VII. KIVET.
Maailmankaikkeuden laeista on ensimäinen ja korkein — ja samalla
toinen nimi elämälle: "auta". Toinen nimi kuolemalle on: "eroita".
Hallitseminen ja yhteistyö muodostavat kaikessa ikuiset elämän lait.
Laittomuus ja kilpailu muodostavat ijäti kaikessa kuoleman lait.
Paras, vaikka mitä koruttomin esimerkki, joka voidaan mainita yhdistymisen luonnosta ja voimasta, ovat ne moninaiset muodot, joihin tomu jalkaimme alla saattaa pukeutua.
Lienee vaikeata kuvitella mitään saastaisempaa — ell'emme ota lukuun eläimellistä mädännystä — kuin ovat lika ja lieju jollakin vilkasliikkeisellä märällä polulla tehdaskaupungin laidassa. Minä en puhu katuloasta, sillä se sisältää eläinten jätteitä. Mutta otettakoon moiselta tehdaskaupunkiin johtavalta polulta jonakin sateisena päivänä pari naulaa mustinta liejua. Useimmissa tapauksissa huomaamme sen sisältävän savea tai tiilenpölyä, mikä on poltettua savea, nokea, hiukan hiekkaa ja vettä. Kaikki nämä aine-osat käyvät leppymätöntä sotaa keskenään ja hävittävät vastavuoroon toistensa luonteen ja voiman, kokiessaan jokaiselta jalan ottamalta askelelta sokeasti kilpaillen työntää toisiaan tieltä. Hiekka pursuaa savesta, savi vedestä, ja noki sekoittuu kaikkeen ja likaa kaikki. Kuviteltakoon tämä lokanaula jätetyksi täydelliseen lepotilaan ja sen ainesosat liittyneiksi toisiinsa, kukin laji omaan ryhmäänsä, siten, että hiukkaset joutuvat niin läheiseen yhteyteen toistensa kanssa kuin mahdollista.
Alkakoon savi. Siitä muodostuu vähitellen, kun se vapautuu kaikista vieraista aineksista jo sangen kaunista valkeata savi-ainesta, josta väkevän tulen avulla voi tehdä mitä hienointa porsliinia; sellaisena sopii sitä maalata ja sellaisena kelpaa se kuninkaidenkin palatseihin. Mutta tämä keinotekoinen yhtymys ei ole paras. Jätettäköön tuo valkoinen savi-aine oman kokoutumisvaistonsa valtaan; silloin ei se ainoastaan muutu valkoiseksi, vaan kirkastuu läpinäkyväksi; mutta ei vain kirkastu, vaan kovenee; eikä vain kirkastu ja kovene, vaan muovautuu niin että se jollakin ihmeellisellä tavalla kykenee jakamaan valoa, kokoamaan siitä vain ihanat sinisäteet ja lähettämään muut tiehensä. Silloin sanotaan sitä safiriksi.
Siinä on savi saavuttanut korkeimman täydellisyytensä. Nyt annamme yhtä suuren hiekkamäärän muodostua samalla tavalla. Hiekastakin tulee ensin valkeata ainesta, joka kirkastuu ja kovettuu; lopulta rivittyy se salaperäisesti rajattoman hienoihin yhdensuuntaisiin viivoihin, joilla on voima heijastaa ei vain sinisiä, vaan myöskin punaisia, vihreitä ja purppuraisia säteitä niin kauneina, ett'eivät ne sellaisina esiinny missään muussa kovassa aineessa. Sitä sanotaan silloin opaliksi.
Päästäkäämme nyt hiili vuorostaan työhön. Se ei voi heti vaaleta. Mutta antamatta rohkeutensa lannistua, lisää se sitä yhä ja tulee kun tuleekin lopulta kirkkaaksi ja läpinäkyväksi ja maailman kovimmaksi esineeksi. Entisen mustan värinsä sijasta on se nyt saanut kyvyn ihanammin kuin mikään muu kova aine heijastaa samalla kertaa kaikkia valonsäteitä. Siitä puhuen mainitaan nyt nimi timantti.
Lopuksi puhdistuu vesi ja kokoontuu sangen tyytyväisenä vain kastepisaran muotoon. Mutta jos haluamme nähdä sitä täysin kehittyneenä, niin kiteytyy se tähden muotoiseksi.
