VIII. KASVIKUNTA.
Mitä loppumattomia, ihmeellisiä aarteita tarjookaan kasvikunta, kun me katselemme sitä sellaisena kuin se tosiaankin on — välittäjänä, jonka avulla maasta tulee ihmisen toveri, ystävä ja opettaja… Syvyyksissään pysyy maa ihmiselle kuolleena ja kylmänä; mutta sen pinnalla, jonka ihminen aina näkee ja jolla hän työskentelee, seisoo kasvimaailma hänen rinnallaan, verhottuna ja omituisella tavalla elävänä, ikäänkuin jonkunlaisena välimuotona, joka hengittää, mutta jolla ei ole ääntä — joka liikkuu, mutta joka ei pääse paikaltaan — joka käy läpi elämän ilman tajuntaa ja kuolee ilman katkeruutta — jossa on nuoruuden viehkeys ilman sen intohimoja ja joka vaipuu vanhuudenheikkouteen ilman vanhuuden kaihoja.
Ja tähän salaperäiseen välimuotoon, yhdyssiteeseen maan ja ihmisen välillä sisältyvät useimmat ulkonaisen maailman nautinnot ja useimmat opetukset, joita me tarvitsemme; se yhdistää itseensä suloisen viehätyksen ja kaikenlaiset kehoitukset; ja kuinka ihmeellisesti onkaan se luotu noudattamaan meidän toiveitamme ja tarpeitamme ja opettamaan meitä! Kuinka ihmeellisesti jakaakaan Jumala siinä meille joka päivä elämän kauniita lahjoja! Ensin kutoo se maton, jotta maa tulisi pehmeäksi meidän kävelläksemme; sitten sovittaa se siihen värikkäitä, mielikuvitusrikkaita kuvioita; sitten levittää se korkeuksiin lehväkatoksen, suojellakseen meitä auringon paahteelta ja pidättääkseen sadevettä, jott'ei se heti haihtuisi ja kohoisi jälleen pilviin, vaan jäisi sammaleeseen ruokkimaan lähteitä. Ja näitä lehväkatoksia kannattamaan nostaa se voimakkaita puita, joita ei ole vaikea kaataa, mutta jotka kuitenkin ovat kyllin kestäviä ja samalla keveitä meidän tehdä niistä talomme ja työkalumme — aina miten vain ihminen haluaa: peitsenvarsia tai aurankurkia — jotka olisivat hyödyttömiä, jos ne olisivat kovempia, hyödyttömiä, jos niissä olisi vähemmän syitä, hyödyttömiä, elleivät ne olisi niin taipuisia. Talvi tulee, ja lehväkatoksen varjo katoaa, jotta aurinko pääsisi lämmittämään maata; mutta vahvat oksat jäävät paikoilleen murtamaan talvisten myrskyjen voimaa. Siemenet, joiden tulee jatkaa sukua, ovat lukemattomia, aina kutsumuksensa mukaan, kauniita ja maukkaita, vedoten ihanalla moninaisuudellaan ihmisen mielikuvitukseen tai tehden hänelle hyviä palveluksia; vilvoittavia mehuja tai kepeitä mausteita, voiteita, suitsutusta, pehmittäviä öljyjä, mädännystä ehkäisevää pihkaa, vertapuhdistavia ja kuumetta ehkäiseviä lääkkeitä tai viihdyttäviä nukutusaineita, kaikkea tätä lukemattomin lajein! Heikkoutta ja tarmoa, lienteyttä ja voimaa kaikin vivahduksin ja kaikin muodoin; pystypäistä järkähtämättömyyttä, ylvästä kuin temppelipylvään, ja uusien köynnösten säännötöntä kiemurtelua maassa; sitkeitä runkoja ja oksia uhmailemassa aikojen myrskyjä tai heikkoja korsia, jotka taipuvat kesäpuron pienimmästäkin sykähdyksestä; juuria, jotka halkovat kallioita tai sitovat lentohiekan jyväsiä; ruohotupsuja, jotka paistattavat päivää erämaassa tai kätkeytyvät valottomiin luoliin tippuvien lähteiden alle; lehviä, jotka sekavasti kietoutuneina kasoina heittäytyvät meren helmaan tai jotka kattavat poluttomia vuorenhuippuja kirjavalla, ikikestävällä matollaan tai palvelevat köyhimmässäkin majassa ihmissydämen hellimpiä tunteita ja yksinkertaisinta iloa.
61. Jos me joskus syksyllä, kuivuneiden lehtien pyöriskellessä ympärillämme, vaivumme ajatuksiimme, eikö meidän silloin toivoen ja luottaen pidä katsahtaman niiden korkeihin muistopatsaihin? Nähkääpäs vain, miten ihanina laaksojen puistokäytävät, kumpujen reunusteet leviävät pitkin kupukaarroksin ja siivin, niin juhlallisina — niin ikikestävinä! Oltuaan ihmisen ilona, kaikkien elävien olentojen lohdutuksena, maan kunniana, — ovat ne nyt vain niiden lehtiraukkojen hautapatsaita, jotka tuosta meidän edestämme liehuvat kuolemaansa. Älkäämme antako niiden kadota ilman, että me olisimme koettaneet ymmärtää niiden viimeistä neuvoa ja esimerkkiä: että meidänkin, välittämättä haudan muistopatsaasta, täytyy täällä maailmassa rakentaa se muistopatsas, joka opettaa ihmisiä muistamaan ei paikkaa, missä he kuolivat, vaan paikkaa, missä he elivät.
