Luonto ja ihminen: Poimintoja eri teoksista

by John Ruskin

X. KASVATUS.

Siunauksellisin ja pyhin työ, jonka nykyään voi tehdä ihmiskunnan hyväksi, on opettaa ihmisille — mieluimmin esimerkin kautta, sillä esimerkki on paras opettaja — ei miten "he parantaisivat itsensä", vaan miten "he osaisivat olla tyytyväisiä". Jokaisen alhaisen luonteen ja jokaisen alhaisen olennon kirouksena on, että he syövät, eivätkä tule ravituiksi. Siunauksen sanat ovat, että heidän pitää syömän ja tuleman ravituiksi; ja koska on olemassa vain yhdenlaista vettä, joka sammuttaa kaiken janon, niin on myös olemassa vain yhdenlaista leipää, joka tyydyttää kaiken nälän — oikeuden ja vanhurskauden leipä; jos ihmiset tätä isoovat, pitää heidän nälkänsä aina sammutettaman, koska se on taivaan leipää; mutta jos he isoovat jumalattomuuden leipää ja palkkaa, ei heidän nälkänsä ole tyyntyvä, sillä se on Sodoman leipää. Mutta opettaakseen ihmisiä olemaan tyytyväisiä, on tarpeellista täysin ymmärtää taito olla iloinen ja elää nöyrää elämää — sillä kaikista taidoista ja tiedoista täytyy juuri tätä eniten tutkia. Nöyrä elämä, se on elämä, joka ei aseta päämaalikseen tulevaa ylenemistä, vaan tyytyy rauhalliseen ja suloiseen olemiseen; joka ei karkoita ajatusta tulevaisuuden huolehtimisesta, vaan ainoastaan turhan ennakkopelon ja tulevien päivien surun; joka kyllä suvaitsee varovaisuutta ja varustautumista, mutta ei kasaamista, — elämä, joka on täynnä rakkautta kotilieteen ja kodin rauhaan, täynnä antautumusta kaikelle helposti saavutettavalle, herttaiselle ilolle — ja juuri siksi etupäässä täynnä rakkautta luonnon maailmaan.

81. Tietämisen todellinen elähyttävä voima esiintyy vain siinä silmänräpäyksessä, jolloin se saavutetaan, jolloin se täyttää meidät ihmettelyllä ja ilolla; ilolla, jota varten, se on hyvin huomattava seikka, äskeinen tietämättömyys on aivan yhtä tärkeä kuin nykyinen tieto. Se, ihminen on aina onnellinen, joka tutkii sellaista, mitä hän ei voi päästä täysin tuntemaan, vaan mitä hän joka hetki oppii yhä enemmän tuntemaan, Tämä on välttämätön ehto kuolevaiselle olennolle ja hänen järjelleen, jonka alku ja johto ovat Jumalassa; siksi on tämä sen onnen tila — mutta huomaa hyvin; tila, joka ei ole pöyhkeyttä ja joka ei riemuitse siitä, mitä se tietää, vaan joka riemuitsee siitä, että se joka hetki keksii uutta tietämättömyyttä, että se joka hetki nöyrtyy ja joka hetki vaipuu ihmettelyn valtaan. Jos me olemme kerran kokonaan omaksuneet tiedon, lakkaa se meitä ilahuttamasta. Se saattaa valmistaa meille käytännöllistä hyötyä, se saattaa olla muille hyväksi tai tuottaa meille yhä suurenevaa voittoa kuin koronkiskurille; mutta jos me olemme päässeet sen perin pohjin tuntemaan, on se kuollut. Ihmeellisyys on siitä kadonnut, ja samaten se hieno väri, joka siinä välkähteli meidän ensi kertaa kiskoessamme sitä rajattoman meren helmasta… Kaikki ihmiset tämän tuntevat, vaikk'eivät he sitä ajattelekaan, eivätkä punnitse sen seurauksia. He muistelevat lapsuutensa päiviä onnellisimpinaan, sillä nämä päivät olivat suurimpain ihmeiden, suurimman yksinkertaisuuden ja voimakkaimman mielikuvituksen päiviä. Koko eroitus nerokkaan ihmisen ja muiden ihmisten välillä on siinä, kuten on oikein sanottu tuhansia kertoja, että tuo ensinmainittu pysyy paraasta päästä lapsena, joka katselee lapsen suurin silmin, alituisesti ihmetellen, tajuamatta suuria tietoja — pikemminkin tajuten rajattoman tietämättömyytensä, mutta siitä huolimatta rajattoman voimansa; hänessä on ikuisen ihailun, hurmauksen ja luomisvoiman lähde, jossa hän tapaa näkyväisten ja kuvattavain esineiden valtameren ympärillään.

82. Kuten meidän ruumistamme täytyy yleisesti harjoittaa, jotta se pysyisi terveenä, niin täytyy myös henkisiä kykyjämme yleisesti kehittää, jotta ne pysyisivät terveinä. Emme sanoisi terveeksi ihmistä, jolla olisi voimakkaat käsivarret, mutta jonka jalat olisivat rammat; emmekä sitäkään, joka osaisi kävellä moitteettomasti, mutta joka ei voisi käyttää käsiään; emmekä sellaista, joka näkisi hyvin, mutta ei kuulisi lainkaan. Tieten tahtoen ei kai kukaan haluaisi ruumistaan moiseen vain osittain kehittyneeseen tilaan. Sitä suuremmasta syystä ei kai myös kukaan, jos hän voi sitä välttää, haluaisi saattaa henkeään moiseen tilaan. Ihmishenki on kuitenkin varustettu hyvin moninaisilla, aivan eri tarkoituksiin aijotuilla taipumuksilla — niin sanoaksemme sielun jäsenillä., jotka surkastuvat, ell'ei niitä harjoiteta. Muuan sellainen jäsen on tiedonhalu; se on taipumus, kyky saada tyydytystä tietämisestä, ja jos se hävitetään, tulee ihminen kylmäksi ja typeräksi. Toinen on tunne-alttius; jos tämä kyky ottaa osaa elävien olentojen tunteisiin hävitetään, tulee ihminen kovaksi ja julmaksi. Kolmas sielun jäsen on ihailu; jos hävitetään tämä taipumus nauttimaan kauneudesta ja viattomuudesta, tulee ihmisestä alhainen ja ynseä. Neljäs on sukkeluus eli kyky leikkiä totuuden eri puolten valolla; jos tämä kyky hävitetään, tulee ihmisestä synkkä ja hyödyttömämpi ja ikävystyttävämpi muille ihmisille kuin mitä hän voisi olla. Sen tähden on jokaisen velvollisuutena toiminta-uraansa valitessaan niin paljon kuin mahdollista kehittää kaikkia näitä taipumuksia, mikäli niitä on olemassa, eikä vain tuota tai tätä, vaan kaikkia. Ja niiden kehittämis- ja jalostamistapa on yksinkertaisesti se, että tarkkaavasti tutkitaan jokaisen ominaisuuden esineitä. Vahvistaakseen ja kehittääkseen tunne-alttiuttaan täytyy elää elävien olentojen parissa ja huomioita niitä ajatellen, ja vahvistaakseen ja kehittääkseen ihailua täytyy oleskella kauniiden esineiden parissa ja tarkastella niitä.

83. Lienee kylläkin kiistanalainen kysymys se, mikä menettelytapa eniten vaikuttaa järkeen ja sitä kehittää, mutta niistä seikoista, jotka ihmisen elämään astuessaan ennen muita täytyy tarkoin tuntea, saattanee tuskin riitaa syntyä.

Minä luulen lyhyesti, että hänen täytyy tietää kolme seikkaa:

Ensiksi ja ennen kaikkea: missä hän on.

Toiseksi: minne hän menee.

Kolmanneksi: mitä hänen näissä olosuhteissa olisi parasta tehdä.

Ensiksi: missä hän on. — Se merkitsee: millaiseen maailmaan hän on joutunut; kuinka suuri se maailma on; millaisia olentoja siinä elää ja millä tavalla; mistä hän on luotu ja mitä hänestä voi tehdä.

Toiseksi: minne hän menee. — Se merkitsee: millaisia tietoja tai millaisia ajatuksia on olemassa jostakin toisesta maailmasta kuin tämä; millainen tämä toinen maailma näyttää luonnoltaan olevan, ja mitä tiedonlähdettä hänen olisi viisainta tutkia, päästäkseen siitä selville: raamattua, koraania vaiko Tridentin kirkolliskokousta.

Kolmanneksi: mitä hänen näissä olosuhteissa olisi parasta tehdä. — Se merkitsee: mitä taipumuksia hänellä on; millainen on ihmiskunnan nykyinen tila ja millaisia ovat sen tarpeet; mikä asema on hänellä yhteiskunnassa ja millä keinoin saattaa hän helpoimmin saavuttaa onnen ja levittää sitä. Ihmistä, joka tietää nämä seikat, joka niitä oppiessaan siihen määrin kukisti tahtonsa että hän on valmis aina tekemään sitä, mitä hän tietää pitävänsä tehdä, häntä sanoisin minä hyvin kasvatetuksi; mutta sitä, joka ei niitä tiedä — huonosti kasvatetuksi, vaikka hän osaisi puhua kaikkia Babelin kieliä…

Uudemman ajan suurena johtavana erehdyksenä on, että se pitää oppia kasvatuksena. Minä nimitän tätä erehdystä johtavaksi, sillä minä luulen, ett'ei olisi erikoisen vaikeata osoittaa melkein kaikkien muiden erehdysten johtuvan siitä, sekä pahimpain erehdysten ennen kaikkea kohdanneen taidetta.

Kasvatus on siis lyhyesti ihmissielujen opastamista parhaaseen ja tekemistä parasta niistä, ja nämä molemmat päämäärät voidaan aina saavuttaa yhdessä ja samoin keinoin; kasvatus, joka tuottaa ihmiselle itselleen eniten onnea, tekee hänet myös avuliaisimmaksi muita kohtaan. Oikeaan kasvatukseen sisältyy siis ensiksi kunnioitus niitä päämääriä kohtaan, joita ihmiselle saatetaan asettaa ja jotka hän voi saavuttaa, ja toiseksi kunnioitus ainesta kohtaan, josta ihminen on luotu. Mikäli se suinkin voi, valitsee kasvatus päämäärän, joka on sopusoinnussa tuon aineksen kanssa; mutta se ei voi aina valita päämäärää, sillä monen ihmisen aseman elämässä määrää välttämättömyys; vielä vähemmin voi se valita ainesta, ja siksi supistuu koko kasvatuksen tehtävä siihen, että se sovittaa toisen toisen mukaan niin hyvin kuin se käy päinsä.

