IX. MAISEMAN SIVEELLINEN VAIKUTUS.
Siellä, minne rakkaus luontoon on koteutunut, on se ollut uskoa lisäävänä, pyhänä aineksena ihmismielessä… Sitä, joka rakastaa luontoa, elähyttää aina helpommin kuin muita korkea usko Jumalaan… Rakkaus luontoon tuo mukanaan voimakkaamman tunteen korkeamman hengen läsnä-olosta ja kaikkivallasta, kuin mikään todistelu tai perustelu; ja kun tätä luonnonpalvelua viattomasti harjoitetaan muuten ottamalla huomioon ajan, tunteen ja muiden pyrkimysten vaatimukset ja yhdistämällä sen uskonnon korkeampiin peri-aatteisiin — voi se avata meille erinäisiä pyhiä totuuksia, joista emme muutoin pääsisi selville. Otaksumatta, että tämä rakkaus luontoon olisi välttämättä yhteydessä ajan epä-uskon kanssa, olen minä sitä mieltä, että se liittyy suorastaan ajan kauneimpiin pyrkimyksiin ja vapauteen ja että se on nyky-ajan tervein aines, joka on sille erikoisesti ominaista; ja ell'ei tätä luonnonrakkautta viljellä enää kevytmielisesti eikä taitamattomasti, vaan jos sitä hoidellaan ankarana velvollisuutena, aiheuttaisi se ehkä tähän asti aavistamatonta edistystä; se selvittäisi ehkä ensi kertaa ihmiskunnan historiassa ihmiselle hänen elämänsä oikean olemuksen, hänen toiminta-alueensa ja hänen oikean suhteensa Luojaansa…
Yksinkertaisimpiakin luonnon esineitä elähyttää eriskummallisesti tunne jumalaisesta läsnä-olosta. Puut ja kukat näyttävät kaikki jollakin tavoin olevan Jumalan lapsia; ja me itsekin, niiden toverit, jotka olemme luodut samasta tomusta kuin nekin, mutta jotka olemme suurempia kuin ne vain siitä syystä, että meidän ruumiillemme on annettu suurempi osallisuus jumalaiseen voimaan ja että meidän mieltämme vähemmän kiinnittää esineiden yleinen käytäntö, käsin koetettavat, silmin nähtävät muodot kuin niiden sisäinen ihanuus: tuo salaperäinen kieli, jolla ne puhuvat meille Jumalasta, ja ne vaihtelevat pysyvät näyt, jotka todistavat meille pyhästä totuudesta ja täyttävät meidät tottelevaisella, iloisella ja kiitollisella liikutuksella.
Tieteellisiä harrastuksia on ylistettävä etupäässä sikäli, kuin ne johtavat meidät toimettoman haaveilun ensimäiseltä askelmalta tarkoituksenmukaisen ajattelun lähimmälle askelmalle. Mutta niitä on moitittava ja peljättävä, jos ne tälle toiselle askelmalle kokevat pysäyttää meidät ja tukahuttaa pyrkimystä yhä korkeampaan mietiskelyyn. Vain silloin tällöin onnistunee jonkun ainoan saattaa ne sopusointuun tämän mietiskelyn kanssa; mutta se tapahtuu vain vaivoin ja ponnistuksin — sisäiseltä olemukseltaan ovat ne sille vihollisia, koska niillä on taipumusta halveksimaan ja tukahuttamaan tunteita ja hajoittamaan kaikki atomeihin ja lukuihin. Useimmille ihmisille on ilo, joka johtuu tietämättömyydestä parempi kuin oppinut ilo. On parempi kuvitella taivasta sinikuvuksi kuin synkäksi ilmattomaksi avaruudeksi ja pilviä kultaisiksi valta-istuimiksi kuin kylmiksi usviksi… Me emme voi saada selkoa yhdenkään ainoan kukan salaisuuksista, eikä se ole tarkoituskaan; mutta tarkoitus on sitä vastoin, että tieteellisiä harrastuksia on aina kauneudenrakkauden ja tiedontäsmällisyyttä herkkätunteisuuden tukeminen.