Ja niin olemme me lokanaulasta, jonka kansantaloudellinen kilpailu antoi meille, saaneet kansantaloudellisen yhteistoiminnan avulla lumitähteen puutetun safirin, opalin ja timantin.
50. Ei ole olemassa mitään muita luonnon esineitä, joista voisi oppia niin paljon kuin kivistä. Ne näyttävät erikoisesti luoduilta palkitsemaan kärsivällisen huomioijan vaivat. Melkein mitä muuta tahansa voi johonkin määrin tarkastella ilman kärsivällisyyden lahjaa ja saada siitä pintapuolisellakin työllä hauskutusta. Ajatuksetonkin voi iloita puista, pilvistä ja joista; mutta kivi hänen jaloissaan ei tarjoa ajatuksettomalle mitään muuta kuin kompastuksia; laiska ei saa siitä huvia eikä ravintoa eikä muutakaan hyvää; ei mitään muuta kuin kuvan kovasta sydämestä ja töykeästä lahjasta. Katsele kuitenkin kiveä hiukan kunnioittavasti ja tarkkaavasti, ja se on tarjoava sinulle enemmän ajatuksen aihetta kuin joku tavallinen maisema. Kivi, tarkemmin harkiten, on vuori pienoiskoossa. Niin tavattoman hienosti työskentelee luonto, että se voi muutamien jalkojen suuruiseen kivilohkareeseen pienennetyssä mittakaavassa sulkea niin monia muotoja ja vivahduksia kuin se suuremmassa mitassa tarvitsee vuoriinsa; ja jos kuvittelee sammaleen metsäksi ja kristallikiteet kallioiksi, niin on kiven pinta usein mieltä kiinnittävämpi kuin jonkun tavallisen kummun; muodoltaan haaveenomaisempi, väriltään verrattomasti rikkaampi. Kun kivilohkare on jonkun ajan ilman vaikutuksen alaisena, muovailee luonto sitä omalla tavallaan. Ensiksikin omistaa se aivan ihmeellistä huolta sen muodoille, veistellen siihen ihanasti moninaisia lovia ja syvänteitä, pyöristäen ja kaivertaen reunaviivat niin tavattoman hienoiksi, ett'ei ihmiskäsi voi sitä seurata; sitten maalaa se kiven, ja jokainen väri on — ei enään mitään öljyyn sekoitettua jauhetta — vaan pieni metsä eläviä puita, metsä ihanan vahva ja kaunis, kätkien helmaansa rakenteen ihmeitä.
51. Siellä, missä graniittikallioita esiintyy helpompipääsyisillä vuorilla, näyttävät ne muodostavan oman maailmansa, alkaen laaksonpohjan alimmasta syvänteestä aina pilviin kiipeileville huipuille asti, oman kukistamattoman valtakuntansa, rajoittamattoman hallitusalueensa kallioita, jotka meihin tekevät ikuisen, lannistumattoman voiman vaikutuksen. Tämä kivilaji näyttää kaikista aineista maan päällä olevan kestävintä; vähiten ulkonaisesta väkivallasta välittävää. Ja katso! Jos tarkastat sitä lähempää, havaitset siinä keinunnan ja värinän ja vapinan kuin kesäisen tuulahduksen nostaman aallonkäynnin, joka kuitenkin on paljon hienompi meren tai järven viriä; nämä jälkimäiset aaltoilevat vain pinnaltaan, — näissä kallioissa värähtelee jokainen viiva vienosti kuin tuulikanteleen kieli, kuin lempein keväthengähdys, kuin lapsen ääni.
Tämä omituinen viri ulottuu aina näiden mahtavain vuorten sydämeen asti, niiden lukemattomien huippujen ja tornien jokaiseen koukerrukseen ja syvälle niiden pohjattomiin kuiluihin — läpi koko kivilajin.