62. On tosiaan sangen kummallinen seikka se, että kuusi, joka on erikoisesti määrätty koristamaan jylhiä vuoria, on kaikista puista kokonaisuudessaan katsoen sopusuhtaisin. Viinipuu, ihmisen iloinen seuralainen, on ihmeellisen tottelevainen kasvussaan ja lähettää köynnöksensä pitkin hänen viljapeltojaan, peittää hänen puutarhansa muureja ja varjostaa kesäisin hänen majaansa. Pysyen alituisessa yhteydessä ankaransäännöllisen viljelyksen kanssa, tarjoaa se kuitenkin nähtäväksi kaikki vallattoman viehätyksen mahdollisuudet. Kuusi, joka melkein aina kasvaa yksinäisillä, autioilla paikoilla, tarjoaa taas nähtäväksi kaikki jäykän järjestyksen mahdollisuudet. Tasamaiden puut taipuvat sinne ja tänne, vaikka niitä koskettaisikin vain vieno niityiltä noussut tuulahdus ja vaikka niiden kasvua haittaisikin vain nurmimättään kaltevuus. Mutta kuusi kasvaa suorana kuin kynttilä, vaikka se tapaakin jalansijakseen vain kapean kaistaleen rotkon reunalla ja vaikka myrsky ja lumivyöryt panevat pahintansa. Istuta sen nuorimpien oksien vesa alaskäsin sen runkoon, ja se on, niin kauvan kuin puu elää, osoittava maan keskipistettä kohti.
Alankomaan puiden sopii myös rehoittaakseen ulottaa oksiaan kaikkiin suuntiin ja pukeutua kaikenlaisiin epäsäännöllisiin muotoihin. Mutta kuusi on luotu olemaan kaikkea vailla ja kestämään kaikkea. Se pyrkii lujasti itsenäisyyteen; se haluaa vain kasvaa suoraksi ja solakaksi, tyytyen täydellisyyteen määrättyjen rajojen sisällä. Olkoon se sitten pitkä tai lyhyt, aina haluaa se seisoa suorana. Olkoon se sitten pieni tai suuri, aina haluaa se muotonsa pyöreäksi. Tasangon hemmoteltujen puiden sallittakoon myös koristellaida iloisin kukin ja riemuita ihanain hedelmäinsä runsaudesta. Mutta meillä kuusilla, jotka rakennamme miekan voimalla, on ankarampi tehtävä täytettävänä ihmisen hyväksi ja meidän täytyy toimittaa se suljetuin rivein: meidän tulee pysäyttää vuorilta vyöryvä lumi, joka muuten hautaisi hänet alleen; meidän tulee miekankärkinemme jakaa ja pidättää sadepisarat, jotka muutoin huuhtoisivat hänet mukaansa ja hänen runsaan satonsa; meidän tulee varjossamme suojella pisaroita, jotka putoavat neulastemme sekaan, jotta puroille riittäisi vettä kesäkuumina; meidän tulee kohottaa murtumaton kilpi talvimyrskyä vastaan, joka ulvoen läpäisee tasangon puiden paljaat oksat: — tällaista palvelusta tulee meidän järkähtämättä suorittaa ihmiselle koko elämämme ajan. Meidän ruumiimme — sekin on ihmiselle hyödyksi — on pehmeämpää kuin muiden puiden, vaikka työmme onkin kovempaa. Ihminen käyttäköön sitä miten haluaa, taloikseen tai laivoikseen. Tasangon hennot puut puistelkoot kaikkia lehtiään ja nostakoot ne kirkkaan kalpeina kohti taivasta, jos vain pieninkin sadekuuro hurahtaa niiden yli, ja pudottakoot ne sitten kokonaan kuivina ja kuihtuneina. Mutta meidän kuusien on huolettomina eläminen raivoavien pilvien alla. Vain myrskyjen kamppaillessa kanssamme, ojentelemme me oksiamme sinne ja tänne, kuten ihmisetkin ojentelevat käsiään unissaan. Ja lopuksi puolustakoot tasangon heikot puut liian kiihkeästi viimeistä elonkipinäänsä ja työntäkööt ne hakattuina heikkoja vesoja juuristaan. Mutta me, jotka rakennamme miekan voimalla, kaadumme urheasti; meidän kuolemamme tulee olla täydellisen ja juhlallisen kuten meidän taistelutapammekin: me heitämme henkemme vastustelematta ja ijäksi.