Ei ole myöskään oikein merkitä kauneudenrakkautta kokonaan epätieteelliseksi; sillä on olemassa tiede esineiden ulkonaisista ominaisuuksista yhtä hyvin kuin niiden luonnosta; ja puheen ollen niiden rakenteesta täytyy yhtä hyvin ottaa se seikka huomioon, miksi esim. mollisäveleet herättävät surumielisyyttä tai miten esineet vaikuttavat meidän silmäämme tai meidän sydämeemme, kuin mistä atomeista tai värähdyksistä ne ovat syntyneet. Nykyajan valtavat koneelliset saavutukset, joista useimmat meistä ovat niin ylpeitä, ovat pelkkää ohimenevää kuumetta, osaksi keinottelun, osaksi lapsellisten harhaluulojen tuloksia. Kerran tullaan huomaamaan, että on yhtä mahdotonta rakentaa yleisiä valtateitä, joiden olisi määrä viedä meitä joillekin toivotuille perille, raudasta kuin tomustakin; niin, tullaan kerran vakuutetuiksi siitä, ett'ei yleensä ole sellaisia valtateitä, jotka veisivät jonnekin minne kannattaisi mennä; sillä jos niitä olisi, lakkaisi se paikka siinä silmänräpäyksessä olemasta menemisen arvoinen — minä tarkoitan, mikäli halutuille esineille voi jollakin tavoin määritellä hinnan. Minkäänlainen tinkiminen tai petos ei voi koskaan peijata luonnon "liikkeestä" mitään puoleen hintaan. Jos tahdomme tulla vahvoiksi, on meidän tekeminen työtä. Jos mielimme saada ruokahalua, on meidän ensin kärsiminen nälkää. Jos aijomme tulla onnellisiksi, täytyy meidän ensin olla hyviä. Jos haluamme tulla ymmärtäväisiksi — tulee meidän katsella ympärillemme ja ajatella. Ei mikään paikanvaihdos, joka käy sadan peninkulman nopeudella tunnissa, ei kangas, jota syntyy tuhannen kyynärää minuutissa, voi tehdä meitä hituistakaan väkevämmiksi, viisaammiksi tai onnellisemmiksi. Maailmassa on aina ollut enemmän nähtävää kuin ihmiset ovat voineet nähdä, miten hitaasti sitten liikkuivatkin; liikkumalla nopeammin eivät he ole näkevät enempää, eivätkä paremmin. Eikä mahda kauvan viipyä, ennen kuin huomataan, että tuo muka niin suuri keksintö voittaa (kuten luullaan) paikallisuus ja aika ei itse asiassa voita mitään; sillä paikallisuutta ja aikaa ei voida sisäisimmältä olemukseltaan koskaan voittaa, eikä sitä paitsi kuulu lainkaan niiden luontoon niiden voittaminen, vaan niiden käyttäminen. Hullu aina haluaisi lyhentää paikallisuutta ja aikaa; viisas haluaisi aina niitä pitentää. Hullu tahtoisi tappaa paikan ja ajan; viisas tahtoisi valloittaa ne, antaakseen niille eloa. Rautatiesi on, jos oikein asian ymmärrät, vain keino tehdä maailma pienemmäksi. Mutta lopultakin on meidän myöntäminen, mikä meidän olisi pitänyt havaita jo aikoja sitten, — että ajatteleminen ja näkeminen ovat ihaninta maan päällä, eikä hurja kiiruhtaminen… Jalkaisin on levitetty uskonnon useimmat sanomat, ja olisikin totta tosiaan ollut vaikeata levittää niitä nopeammin muutoin kuin jalkaisin… Oikea onni ja jalous asuvat aivan lähellämme, mutta me emme niistä koskaan välitä, ja ennen kuin me itse olemme oppineet olemaan onnellisia ja jaloja, ei meillä enään ole paljoa sanottavana edes indiaaneille. Kilpa-ajojen ja metsästyksen kiihoitus, vieraspitojen remu yöllä, vaan ei päivällä, kallis ja väsyttävä musiikki, kallis ja hankala vaateparsi, huoliin upottava kilpailu paikasta, vallasta, rikkaudesta tai ulkonaisesta komeudesta, aherrus ilman päämäärää ja toimettomuus ilman lepoa — kaikki nämä sivistyneen nyky-maailman nautinnot ovat sellaisia, ett'ei niitä minun mielestäni juuri kannata levittää. Ja kuitenkin ovat kaikki oikeat ja terveelliset nautinnot aina, siitä lähtien kun hän luotiin maan tomusta, kuten nykyaikaankin, olleet ihmisen saavutettavissa, saavutettavissa enimmiten rauhassa ja rauhan kautta. Katsella, miten vilja orastaa ja kukat kehittyvät; vetää syviä henkäyksiä auran tai lapion puuhissa; lukea, ajatella, rakastaa, toivoa ja., rukoilla — nämä ne tekevät ihmisen onnelliseksi; hänen voimassaan on aina ollut niille omistautuminen; eikä hänellä ole koskaan oleva voimaa enempään. Maailman onni tai onnettomuus riippuu siitä, että me opimme ja osaamme kaiken tämän vähäisen; mutta ne eivät lainkaan riipu raudasta, lasista, sähköstä tai höyrystä.