Ensimäinen kohta, josta kuitenkin täytyy olla tarkoin selvillä, on, että aines on yhtä moninainen kuin päämäärä vaihteleva; ett'ei ainoastaan yksi ihminen ole erilainen kuin toinen, vaan että jokainen ihminen oleellisesti eroaa jokaisesta toisesta ihmisestä, niin ett'ei minkäänlainen harjoitus, kouluutus eikä opetus voi koskaan tehdä kahta henkilöä aivan samanlaiseksi ajatuksien tai voiman puolesta. Kaikkien ihmisten kesken, kuulukootpa he sitten alhaisempiin tai ylhäisempiin luokkiin, ovat erilaisuudet yksilöiden välillä ikuisia ja muuttumattomia, vaikka he olisivatkin syntyneet aivan samoissa olosuhteissa. Tämä ihminen on tehty helopiistä, tuo tammesta; yksi liuskakivestä, toinen savesta. Ensimäisen kasvatus on kiilloittamista; toisen kuivattamista, kolmannen halkomista ja neljännen muovailemista. Ei maksa vaivaa ruveta kuivattamaan helopiitä; turhaan saa yrittää liuskakiven kiilloittamista, mutta ne molemmat ovat luonnollisten ominaisuuksiensa mukaan kutsutut suorittamaan palveluksia, joista meidän on niitä kunnioittaminen.

Huuto alempien luokkien kasvattamisesta, joka päivä päivältä kaikuu yhä useammin ja yhä kovempaa, on viisas ja pyhä huuto, edellyttäen, että se laajennetaan huudoksi kaikkien luokkien kasvattamisesta, selvästi ilmaisemalla kaikkien kunnioituksen sitä työtä kohtaan, mikä on kunkin suoritettavana, ja ainesta kohtaan, mistä hän on tehty. Mutta se on järjetön ja turha huuto, jos se, kuten sen ajatus onkin useimmissa tapauksissa, ilmaisee vain suurempia tiedonvaatimuksia, kokonaan välittämättä elämän yksinkertaisista tehtävistä, sellaisina kuin ne nykyään esiintyvät, ja sen elämän siunauksesta, joka on tuleva.

Suuri erehdys, johon ihmiset tästä kysymyksestä puhuessaan mielellään eksyvät, on, että muka valo sellaisenaan aina olisi hyvää, ja pimeys sellaisenaan aina olisi pahaa. Kaukana siitä. Himmentämätön valo merkitsisi kaiken hävitystä. Se on hyvä niille, jotka istuvat pimeydessä ja kuoleman varjossa; mutta niille, jotka nääntyvät erämaassa, on suuren kallionkin varjo näillä vaivaloisilla seuduilla tervetullut. Jos on auringonpaiste hyvä, niin on myöhästynyt sadepilvikin hyvä. Vain silloin kun varjo vaimentaa valoa, on se kaunista ja elämälle hyödyllistä, puhdas valo on vaarallista, eikä ihmiskunta voi sitä sietää. On myös yhtä naurettavaa kuin sanoa valon sellaisenaan aina olevan hyvää, sanoa pimeyden olevan myös itsessään hyvää. Molemmat yhdessä tekevät toisensa vahingottomiksi, terveellisiksi ja hyödyllisiksi; niin menettelee päivä yön ja yö päivän suhteen, ja niin kauvan kun olemme inhimillisiä olentoja, voimme me yhtä vähän elää ilman aamuruskoa kuin iltahämyäkään. Taivaallisesta kaupungista tiedämme, ett'ei "siellä pidä yötä oleman", ja silloin me tunnemme niinkuin meidät tutaan; mutta yö ja salaperäisyys ovat molemmat tarpeellisia täällä, eikä meidän tehtävämme ole yrittää muuttaa yötä päiväksi, vaan tulla varmoiksi siitä, että me olemme kuin ne, jotka aamua odottavat,.

Senpä tähden ei kasvatuksessa, olkoon sitten kysymys alhaisempien tai ylhäisempien luokkien kasvatuksesta, merkitsekään mitään, kuinka paljon tai kuinka vähän ihmiset tietävät, kunhan vain edellytetään heidän tietävän juuri sen, mikä tekee heidät soveliaiksi suorittamaan heille määrätyn työn ja olemaan sen kautta onnellisia. Millainen heidän tietojensa suuruus tai laatu on oleva määrättynä aikana ja määrätyssä tapauksessa, se on kokonaan toinen kysymys; pääasia, josta on päästävä selville, on, ett'ei ihminen missään mielessä ole hyvin kasvatettu vain siksi, että hän osaa lukea latinaa tai kirjoittaa englantia tai käyttäytyä sirosti vierashuoneessa, vaan että hän on ainoastaan silloin hyvin kasvatettu, jos hän on onnellinen, ahkera, avulias ja hyödyllinen maailmassa; että siksi miljoonat talonpojat ovat tälläkin hetkellä paremmin kasvatettuja kuin useimmat niistä, jotka sanovat itseään maailmanmiehiksi; että keinot, joita käytetään alempien luokkien "kasvattamiseksi" jokaisessa muussa mielessä kuin tämä, sangen usein tuottavat aivan päinvastaisia tuloksia kuin oli toivottu.

Huomaa hyvin, ett'en minä sano enkä usko, ett'eikö alempia luokkia olisi tuhansin tavoin paremmin kasvatettava kuin nykyään on tehty. Minä uskon, että jokaisen ihmisen kristityssä maassa tulisi olla yhtä hyvin kasvatetun kuin toisenkin. Mutta minä vaadin kasvatusta, joka johtaa johonkin päämäärään, vakavaa, käytännöllistä, vastustamatonta kasvatusta siveellisiin tapoihin, ruumiilliseen voimaan ja kauneuteen, sielunominaisuuksiin, joita voidaan kehittää aina kunkin yksilön mahdollisuuksien mukaan, ja varsinkin yksityiskohtaiseen tietoon kunkin ihmisen erikoisesta tehtävästä; mutta kaikesta tästä huolimatta pyrkimyksissään rajattomasti vaihtelevaa kasvatusta, joka tekee tästä nuorukaisesta nöyrän ja tuosta itseensäluottavaisen; tyynnyttäen tämän sielua, tai puhaltaen tuohon kunnianhimon kipinän; milloin kiihoittaen, milloin hilliten, ja näin tehden kuitenkin pitäen tietoa vain yhtenä käytettävistään myriadeista keinoista tai myriadeista lahjoista, ja antaen tai kieltäen, aivan niinkuin viisas taloudenhoitaja kastelee puutarhaansa ja ohjaa täyden vesiryöpyn vain janoisiin kasveihin ja vain silloin, kun ne ovat janoisia; jota vastoin me nykyään valamme tietoja nuorukaistemme päähän kuin lunta sataa Alpeille, yhtä paljon tälle kuin tuollekin, kunnes he eivät enää jaksa enempää kantaa, ja kaiken lisäksi me vielä ylpeilemme siitä, että siellä ja täällä virta painuu niiden harjoilta alas laaksoihin, huomaamatta, että me ikiajoiksi kuivatimme liiaksi sälytetyt huiput.

84. Meidän arvosteluumme vaikuttaa luonnollisesti aina sangen suuressa määrin kirjallinen makumme. Tunnen tosiaankin monta henkilöä, joilla kirjallisuuden alalla on mitä puhtain maku, mutta joiden maku taiteeseen nähden on peräti turmeltunut, ja tämä on ilmiö, joka minua hyvin suuresti hämmästyttää; mutta minä en ole myöskään koskaan tuntenut henkilöä, jolla olisi ollut väärä kirjallinen maku ja oikea maku maalaustaiteeseen nähden. Onkin sentähden hyvin tärkeätä, ei ainoastaan taiteen, vaan kaiken muunkin takia, että näinä kirjatulvien aikoina kukin pysyttelee kaukana kirjallisuuden suolasoista ja elää omalla pienellä kalliosaarellaan, jota virkistävät lähde ja lampi, molemmat puhtaita ja kauniita. Luonnollisesti voisin minä ehdottaa kirjakokoelman valintaa: erilaiset luonteet tarvitsevat tosin erilaisia kirjoja, mutta on kuitenkin kirjoja, joita kaikki tarvitsevat, ja jos sinä tosiaankin luet Homerostasi, Platoasi, Aiskylostasi, Herodotostasi, Danteasi, Shakespeareasi oikealla tavalla, ei sinun ole tarvis laajentaa kirjahyllyäsi niistä oikeaan ja vasempaan alituisten uusien tutkimusten takia. Nykyaikaisesta kirjallisuudesta vältä yleensä sanomalehtiä ja kuukausikirjallisuutta. Joskus saattavat ne sisältää hyödyllisen lyhennystiedon tai perinpohjaisen arvostelun, mutta kymmenen mahdollisuutta on olemassa yhtä vastaan, että ne vain hävittävät sinun aikaasi tai johtavat sinut harhaan. Jos haluat tutustua johonkin seikkaan ja sen ymmärtää, niin lue sitä käsittelevä paras kirja, mistä kuulet puhuttavan, äläkä sen lyhennysotetta. Ell'et pidä ensimäisestä kirjasta, jota koetat, niin etsi toinen, mutta älä milloinkaan toivo pääseväsi ymmärtämään asiaa vaivatta ja vain yleiskatsausten avulla. Vältä erikoisesti sitä kirjallisuudenlajia, joka käyttää korskeaa, asiantuntevaa sävyä; se on turmiollisinta kaikista. Jokainen hyvä kirja tai sellaisen kirjan osa on täynnä ihailua ja vapistusta; se saattaa sisältää vakuutteluja tai vakavaa ivaa, mutta se ei kovene koskaan kylmäksi eikä määrää mitään ylpeästi, vaan johtaa sinut aina kunnioittamaan ja rakastamaan jotakin koko sydämestäsi. Ei ole aina helppoa eroittaa jalojen ja puhtaiden kirjojen ivaa, mutta yleensä saatat olla varma siitä, että kylmäveriset, rapumaiset ja sammakkomaiset kirjat pilkkaavat tunnetta, mutta lämminveriset, inhimilliset kirjat syntiä…

Lue vähän kerrallaan, pyri tuntemaan mielenkiintoa pikkuseikkoihin, äläkä lue niin paljon itsensä kertomuksen takia, kuin tutustuaksesi niihin viehättäviin henkilöihin, joiden seuraan nämä kirjailijat sinut vievät. Tavallinen kirja voi usein sinua suuresti huvittaa, mutta vain jalo kirja lahjoittaa sinulle hyviä ystäviä. Muista myös, että on vähemmän tärkeää, luetko sinä nuorempina vuosinasi sukkelia kirjoja kuin luetko sinä rehellisiä ja oikeamielisiä kirjoja. Minä en sen takia tarkoita, että niiden pitäisi oleman ikävystyttäviä tai vastenmielisen opettavia, vaan että niiden lausumat ajatukset ovat kunniallisia ja niiden herättämät tunteet jaloja.