Miten ihana onkaan kuusen solakka kasvu! Ihana ja kuitenkin joskus melkein peloittava! Toiset puut, jotka koristavat vuoria tai kukkuloita, muovailevat muotojansa maanpinnan muodon ja laadun mukaan, pukevat sitä ystävällisen avuliaasti ja ovat osaksi sen alamaisia, osaksi sen imartelijoita, osaksi sen lohduttajia. Mutta kuusi kohoaa lujasti itseensä luottaen; enkä minä voi koskaan kauvemmin oleskella Alppien korkeilla kukkuloilla, etäällä ihmisten asunnoista ja askareista, pelokkaan ihailevasti katsahtamatta kuusiin, jotka seisovat siinä luoksepääsemättömillä ulkonemillaan ja vaarallisilla kallioillaan suunnattoman vuoriseinän kupeella, rauhallisissa ryhmissään, kukin ikäänkuin naapurinsa varjona — hoikkina, korkeina, kestävinä, kaameina kuin haamujen sotajoukko Hadeksen muureilla, tuntematta toisiaan, ikuisessa äänettömyydessä. Sinä et pääse niiden luo, sinä et voi niille huutaa: nämä puut eivät ole milloinkaan kuulleet ihmisen ääntä; ne ovat kaukana kaikista äänistä, paitsi tuulen ulvonnasta. Jalka ei ikänä tallaa niiden kuivuneita neulasia; ilottomina seisovat ne kahden ijankaikkisuuden välillä: tyhjän avaruuden ja alastoman kallion, mutta niin raudanlujaa tahtoa hehkuen, että kivikin niihin verrattuna näyttää taipuisalta ja särkyvältä, — heikolta, murtuvalta, katoavalta verrattuna niiden synkkään pyrkimykseen kohti elämää ja vavahtamatonta, tenhoavaa ylpeyttä — lukemattomina, voittamattomina!
Huomaa lisäksi niiden täydellisyys. Vaikutus, jonka ne tekevät useimpain ihmisten mieliin, johtuu epäilemättä enemmän kuusten kuvista kuin todellisista kuusista, niin takkuisena ja epäsäännöllisenä näet, mikäli minä voin arvostella, kuusta pidetään, kun sen paraina tuntomerkkeinä sen täyden voiman aikoina ovat puhdas vehreys ja säännöllinen pyöreys. Kuusi seisoo siinä täyteläisenä kuin sen oma käpy, hieman sivuille taipuneena, ihmeellisenä ja vanhanaikaisena kuten leikelty puu jostakin kuningatar Elisabetin aikuisesta puutarhasta; ja sen sijaan, että se vaikuttaisi jylhältä, ei ole koko metsässä niin vapaasti muodostunutta puuta kuin kuusi; sillä toiset puut näyttelevät runkojaan ja koukeroisia oksiaan; mutta kuusi, joka kasvaa joko suurissa ryhmissä tai onnellisessa yksinäisyydessä, ei paljasta oksiaan. Sen pyramidirivit nousevat tasaisesti toistensa yläpuolelle, tai viistävät sen oksat ympyränmuotoisesti ruohoa, niin ett'ei näy muuta kuin viheriät kävyt ja viheriä matto. Sen latvus ei ole sen lisäksi vain muodostunut hienommin, vaan myös, niin sanoaksemme, ystävällisemmin ja iloisemmin kuin toisten puiden lehvälatvukset, sillä se luo vain pyramidimaisen varjon. Tasangon metsät muodostavat ylä-ilmoihin kupukaarroksen ja kirjavoivat maan tummin varjoin, mutta hajanaisissa ryhmissä kasvavat kuuset jättävät väliinsä smaragdinvärisiä aukkoja. Surumielisyytensä pitävät ne kokonaan omina hyvinään; työntäessään kärkensä taivasta kohti, antavat ne auringon paistaa kasteheinään asti. Ja jos joskus taika-uskoinen tunne hiipii sieluuni kuusimetsässä, niin ei siihen milloinkaan sekaannu muinaisgermaanilaista metsänkammoa, vaan on se ainoastaan juhlallisempi muoto sitä tenhovoimaa, joka on ominaista meidän englantilaisille niittymaillemme, niin että minä olenkin aina nimittänyt Chamounin kauneinta kuusikkoa "haltijattaren luolaksi". Se kohoaa eräästä rotkosta Pont Pelissierin yläpuolelta lähtevän jyrkän rinteen alta, ja sinne pääsee pientä vuorta alaspäin kiemurtelevaa polkua pitkin, — rotko ei itse asiassa ole niin paljon rotko kuin leveä kallionpengermä, jota peittää sammal ja turve ja joka ulkonee yli kauhistuttavan, vaikka kauniiden kuusten salaaman äkkijyrkänteen, jonka pohjassa Arve juoksee. Melkein kokonaan eristetty, monivärinen kallio-ulkonema kohoaa sen molemmissa päissä. Muita sivuja reunustavat kalliot, joita pitkin pieni vesiputous syöksyy kuusien sekaan, hajoten pelkäksi helmisateeksi auringonpaisteessa, niin ett'eivät kuuset voi eroittaa sitä sumusta, vaan kasvavat sen usvapilven peitossa sitä huomaamattakaan. Syvimmälle alaspäin uskaltaa vain hiljainen sammal, ja korkeimmalla vallitsee nimettömän huipun ikuinen lumi.