Minä olen niin suuri haaveiden mies ja niin täynnä innostusta, että minä luulen vielä kerran sen ajan tulevan, jolloin maailma on tämän huomaava. Se on tähän asti tehnyt kaikki mahdolliset yritykset kaikille mahdollisille tahoille, paitsi oikealle; ja minusta näyttää, että sen matemaattisen välttämättömyyden pakosta on kerran tekeminen yritys myös oikealle taholle. Se on koettanut sotaa, saarnaa ja paastoa, ostoa ja myymistä, tuhlailevaa komeutta ja säästäväisyyttä, ylpeyttä ja nöyryyttä — jokaista mahdollista elämäntapaa, joka suinkin näytti lupaavan onnea tai arvoa, mutta koko sinä aikana, jolloin se osti ja myi, taisteli, paastosi ja kidutti itseään valtion asioilla, kunnianhimoisilla suunnitelmilla ja kieltäymyksillä, oli kuitenkin ihmiskunnan onni Jumalan määräyksen mukaan siinä, että se tarkasteli hentoja sammalia tien reunalla ja yläpuolellaan kiitäviä taivaan pilviä. Silloin tällöin keksi joku väsynyt hallitsija tai kidutettu orja, missä maailman oikeat kuningaskunnat olivat, ja tuli muutaman auranalan suuruisen puutarhamaan omistajana mittaamattomien alueiden valtijaaksi. Mutta maailma ei lainkaan uskonut heidän kertomuksiaan, vaan tallasi yhä niitä hentoja sammalia ja halveksi yhä pilviä, etsien onnea omalla tavallaan, kunnes lopulta eksyksissä harhaillut luonnontiede saapui avuksi, eikä ainoastaan terävämmin huomioinut kaikkia esineitä, vaan keksi myös niille uusia käyttämistapoja.
Koska maailma on vapaa valitsemaan mitä se tahtoo, erehtyi se luonnollisesti jälleen, tavallisuuden mukaan, ja kuvitteli, että sen onnen lähde oli tuossa pelkässä aineellisessa hyväkseenkäyttämisessä. Se ahtoi pilvet rautaputkiin, jotta sen rikkiviisas minä voisi kiitää yhtä nopeasti kuin pilvet. Sammalista keksi se syitä, joita saattoi kehrätä, ja niistä valmisti se itselleen helppoja ja hienoja vaatteita — siinäpä sitä onnea olikin! Lentää yhtä nopeasti kuin pilvet ja tehdä kaikkea mahdollista kaikesta mahdollisesta — eikö tämä totisesti ollut paratiisia!