Toistaiseksi ja ehkäpä koko ijäksesikin tekevät opettajasi viisaimmin yrittäessään saada sinua tyytymään hiljaiseen hyveeseen, ja sellainen kirjallisuus ja sellainen taide ovat paraita sinulle, jotka jokapäiväisestäkin elämästä ja tutuistakin seikoista osoittavat sinulle toivovan työn ja nöyrän rakkauden esineitä.

85. Kaikkien nuorukaisten, mitä säätyä ovatkin, tulisi perusteellisesti oppia joku käsityö, sillä on tosiaankin ihmeellistä, kuinka paljon ihmisen mielipiteet elämästä selkenevät sen kautta, että hän hankkii itselleen kyvyn tehdä joku esine hyvin käsillään. Entisinä aikoina riippui koko Europan korkeampien luokkien varsinainen elämä suurissa määrin jokaiselle välttämättömästä miekkailutaidosta; nykyään on luullakseni hyödyllisintä, mitä pojat oppivat yleisissä kouluissa, ratsastaminen, soutaminen ja pallon lyöminen. Mutta olisi paljoa parempi, jos parlamentin jäsen osaisi kyntää suoran vaon ja takoa hevosenkengän kuin sirosti nostella airojaan tai pitää moitteettomasti varpaitaan jalustimessa.

86. Jos meiltä yht'äkkiä kysyttäisiin, vaatimalla lyhyttä vastausta, mitkä ominaisuudet pääasiallisesti asettavat suuret taiteilijat kehnojen edelle, vastaisimme me luullakseni, että ennen kaikkea heidän tunteellisuutensa ja herkkyytensä, toiseksi heidän mielikuvituksensa ja kolmanneksi heidän ahkeruutensa. Jotkut meistä mahtavat ehkä epäillä, onko oikein kiinnittää niin suurta huomiota tähän viimeksi mainittuun ominaisuuteen, koska me kaikki olemme tunteneet eteviä ja lahjakkaita miehiä, jotka olivat peräti laiskoja, ja lahjattomia miehiä, jotka olivat ahkeroita. Mutta vaikka sinä ehkä olet tuntenut lahjakkaita miehiä, jotka ovat olleet laiskoja, et sinä ole koskaan tuntenut suurta miestä, joka olisi ollut laiska; ja niiden tutkimusten kestäessä, joita minulla on ollut tilaisuus toimittaa kaikkein jaloimpia teoksia tuottaneiden taiteilijain elämästä, ei ole mikään seikka niin usein herättänyt huomiotani — ei mikään laki osoittautunut niin pettämättömäksi yleispätevyydessään kuin se seikka ja se laki, että he kaikki ovat olleet suuria työntekijöitä: ei mikään heitä koskeva seikka synnytä suurempaa ihmettelyä kuin se teosmäärä, jonka he ovat eläessään valmistaneet; ja kun minä kuulen puhuttavan jostakin nuoresta miehestä, jonka suurta lahjakkaisuutta minulle kehutaan, on ensimäinen kysymykseni hänestä aina: tekeekö hän työtä?

Mutta vaikka tämä ahkeruuden ominaisuus onkin oleellinen taiteilijalle, ei se kuitenkaan millään tavalla tee taiteilijaa; useat ihmiset ahertavat uutterasti, vaikk'eikaan se, mitä he saavat aikaan, maksa paljoa. Eikä myöskään tunne tee taiteilijaa, koska toivoakseni monet voivat tuntea väkevästi ja jalosti, silti lainkaan välittämättä taiteesta. Mutta ne lahjat, jotka erityisesti merkitsevät taiteilijan — ilman hän on pysyvä heikkona elämässä ja unohdettuna kuolemassa — joiden avulla hänestä voi tulla maan vapisuttajia ja taivaan mahtavimpia valoja — ovat tunnealttiuden ja mielikuvituksen ominaisuudet.

87. Ei mikään minun väitteistäni ole herättänyt vakavampaa vastustusta eikä useammin joutunut kiistan esineeksi kuin se väite, että hyvä maku on etupäässä siveellinen ominaisuus. "Ei", sanovat monet vastustajani, "maku on yhtä, siveys toista. Sanokaa meille, mikä on kaunista; meitä ilahuttaisi tietää se; mutta me emme tarvitse saarnoja, vaikka te niitä osaisittekin pitää, mikä kuitenkin lienee epäiltävää."

Minun sallittanee sentähden vielä jonkun verran tukea vanhaa väitettäni. Maku ei ole ainoastaan osa siveellisyyttä ja sen merkki; — se on pelkästään siveellisyyttä. Ensimäinen ja viimeinen ja terävin koettelukysymys elävälle olennolle on: "Mistä sinä pidät?" Sano minulle, mistä sinä pidät, ja minä sanon sinulle, mikä sinä olet. Mene kadulle ja kysy ensimäiseltä mieheltä tai naiselta, jonka tapaat, heidän "makuansa", ja jos he vastaavat rehellisesti, tunnet sinä heidät kokonaan, ruumiineen ja sieluineen. "Sinä, repaleinen ystäväni, joka astut niin epävarmasti, mistä Sinä pidät?" "Piipusta ja katajaviinaneljänneksestä." Minä tunnen Sinut. "Entä sinä, nopeakäyntinen, kaunispäähineinen kunnon eukkoseni, mistä Sinä pidät?" "Puhtaasta liedestä ja siististä teepöydästä, jonka ääressä mieheni istuu minua vastapäätä, pienen lapsukaiseni levätessä rinnoillani." Hyvä, minä tunnen Sinutkin. "Entä Sinä, kultakiharainen, lempeäsilmäinen pikku tyttöseni, mistä Sinä pidät?" "Kanarialinnustani ja juoksentelemisesta metsän kukkien keskellä." "Ja Sinä sitten, mustakätinen ja matala-otsainen poikaseni, mistä Sinä pidät?" "Varpusten kivittämisestä ja rahanheitosta." Hyvä; me tunnemme nyt heidät kaikki. Mitä me enempää kyselisimme?

"Niinpä niin", vastattanee, "mutta meidän pitäisikin ennemmin kysyä, mitä nämä aika-ihmiset ja lapset tekevät, kuin mistä he pitävät. Jos he tekevät oikein, ei merkitse mitään, vaikka he pitäisivätkin sellaisesta, mikä on väärin; ja jos he tekevät väärin, on samantekevää, pitävätkö se sellaisesta, mikä on oikein. Teko on pää-asia; eikä merkitse mitään, vaikka ihminen pitäisikin juomisesta, ell'ei hän vain juo; ja vaikka tyttönen mielellään hyväilisikin kanarialintuaan, ell'ei hän halua lukea läksyjänsä, tai vaikka pikkupoika kivittääkin varpusia, jos hän vain käy säännöllisesti pyhäkoulussa." Toistaiseksi ja tässä kohdassa myönnän, että se on totta. Sillä jos ihmiset päättävästi tekevät sitä, mikä on oikein, tulevat he kyllä aikanaan tekemään sen mielelläänkin. Mutta vasta sitten kun he ovat päässeet tekemään sen mielellään, on heidän siveellinen tilansa oikea; ja niin kauvan kun he eivät tee sitä mielellään, on heidän tilansa väärä ja petollinen. Se mies ei ole ruumiillisesti terve, joka alituisesti ajattelee kaappiaan ja pulloaan, vaikka hän urhoollisesti kestääkin janonsa; vaan se mies, joka sydämellisesti nauttii vedestä aamulla ja viinistä illalla, molemmista oikeaan aikaan ja kohtuullisin määrin. Totisen kasvatuksen koko tarkoituksena ei olekaan saattaa ihmisiä vain tekemään oikein, vaan myös iloitsemaan juuri tuosta oikeasta; ei vain olemaan ahkeria, vaan myös rakastamaan ahkeruutta — ei vain tulemaan oppineiksi, vaan myös rakastamaan tietoa — ei vain olemaan puhtaita, vaan myös rakastamaan puhtautta — ei vain olemaan vanhurskaita, vaan myös isoomaan ja janoomaan vanhurskautta.

Tähän kuitenkin väitettänee tai ajateltanee: "Onko nyt mieltymys ulkonaiseen kauneuteen — tauluihin tai kuvapatsaihin tai huonekaluihin tai rakennustaiteeseen mikään siveellinen ominaisuus?" Kyllä, totisesti, jos tuo mieltymys on oikeutettu. Mieltymys kaikenlaisiin tauluihin tai kuvapatsaisiin ei ole siveellinen ominaisuus, mutta mieltymys hyviin tauluihin ja kuvapatsaihin on siveellinen ominaisuus. Tässä täytyy meidän kuitenkin lähemmin määritellä, mitä tarkoitetaan sanalla "hyvä". "Hyvällä" en minä tarkoita taiturimaista enkä oppinutta — enkä vaikeatekoista. Katso jotakuta Teniersin taulua, joka esittää paria noppapelissään riitautunutta juoppoa; se on läpeensä erinomaisen taitavasti tehty taulu, jopa niin taitavasti, ett'ei ole voitu luoda mitään samanlaatuista, joka voisi kilpailla sen kanssa; mutta se on kuitenkin läpeensä alhainen ja huono taulu. Se ilmaisee ihastusta kauan aikaa tarkasteltuun alhaiseen ja raakamaiseen aiheeseen, ja se ihastus on "säädytön" tai "epäsiveellinen" ominaisuus. Se on "huonoa makua" sanan syvimmässä merkityksessä — se on paholaisten makua. Toiselta puolen ilmaisee joku Titianin taulu tai joku kreikkalainen veistos tai joku kreikkalainen raha tai joku Turnerin maisema ihastusta alituisesti tarkasteltuun hyvään ja täydelliseen aiheeseen. Se ihastus on kokonaan siveellinen ominaisuus — se on enkelten makua. Koko taidenautinto ja koko taiderakkaus supistuu aivan yksinkertaisesti siihen, että rakastamme sitä, mikä ansaitsee rakkautta. Tämä ansio on ominaisuus, jota sanomme "rakastettavaksi" (vastakohdaksi "vihattavalle" esineistä, jotka ansaitsevat vihaa); eikä ole suinkaan mikään samantekevä tai mielivaltainen asia, vaan koko olemuksemme elinhermo, pidämmekö tuosta tai tästä. Mistä me pidämme, määrää, mitä me olemme, ja on merkkinä siitä, mitä me olemme; ja luonteen muodostamiseksi on välttämätöntä opettaa oikeata makua.