Toiset puut kohottavat taivasta kohti pahkamaisia, tölppämäisiä lehviään, mutta kuusi reunaripsujaan. Et koskaan näe teräviä kulmia, niin tavattoman hienoja ne ovat, minkä tähden kuusi onkin minun tietääkseni ainoa puu, jossa voi syttyä sellainen tulenhohde kuin se, minkä jo Shakespeare huomasi. Kun aurinko nousee jonkun kuusipeitteisen harjanteen takaa, joka on noin kahden peninkulman päässä, mutta jonka sentään selvästi näkee, niin ikäänkuin kirkastuvat kaikki puut, jotka ovat kolmen tai neljän asteen kulmassa molemmin puolin aurinkoa, ja piirtyvät kirkkain liekein tummempaa taivasta vasten, hehkuen yhtä häikäisevästi kuin aurinko itse. Ensin luulin tämän johtuvan neulasten hohteesta, mutta nyt olen sitä mieltä, että sen synnyttää pilvien kaste — koska jokaisessa, pienimmässäkin neulasessa kimaltelee oma jalokivensä. Näyttää aivan siltä kuin olisivat puut, jotka aina elävät pilvissä, niiltä saaneet osan niiden ihanuutta, ja kuin saattaisivat ne, niin kasvikunnan tummimpia kuin ovatkin, kohottaa jopa itsensä auringonkin loistoa.
Eniten hurmasivat minua kuitenkin kuusen tavattoman hienot piirteet hieman ulohtaammalla keskeistuntureista, Emmenthalin laidunkummuilla tai Bernin alamaa-alueilla, missä näitä puita kasvaa ryhmissä majojen välissä, joiden syvän sinisenharmaat liuskakivikatot — nekin kuusta — ja keveästi veistetyt julkipuolet kimaltelevat syysauringon valossa kultaa ja oranssinkeltaista siinä töyränteillään ja nurmirinteillään — loputtomilla rinteillään, joille on järjestelmällisesti siroiteltu korkealle kaartuvia heinärukoja, tummanvihreiden jalokivikoristusten kaltaisia, sillä runsaslähteisten vuoriniittyjen heinä pysyy koko päivän, niittämisen jälkeenkin, harvinaisen viheriänä ja tuoreena. Ja keskellä tätä jaloa majojen ja niittyjen kimallusta seisovat nuoret kuuset, kauneimpina kaikesta, ikäänkuin hyvänhajuisen suitsutuksen täyttäminä. Niiden solakat rungot, suorat kuin nuolet ja valkoiset kuin kristalli, näyttävät aivan siltä kuin voisi ne katkaista yhdellä otteella kuin neulan; ja niiden tummat, arabeskimaiset lehvät, jotka täydelleen läpäisee taivaan kirkkaansininen hohde, ovat opalinsinisiä siinä kiemurrellessaan toinen toistaan seuraten ylös ja alas vienosti aaltomaisia selänteitä pitkin. Minä huomioin niitä näissä seuduissa lähemmin ja uteliaammin, koska ne kaikista puista ovat tähän asti eniten vaikuttaneet ihmisluonteeseen. Kuinka suuri muiden kasvien vaikutus lieneekin ollut, on se aina jakautunut lukuisille lajeille; jalavalla ja tammella Englannissa, poppelilla Ranskassa, koivulla Skotlannissa, öljypuulla Italiassa ja Espanjassa on kilpailijoinaan useita alempia puita ja vaihtelua tarjoavan maanviljelyksen viehättävä moninaisuus. Mutta kuusen kauhistuttava yksinäisyys muokkaa ja muovailee kokonaisen kansanheimon elämän. Kuusen varjot syöpyvät kokonaiseen kansakuntaan. Pohjoismaalaiset ovat vuosisatoja eläneet kahden suurmahdin vaikutuksen alaisina: kuusen ja meren — molemmat ovat rajattomia. Samoin kuin pohjoismaalaiset asuivat metsissä, samoin olivat he kuin kotonaan vesillä, eivätkä he nähneet muuta rajaa tai muunlaista taivaanrantaa kuin puiden ikihimmeän vehreyden tai tummanvihreän veden, kuusten tai meren vaahdon reunustaman aamuruskon. Ja mitä uusia mielikuvitusaineksia, sotaista voimaa tai kotoisen oikeuden peri-aatteita norjalaiset ja gootit toivatkaan mukanaan ja asettivatkaan Etelä-Europan mädännäisyyttä ja turmelusta vastaan, niin olivat he oppineet ne kuusten viheriän katoksen alla ja niiden jylhässä pyhäkössä.
63. Kukat näyttävät määrätyiltä lohdutukseksi ja virvoitukseksi tavallisille ihmisille: lapset pitävät niistä; tyyni, tyytyväinen, teeskentelemätön kansa pitää niistä sellaisinaan, kasvavina; ylelliset ja rauhattomat ihmiset nauttivat niiden poimimisesta; ne ovat halvimmankin majan aarre; ja täyteenahdetussa kaupungissa koristavat ne ikäänkuin pienenä sateenkaaren palasena työläisten akkunoita, työläisten, joiden sydämessä asuu rauhan liitto.