Mutta kun maailma jälleen jonkun ajan kuluttua jäi ilman paratiisia, niin tekisi se luonnollisesti jonkun toisen erehdyksen, mikäli se vain olisi mahdollista. Mutta minä en enää näe minkään uuden erehdyksen mahdollisuutta; kun on kerta kaikkiaan tavannut älynsä rajan ja tehnyt sen havainnon, ett'ei ole lainkaan sen paratiisillisempaa siihen kerran tottuneena kiitää hurjaa vauhtia, kuin kulkea hiljalleen, ja ett'eivät Manchesterin kaikki kukikkaat puuvillakankaat voi lahjoittaa mielenrauhaa — niin, silloin uskon minä tosiaankin vähitellen opittavan ymmärtämään, että Jumala maalaa pilvet ja kutoo sammalten syyt, jotta ihmiset tuntisivat onnea katsellessaan Hänen luomistyötään ja seisoessaan rauhallisina Hänen rinnallaan nauttimassa Hänen työstään, jotta jokainen sen voiman jälkeen, mikä on hänelle annettu, ja Hänen johdollaan, levittäisi rauhaa ja rakkautta kaikkien Hänen luotujensa piiriin — kuten Hän tahtoo, ja että nämä ovat ne ainoat todelliset inhimillisen onnen lähteet, mitkä koskaan ovat olleet mahdollisia tai tulevat olemaan.
75. "Viljelemään ja varjelemaan maata."
Tämän siis tunsi olla meidän työnämme. Mutta ah! Miten me sen suoritamme! Me olemme hävittäneet puutarhan, sen sijaan että meidän olisi pitänyt sitä varjeleman — me ruokimme sotaratsujamme sen kukilla ja valmistamme keihäänvarsia sen puista!
"Ja idänpuolelle liekehtivän miekan."
Eikö sen liekkiä voida sammuttaa? Eikö milloinkaan päästä astumaan niistä porteista sisälle, jotka sulkevat tien? Vai eikö meiltä pikemminkin puutu halua astua sisälle? Sillä millaiseksi kuvittelemmekin muinoisen Eedenin, niin mitä siinä olisi ollut, jota me emme, jos oikein tahtoisimme, voisi vallata takaisin?
Sanotaan sen olleen kukkaisan puutarhan. Entä sitten: kukat ovat valmiit kasvamaan kaikkialla, missä me niitä vain siedämme, ja mitä tiheämmässä, sitä kauniimpaa. Kukkakin lienee ihmisen tavoin langennut; mutta eivätpä varmaan sellaiset olennot kuin me osaa kuvitella mitään ihanampaa kuin ruusut ja liljat, jotka tihein ryhmin kasvavat lehti lehdeltä yhä korkeammiksi, kunnes maa, jos me vain haluaisimme, olisi niistä aivan punainen ja valkoinen.
"Ja paratiisi oli täynnä suloista siimestä ja hedelmällisiä lehtoja." Entä sitten: mikä estää meitä peittämästä maata mielemme mukaan suloisella siimeellä ja kauneilla kukilla ja ihanilla hedelmillä? Kuka kieltää sen laaksoja kantamasta viljaa niin runsaasti että ne lopulta nauravat ja laulavat? Kuka estää meitä tekemästä lukemattomia hedelmätarhoja sen synkistä, kaameista, asumattomista metsistä, niin että kaikkia kukkuloita aina tuonne keväisen vaalenevaan taivaanrantaan saakka seppelöivät värähtelevät lumivalkoiset kukat ja että koko syksyinen maa hohtaa ravintoaineiden kasapäistä yltäkylläisyyttä?
Mutta paratiisi, sanotaan, oli rauhan paikka, ja kaikki eläimet olivat meidän säyseitä palvelijoitamme. Entä sitten: maailma olisi vieläkin rauhan paikka, jos vain kaikki olisivat rauhanrakentajia, ja kaikki sen olennot palvelisivat meitä säyseästi, jos me hallitsisimme niitä ystävällisesti. Mutta niin kauvan kun me pidämme urheiluna lintujen ja metsänelävien tappamista ja mieluummin taistelemme lähimmäisiämme kuin omia vikojamme vastaan ja teemme niityistämme tappelutantereita emmekä rauhallisia laidunmaita — niin kauvan tulee totisesti tuo liekehtivä miekka heilahtamaan puoleen ja toiseen, ja niin kauvan tulevat paratiisin portit pysymään kyllin lujasti suljettuina, kunnes me pistämme omien intohimojemme vielä terävämmän, vielä liekehtivämmän miekan tuppeen ja särjemme oman sydämemme porttien vielä lujemmat salparaudat.
