömien rukousten mumina Jumalan alttarin edessä himmeäkultauksisessa kappelissa, — ja sitten taas synkkään kotiin, vaivan ja surun pilven levätessä yhtä raskaana heidän yläpuolellaan — tämän synkän pilven, joka lyijynraskaana nousee hurjista vuorikoskista ja luihujen kallioiden takaa; uskonto ei auta heitä hävittämään tätä pilveä, lupaileehan vain heille epämääräisesti jotakin tuntematonta parempaa, sekoittaen siihen uhkauksia ja synkistäen sitä kuvailemattomalla pelolla — kuten marttyriuden savupatsaskin suitsutuskylläisenä kiemurtelee taivasta kohti ja räiskyvässä helvetin tulessa piinattujen ruumiiden ja tuskasta ulvovien henkien kuvausten takaa hohtaa ristikin heille paljoa verisempänä kuin muille.
Älköön kuitenkaan pidettäkö tätä kuvausta näiden vuoristolaisten elämästä liian synkkänä. Se on kirjaimellisesti totta. Ei mikään vastakohta ole tuskallisempi kuin vastakohta kunnollisen englantilaisen kyläläisen asunnon ja samaten kunnollisen savoijalaisen asunnon välillä. Edellisen tupa laakeiden niittyjen ja ikävien pensasaitojen keskellä ilmaisee kuitenkin jonkunlaista iloisen koristelevaisuuden ja kauneuden makua: sen kukkaisat puutarhalavat, sen siisti, talon kynnykselle johtava tiilitie, sen puhtaalla hiekalla siroitettu lattia ja sen talousesineillä somasti koristellut hyllyt, kaikki tämä todistaa sitä sydämellisyyttä, sitä sisäistä iloa, jota sen asukkaat osaavat vuodattaa jokapäiväisenkin elämän yksinkertaiseen kulkuun ja puutteellisiin esineihin. Toisen tupa taas, joka käsittämättömän, kuvailemattoman kauneuden ympäröimänä seisoo kultaisella nurmirinteellä, kirkkaiden purojen ja ihanain kukkien, jalojen puiden ja kauniiden, paratiisilliseksi kokonaisuudeksi yhtyneiden kallioiden piirittämänä, muodostaa itse pimeän, ruttolöyhkäisen tahran hurmaavan maiseman keskelle. Etäälle sen kynnyksestä on maa likaista ja elukoiden sorkkimaa; sen puu-osat ovat savun mustaamia, sen puutarhatilkku on täynnä rikkaruohoa ja jätteitä, huoneet ovat tyhjiä ja ilottomia, ja valo ja tuuli tunkeutuvat kutsumatta sisään niiden raoista ja halkeamista. Kaikki osoittaa, että asukkaille on maailma vain vaivaa ja turhuutta; ett'ei heille kukka heloita eikä lintu laula eikä lähde läikähtele; ja että heidän sielunsa tuskin eroaa tuosta harmaasta pilvestä, joka kulkee pitkin kukkuloita ja katoaa, kuitenkin sillä eroituksella, ett'ei auringonsäde koskaan pilkahda heidän elämänsä piiriin.
Useilla korkeilla vuoriseuduilla eivät asukkaat huonone huononemistaan vain elämän raskauden painamina eivätkä jää alemmalle kehitysasteelle vain tapojensa raakuuden takia, vaan tottuvat heidän silmänsä erinäisiin elementtien raivon synnyttämiin rumiin, muodottomiin näkyihin. He oppivat pitämään näitä epäsuhteita luonnollisina ja väistämättöminä ja he sovittavat helposti moiset käsityksensä myös kotinsa ulkonäköön. Ja voimmekohan oikeastaan heitä siitä moittiakaan, kun tunturivirrat alituisesti peittävät heidän peltonsa mustilla liejukasoilla ja tulvan aikana vyöryvät yli pensaikkojen heidän viheriöille tilkuilleen, missä jokainen lehti, jokainen oksa veden alennuttua peittyy graniittipölyyn, viheriöimättä enää koko kesänä; voimmekohan moittia heitä, kun maanvyörymä tekee heidän ruohoisilla rinteillään kauheata jälkeä; kun jäätiköt puhkovat kallioihin halkeamia ja haavoja, jotka eivät koskaan parane, ja kun jääkin peninkulmien laajuudelta peittyy mustiin, irtonaisiin, sen pinnalle ikäänkuin jostakin pitkästä, lokaisesta syvennyksestä työntyneihin hävityksen jätteihin; — voimmeko soimata heitä siitä, sanon minä, että he, pitäen näitä seikkoja, joita he joka päivä näkevät ympärillään, jonakin välttämättömänä mahtavan luonnon menossa, muuttuvat kyllin huolettomiksi ja välinpitämättömiksi salliakseen samaa epäjärjestystä omissa majoissaan ja omilla pihoillaan, ja ett'ei heitä suututa se, että heidän seinänsä ovat halkeamia täynnä kuten kalliotkin, että heidän talousesineensä ovat pölyisiä kuten puutkin ja että heidän puutarhatukkunsa ovat jäätiköitten tavoin rumia kuin saartokaivannot ja autioita kuin multavallit.