64. Mutta sittenkin välittää oikeastaan harva kukista. Tosin on moni hyvin mielissään löytäessään uusia kukkamuotoja, ja hän nauttii niistä kuten lapset nauttivat kaunotähystimestä. Monet pitävät myös paljon kauniista kukkalaitelmasta ansarissa aivan samalla tavoin kuin he pitävät kauniista pöytäkalustosta. Toiset taas kiinnittävät niihin tieteellistä huomiota, vaikkakin enemmän nimityksen kuin itse kukan takia; ja muutamat nauttivat puutarhoistaan… Sillä vaikka vuoden kukkimisaika onkin etupäässä kevät, näen minä kuitenkin useimpain ihmisten viipyvän silloin kaupungeissa. Parisen vuotta sitten matkusti muuan terävänäköinen, eriskummallisuuksiin taipuvainen ystäväni, joka oli saanut päähänsä loukata tätä kansallista tapaa ja lähteä keväällä Tyroliin, erään Landeckin lähellä sijaitsevan laakson läpi useiden yhtä kapinallisten toverien seurassa. Etäältä häämöitti omituinen vuori, joka povellaan kantoi sinistä nauhaa kuten Englannin kuningatar. Oliko se sininen pilvi, sininen, vaakasuora kerrostuma sitä ilmaa, jota Titian hengitti nuoruudessaan, mutta jota nyt oli katseleminen kaukaa, koska kukaan kuolevainen ei ole enää koskaan saava sitä hengittää? Oliko se kangastus — tai meteoori? Pysähtyisikö se, niin että sitä voisi lähestyä? — kymmenen peninkulmaa kiemurtelevaa tietä oli vielä heidän ja vuoren juuren välillä — näin kyselivät he toisiltaan. Terävänäköinen ystäväni yksin väitti sen olevan jotakin aineellista; — mitä se lieneekin, niin ei se ole ilmaa, eikä se ole katoava. Kuljettuaan nuo kymmenen peninkulmaa, astuivat he vaunuista ja alkoivat nousta vuorelle. Se pysyi kärsivällisesti paikallaan ja levitteli yhä komeammaksi ja taivaisen loistavammaksi — katkeronauhaansa. Moista voi tosiaankin nähdä Alpeilla keväällä, mutta vain keväällä; ja vaikka näin on asian laita, huomaan minä useimpain ihmisten pitävän parempana matkustaa sinne syksyllä.
65. Harvat ihmiset ovat todennäköisesti kysyneet itseltään, miksi he ihailevat ruusuja niin paljon enemmän kuin muita kukkia. Jos he ajattelisivat asiaa tarkemmin, huomaisivat he ensiksikin, että punainen erilaisine hienoine vivahduksineen on viehättävin kaikista puhtaista väreistä, ja toiseksi, että ruusussa ei ole vähintäkään varjoa, paitsi sitä, minkä itse väri muodostaa. Kaikki sen varjostukset ovat täyteläisempiä väriltään kuin sen kirkkaat pinnat, mikä johtuu terälehtien läpikuultavuudesta ja kyvystä heijastaa valoa.
66. Onko lukija koskaan ajatellut äärettömän keveiden aineiden tavallisimpien muotojen olemusta. Miten pieniä, miten moninaisia ovatkaan ne näkymättömät hiukkaset, jotka aiheuttavat ruusun tuoksun, ja kuinka runsaasti lennähtääkään niitä ilmaan joka hetki!
67. Kun toukokuun alussa kuljeskelee matalammilla Alpeilla ja astelee pitkin lumikentän reunaa, niin huomaa melkein varmasti siihen puhkaistuksi pari, kolme pyöreätä aukkoa; näiden keskeltä ojentuu hento, nuokkuva, heikko pikku kukkanen, joka riiputtaa pientä, tummin ja purppuraisin ripsein koristettua kelloansa. Se näyttää niin paleltuneelta, tirkistellessään siinä jäähän avaamastaan halkeamasta, ikäänkuin täytyisi sen kummastellen katsella äskeistä hautaansa ja hengellään maksaa se voitto, jonka se on vaivoin kamppaillut itselleen. Tämä kukka herättää — tai sen pitäisi herättää — meissä aivan toisenlaisesti suloisen tunteen kuin kuollut jää tai valju taivas; siinä on jotakin, joka puhuu meidän sydämellemme, tässä tarjoutuu meille kuva siveellisestä kamppailusta ja saavutuksesta. Miten itsetiedoton, miten tunteeton se pieni kukka lieneekin, joka siten lausuu meille kehoituksen sanoja, kuka on sittenkään sulkeva sydämensä sen puheelta, kuka on katseleva sitä ilman syvää ihailua, jos vain mieli on turmeltumaton ja katse kirkas ja selkeä?