76. Valitettava esimerkki siitä, miten surkeilla erhepoluilla maailma kulkee, on se seikka, että sana "maa" merkitessään seutua, missä on peltoja ja metsiä, sisältää soimauksen sen asukkaita kohtaan, ja että vielä meidänkin päivinämme sanat "talonpoika, maalainen, kyläläinen", verrattuina sanoihin "porvari ja kaupunkilainen", merkitsevät raakuutta ja typeryyttä.
Käyttäessämme näitä sanoja annamme liiankin helposti niiden pahemman merkityksen päästä vallitsevaksi, ikäänkuin olisi ja täytyisi olla aivan luonnollista, että maalaiset olisivat raakoja ja sivistymättömiä ja kaupunkilaiset sivistyneitä. Mutta minä luulen, että kehitys on etäisessä tulevaisuudessa johtava siihen asiain tilaan, että syntyy aivan vastakkainen suhde ja että sanojen tarkoitus uuden olojen käsityksen mukana kokonaan muuttuu, niin että on pakko sanoa: "tämä henkilö on sivistynyt ja hienotunteinen - hän on kaikin puolin maalaisihminen; tämä henkilö on sivistymätön ja raaka — hän on kaikin puolin kaupunkilaisihminen".
Miten tämän asianlaita lieneekään, se vain on ilmeistä, että kaupunkilaisen hyvän maineen perusti etupäässä hurja elämä, joka keski-aikana sisältyi vanhana pahana tapana kaikkien sotaan kaikkia vastaan. Ei mikään paikka ollut niihin aikoihin turvassa hävitykseltä, ja koska kaikki polut olivat avoinna rosvoritarille, liittyivät rauhaarakastavat ihmiset yhteen, etsivät suojaa kaupungin muurien takaa ja rakensivat niin vähän maanteitä kuin mahdollista; jota vastoin juuri ne ihmiset, jotka kylvivät ja korjasivat viljan Europassa, olivat vain paroonien alustalaisia tai orjia.
Aateliston vastenmielisyys maanviljelykseen ja luostarilaitoksen haluttomuus tunnustaa olevia oloja pitkittivät Europassa henkistä tilaa, jolta puuttui kaikkea aistia sille, mikä koski luontoa; ruumis ja sielu tuhlattiin päättömiin sotiin ja ajatuksettoman sanasälyn pohtimiseen. Luostareissa ja turnajaisissa hankkivat ihmiset taitavuutta miekan ja sanan käyttelyyn ja sitä erehdyttiin pitämään kasvatuksena; Jumalan avarassa maailmassa nähtiin ennen kaikkea vain paikka, missä opetettiin sotaratsuja ja kasvatettiin elintarpeita.
Tätä ihmisten intohimoista johtunutta luonnon kauneuden halveksimista kuvaa mainiosti eräs Paolo Uccellon taulu, joka käsittelee Pyhän Aegidion tappelua. Sotajoukot seisovat vastakkain villien ruusupensaiden saartamalla maantiellä; hennot punaiset kukat nuokkuvat kypäräin yllä ja hehkuvat tulisesti hyökkäysvalmiiden keihäiden välitse; sillä niihin aikoihin näyttäytyi koko luonto ihmiselle vain liehuvain kypäräntöyhtöjen välistä. Usean kerran en voi estää itseäni kuvittelemasta, että puutkin kaikessa epätäydellisyydessään kykenevät ikäänkuin tuntemaan surua siitä, että niiden viattomat lehvät lämpimässä kevätilmassa turhaan aukenivat ihmistä varten; ja Englannin laaksoissa loivat yötkin väräjäviä varjojaan vain siellä, missä rosvo jännitti joustansa ja metsästävä kuningas kiiti ratsunsa selässä, luontoa huomaamattakaan; ja Ranskan viehättävien virtojen rantamilla huojuivat korkeat poppelirivit hämärässä vain näyttääkseen oksiensa välitse palavien kaupunkien liekit etäisellä taivaanrannalla; keskellä Apenninein ihanoita solia kätkivät omituisesti koukeroivat öljypuut suojaansa petollisen salaväijytyksen; ja niiden laaksoniittyjen liljat, jotka aamulla olivat valkeita, olivat auringon laskiessa veripunaisia.