Heikommat esineet näyttävät ainoastaan ohimenevällä pelonvärähdyksellä ilmaisevan riippuvaisuutensa rajattomasta voimasta: kukat painavat päänsä kuuman, kuivan tuulen puhaltaessa, ja korkeiden puiden latvoissa käy kohahdus ennen kuin pilvet purkautuvat niiden yllä, ja tummille vesille avautuu valoisia kohtia niin ihmeellisesti kuin siroittelisi näkymätön käsi tuhkaa niiden pinnalle, varoittaen myrskyn uhkaavalta raivolta. Ja meissä saattaa helposti syntyä ajatus, että ruoho, vesi ja lehdet pelkäävät sitä väkevää henkeä, joka on ilmestyvä päästämään myrskytuulen valloilleen; mutta niiden pelko katoaa, ja elähyttävä rauha virkistää aina jälleen ruohon ja aallot. Niin ei ole vuorten laita. Näihin, jotka ensi silmäykseltä näyttävät kaikkea väkivaltaa ja onnen vaihteita uhmaavilta, on kuitenkin painettu ikuisen pelon vertauskuva. Se vavistus ja värinä, joka häipyy järven tyyntyneestä kuvastimesta ja hehkuvan virran pinnalta, on ikuisiksi ajoiksi kaivertunut kallioon; ja sillä välin kun monet muut, jotka ilmeisesti kulkevat vain kehdosta hautaan, ovat useasti saattaneet unohtaa heikkoutensa, ovat vuoret niin luodut, että ne kantavat lähtemätöntä merkkiä lapsuudestaan — lapsuudesta, jonka profeetta näki näyssään:
"Minä katsoin maata, ja katso, se oli muodoton ja tyhjä; ja taivaita, eikä niissä valoa ollut. Minä katsoin vuoria, ja katso, ne vapisivat, ja kaikki kukkulat liikkuivat keveästi!"
52. Se seikka, että kalliot ovat kootut useammista erilaisista aineksista, pakottaa ne olemaan enemmän tai vähemmän pilkullisia ja kirjavia. Yleensä esiintyy niissä joku vallitseva pohjaväri ynnä muita heikompia, sen yli leviäviä vivahduksia, jotka ovat useimmiten hopeanharmaita, lämpimän tai himmeän punertavia tai purppuraisia sävyltään. Tässä ilmenee ihmeellinen huoli korkeiden tunturien kaunistamisesta. Muiden alempana vuoristossa sijaitsevien kallioiden pintaa värittävät kaikenlaiset pikkukasvit, mutta korkeammat huiput, jotka uhmailevat ilmoja, ovat vaarassa jäädä paljaiksi useilta kohdiltaan; niiden hurjat muodot vaativat usein rohkeita taitepintoja, jotta niiden räikeä, vähimmälläkään tavalla miedontamaton väri osuisi terävästi silmään.
Luonto ei näytä kuitenkaan tahtoneen, että tämä väri jäisi katkeamattomaksi tai yksitoikkoiseksi, vaan syntyy se — kuten tapahtuu kaikkien kauniiden värien — useiden värien yhteissekoituksesta, ja se väri on totisessa komeudessaan hyvin sen värin kaltaista, jota näkee jonkun neljännentoista vuosisadan käsikirjoitusten ristiraidoissa, väri, joka on erikoisesti sopiva etäisille valovaikutelmille, useimmiten verrattain lämpimänä sävyltään, jotta se ennen kaikkea vetäisi puoleensa auringonvalon punaisia ja oranssinkeltaisia säteitä. Tätä lämpimyyttä kohottaa vielä melkein aina hehkuva oranssinkeltainen vivahdus, joka johtuu raudan hajoamisesta, raudan, joka, vaikka sitä esiintyykin ainoastaan vähemmissä määrin, tavallisesti muodostaa niiden kokoomuksessa hyvin huomattavan tekijän: tuo oranssinkeltainen väritys leviää epätasaisin suonin ja pilkuin yli pintojen, jotka saavat kauvemmin olla ilman vaikutuksen alaisina, tummentaen niitä enemmän tai vähemmän; ja muuan tavattoman pieni musta jäkälä, niin pieni, että se on melkein kuin musta väritäplänen — sitä lämmittävät ja vahvistavat vielä hohtavat kultajäkälät — himmentää yhä enemmän korkeampien graniittikallioiden vaaleampia värisävyjä. Jos tuollaista pintaa katselee neljän tai viiden englannin peninkulman päästä lämpimän valo- ja ilmakerroksen läpi, niin muuttuu sen oranssinkeltainen väritys punaisen ruskeaksi, joka taas aina valonsäteiden voiman mukaan enemmän tai vähemmän lähenee puhdasta punaväriä; mutta musta jäkälä muuttuu aivan tummansiniseksi; ja tämä yhdistelmä muodostaa sen omituisen purppuranhohteen, joka on niin huomattavana piirteenä korkeiden Alppien kallioissa. Useimmat matkailijat, jotka ovat nähneet Chamounilaakson, ovat lähteneet sieltä se syvä vakaumus mielessään, että sen ylempien rotkojen seinät ovat punaista kiveä. Ne ovat kuitenkin poikkeuksetta vaaleanharmaita, vaikka raudan, jäkäläin ja valon yhteisvaikutus on niiden värin muuntanut.