68. Tri Herbert on selvästi osoittanut, että useita villejä kasveja tavataan ainoastaan määrätyssä maanlaadussa tai määrätyllä maaperällä, ei siksi, että tämä maanlaatu tai tämä maaperä olisi niille erikoisen suotuisa, vaan siksi, että ne vain siinä voivat menestyä, koska sen karuus karkoittaa kaikki vaaralliset kilpailijat. Jos me nyt irroitamme kasvin tältä paikalta, missä se vain vaivoin voi elää, ja annamme sille tarpeeksi multaa ja hankimme sen ympärille lämpötilan, josta se pitää, ja samalla karkoitamme kaikki kilpailijat, jotka luonto näissä olosuhteissa sille lähettäisi, saamme me tosiaankin syntymään loistavasti kehittyneen kappaleen tätä kasvia, jättiläissuuren ja ihanasti muodostuneen, mutta me kadotamme siinä kokonaan sen siveellisen ihanteen, joka riippuu siitä, että se täydellisesti suoritti kaikki sille määrätyt tehtävät. Jumala tarkoitti ja loi sen peittämään sellaisia yksinäisiä paikkoja, joilla ei mikään muu kasvi voinut elää. Siksi annettiin sille rohkeutta ja voimaa ja kestävyyttä; sen luonteena ja kunniana ei siis ole ahnaasti ja laiskotellen ruokkia omaa rehevyyttään toisten olentojen kustannuksella, olentojen, jotka kokonaan häviävät ja kuihtuvat vain tämän yhden ainoan eduksi; vaan on sen kunniana täyttää kunnollisesti vaikea velvollisuutensa ja urhoollisesti kiivetä noille toivottomille alueille, missä se yksin voi todistaa sen kaikkivaltiaan hengen hyvyyttä ja läsnä-oloa, joka juoksuttaa joet vuorista ja täyttää laaksot viljalla; ja tällä autiolla ja hyljätyllä paikalla ja vain täällä, missä se ei keneltäkään mitään ryöstä eikä vahingoita ketään ja missä ei mikään voi jakaa sen kunniaa tai anastaa sen valtaa, siellä voivat vasta sen väkevyys ja kauneus ja erinomaisuus ja hyvyys päästä täyteen arvoonsa Jumalan kasvojen edessä. Kun minä ensi kerran näin alppikellon, Soldanella Alpinan, kasvoi se rehevän suurena aurinkoisella alppiniityllä määkivien lampaiden ja ammuvien lehmien keskellä, yhdessä tavattoman runsaasti esiintyvän Geum montanumin ja Ranunculus pyrenaeuksen kanssa. Minä huomasin sen vain siksi, että se oli minulle outo — mutta minä en keksinyt mitään erinomaista kauneutta sen halkonaisissa kukissa. Muutamia päiviä myöhemmin näin minä sen yksinään kallioiden keskellä ylhäällä pilvissä, ulvovien jäätikkötuulten tuivertamana: se kasvoi erään lumivieremän reunalla, joka takaisin vetäytyessään oli jättänyt ruskean maan paljaaksi ja autioksi ja ikäänkuin tulen polttamaksi. Kasvi oli pieni ja heikko ja ilmeisesti väsähtänyt ponnistuksistaan — mutta vasta nyt ymmärsin minä sen ihanteellisen luonteen ja näin sen jalon tehtävän ja sen erikoisen kunnian kaiken maan ihanuuden seassa.
69. Ruohot. — Pieniä siemenkoteloita, hienojyväisiä, sulka- tai untuvamaisia, jotka läheisille kukoistaville kedoille lähettävät ruskeahtavia, omituisesti väräjäviä ja tanssivia pölyhiukkasia ja jotka ovat pitkin pintojaan vetäneet hopeanharmaita juovia kuin seittiä ja haituvamaista utua, mikä on yhtä salaperäistä aamun kasteessa kuin keskipäivän auringon paahteessa ja minkä tekee vielä salaperäisemmäksi noiden hienojen, rihmamaisten muotojen värinä, joista jokainen on pieni alituisesti soivien siemenkellojen torni.