77. On mahdotonta todellisen siveellisyyden, todellisen onnen ja oikean taiteen asua maassa, missä kaupungit ovat rakennetut sillä tavalla, tai, paremminkin sanoen, ovat mätetyt sellaisiksi rumiksi läjiksi kuin meillä; ne ovat kuin inhoittavaa hometta, joka täplin ja nyppylöin leviää yli maan, sen tuhoten. Meillä pitäisi olla viehättäviä, järkevästi järjestettyjä, vaan ei sattumalta kasautuneita, alueeltaan rajoitettuja kaupunkeja, jotka eivät ympärilleen syytäisi kauhistavia kuona- ja saastaläjiään, vaan joita piirittäisivät pyhät hedelmätarhat ja kukkivien puiden ja vienosti juoksevain jokien seppeleet.
Mahdotonta! vastataan minulle. Olkoon niinkin. Minulla ei ole tekemistä mahdottomuuden, vaan ehdottoman välttämättömyyden kanssa. Mutta kuitenkin täytyy sen tulla mahdolliseksi, ennen kuin voimme saada oman taidekoulun; meidän täytyy näet löytää paikka, minne sijoittaa tulella käyvät tehtaamme, muualle kuin Englantiin tai ainakin sen muutoin hyödyttömille seuduille; ja rajoittaa tehdasteollisuus kaikkein vähimpään, niin ett'ei mitään laiteta raudasta, joka yhtä hyvin saatetaan valmistaa puusta tai kivestä, eikä mitään käytetä höyryllä, jota luonnolliset voimalähteet saattavat käyttää yhtä hyvin. Ja huomaa hyvin: on olemassa paljon enemmän kuin riittävästi vesivoimaa sille koneelliselle toiminnalle, jota yhteiskunta-elämä ja kaupungit vaativat; sillä suurille joille ankkuroidut myllyt ja nousuveden täyttämäin patosäiliöiden käyttämät laitokset asettavat riittävän määrän alituista käyttövoimaa meidän palvelukseemme. Maan muokkaus ihmiskäsin ja ehdoton tarpeettoman höyryvoiman välttäminen ovatkin sentähden ensimäisiä ehtoja taidekoulun syntymiseen jokaisessa maassa. Ja niin kauvan kun me siihen pääsemme, tapahtukoon se ennemmin tai myöhemmin, on se voitonriemuinen asiaintila jatkuva, jonka koneteollisuus on luonut jalompien taiteiden puutteessa; sillä vaikka Englannin huumaa kutomoittensa jyrinä, käyvät sen lapset ilman vaatteita; vaikka hiilikaivosten tomu mustaa sen kokonaan, paleltuvat ne kuoliaiksi; vaikka se on myynyt sielunsa kullasta, kuolevat ne nälkään. Me voimme tyytyä tähän voittoon, jos se näyttää Teistä otolliselta; mutta siitä saamme ainakin olla varmat: kaunotaiteet eivät ole siihen voittoon yhtyvät.
78. Jos ihmiset eläisivät niinkuin heidän tulisi, olisivat heidän talonsa pyhättöjä — pyhättöjä, joita me emme uskaltaisi vahingoittaa ja jotka, jos me saisimme asua niissä, jollakin tavalla pyhittäisivät meidätkin. Luonnolliset rakkaudensiteet ovat varmaankin oudosti höltyneet, outo kiittämättömyys isänkodin antimia ja opetuksia kohtaan on varmaankin vallalla, me olemme varmaankin tulleet siihen tietoisuuteen, että me hylkäämme vanhanaikuisen kunnon, emmekä omalla elämäntavallamme pyhitä kotejamme lapsillemme, koska jokainen rakentaa asumuksensa vain oman ikänsä lyhyeksi ajaksi, ja minä katselen noita kurjia kalkki- ja savihökkeleitä; joita liian aikaisin ja liian kypsymättöminä kohoaa suurkaupunkiemme ulkolaidoille — minä katselen näitä keveitä, horjuvia, kallistelevia, pienistä puista ja jäljitellystä kivestä kyhättyjä korttirakennuksia — näitä synkkiä talorivejä, jotka ovat kaikki yhtä mitättömiä, toinen toisensa näköisiä, ilman vaihtelua, ilman