53. Erilaisissa kivilajeissa esiintyvät melkein kaikki silmää miellyttävät värit, joiden viehätys ei sen vuoksi vähene että ne useimmiten ovat hieman himmeitä tai tummentuneita. Porfyreissä näemme kauniita, himmeänpunaisia, samaten kuin syviä purppurasävyjä; graniiteissa kalpeita punavärejä; liuskakivissä kaikenlaisia hopeaisia ja harmaansinisiä sävyjä, jotka joskus vaihtuvat punertavaan; tuliperäisissä kivilajeissa ja käärmekivissä tummanvihreitä ja kaikki harmaanvihreän vivahdukset; gneississä vehmaita oranssinkeltaisia ja kullanruskeita; kovassa kalkissa mustia, ja marmorissa kaikki nämät ja lisäksi puhtaan valkoisen värin.
Minä toivon sen ajan pian tulevan, jolloin oikein käsitetään ja ymmärtävästi käytetään tätä rikasta ja ihanaa väri-uhkeutta, jonka Luoja on meille lahjoittanut, ja jolloin julkipuoltemme värikirjavuus on estävä nimitystä "kivenvärinen" yhtä vähän synnyttämästä mitään määrättyä kuvaa arkkitehdin mielessä kuin sana "kukanvärinen" puutarhurin.
54. Valkoisten marmorilajien väri on tavattoman hienoa, mikä johtuu siitä, että puhdas kivi on osittain läpinäkyvää; ja minusta onkin aina näyttänyt ihmeelliseltä järjestelyltä — yhdeltä niitä piirteitä, jotka luomistyössä selvimmin osoittavat määrättyä tarkoitusta — se, että kaikki kirjavat marmorilajit ovat verrattain läpinäkymättömiä, niin että ne kerrostavat värinsä pinnalleen, kun taas valkea marmori, joka, jos se olisi ollut läpikuultamatonta, olisi näyttänyt hieman karkealta (kuten on esimerkiksi laita tavallisen kalkkikiven), on juuri riittävän läpikuultavaa tehdäkseen mitä puhtaimman vaikutuksen, mutta ei kuitenkaan niin läpinäkyvää, että se vähimmässäkään määrässä häiritsee niiden muotojen selkeytä, jotka siihen hakataan. Kirjavien marmorilajien värit ovat niinikään sangen kauniita, eritotenkin ne, joissa valkoinen yhtyy purppuraan, ambraan ja viheriään; ja ihmismielelle on jotakin erikoisen viehättävää niissä epämääräisissä, sokkelomaisissa suonissa, joihin niiden värit ovat järjestyneet.
55. Minulla on usein ollut tilaisuus huomauttaa siitä ilmeisestä yhteydestä, joka vallitsee kirkkaiden värien ja aineen elinvoiman ja puhtauden välillä. Näin on erikoisesti laita kivikunnassa. Täydellisyys, jolla jonkun aineen eri osaset yhtyvät kiteiksi, vastaa tässä kunnassa elimellisen luonnon elinvoimaa; ja yleisenä lakina on, että jonkun aineen kauneus tai loisto on sopusoinnussa sen puhtauden ja kiteytymisvoiman kanssa. Puhtaat maalajit ovat jauhemuodossaan valkeita; ja samat maalajit, jotka sisältyvät saveen ja hiekkaan, muodostavat kiteytyessään smaragdeja, rubineja, safireja, opaleja ja sinervikiviä.