88. Kaikki kirjat saattaa jakaa kahteen luokkaan: hetken kirjoihin ja kaikkien aikojen kirjoihin. Huomaa tämä eroitus — se ei koske vain laatua. Se ei koske vain huonoa kirjaa, joka ei elä, ja hyvää, joka elää. Se on laji-eroitusta. On olemassa hyviä hetken kirjoja ja hyviä kaikkien aikojen kirjoja; huonoja hetken kirjoja ja huonoja kaikkien aikojen kirjoja. Ennen kuin jatkan, täytyy minun lähemmin kuvailla näitä molempia lajeja.

Hyvä hetken kirja on siis — minä en nyt puhu huonoista — aivan yksinkertaisesti sellaisen henkilön hyödyllinen tai huvittava meitä varten painettu puhelu, jonka kanssa emme muutoin voisi keskustella. Se on usein sangen hyödyllinen, koska se ilmaisee sinulle jotakin, jota sinun tarvitsee tietää; ja usein sangen huvittavakin, kuten voisi olla älykkään ystävän suullinen puhelu. Nämä loistavat matkakuvaukset; nämä keveät ja näppärät pakinat päivän kysymyksistä; nämä uutelon muotoon puetut eloisat ja liikuttavat kertomukset; nämä täsmälliset ja tarkat tapahtumien esitykset, joita kirjoittavat päivän historiaa muodostavien tapausten todelliset toimimiehet, — kaikki nämä hetken kirjat, joiden luku yhä lisääntyy sivistyksen levitessä, ovat meidän aikakautemme erikoisomaisuutta; meidän täytyy olla niistä hyvin kiitollisia ja syvästi hävetä, ell'emme käytä niitä hyvin. Mutta me käytämme niitä mahdollisimman huonosti, jos sallimme niiden anastaa todellisten kirjojen paikan; sillä tarkemmin sanoaksemme eivät ne olekaan kirjoja, vaan kauniiseen paino-asuun laitettuja kirjeitä tai sanomalehtiä. Ystävämme kirjeet voivat olla varsin miellyttäviä tai välttämättömiäkin hetkellään, mutta ansaitsevatko ne säilyttämistä vaiko eivät, on toinen kysymys. Sanomalehti on erinomaisesti paikallaan aamiaispöydässä, mutta sitä ei tosiaankaan tule lukea koko päivää. Samaten on laita sen pitkän kirjeen, joka, vaikka onkin sidottu kirjaksi, niin huvittavasti kertoo majataloista ja teistä ja ilmoista viime vuonna siellä ja siellä, tai joka taritsee hauskan jutun tai selvittää siinä tai siinä tapauksessa sattuneita todellisia seikkoja; ja kuinka arvokas hetken käyttöön moinen kirja saattaakin olla, niin ei se missään tapauksessa voi olla mikään "kirja", eikä ainakaan kirja, jota varsinaisessa mielessä kannattaisi "lukea". Kirja ei olemukseltaan ole puhuttu asia, vaan kirjoitettu asia, joka on kirjoitettu ei vain ilmoittaakseen jotakin, vaan pysyäkseen ja säilyäkseen. Tuollainen pakinakirja painetaan vain siksi, ett'ei sen tekijä voi puhua tuhansille ihmisille yht'aikaa; jos hän voisi, tekisi hän sen — kirja on siis vain hänen äänensä monistus. Sinä et voi keskustella Indiassa oleskelevan ystäväsi kanssa; jos voisit, niin sinä sen tekisit; sen sijaan sinä kirjoitat, mutta se on vain äänen siirtämistä paikasta toiseen. Kirjaa ei sitävastoin kirjoiteta yksinomaan äänen monistuksen eikä sen siirtämisen, vaan sen ikuistamisen takia. Tekijällä on sanottavana jotakin, jota hän pitää totena ja hyödyllisenä tai välttämättömänä ja kauniina. Mikäli hän tietää, ei ole kukaan vielä ennen häntä siitä puhunut; mikäli hän tietää, ei kukaan muu osaa siitä siten puhua. Hän katsoo siis olevansa velvollinen sanomaan sen, kaikissa tapauksissa selvästi ja täsmällisesti ja, jos hän voi, myöskin sulosointuisesti. Ikäänkuin elämänsä koko tuloksena pitää hän sitä sinä asiana tai sinä asiaryhmänä, joka on ilmoitettu hänelle; — pitää hän sitä sinä totisen tiedon tai tajuamisen palasena, jonka hänen osalleen tullut auringonpaiste ja maa on tehnyt hänelle mahdolliseksi saavuttaa. Hän ikuistuttaisi sen mielellään kaikiksi ajoiksi; hän kaivertaisi sen kallioon, jos voisi, sanoen: "Tämä on minun parhaani; muutoin olen minä syönyt, juonut, nukkunut, rakastanut ja vihannut samoin kuin kaikki muutkin; minun elämäni oli kuin sumua, eikä sitä ole enää; mutta tämän minä näin ja tunsin; tämä, jos minusta mikään, on muistamisen arvoista." Tämä on hänen "kirjoituksensa"; se on hänen pienen inhimillisen kykynsä ja hänelle annetun totisen tajuamisen mukainen muistokirjoitus tai pyhä sana. Se on "kirja".

89. Tämänlaatuisia kirjoja ovat kaikkina aikoina kirjoittaneet suurimmat miehet: — suuret kirjailijat, suuret valtiomiehet ja suuret ajattelijat. Kaikki nämä kirjat ovat valittavissasi; ja elämä on lyhyt. Sinä olet kuullut tämän ennenkin; — mutta oletko sinä mitannut ja jakanut sen lyhyen elämän ja sen mahdollisuudet? Tiedätkö, että jos sinä luet tämän, et sinä voi lukea tuota — ett'et sinä huomenna enää voi voittaa takaisin tänään menettämääsi? Pysähdytkö sinä lavertelemaan palvelustyttösi tai tallirenkisi kanssa silloin kun sinä saat puhella kuningatarten ja kuninkaiden kanssa? Tai mielisteletkö itseäsi sillä, että sinä vain arvokkaasti tajuten omat kunnioitusoikeutesi tungeskelet nälkäisen ja typerän joukon kanssa saamaan sisäänpääsyn tänne ja puheillepääsyn tuonne, sillä välin kun tämä ikuinen hovi on sinulle avoinna seurueineen, avarana kuin maailma, moninaisena kuin sen vaiheet, kaikkien aikojen hienoimpana ja mahtavimpana? Sinne voit aina päästä; siellä voit oman mielesi mukaan valita ystäväsi ja arvosi; ja jos kerran olet siihen hoviin päässyt, ei sinua voida sieltä koskaan ajaa pois muutoin kuin omasta syystäsi; ylimyksellinen seurapiirisi vahvistaa sinun synnynnäistä ylimyksellisyyttäsi, ja niitä vaikuttimia, jotka ajavat sinut tavoittelemaan korkeata paikkaa elävien yhteiskunnassa, arvostellaan, katsoen kaikkeen niiden totuuteen ja vilpittömyyteen, sen aseman mukaan, minkä sinä haluat saavuttaa näiden kuolleiden seurassa.

"Sen aseman, minkä sinä haluat", ja aseman, jonka sinä itse itsellesi valmistat, täytyy minun lisätä, sillä — huomaa hyvin — tämä menneisyyden hovi eroaa sikäli kaikesta elävästä ylimyksellisyydestä, että se on avoinna vain työlle ja ansiolle, eikä millekään muulle. Ei ole rikkaus lahjova, ei nimi peljästyttävä, ei mikään juoni pettävä sen elyseolaisten porttien vartijaa. Syvimmässä merkityksessä ei kukaan alhainen eikä typerä henkilö pääse sisään. Tämän hiljaisen Faubourg St. Germainin ovella tehdään vain lyhyt kysymys; "Ansaitsetko sinä sisäänpääsyn?" Mene. Pyritkö jalojen miesten seuraan? Jalostu itse, ja sinä pääset sinne. Haluatko puhella viisaan kanssa? Opi ymmärtämään hänen sanojaan ja sinä kuulet hänen äänensä. Mutta et muutoin. Ell'et tahdo kohoutua meidän luoksemme, emme me voi alentua sinun tasollesi. Elävä aatelismies voi osoittaa sinulle kohteliaisuuttaan, elävä filosofi voi nähdä paljon vaivaa selvittäessään sinulle ajatustaan; mutta täällä ei teeskennellä eikä selitellä; sinun täytyy nousta meidän ajatustemme tasalle, jos tahdot niistä iloita, ja yhtyä meidän tunteisiimme, jos tahdot nauttia seurastamme.

90. Sinä voit lukea kaikki British Museumin kirjat — jos ikäsi vain siihen riittäisi — ja kuitenkin jäädä ylen "sivistymättömäksi", kehittymättömäksi ihmiseksi; mutta jos sinä luet kymmenen sivua hyvää kirjaa, kirjain kirjaimelta, se on: todellisella tarkkuudella — olet sinä siitä lähtien jossakin määrin sivistynyt ihminen. Koko eroitus sivistyksen ja ei-sivistyksen välillä — mikäli se koskee vain sen älyllistä puolta — on tässä tarkkuudessa. Sivistyneen, hyvin kasvatetun miehen ei tarvitse osata monia kieliä — ei tarvitse osata puhua muuta kuin omaa kieltänsä — ja hän on saattanut lukea vain muutamia kirjoja. Mutta kielen, jonka hän tuntee, tuntee hän perinpohjin; sanat, jotka hän lausuu, ääntää hän oikein; hän tajuaa ennen kaikkea sanojen ylimyksellisyyden, tuntee oikeata perua ja vanhaa verta olevat sanat ensi silmäyksellä ja osaa eroittaa ne uudenaikaisista alhaisosanoista; hän muistaa niiden kaikki esi-isät, niiden sukulaisuussuhteet ja niiden etäiset heimolaiset ja hän tietää alat, joilla niiden käyttö on sallittu ja ne palvelukset, joita ne suorittavat kansallisen sana-aatelin parvessa kunakin aikana ja kussakin maassa. Mutta sivistymätön, huonosti kasvatettu henkilö saattaa hyvän muistinsa avulla oppia monia kieliä ja puhua niitä kaikkia, eikä kuitenkaan tuntea sanaakaan niistä — niin, ei sanaakaan edes omasta kielestään. Tavallinen valpas ja lahjakas merimies saattaa kielen puolesta tulla toimeen useimmissa satamissa, joissa hän nousee maalle; mutta hänen on tarvis ääntää vain yksikin lause jostakin kielestä, ja hänet huomaa heti sivistymättömäksi henkilöksi; samaten voi jo korostus tai tapa ääntää yksikin lause heti paljastaa sivistyneen henkilön. Tämän tuntevat niin syvästi ja tunnustavat niin ehdottomasti sivistyneet ihmiset, että väärä korostus tai tavunkin erehdys on omiansa jokaisen sivistyneen kansan eduskunnassa iki-ajoiksi osoittamaan sellaisen henkilön alemmalle sivistystasolle.