erilaisuutta, ilman kokonaisuutta — yhtä kurjia kuin samannäköisiä — minä katselen niitä, en vain mauttomuuden loukkaaman silmän välinpitämättömyydellä, en vain surren sitä, että ne rumentavat maiseman, vaan myöskin tuskaisesti aavistaen, että meidän kansallisen suuruutemme juuret ovat mädäntyneet, kun niillä on niin vähän jalansijaa kodin maaperässä. Minä pidän näitä lohduttomia ja arvottomia asunnoita merkkinä kansan yhä kasvavasta tyytymättömyydestä; ajan merkkinä, jolloin jokainen tavoittelee korkeampaa tasoa kuin mikä hänelle luonnostaan kuuluu, yhä halveksivammin katsahtaen kuluneeseen elämäänsä; jolloin jokainen rakentaa siinä toivossa, että pian saisi lähteä rakentamastaan talosta, ja elää toivossa, että hän pian unohtaisi ne vuodet, jotka hän siinä vietti; jolloin ei enää tunneta kodin lohtua, rauhaa eikä lepoa. Nuo ahdinkoon asti täytetyt asumukset, joissa vaivaloisesti kamppaileva ja herkeämättä ahertava ihmisjoukko elää, eroavat arabialaisen ja mustalaisen teltasta vain sikäli, että ne tehokkaammin estävät raittiin ilman pääsyä niihin, etteivät ne salli kauniin leiriytymiskentän vapaata valintaa, että ne ryöstävät vapauden suomatta lepoa tai rauhaa ja että ne estävät ylellisyyden saada tuon tuostakin vaihtaa oleskelupaikkaa.
79. Turner ei voi maalata maisemaa, ellei hänellä ole maisemaa käytettävänään; Titian ei voi maalata muotokuvaa, ellei hänellä ole ihmistä mallina edessään. Minun ei luullakseni tarvinne näissä ahtaissa rajoissa lähteä sitä todistamaan; mutta lopultakaan ei minun onnistu tavata ainoatakaan sielua, joka uskoisi, että taiteen alkuna on maamme pitäminen puhtaana ja kansamme tekeminen kauniiksi. Vuosikymmenen olen minä työskennellyt, jolla, elleikään uskoen hyväksyttäisi näitä selviä tosi-asioita, niin ainakin ajateltaisiin niitä ehdotuksena, joka ei ole peräti hullu. Minä vakuutan vieläkin: maamme puhtaana pitäminen ja kansamme tekeminen kauniiksi ovat ne välttämättömät taideteokset, joista meidän on alkaminen! On tosin ollut taidetta maissa, joissa ihmiset elivät loassa palvellakseen Jumalaa, mutta koskaan ei ole taidetta ollut maissa, missä ihmiset ovat eläneet loassa palvellakseen paholaista. Tosin on taidetta ollut sielläkin, missä kansa ei ole ollut lainkaan kaunista, missä sen huulet ovat olleet paksuja ja sen iho auringon paahteen mustaama; mutta koskaan ei ole taidetta ollut maissa, missä kansa on ollut kalpeata kurjasta raadannasta ja missä se on kuihtunut kuoleman varjossa, missä nuorison huulet eivät ole olleet verenhohtavia, vaan nälän vaalentamia tai myrkyn vääristämiä.
Ja siksi on kaiken sanottavani alku ja loppu tämä: me emme lähene jaloja taiteita matkustamalla nopeammin, vaan tekemällä asuntomme miellyttävämmiksi ja pysymällä niissä; me emme opi jaloja taiteita kilpaillen, vaan tyynesti panemalla parastamme, kukin omalla tavallaan; me emme opi jaloja taiteita näyttelyissä, vaan tekemällä sitä, mikä on oikein ja luomalla sitä, mikä on vilpitöntä, joko sitä sitten asetetaan näytteille tai ei, ja — lyhyesti sanoen — siten, että ihmiset rakentavat ja maalaavat ei ylpeydestä eikä rahanhimosta, vaan rakkaudesta, rakkaudesta taiteeseensa, rakkaudesta lähimmäiseensä tai korkeammasta rakkaudesta, jonka juuret ovat näissä tunteissa.