47. Varhaisempina aikoina upeilivat kreikkalaisten sotapäälliköiden palatsit puutarhojen, peltojen ja maatilusten keskellä, lähellä jotakin vireätä kaupunkia tai vilkasta merisatamaa; myöhemmin tuli tuo kaupunki heidän varsinaiseksi asuinpaikakseen, ja he näkivät maaseutua vain tiluksiaan tarkastellessaan tai kulkiessaan sen läpi sotajoukkoineen. Aivan toisenlaista oli keski-aikaisten paroonien elämä yksinäisillä kalliohuipuillaan; moinen aatelismies tuli vain sattumalta kaupunkiin, vakavain valtiollisten tai sotaisten asiain niin vaatiessa; enimmäkseen vietti hän koko ikänsä yksinäisyydessä leijonan tavoin; hänen alamaistensa asuma kylä levisi siinä vuoren rinteillä hänen jalkojensa juuressa, mutta siitä erossa kohosi hänen synkkä linnansa, nuivat pilvet yllään ja edessään aamusta iltaan hohteleva, tyynesti virtaava, koskematon joki ja poluttomien vuorten loppumattomat aaltoviivat. Kuinka toisin täytyikään ajatella luonnosta kreikkalaisen ylimyksen, joka eli kreikkalaisten temppeliryhmien ja palatsien hohtavasta marmorista hakattujen pylväskäytävien mailla — viljapelloilla ja oliivilehdoissa — kimaltelevan, vilkasliikkeisen meren rannalla — kuin jonkun Pohjois-Europan viheriöivissä piilopaikoissa kohoavan kukkulan herra, joka yö yöltä myrskyn lohkomista kivistä kyhätystä tornistaan katseli, miten meri pilkahteli Harleckin hiekkasärkkien takaa ja miten usvajoukot alituiseen muuttelivat muotoaan Juran petäjäpeitteisillä, hievahtamattomilla rinteillä!
Matkustukset ja pyhiinvaellukset, joita keski-aikana sattui useammin, ulottuen laajemmille aloille, samaten kuin matkustustapakin, joka muodostui paljon jörömmäksi kuin kreikkalaisilla, ovat kai myöskin vastaavalla tavalla vaikuttaneet ihmishenkeen. Matka Egyptiin tai Hellespontoon oli kreikkalaiselle ikuisen maineen ja runoilun aihe, ja hänen mielestään rajoittui käsitettävä maailma Tonavan metsiin ja sisilialaisiin kallioihin. Minne ikinä hän lähtikin tässä ahtaassa maailmassaan, seurasi häntä aina laivasto ja sotajoukko; leiripaikka tasangolla oli aina täynnä väen vilinää ja alukset vedettiin huolellisen säännöllisesti rannalle. Mutta keski-aikaiselle ritarille oli maailma Skotlannin nummilta Syyrian hiekka-aavikoille yhtä taistelutannerta, yhtä seikkailujen näyttämöä; hänen sotaratsunsa varma astunta kulki läpi etäisimpienkin, poluttomimpienkin metsäseutujen ja kesti kaukaisimmankin erämaan kauhean polton. Matkaten usein yksin, joskus seuraamana vain alhaissäätyisten asemiesten, jotka eivät suuresti voineet ottaa osaa hänen ajatuksiinsa, lie hän etupäässä halunnut tehdä hiljaisen luonnon uskotukseen, ja hän kertoi kai tien poskessa paistaville kukille rakkaudestaan ja ohi kiitäville pilville kunnianjanostaan.