91. Niillä nyky-aikaisilla orja- ja hulluraukoilla, jotka laahauttavat itseänsä karjan tai puupölkkyjen lailla läpi maiden, joissa he kuvittelevat käyneensä, ei voi olla pienintäkään aavistusta siitä monipuolisesta huvista ja niistä iloisista toiveista, mitkä liittyivät matkavaunun valitsemiseen ja järjestämiseen muinoisina aikoina. Ensiksi esiintyivät rakennetta koskevat kysymykset kestävyydestä ja keveydestä sekä henkilöitten ja tavarain varmasta ja soveliaasta asettelemisesta ja jakamisesta; sitten suunniteltiin se mahtava yleisvaikutus, jonka piti hämmästyttämän töllisteleviä katsojajoukkoja; sitten järjestettiin ovelasti varastopaikkoja istuinten alle, salalaatikoita akkunain puitteiden peittoon, näkymättömiä onkaloita täytteen alle, jotka kaikki olivat tomuntiiviit ja joihin pääsi vain salaisten rakojen tai Aladdinin lasku-ovien tapaisten lumoluukkujen kautta; sitten kiinnitettiin korvalliset niin ett'eivät ne päässeet liikkumaan; sitten pyöristettiin kaikki kulmat mukavaa lepoa varten; sitten kiinnitettiin taitavasti akkunaverhot ja niiden vetonauhat; akkunat istutettiin paikoilleen, sillä siitä riippui itse asiassa puolet vaunumatkan viehätyksestä; ja koko tämä pieneen alaan kasattu komeus sovitettiin sen henkilön vaatimusten mukaan, joka todennäköisesti tulisi istumaan vaunuissa, tuossa pienessä huoneessa, joka viiden, kuuden kuukauden aikana tulisi olemaan hänen varsinaisena kotinaan, — kaikki tämä oli jo itsessään oikea mielikuvitusmatka, kaikkine todellisen matkan viehätyksineen, mutta ilman sen ikävyyksiä…

Näin tukevasti varustetuille ja tavaroiden lisäksi kuudelle, jopa useammallekin henkilölle aijotuille perhevaunuille tarvittiin välttämättä neljä hevosta, jos mieli niiden liikkua edes kutakuinkin nopeasti; ja puoli tusinaa moisia valjakkoja pidettiinkin aina varalta jokaisessa postitalossa. Vaikka nyky-aikaisen lukijan lieneekin yhtä vaikeata kuvitella tätä aikaa, jolloin matkustus tapahtui niin kehittymättömällä ja kömpelöllä tavalla ja jolloin koko toimitus, vaikk'ei siitä olekaan vielä kovin kauvan, muistutti saksien ja goottien vaelluksia, niin älköön hän kuitenkaan luulko minun puhuvan puuta heinää sitä kuvatessani.

Ranskalaiset hevoset — ja seikka oli jokseenkin sama kaikilla suurilla europalaisilla kulkureiteillä — olivat vankasti hölköttäviä, väkeviä vetohevosia, jotka hyvin täyttivät tehtävänsä, jopa ylikin, ruokkoamattomia, pitkähäntäisiä, hyvänsävyisiä, jotka hirnahtelivat ja kujeilivat keskenään niin usein kuin vain saivat siihen tilaisuutta; lisäksi olivat ne kestäviä ja tasaisia työssään, enimmäkseen totellen jo pelkkää huutoa, sillä vain selvyyden vuoksi tarvittiin ohjaksia; ruoskaa ei niiden tarvinnut koskaan maistaa, ja sitä käytteli ajomies vain ilmaistakseen tyytyväisyyttään itseensä ja hevosiin, antaakseen tietä tukkeaville vaunuille merkkejä väistymään syrjään, ja julistaakseen niiden kylien ja kaupunkien asukkaille, joiden läpi lasketettiin päivän kuluessa, että korkea-arvoiset henkilöt kunnioittivat heitä ohimenevällä läsnä-olollaan. Jos kaikki oli niinkuin olla piti, ajoi noita neljää hevosta yksi mies, joka ratsasti toisella aisahevosella; mutta jos hevoset olivat hyvin nuoria tai ratsastaja tottumaton, istui toinen mies etuhevosen selässä, Tavallisesti saatiin kuitenkin neljä varmaa ja säyseätä hevosta ja oivallinen ajaja, joka oli harvoin juovuksissa, mutta usein sensijaan varsin nuori, koska vanhemmat ja väkevämmät miehet voivat edullisemmin tehdä muuta työtä, ja kuka reipas nuori ratsastaja tahansa saattoi ohjata noita työhönsä tottuneita ja sävyisiä hevosia, hän kun lisäksi painoi vähemmän niiden selässä. Puolet ratsastajan painoa oli hänen saappaissaan, joita usein kuljetettiin sidottuina molemmin puolin satulaa kuin kahta sankoa, ja sitten kun hevoset oli valjastettu vaunujen eteen, nousi ajomies väli-aisalle ja keinotteli jalkansa ja säärensä saappaisiin.

Tuskin vähemmän virallisen leiman kuin ajomiehet antoi paremmanpuoleisille matkavaunuille niiden sanansaattaja tai oikeammin sanoen etulähetti, jonka varsinaisena tehtävänä oli ratsastaa edellä tasaista ravia ja tilata hevosia postitaloista, niin että ne olivat valmiiksi valjastetut vaihdettaviksi, eikä aikaa tarvinnut hukata taipaleiden välillä. Hänen korkeampana toimenaan oli myös kaikkien ostosten suorittaminen ja laskujen maksaminen, säästääkseen perheeltä turhia vaivoja ja pieniä ikävyyksiä sekä lopuksi huolen ja vaikeuden puhua ranskaa tai muita vieraita kieliä. Lisäksi tunsi hän jokaisen kaupungin kaikki hyvät majatalot ja jokaisen majatalon kaikki hyvät huoneet, niin että hän saattoi jo etukäteen kirjoittamalla tilata kaiken sen, mikä parhaiten sopi hänen palvelemalleen perheelle. Jos hän oli älykäs mies ja ensimäisen luokan etulähettejä, tunsi hän myös tarkoin kunkin kaupungin nähtävyydet sekä kaikki ne salaiset keinot ja koukut, joita käytettiin saadakseen nähdä sellaistakin, mitä ei näytetty kenelle tahansa. Kuten lukija muistanee, ei Murrayn matkakäsikirjoja ollut vielä siihen aikaan olemassa, ja siksi toimitti sanansaattaja yksityisen matkakäsikirjan virkaa, ja tiesi, jos hän hyvin oivalsi asiansa, ei vain sen, mikä oli näkemisen arvoista, vaan myöskin mitä kukin mieluimmin halusi nähdä; tämän mukaisesti antoi hän myös ohjeitaan palveleville oppaille ja puuttui asiaan ikäänkuin korkeampana voimana vain silloin kun vaikeuksia esiintyi ja hänen sovittelunsa kävi välttämättömäksi maksuun tai käyttäytymiseen nähden. Hän seurasi säännöllisesti naisia näiden myymäläretkeilyillä, vieden heidät aina kaikkein hienoimpiin liikkeisiin ja tinkien tavaroiden hintaa määrään, joka hänestä näytti kohtuulliselta. Lopuksi tunsi hän luonnollisesti kaikki muut ensimäisen luokan sananlennättäjät matkan varrella ja ilmoitti, jos niin haluttiin, ketä muita arvokkaita henkilöitä, paitsi matkustajaa itseään, oli sattunut pysähtymään samaan majataloon.

92. Polignyn kylä tai maalaiskaupunki, jonka muodostaa ryhmä hyvin rakennettuja vanhoja kivitaloja puutarhoineen ja hedelmälehtoineen ja jonka halkaisee jonkunlainen kaduksi yrittelevä kujanne, leviää Juravuorten juurella erään pienen laakson aukeamassa, joka Yorkshiren tai Derbyshiren kalkkiseuduilla olisi nuokkuvien jyrkänteiden väliin ahtautunut rotko ja jonka pohjalla hyppelisi reipas, soliseva puro, mutta joka täällä Juravuorilla on etäisyyteen pakeneva, eri korkeuksiin kohoaville pengermille asettautuneiden pelto- ja puutarhatukkujen muodostama teateri; terävätorninen luostari kohoaa sen syvänteessä, ja siististi rakennettuja talonpoikaismajoja, kodikkaita pikku pesiä, kyyhöttää niityn reunamilla ja kallion ulkonemilla; mutta puroa ei näy, eikä lähteitäkään, eikä tapaa pienintäkään järjellistä syytä, minkä vuoksi niitä ei näkyisi, ell'eihän, että Jumala on niin tahtonut.

"Etäisyyteen" pakeneva, sanoin — ehkäpä peninkulman verran kumpujen sekaan, ulommaisesta tasangosta lukien; ja laakson leikkaa puolen peninkulman pituinen poikki-aukeama, joka sallii suuren Pariisista Geneveen johtavan maantien oikullisin polvekkein ja viattomin tempuin kiemurrella kalliopengermiä ylös, tuolloin tällöin päätyen paikalle, mihin saapumisestaan sillä ei ollut aavistustakaan, ja aivan sekapäissään tähystellen kohtaa, mihin sen siitä olisi meneminen; — heittäen jäähyväiskatseen Burgundian tasangolle, joka leviää sen pakenevien polvekkeiden takana, kunnes se vihdoin erään halenneen jyrkän kallion kohdalla törmää suoraan ylös rotkon rinnettä ja kulkee sitten pitkin sen reunaa paikassa, missä rotko sulkeutuu yhtä oikullisesti kuin se äsken oli avautunut, ja hämmästynyt matkustaja on ikäänkuin taikaiskusta jälleen tasangolla, mutta korkeammassa maailmassa. Maailmassa tasaisten kallioiden, joiden pinta rouheutuu kellertäväksi mullaksi, ja siihen on juurtunut ohut, mutta voimakas ruohomatto ja sinne tänne siroiteltuja pensaikkoja, kun taas etäämpänä siintävä kuusirivi nousee tuon tuostakin näkyviin, ja sen yläpuolella häilähtelee, jos ilta tai aamu on kirkas, kapea hopeanhohtava pilventapainen.