70. Poimi ruohonkorsi ja tarkastele hetkinen rauhassa tuota pientä, miekkamaista, viheriätä kortta. Mikään siinä ei herätä huomiotamme erikoisella kauneudellaan tai oivallisuudellaan. Sen voima on ylen pieni, sen koko mitätön. Muutamat viivat päättyvät kärkeen, joka ei sekään ole täydellinen, vaan tylppä ja ikäänkuin keskeneräinen: korsi ei tosiaankaan ole mikään ylistettävä ja luonnon suuressa pajassa huolellisesti muovaeltu mestariteos, vaan on se ilmeisesti olemassa vain tänään tallattavaksi ja huomenna pätsiin heitettäväksi; kalpeasta, ontosta varresta roikkuu heikkoja, himmeänruskeita juuririhmoja. Mutta kuitenkin, ajattelehan hiukan ja päätä sitten, onko kaikista komeista kukista, jotka loistavat kesän hohteessa, kaikista vahvoista ja kauneista puista, jotka ilahuttavat silmää tai kantavat maukkaita hedelmiä — uljaista palmuista tai kuusista, vahvoista jalavista tai tammista, tuoksuvista sitruunoista ja rypäleittensä notkistamista viinipuista — yhtäkään, jota ihminen niin syvästi rakastaisi ja jolle Jumala olisi runsaammin lahjojansa jakanut, kuin tuolle pienelle, heikolle ruohonkorrelle. Ja kuinka hyvin täyttääkään se tehtävänsä! Ajattelehan vain, mistä kaikesta meidän on kiittäminen niittyjen ruohoa, tuota ihanaa värihehkua, joka peittää mustan maan suloisilla, lukemattomilla, rauhallisilla keihäillä. Keto! Mieti hetkinenkin, mitä kaikkea tämä sana tuo mieleemme. Siihen sisältyy kevään ja kesän koko ihanuus — vaellukset hiljaisilla, tuoksuvilla poluilla — levähdyshetket puolipäivän kuumuudessa — karjalaumojen ja lintuparvien ilot — paimenelämän ja mietiskelyn viehätys — auringonvalo, joka täällä alhaalla alkaa elää, langeten smaragditäplille ja hajoten hienoiksi sinivarjoiksi siellä, missä se muutoin olisi tavannut vain mustan maan tai kuivan tomun. Laitumia solisevien purojen partailla, vienoja rinteitä ja matalia harjuja, ajuruohotuoksuisia hiekkakumpuja, joiden takaa meren sininen viiva pilkistää, nurmimattoja, joita aamukaste himmentää tai joita verhoutuneen auringon iltalämpö sulostuttaa, niiden säilyttäessä onnellisten jalkojen jälkiä ja vaimentaessa rakastavain äänten loppukuiskauksia — kaikkea tätä ja vielä paljon muutakin ilmaisee tämä yksinkertainen sana. Meidän ei tule mitata kaikkien näiden jumalallisten lahjojen ylenpalttisuutta yksinomaan kotimaamme mukaan, vaikkakin, mitä enemmän niitä tarkastelemme, sitä enemmän avautuu meille tämä loppumattomien niittyjen lumous, joka oli jo Shakespearen erikoisena ilona; mutta vain pientä osaa siitä voimme sanoa omaksemme. Mene keväällä niille nurmikentille, jotka leviävät sveitsiläisten järvien rantamilla ja etenevät aina matalampien vuorten juurelle asti. Siellä kasvaa vapaata rehevää ruohoa, johon sekoittuu korkeita katkeroita ja valkeita narsisseja, ja seuraa vuoripolkuja, jotka kiemurtelevat ylläsi kaartuvien, kokonaan kukkien verhoamain oksien alla — polkuja, jotka lakkaamatta nousevat ja laskevat viheriäin töyränteiden ja mäkien yli, vilvakkaita aaltoviivoja, jotka jyrkkinä ulottuvat aina siniseen veteen asti ja joita siellä, täällä peittää vastaniitetty, ilman vienolla tuoksullaan täyttävä heinä; — katsahda sitten korkeammille vuorille, missä nuo ikivihreät aallot pitkine lahdelmineen sulavat kuusten varjoalueisiin; ja lopulta on ehkä selviävä meille näiden 147 psalmin yksinkertaisten sanojen ajatus: "Hän antaa ruohon kasvaa vuorilla."
Jos me nyt yhteisesti tarkastamme edellä esittämiämme kuvia ja liitämme niihin kaikkein yksinkertaisimman Jesajan 40:n luvun 6:sta säkeestä, niin havaitsemme, että ruoho ja kukat katoavaisuudessaan ovat ihmiselämän katoavaisuuden esikuvia ja ihanuudessaan ihmiselämän ihanuuden esikuvia, kahdella tavalla: ensiksi hyödyllisyytensä ja toiseksi kestävyytensä kautta — maan ruoho antamalla meille siementä ja kauniina kaatuessaan jalan poljennan ja viikatteen iskun tieltä; ja veden ruoho vilvoittamalla meidän lepoamme ja taipumalla aallon sysäyksestä. Mutta jos me katselemme asiaa avarammassa inhimillisessä ja jumalallisessa mielessä, sisältää "ruoho, joka antaa siemenen" — vastakohtana puulle, joka kantaa hedelmän — kolmannenkin kasviheimon ja täyttää kolmannenkin tehtävän ihmiskunnan palveluksessa. Se sisältää sen suuren heimon, johon pumpuli ja pellava kuuluvat, ja se suorittaa siis nuo kolme tehtävää: antaa ravintoa, vaatteita ja lepoa. Ajattele, mitä tämä suoritus merkitsee; ajattele yhteyttä liinavaatteiden ja liinakirjauksen toiselta puolen ja papillisen toimen ja tabernaakkelin varustusten välillä toiselta puolen, ja muista, että kaisla on kaikkina aikoina ollut ensimäinen matto, jonka luonto asetti ihmisen jalan alle. Huomaa sitten ne kolme hyvettä, joita niin selvästi esittää nuo kolme kasviheimoa — joita ei vain sattumalta tai mielikuvituksen ajamana niihin liitetä, vaan jotka kaikissa kolmessa tapauksessa meille osoittavat raamatun sanat, nimittäin 1) Iloisuus ja hilpeä tyyneys vastaa ruohoilla ravintoa ja kauneutta: — "Katsokaat liljoja kedolla, kuinka ne kasvavat; eivät ne tee työtä eivätkä kehrää"; 2) Nöyryys; vastaa ruohon rauhallista lepoa: — "Muserrettua ruokoa ei hän ole katkaiseva"; 3) Rakkaus; vastaa ruohoilla vaatetusta (niiden nopean syttymisen takia): — "Suitsuavaa pellavaa ei hän ole sammuttava". Huomaa lopuksi vahvistus näihin kahteen viimeiseen kuvaan minun mielestäni tärkeimmässä Vanhassa Testamentissa esiintyvistä ennustuksista kristillisen kirkon tulevasta tilasta, nimittäin siinä, joka sisältyy Hesekielin viimeisiin lukuihin. Mitta on otettava Jumalan temppelistä; ja koska nämä mitat on otettava ei vain laupeudessa vaan myös nöyryydessä, on enkelillä "kädessään pellavainen nuora ja ruoko mitatakseen". Nuoraa käytettiin maan mittauksessa ja ruokoa rakennusten suuruutta määrätessä; ja siksi on kirkon rakennuksia eli töitä mitattava nöyryydessä ja sen alueita eli maata rakkaudessa.