48. Mutta halu paeta maailmaa kiduttaakseen itseään, taistellakseen pahoja henkiä vastaan, lähestyäkseen enkeleitä ja heidän kuningastaan, — seuraten Kristuksen kaikkia velvoittavaa esimerkkiä — antoi toiselta puolen keski-aikaisen ihmisen mielessä vuorten yksinäisyydelle jotakin pyhää, jotakin kaameaa, jotakin, joka täydellisesti poikkesi ennen kristinuskoa vallinneesta tunnelmasta. Mielissä asui pyhä kauhu tuota autiota kallioseutua kohtaan siksi, että jumaluuden oli aina ollut tapana moisissa paikoissa esiintyä ihmisille; pyhimys pakeni vuoristoon mietiskelläkseen, tullakseen osalliseksi Jumalastaan ja valmistuakseen kuolemaan. Ihmiset, jotka tunsivat tarinan Mooseksesta Horebin vuorella tai Israelin lapsista Sinain juurella; kertomuksen Eliaasta Kidronin puron partaalla ja Horebin luolassa; kertomuksen Mooseksen ja Aaronin kuolemasta Horin ja Nebon vuorilla; tarinan Jeftan tyttärestä, joka valmistihen kuolemaan Judean vuorilla; kertomuksen Kristuksen omasta elämästä, missä mainitaan hänen aina vetäytyneen vuorille rukoilemaan ja missä puhutaan hänen kiusauksestaan erämaassa Kuolleen Meren seutuvilla, hänen saarnastaan Kapernaumin kummuilla, hänen kirkastuksestaan Hermonin vuorella, hänen aamu- ja iltakäynneistään Öljymäellä neljänä tai viitenä päivänä ennen ristiinnaulitsemista: — nämä ihmiset eivät suinkaan kunnioituksetta tai välinpitämättöminä katselleet noita sinivuoria, jotka rajoittivat kultaista näköpiiriä tai jotka salaperäisesti vetivät pilvet otsalleen mustalta taivaanlaelta. Mutta tämän korkeamman pyhyydentunteen ohella herättivät vuoret heissä myös omituista pelkoa. Vapisuttavat muistelmat profetoista, enkelein ilmestyksistä, Vapahtajan katoamattomista sanoista ja ajatuksista — kaikki tämä näytti eroittavan vuorten maailman tavallisesta maailmasta, ja sitä olivat kyllin arvokkaita lähestymään vain sydämet, jotka tuomitsivat tämän jälkimäisen. Sikäli kuin jaloimmat ihmiset pitivät välttämättömänä vetäytyä vuorten kätköihin ennen kuin he olivat valmiita täyttämään tehtävänsä ja ennen kuin heidän henkensä oli täysin kehittynyt, sikäli tuntui jokapäiväinen maailma heistä saastaiselta ja vaaralliselta; ja vuoret puhuivat herkeämättä nuhdellen kaikille, jotka rakastivat maailmaa ja sen polkuja, ja herättivät heissä tuskaa ja pelkoa, sellaista, jota turhamaisuuden pöyhistämät ihmiset tuntevat sattumalta kuullessaan vakuuttavan saarnan tai pakosta ottaessaan osaa hautajaisiin. Sitä tunnetta vahvistivat vielä ajan esimerkit ja tapaukset, ja tuhannet sydämet, jotka muutoin olisivat nauttineet vuorten sulosta ja villiydestä, pakenivat peljästyneinä niitä tietäessään munkin väistyneen sinne parannusta tekemään ja erakon rakentavan sinne majansa elääkseen mietiskelylle omistettua elämää. Kammo, jota kreikkalaiset tunsivat vain autioita, asumattomia vuoria kohtaan, siirtyi nyt mitä viehättävimpienkin seutujen osaksi. Tämän tunteen voittivat vain valtiolliset näkökohdat, eikä suinkaan ihailun voima. Sotilaallinen kunnianhimo miehitti rajakallion tai varusti valloittamattomat solat, mutta vain rangaistus tai epätoivo pakoitti ihmisiä pysyvästi asettumaan Chartreusen safranipeitteisille rinteille tai Vallombrosan ihaniin laaksoihin ja sen kasteisille nurmikentille.