Nämä Juravuorten alkuseudut eroavat monella miellyttävällä tavalla Ingleboroughin ympärillä leviävistä kalkkikivitasangoista, jotka ovat niiden englantilaisia vastineita. Yorkshiren nevat ovat enimmäkseen sata tai kaksisataa jalkaa korkeammalla, ja niitä huuhtelevat sadekuurot ja pieksee väkevä, melkein herkeämättä puhaltava tuuli. Ne hajoavat avaroiksi kentiksi irtonaisine kallionlohkareineen ja rosoisine liuskakivirinteineen, mitkä väliin vaihtuvat hiekkaan ja hiekkakivestä muodostuneeseen saveen, jotka elättävät pitkää ruohoa ja tuolloin tällöin ympäröivät jotakin lamparetta, väkevän tuulen estäessä nousemasta pienimmänkin ilahuttavan jäljen puusta, paitsi muutamia suojaisia kolkkia, missä on voitu harjoittaa istutustyötä. Mutta Juravuorten taivas on yhtä tyyni ja kirkas kuin muunkin Ranskan; jos päivä on sees tasangolla, on niin laita myös rajakukkuloilla; Juravuoria, jotka kokoonpanoltaan ovat kalkkia ja marmoria, kyntävät sateet ja tuulet sangen omituisiin halkeamiin ja uurteihin, mutta ne rikkoutuvat harvoin ja ovat jo aikoja sitten peittyneet joko metsän kukkiin tai lyhyeen, mehevään ruohoon ja kaikkiin auringonpaistetta rakastaviin kasveihin. Puhdas ilma, joka säilyttää puhtautensa myös alemmilla harjuilla, noin tuhannen jalkaa merenpintaa ylempänä, huokuu niiden suloisimpia tuoksuja ja loistaa mitä kirkkaimpia värejä, ja talvi valmistaa niille leposijan lumen valkoisen, suojelevan vaipan alle.

Vielä suurempi ja omituisempi erilaisuus näytäksen jokien järjestelmässä. Miten ne häviävätkin ja kätkeytyvätkin ja pienenevätkin, huomaa ne sentään aina varsin selvästi Yorkshiren nevoilla; näkee paikat, missä ne olivat eilen, uomat, mihin ne tulevat ensi sadekuuron jälkeen juoksemaan, ja tuo ojanne tämän kallion kupeella tai sen huipulta kuuluva solina saattaa matkustajan aina ihmetellen kysymään, että ollaanko sitä tässä nyt Airen lähteillä tai Ribblen ylähaaraumilla tai Bolton Stridin alkupäässä tai niiden hopearihmojen lähettyvillä, jotka sitten kutoutuvat Teesiksi.

Mutta ei tuulen suhina, ei purojen eikä virtojen solina eikä loiske eikä laulu häiritse Juran avonaisten seutujen lumottua hiljaisuutta. Sadepilvi sulkee sen kalliot syliinsä ja kastelee sen kedot; mutta se vilahtaa ohi, ja tuntia myöhemmin on kallio jälleen kuiva, ja vain kastehelmiä kimaltelee poimulehden säiliöissä, — mutta puroista ja ojanteista — ei jälkeäkään, ei eilen, eikä tänään, eikä huomenna. Näkymättömistä halkeamista ja vain hienon kalvon peittämistä raoista on vesi valunut pois kalliolta ja kedolta, ja vasta syvällä päälaakson pohjassa virtaa suuri joki, joka pysyy aina kaltaisenaan.

93. Oletko konsanaan kuullut puhuttavan mistään niin surkeamaineisesta kuin on se mielikuvituksen sikiö, jolle on annettu nimi "viisasten kivi?" Taikakalua, joka muuttaisi halvan metallin jaloksi metalliksi, ei luonto tunne; eivätkä sitä muut kuin hullut etsisikään. Sen sijaan on luonto antanut meille taikakalun, joka voi muuttaa alhaisia sieluja jaloiksi sieluiksi! Ja se on tosiaankin "viisasten kivi", mutta se on kivi, jonka rakentajat hylkäävät.

Jos olisi Kaliforniassa tai Australiassa kaksi laaksoa ja niiden pohjalla kahta erilaista soraa; ja jos sinä toisesta virranuomasta aivan puhtaan sattuman oikusta osuisit keksimään kultamöhkäleitä; ja toisesta uomasta, täysin varmasti ilman sattuman apua, voisit poimia pieniä lippaita, joissa olisi pitkää ikää ja lepoa lahjoittavia taikakaluja, ja alabasteri-astioita, jotka sisältäisivät niin kallisarvoisia voiteita, että ne voittaisivat arabialaisen kerjäläismunkinkin öljyt ja että ne saattaisivat ei ainoastaan silmät näkemään, vaan myös sielun tietämään mitä tahansa se haluaisi — niin mietin minä tässä juuri, kumpaisessako laaksossa olisi enemmän kaivajia?

"Aika on rahaa" — niin sanovat meidän kokeneet kauppiaamme ja taloustieteilijämme. Mutta kukaan heistä ei luullakseni kuoleman lähestyessä katso vastakohtaa oikeaksi väittämällä, että "raha on aikaa?" Ehkäpä lopultakin olisi sentään parasta heille, ett'eivät he muuttaisi niin paljoa ajastaan rahaksi, mikäli he eivät mahdollisesti voi muuttaa myös ijankaikkisuutta rahaksi! On kuitenkin paljon sellaista, joka on rahaa tai jota voidaan muuttaa rahaksi samassa merkityksessä kuin että aika on rahaa. Terveys on rahaa, lahjakkaisuus on rahaa, tieto on rahaa; ja kaikki sinun terveytesi, älysi ja tietosi voidaan vaihtaa kultaan, ja siten saavuttaa sairaan, höperön ja sokean, kultaan uppoavan vanhuuden onnellinen päämäärä; mutta kultaa ei voida vuorostaan muuttaa terveydeksi eikä älyksi jälleen.

"Aika on rahaa"; sanat kaikuvat korvissani niin että tuskin voin jatkaa kirjoittamistani. Eikö siis ole olemassa mitään parempaa? Jos me osaisimme oikein ymmärtää, että aika on — itseänsä, niin eikö se olisi tarkoituksenmukaisempaa? Sellaista, jonka menettäminen tai voittaminen olisi ehdotonta menettämistä tai täydellistä voittoa. Ja että samaten olisi otollista ostaa terveyttä ja tietoja rahalla, mikäli niitä voidaan sillä ostaa; mutta ei ostaa rahaa niillä?

Tosin voidaan niitä ostaakin elämän alussa, vaikk'ei enää sen lopussa. Niitä voidaan aina ostaa muille, elleikään meille itsellemme. Sinä voit ostaa, ja vielä hyvin helposta hinnasta, elämää, ikuisen elämän, kristillisen uskosi mukaan (ja siinä on kauppa, joka sinulle kelpaa!) Mutta sinä voit myös ostaa pitkiä tiedon ja rauhan ja voiman ja rakkauden ja onnen vuosia — varmasti ja kokonaan riippumatta uskosta tai mielipiteistä — kaikille noille epätoivon täyttämille, kuihtuneille lapsille, jotka juoksentelevat kaduillamme.

"Tuo nyt ei ainakaan ole mitään kansantaloutta." Anteeksi! Tuo lohduttava, lupaava sana: "Mitä hän kuluttaa, se pitää hänelle jälleen maksettaman", on yhtä kirjaimellisesti totta silloinkin kun se sovitetaan kasvatukseen; ei mitään rahankylvöä voida toimittaa niin varman ja suuren elonkorjuu voiton toivossa kuin tätä; mutta tästä rahankylvöstä puhuen pitää vain vieläkin enemmän kuin lihan kylvöstä paikkansa se, että "mitä sinä kylvät, ei ole nouseva oraalle, ell'ei se ensin kuole". Sinun täytyy unohtaa rahasi ja kaikki muut aineelliset etusi ja kasvattaa vain kasvatuksen vuoksi! Sillä muussa tapauksessa on se hyväkin, mitä sinä koetat toimittaa, myrkyttyvä, ja niin menevät sekä se että sinun rahasi hukkaan.

Ja tämä on ollut todellisena syynä siihen, että me olemme tähän asti epäonnistuneet kasvatusyrityksissämme — tulivatpa nämä sitten ylhäältä tai alhaalta. Ei ole ollut rehellistä pyrkimystä itsensä asian hyväksi sellaisenaan. Alemmat luokat huutavat kasvatusta sentähden, että ne luulevat heti sen saatuansa pakostakin joutuvansa kuulumaan ylempiin luokkiin. Nykyään vallitsee omituinen harhaluulo kansan syvissä riveissä — ja niihin lasken minä ilman muuta, kuten hyvällä syyllä voin tehdäkin, kaikki meidän helppotajuiset taloustieteilijämme ja kasvattajamme — että nimittäin jokainen voi tulla ensimäiseksi, tai ainakin että yleisen rynnistyksen ja kilpailun tila, jolloin jokainen on vuorostaan joutuva päällimmäiseksi, on mainio ihanne-tila, ja että jos vain jokainen poikanulikka on asianmukaisesti saanut hyvän kasvatuksen, ei hän voi kerran olla keinumatta omissa vaunuissaan — sillä ei oteta lainkaan huomioon, mistä silloin saataisiin ajajia ja jalankävijöitä. Mutta minä sanon teille mitä vakavimmin — ja minä puhun varman tiedon pohjalla — että on parempi miehen olla oppimatta lainkaan lukemaan ja kirjoittamaan kuin saada kasvatuksensa moisissa merkeissä.

Ensimäisenä ehtona, jotta kasvatuksesta olisi hyötyä, on selvään havaita, ett'ei kasvatus suinkaan ole keino päästä eteenpäin maailmassa, vaan keino tyytyväisenä pysyä siinä kerran saavuttamallaan paikalla; ja valtion antaman kasvatuksen ensimäisten alkeiden tulisi samoin eritotenkin pitää silmällä kunkin luokan saamaa hyötyä henkilöistä, jotka muodostavat valtion. Alimmasta ylimpään luokkaan asti tulisi jokainen tällä saarella syntynyt lapsi laillisesti velvoittaa oppimaan inhimillisen kasvatuksen yleiset perusteet, ja hänet tulisi kastaa — ei muutamilla otsalle pirskoitetuilla vesipisaroilla — vaan taivaallisen viisauden ja maallisen voiman pilvessä ja meressä.