71. Liikkumattomien lehvien yläpuolella huojuvat suuret kuuset, ja niiden juurella värisevät ruohon hennot korret, mutta kirkkaiden tähtien tuike leviää yli maan taivaallisena rauhana, ja kaukana raudankovien vuoriharjanteiden kupeilla punoittavat, yhtä liikkumattomina kuin nekin, alppiruusujen rubininhehkuvat kukat aamu-auringon heikoissa ensi säteissä.
72. Sammaleet. — Nöyriä olentoja! Maan ensimäinen armolahja, joka hellin hyväilyin verhoaa sen alastomia kallioita; säälin täyttämiä olentoja, jotka eriskummallisen kunnioittavasti peittävät rappeutumisen ja hävityksen häpeällisiä arpia ja jotka hiljaa kietovat sormensa irtonaisten kivien ympärille, opettaakseen niille lepoa. Minulta puuttuu sanoja ilmaistakseni, mitä sammaleet oikeastaan ovat, sillä mikään sana ei ole kylliksi nöyrä, kylliksi täydellinen, kylliksi avara. Miten kuvailisin noita pieniä, pyöristyneitä, taljamaisia patjoja ja niiden hohtavaa vehreyttä, — niiden sädehtiviä, tähtimäisiä, rubininpunaisia kukkalehtiä, jotka ovat niin hienosäikeisiä kuin osaisivat kivimaailman henget kehrätä samoin porfyria kuin me lasia — niiden hienosti kietoutuneita hopearihmoja, joiden reunat ovat kuin ambraa, jotka kiiltelevät, jotka ovat kuin puita ja joiden jokainen säije kimaltelee oikullista hehkua ja silkinlienteitä värejä, mutta kuitenkin on kaikki niin vaatimatonta ja nöyrää, luotua vain yksinkertaisimpaan, hellimpään rakkaudenpalvelukseen? Niitä ei voi kukkien tavoin poimia seppeleiksi eikä lemmenmerkeiksi; mutta taivaan lintu tekee niistä pesänsä ja väsynyt lapsi valitsee ne päänalusekseen.
Ja niinkuin sammaleet ovat maan ensimäinen lahja, tuovat ne myös meille sen viimeisen antimen. Kun toiset kasvit ja puut eivät enää meitä hyödytä, ryhtyvät pehmeät sammalet ja harmaat jäkälät pitämään vartiota meidän hautakiviemme ympärillä. Metsät, kukat, anteliaat ruohot ovat aikansa tehneet parastaan, mutta sammalten palvelus on ikuinen. Puu kirvesmiehen työhuoneeseen, kukat morsiuskammioon, vilja aittaan, mutta sammal haudalle.
73. Jäkälät. — Kuten nämä erinäisessä mielessä ovat nöyrimpiä, niin ovat ne taas toisessa mielessä kunnioitetuimpia maan lapsista. Ne ovat hievahtamattomia, katoamattomia: niitä ei kalva mato, eikä niitä hävitä syksy. Ne ovat aina viehättäviä: niitä ei vaalenna kuumuus, eikä niitä kuihduta kylmyys. Niiden sormet ovat hitaat, mutta niiden sydän on luja, ja niiden tehtäväksi on annettu kutoa kukkuloiden mustaa, ikuista kangasta; näitä hitaita piirrostaiteilijoita on käsketty valmistamaan luonnokset niihin moninaisiin kuviin, jotka sitten upeilevat sateenkaaren kaikissa väreissä. Ne yhtyvät intohimottoman kallion tyyneen rauhaan, mutta niillä on myös sen ikikestävyys; ja kun pakenevan kevään tuulet pyörittävät edellään orapihlajan valkeita kukkia kuin lunta, ja kun kesä polttaa nääntyvältä niityltä esikkojen kuihtuvan kullan, upeilee korkealla vuorikallioiden kupeella tähtimäisiä hopeajäkälä-alueita, ja noiden läntisten huippujen oranssinkeltaiset täplät heijastavat laskevan auringon säteitä tuhannet vuodet.