56. Graniittikallioiden omituisuutena on, että ne murenevat mitä puhtaimmaksi saveksi ja hiekaksi. Savi on parasta, hienointa ainetta porsliinin valmistukseen; hiekka on usein mitä puhtaimman valkoista, osasiltaan aina kimaltelevaa ja kirkasta. Tästä omituisuudesta johtuu, että seudulla, jonka maaperä on tätä kivilajia, on omituisen puhdas ulkomuoto, eikä se voi tulla rämeiseksi, vesiperäiseksi tai epäterveelliseksi. Tosin voivat sen läpi juoksevat joet olla läpikuultamattomia ja sameita ja liettyneiden graniittihiekkajyvästen takia valkeita kuin kerma; mutta kun nämä jyväset ovat laskeutuneet pohjaan, muuttuu vesi hyväksi ja puhtaaksi, eivätkä joen rannat ole liejuisia tai petollisia, vaan ovat ne piikiveä tai kiinteätä, välkkyvää hiekkaa. Tyynet virrat, lähteet ja järvet ovat aina ihanan kirkkaita, ja meri, joka huuhtelee graniittirantoja, on niin selkeä kuin puhdas smaragdi.
On ihmeellistä havaita, kuinka suuressa määrin tämä maaperän erinomainen puhtaus saattaa vaikuttaa asukkaiden luonteeseen. On melkein mahdotonta rakentaa graniittiseudulle kokonaan kurjaa, surkeannäköistä majaa. Se saattaa olla vastenmielinen, huonosti hoidettu ja kylmä ja ilmaista suurta köyhyyttä ja ankaraa raadantaa, mutta se ei koskaan näytä lahoneelta; kuinka huolimattomasti sen asukkaat elänevätkin, ei vesi heidän oviensa edustalle koskaan muodosta rämeitä, maa heidän jalkainsa alla ei tule liejuiseksi, heidän aitaustensa puu-aine ei mätäne; heidän ei edes onnistuisi, vaikka koettaisivatkin, tahrata kasvojaan ja käsiään; vaikka he menettelisivätkin mitä huonoimmin, aina tuntevat he kuitenkin vahvan pohjan allaan ja puhtaan ilman ympärillään, ja heidän asuinpaikassaan on jotakin terveyttä-edistävää, jonka vaikutuksen vasta vuosikautinen kurjuus saattaa hävittää.
Mikäli muistan, on graniittiseutujen asukkaiden luonteessa aina jotakin tervettä ja voimakasta, luonnollisesti enemmän tai vähemmän rajoitettuna tai hillittynä, riippuen muista elämän ehdoista, mutta aina jotakin vain heille ominaista epäpuhtaampien vuoriseutujen asukkaihin verrattuina.
57. Ylämaavuorten vierteillä rehoittaa laajoja sananjalka- ja kanervaryhmiä; Alppien rinteillä taas näkee laajoja kastanja- ja kuusiryhmiä. Nämä eri lajit voivat olla yhtä lukuisia, mutta rajattomuuden tunne on jälkimäisessä tapauksessa paljoa suurempi, koska itse lajitkin ovat jalompia. Mikäli ainoastaan sen alueen suuruus, joka sisältyy näköpiiriin, on esineiden mittana, saattaa kymmenen jalkaa korkea multatöyränne, jos seisomme sen juurella, ottaa aivan yhtä suuren tilan taivaalla kuin Villeneuven koko vuorijono; niin, ja usein saattavat sen pienet rotkot ja jyrkänteet, jos niitä katselee mielikuvituksen suurennuslasilla, käydä sangen tyydyttävistä näiden mahtavain vuorten edustajista; ja kun minä yhdistän kaiken veden uurteleman ja repelemän vuorimaan vaatimattomaan yleisnimitykseen harju, tarkoitan minä sillä vain sitä rakenteen sukulaisuutta, joka vallitsee pienimmänkin kummun ja korkeimpien tunturein välillä. Mutta heti kun tulee puhe ainemäärästä, selviävät myös niiden erilaiset arvot. Multatöyränne elättää muutamia sammal- tai ruohotupsuja; ylämaa- tai Cumberlandin vuorilla on hunajaiset kanervansa ja tuoksuvat sananjalkansa; mutta jokaisessa Martignyn tai Villeneuven suurten vuorten kalliokainalossa leviää viini-istutuksia ja jokaisella harjanteella kohoaa kastanjalehto… Nuo niin pieniltä näyttävät kukkulat ja rotkot, joita on siroiteltu pitkin tätä suurta vuori-ulkonemaa, muuttuvat, kun kolmen tai neljän tunnin kiipeämisen jälkeen tosiaankin saapuu niiden lähettyville, itsenäisiksi kummuiksi oikeine puistoineen ja laaksoihin sulkeutuneine viehättävine niittyineen, ja kastanja-, pähkinä-, kuusikuja toisensa jälkeen kiertelee niiden juuria; syvemmissä laaksonpoukamissa sitovat kirjaimellisesti kansakkaita kyliä kallioon suunnattomat viinipuut, jotka ensin keveinä liehuivat irtonaisilla kivikatoilla, mutta jotka vuosien kuluessa heittivät hedelmällisen verkkonsa yli koko kylän ja kiinnittivät sen maahan purppurapainollaan ja oikullisilla köynnöksillään, yhtä lujasti kuin ihmissydämen on milloinkaan sitonut maahan imartelijan verkko.