Tämän valtion huoltaman yleisen kasvatuksen perusteet olisivat lyhyesti seuraavat:

Ensiksi. — Ruumis pitää nuoruudessa tehtämän niin kauniiksi ja täydelliseksi kuin mahdollista, kokonaan riippumatta muista tarkoitusperistä. Jos sinä sitten haluat panna elävän olennon toimiin, jotka heikontaisivat sen ruumista ja lyhentäisivät sen elämää, niin sanon minä ensiksi, että sinun olisi parasta jättää moiset toimet sikseen; mutta jos sinä välttämättä haluat saada ne suoritetuiksi, niin anna ainakin tuon elävän olennon, jonka aijot tappaa, sitä ennen saavuttaa täysi ruumiillinen voimansa ja maistaa nuoruuden riemua ja kehittää sen kauneutta. Sitten voit myrkyttää hänet, jos niin haluat. Taloudelliselta kannalta on tämä järjestelmä viisaampi, sillä hänestä lähtee nyt henki hitaammin kuin jos sinä olisit alkanut jo hänen nuorena ollessaan; ja sinä saat suoritetuksi suuremman määrän työtä, joka monin kerroin korvaa hänen harjoittamisensa kulut.

Opettakaa siis ensiksi terveyden lait ja ne ruumiinharjoitukset, joita ne vaativat; ja siksi tulee teidän koulujenne sijaita ulkona raittiin maaseudun puhtaassa ilmassa, ja niillä tulee olla ympärillään avaroita alueita vapaasti käytettävänään. Ratsastaminen, juoksu ja henkilökohtaiset harjoitukset, joissa rehellisesti hyökätään ja puolustaudutaan, samaten kuin soitanto muodostaisivat pää-osat tässä ruumiin kasvatuksessa.

Lähinnä näitä ruumiinharjoituksia tulee opettaa ne kaksi ominaisuutta, jotka antavat sielulle sen sulon, nimittäin kunnioitus ja sääli. Niitä ei tosin voida kirjaimellisesti "opettaa", sillä ne ovat synnynnäisiä jokaiselle luonnostaan hyvälle ihmiselle, mutta niitä pitää kehittää, aivan samoin kuin ruumiin voimaa täytyy kehittää huolellisin ja herkeämättömin harjoituksin. Minä en ole koskaan voinut ymmärtää, miksi Goethe — "Wilhelm Meisterissa" esittämässään kasvatussuunnitelmassa — sanoo, ettei kunnioitus ole synnynnäistä, vaan että se on opittava ulkoapäin; minusta nähden on kunnioitus niin väkevä ihmishengen ominaisuus, että ell'ei ihmisillä ole muuta kunnioitettavaa, niin palvovat ne jotakin hullua tai kiveä tai kasvia. [Alituisesti saarnaamalla sitä vastaan voidaan kunnioitus tukahuttaa ja kiihoittaa julkeus huippuunsa, mutta vaistoa ei voida milloinkaan kokonaan hävittää.] Mutta kunnioituksen oikea opettaminen tarkoittaa sen kohdistamista oikeihin henkilöihin ja esineihin ennen kaikkea asettamalla nuorison opettajiksi henkilöitä, joita sen täytyy rakastaa ja kunnioittaa; sitten kokoamalla sen hyväksi menneiden aikain historiasta kaikki, mitä on ollut arvokkainta ihmistoiminnassa ja ihmistunteissa, ja aina kiinnittämällä sen huomiota moisiin esikuviin ja tekemällä niistä sen kilvoittelun etevin päämaali, ja lopuksi antamalla sen, mikäli se saattaa tapahtua, oikeudenmukaisesti tuntea, kuinka mitättömiä sen oma voima ja tieto ovat siihen verrattuina, mitä muut ovat kyenneet suorittamaan.

Sääliä pitää toiselta puolen pääasiallisesti opetettaman tekemällä siitä rohkeuden vertainen kunnia-asia ja suomalla sille yhtä suurta arvoa, koska se itse asiassa onkin rohkeuden lisä ja todiste, niin että koulun kirjoittamattomassa laissa pidetään yhtä häpeällisenä julmuutta kuin pelkurimaisuuttakin. Miehelle sopimattomaksi rikokseksi pitää leimattaman heikommalle olennolle saatettu tuska, ja jokaista tilaisuutta pitää käytettämän nuorison totuttamiseksi velvollisuutensa mukaisesti antamaan käytännöllistä apua, ja sen tutustuttamiseksi niihin todellisiin suruihin ja onnettomuuksiin, joita niiden on niin vaikea käsittää, jotka riemuiten astuvat elämään, kärsimyksistä mitään tietämättä.

Kunnioitusta ja sääliä tulee meidän siis ennen kaikkea opettaa, ja näiden ominaisuuksien lisäksi, ikäänkuin niiden siteeksi ja vartijaksi, totuutta henkeen ja puheeseen, ajatuksiin ja mielipiteisiin. Totuutta, vakavaa ja syvää totuutta, pitää tavoiteltaman kuin aarretta ja varjeltaman kuin ruunua.

Tällainen totuuden teroittaminen, niin että se lopulta muuttuu tavaksi, on opettajan tärkeimpiä tehtäviä; ja sen pitää sisältymän kaikkiin kasvatuksen osiin. Ensiksikin täytyy teidän totuttaa lapsenne noudattamaan suurta tarkkuutta kaikissa esittämissään selonteoissa; se on nimittäin sekä kunnianasia että kieliharjoitus ja saattaa heidät kilpailemaan, ken totuuden paraiten puhuisi, katsoen sekä itse siihen tapahtumaan, joka heillä on kerrottavanaan tai esitettävänään, niin ett'eivät he salaa eivätkä liioittele mitään, että heidän käyttämiensä sanojen täsmällisyyteen; ja täten tekevät he totuuden täydellisen kielen koetuskiveksi — mikä se itse asiassa onkin — ja antavat siveellisen tarkoituksen voiman sanojen huolittelulle ja taiteelle, minkä jälkeen he sovittavat tämän tarkkuuden myös ajatuksen ja havainnon kaikkiin tapoihin, niin että he aina ajattelevat asiat ja esineet sellaisiksi kuin ne todellisuudessa ovat ja näkevät ne sellaisina kuin ne todellisuudessa ovat, mikäli se on meidän vallassamme. Ja paljon on meidän vallassamme, sillä kaikki väärät ajatukset ja kaikki väärät huomiot johtuvat etupäässä siitä, että me ajattelemme sellaista, mikä ei meitä koske ja katselemme sellaista mitä meidän tekee mieli nähdä, sellaisen asemasta, mitä meidän tulisi nähdä.

"Älä puhu muusta kuin siitä, minkä tunnet; älä ajattele muuta kuin sitä, mitä sinulla on edellytyksiä ajatella oikein; äläkä katsele vain sellaista, josta pidät, jos on muutakin nähtävänä": tämä on se oppi, joka on painettava nuorisomme mieliin, ja etupäässä meidän oman esimerkkimme ja itsehillintämme avulla. Älä milloinkaan opeta lapselle sellaista, mistä et itse ole varma; ja ennen kaikkea, jos sinä pyrit sen aivan nuorena ollessa painamaan jotakin sen mieleen, jotta nuoruuden herkkyys ja varhainen yhdistämiskyky sen sinne sitoisivat irroittamattomaksi, niin hanki ensin varmuus siitä, ett'et vain valhetta siten pyhittäisi. On aina olemassa enemmän ehdotonta, riidatonta tietoa kuin lapsi voi sen kyvyille soveltuvana oppia, ja siksi ei ole välttämätöntä opettaa sille mitään epäiltävää. On parempi sen jäädä tietämättömäksi tuhansista totuuksista kuin että yksikään valhe pääsee juurtumaan sen sydämeen.

Tästä ja monista muista syistä tulee kasvatuksen pää-asiallisimpina aineina lähinnä historiaa olla luonnontieteet ja matematiikka; mutta näihin opinnoihin katsoen tulee teidän jakaa koulunne kolmeen ryhmään: yksi lapsille, jotka todennäköisesti ovat tuomitut elämään kaupungeissa, yksi lapsille, jotka tulevat elämään maalla ja yksi niille, jotka tulevat elämään merellä; näille viimeksimainituille aijottujen koulujen tulee luonnollisesti aina sijaita rannikolla. Lapsille, joiden elämä tulee kulumaan kaupungeissa, tulee opetusaineina, mikäli heidän taipumuksensa ja lahjansa sallivat, olla matematiikka ja taiteet; lapsille, jotka tulevat elämään maalla, pitää aineina oleman lintujen, hyönteisten ja kasvien luonnonhistoria ynnä maanviljelys käytännöllisesti opittuna; ja merimiehiksi varttuville lapsille tulee aineiden olla fysillinen maantiede, tähtitiede sekä merikalojen ja merilintujen luonnonhistoria.

94. Rikosta ei voida estää rangaistuksella; se on aina keksivä jonkun rankaisemattoman, paljastumattoman muodon tai ilmauksen. Rikosta voidaan varmasti ehkäistä vain siten, ett'ei kukaan ihminen pääse kasvamaan rikokselliseksi; — hävittämällä tahdon syntiin, eikä vain sitä rankaisemalla sitten kun synti on tehty. Rikokset, suuret ja pienet, voidaan varmasti ehkäistä vain kasvatuksella — ei yksin järjen kasvatuksella, joka monissa ihmisissä menee aivan hukkaan, toisissa vaikuttaen vahingollisesti, vaan sydämen kasvatuksella, joka on yhtä hyvä ja yhtä tarpeellinen kaikille.

95. Milloin luulette lapsen kasvatuksen alkavan? Kuuden kuukauden vanhana voi se vastata hymyyn hymyllä ja kärsimättömyyteen kärsimättömyydellä. Se osaa tehdä huomioita, nauttia ja kärsiä syvästi ja jossain määrin tajunnallisestikin. Luuletteko ehkä, ett'ei se huomaa mitään eroitusta siinä, vallitseeko oivallinen järjestys kodissa ja onko kaikki siellä tyyntä ja hiljaista, ovatko sen isän ja äidin kasvot rauhalliset, onko sen korva tottunut heidän lempeisiin ääniinsä ja puhuttelevatko vieraatkin sitä ystävällisesti; vai heittelevätkö sitä sylistä syliin kovat ja välinpitämättömät tai turhamieliset ihmiset rappeutuneen talouden synkässä ympäristössä tai riehakkaan kodin meluavassa hälinässä? Siveelliset taipumukset määrätään, siitä ei voi olla epäilystä, etupäässä juuri näinä ensimäisinä mykkinä vuosina. Erikoisesti luulen minä puolestani, että tyyneys ja rauha ja sellaisten esineiden poistaminen, jotka huvittamalla lasta voivat vähentää sen tarkkaavaisuutta, niin että se häiriintymättä voi kiinnittää huomionsa pienimpiinkin näkyviin esineihin ympärillään, ovat suuressa määrin omiansa muodostamaan osan sen parasta ajatusvoimaa.