58. Hajoavain kidekallioiden etu-alalla näyttävät sammaleet itsepäisesti ja järjestelmällisesti ottaneen tehtäväkseen synnyttää mitä ihanimpia värisointuja. Ne eivät tahdo peittää kallion muotoja, vaan nostavat sen pinnalle pieniä ruskeahtavia kimppuja, ikäänkuin pieniä samettipieluksia, jotka on kudottu tumman rubininpunaisin silkki- ja kultalangoin, mikä taas on pyörretty yli vaaleanharmaiden, pakkasen pudottamain lehtien tavoin röyhelöreunaisten kalvojen; ja niihin on sovitettu lisäksi pieniä oranssinkeltaisia vanoja, jotka kannattavat pieniä, terävähuippuisia hytyröitä, sekä kirjavia, tummanvihreitä, kultaisia ja purppuraisia säikeitä; kaikki tuo noudattelee hennon elinidun käsittämättömällä hienoudella kallion aaltoviivoja ja hyväilee sitä niin kauvan, että se lopulta on aivan tulvillaan värejä, voimatta enää itseensä mahduttaa enempää; ja niin on se kylmän ja kolkon ja rosoisen ulkomuodon asemesta, jollaiseksi oikeastaan kiveä kuvitellaan, saanut harteilleen ikäänkuin tumman, pehmeän, purppuraisin ja hopeaisin koukerokuvioin koristetun leopardintaljan.
59. Vaeltaessamme vuorilla, joita maanjäristykset ovat halkoilleet ja täräykset lohkoneet, havaitsemme täydellisen rauhan aikojen seuraavan hävityksen aikaa. Tyynivetiset lampareet lepäävät niin kirkkaina niiden suistuneiden kallioiden välissä, vesililjat hehkuvat, ja kaislat kuiskivat niiden varjossa; pieni kylä kohoaa taas unohdetuilla haudoilla, ja sen myrskyjen kalvistama, valkoinen kirkontorni julistaa jälleen rukoilevansa suojaa Häneltä, jonka kädessä "maan perustukset ja vuorten korkeudet ovat". Eikä Alpeilla ole ainoatakaan viehättävää laaksoa, joka ei julistaisi samaa oppia. Juuri niillä paikoin, missä "suistuvat vuoret käyvät kohti tuhoansa ja kallio temmaistaan sijaltansa", juuri siellä kukoistavat vuoden läpeensä uhkeimmat nurmimatot sirpaleiden välissä, solisevat kirkkaimmat purot halkeamissa kukkain keskellä, kohoaa maja majan vieressä, kukin suojaamana sammaleisen kallion, jota ei nyt enää temmaista sijaltansa, kaitsee paimen laumaansa, pelkäämättä kotkan kynsiä tai suden hampaita; siellä ilmaisee kaikki uskoa noihin vanhoihin, yksinkertaisiin sanoihin, jotka lupaavat: "Sinä et kauhistu hävitystä, koska se tulee; sillä sinun liittosi on kedon kivien kanssa, ja maan eläimet pitävät rauhaa sinun kanssasi."