96. Väistämättömänä lakina meidän heikolle inhimilliselle luonnollemme on, että taivas pakottaa sen ehdottomasti varhaisimman nuoruutensa kehitysaikana käyttämään mielikuvitustaan yhtä paljon kuin keuhkojaan ja sääriään; — että sen on pakko kehittää keksimiskykyään kuten linnun siipiään; — ett'ei minkään lahjoittamasi leikkikalun tuottama ilo voita sitä iloa, jonka lapset tuntevat kuvitellessaan olemattomia; eivätkä opettavimmatkaan tarinat, joita sinä saatat sepittää heille maailman ihmeistä, milloinkaan saavuta sitä mielenkiintoa, joka sisältyy lahjakkaan lapsen itsensä laatimaan kertomukseen ruusunlehden haaksirikosta puron pyörteissä.

Erään ihmeellisimpiä todistuksia lapsen tarpeesta saada kehittää keksimis- ja uskomiskykyään — sen besoin de croire, joka käy sen besoin d'aimer'in edellä — näet sinä siinä tavassa, millä sinä hävität niiden mielestä jonkun leikkikalun elävyyden antamalla sen noudattaa liian läheltä todellista elämää. Et koskaan näe lapsen valitsevan suosikikseen koneellista rottaa, joka osaa vipeltää yli lattian, tai villakoiraa, joka haukkuu — tai taitoniekkaa, joka hyppii terästangoilla. Lapsi rakastuu liikkumattomaan esineeseen, rumaan esineeseen, usein myös sellaiseen esineeseen, joka meistä näyttää kokonaan turhanpäiväiseltä. Pieni serkkuni Lilly otti eräänä päivänä nukekseen puunpätkän, jonka päässä oli pyöreä oksa, — hoiteli sitä mitä huolellisimmin en tiedä kuinka monen sairauden aikana, ja siinä erikoisen tärkeässä tilaisuudessa, jolloin nukelle oli tehtävä uusi yöpuku, taivutti hän äitinsä pään lähemmäksi, uskoakseen hänelle kainosti kuiskaten seuraavaa: "Äiti, ehkä on parasta, ett'ei tehdä lainkaan hihoja, koska ei Bibseyllä ole käsiä, eikä se sentähden niistä pitäisi."

97. Älä luule voivasi tehdä tyttöä viehättäväksi tekemättä häntä onnelliseksi. Sinä et voi millään tavalla muuttaa hyvän tytön luontoa — sinä et voi millään tavalla tukahuttaa niitä vaistoja, jotka kutsuvat häntä rakkauteen ja ponnistuksiin — ilman että se lähtemättömin kirjaimin kaivertuu hänen kasvoihinsa ja tuo niihin kovuuden, joka on sitäkin tuskallisempi nähdä, kun se ryöstää kirkkauden viattomuuden silmistä ja sulouden hyveen otsalta.

Naisellisten kasvojen täydellinen sulous voi johtua ainoastaan siitä ylevästä rauhasta, joka perustuu onnelliseen ja hyödylliseen elämään — hempeäin muistojen täyttämään, ja tämän rauhan yhtymisestä siihen vieläkin ylevämpään lapsellisuuteen, joka on yhä täynnä luottamusta ja lupausta; — joka samalla kainona ja iloisena aina herättää toivon yhä paremmista voitoista ja saavutuksista. Siellä ei ole vanhuutta, missä tämä lupaus on vielä säilynyt.

Sinun velvollisuutesi on siis ensiksi kehittää hänen ruumiillista olemustaan, ja sitten, mikäli hänen vahvistuvat voimansa sallivat, täyttää ja kasvattaa hänen sieluansa kaikella sillä tiedolla ja kaikilla niillä ajatuksilla, jotka ovat omiansa tukemaan hänen luonnollista oikeudentunnettaan ja jalostamaan hänen luonnollista rakkaudenvaistoaan.

Kaikkea sellaista tietoa on hänelle annettava, joka tekee hänet kykeneväksi ymmärtämään, jopa avustamaankin miesten työtä; mutta sitä ei ole annettava vain paljaana tietona, — ei niin kuin olisi se tai voisi olla hänelle oppi-aineena, vaan ainoastaan opastuksena tunteelle ja arvostelulle. Hänen ylpeytensä tai täydellisyytensä päämääränä ei sillä seikalla sellaisenaan ole mitään merkitystä, osaako hän useita kieliä vaiko vain yhtä; mutta erinomaisen tärkeätä on, että hän osaa olla hyväntahtoinen muukalaista kohtaan ja että hän ymmärtää vieraan kielen kauneuden. Ei merkitse mitään hänen omaan arvoonsa tai hänen omaan arvokkaisuuteensa nähden, tunteeko hän tätä tai tuota tiedettä; mutta erinomaisen tärkeätä on, että hän on hankkinut itselleen tavan ajatella oikein, että hän tajuaa luonnonlakien tarkoituksen, väistämättömyyden ja rakkauden ja että hän voi seurata ainakin yhden tieteellisen tutkimusalan polkuja aina sen nöyryyden laakson kynnykselle asti, jonne vain viisaimmat ja jaloimmat miehet pääsevät, tunnustaen ijäti olevansa vain lapsia, jotka poimivat kiviä rajattomalta rannalta. Ei merkitse paljoa, kuinka monen kaupungin aseman hän tuntee tai kuinka monen tapahtuman vuosiluvusta tai kuinka monen kuuluisan henkilön nimestä hän on selvillä — ei ole lainkaan kasvatuksen tarkoituksena tehdä naisesta hakemistokirjaa; mutta erinomaisen tärkeätä on, että hän oppii koko olemuksellaan tunkeutumaan siihen historian kohtaan, jota hän lukee, eloisasti ja voimakkaasti toistamaan sen tapahtumat omassa kirkkaassa mielikuvituksessaan, tarkalla vaistollaan tajuamaan sen kiihkeät kohtaukset ja näytelmälliset suhteet, jotka historiankirjoittaja liian usein himmentää omilla mietelmillään ja rikkoo omilla järjestelyillään; hänen tulee havaita jumalallisen palkinnon salattu tasapuolisuus ja läpi pimeydenkin nähdä sen tulikutomuksen kohtalokkaat langat, jotka sitovat hairahduksen sovitukseen. Mutta ennen kaikkea tulee hänen oppia avartamaan tunne-alttiutensa rajoja, kunnioittaen sitä historiaa, joka ikuisiksi ajoiksi muodostuu sen silmänräpäyksen kiitäessä ohi, missä hän itse rauhassa elää, ja sitä nykyistä onnettomuutta, jota, jos hän vain oikein siitä huolehtisi, ei enään senjälkeen esiintyisi. Hänen pitäisi kuvitella, mitä vaikutusta sillä saattaisi olla hänen ajatuksiinsa ja käyttäytymiseensä, jos hänet joka päivä asetettaisiin katselemaan kärsimyksiä, jotka eivät sen takia ole vähemmän todellisia, että ne ovat kätkettyjä hänen katseiltansa. Hänen tulisi edes joten kuten oppia näkemään sen pienen maailman mitättömyys, missä hän elää ja rakastaa, verrattuna siihen maailmaan, missä Jumala elää ja rakastaa; — ja juhlallisesti tulisi häntä opettaa pyrkimään siihen, ett'eivät hänen hurskaat ajatuksensa olisi heikkoja niiden seikkojen lukuun nähden, jotka niihin sisältyvät, tai ett'ei hänen rukouksensa olisi veltompi silloin kun hän pyytää hetkellistä lievitystä puolisonsa tai lapsensa tuskiin, kuin silloinkaan kun hän rukoilee niiden monien puolesta, joilla ei ole ketään rakastavaa olentoa hoivanaan ja "kaikkien niiden puolesta, jotka ovat epätoivossa ja raskautetut".

98. Huolimatta kaikesta siitä ulkokultaisuudesta, johon julmat, typerät tai kavalat ihmiset tekevät itsensä vikapäiksi alituisesti puhuessaan "velvollisuudesta tyytyä siihen osaan, jonka Kaitselmus on kullekin määrännyt", on sentään hitunen syvintä ja pyhintä totuutta tässä sanassa, ja siitä saa se sen voiman, joka sillä vieläkin on, vaikka sitä lakkaamatta hokevatkin säälimättömät ja ymmärtämättömät huulet ja vaikka sen kätkevätkin syvyyksiinsä epäilevät ja katkeroituneet sydämet.

Ell'ei tosiaankaan tehtäisi vähintäkään yritystä heidän varhaisimman kasvatuksensa aikana määritellä, mihin toimiin kansan nuorukaisista kukin yksilöllisesti soveltuu, tai ell'ei lainkaan huolittaisi asettaa niitä, jotka eittämättömästi ovat osoittaneet kykyä erikoisiin tehtäviin, niille paikoille, jotka he parhaiten voivat täyttää — niin silloin olisi mitä julkeimpia ja hävyttömimpiä tapoja, millä voidaan Jumalan nimeä väärin käyttää, sanoa hurjan kilpailun ja taistelun aikaansaamaa yhteiskunnallisen järjestyksen ja elämän surkeata sekamelskaa Kaitselmuksen työksi. Mutta jos oikealla hetkellä vakavasti yritetään hankkia nuorisolle, sen kykyjen mukaan, työtä, johon se parhaiten soveltuu, luulen minä lopulta sen järjestelmän osoittautuvan parhaaksi, joka vähiten herättää ajatuksia yhteiskunta-elämän tulevasta tavattomasta edistyksestä.

Edistyksen oikea tarkoitus, jota ei ihmisten voiman ja onnen nimessä voida kieltää, ei ole korkeampien asemien ja arvojen valloittamiseksi käydyn taistelun telmeessä ja levottomuudessa, vaan siinä, että asteettain parannetaan keinoja sen elämän tarkoituksen täyttämiseksi, jonka olemme valinneet tai jonka olosuhteet ovat meille määränneet. Minä luulen sentähden, ett'ei työmiehen kunnianhimon päämääränä pitäisi oleman mestariksi pääseminen, vaan jokapäiväinen yhä hienostuneemman ja yhä esikuvallisemman taitavuuden hankkiminen omassa ammatissaan, palkkansa säästeliäs käyttäminen, niin että hän vähitellen rikastuttaisi ja somistaisi kotiansa yhä valikoidumpaan, vankempaan ja mukavampaan suuntaan, ja että hän kykenisi varaamaan onnellisen vanhuutensa täydelliseksi turvaksi summan, joka tekisi hänet riippumattomaksi vain sairaille ja rutiköyhille tarkoitetusta avusta, ja joka myös riittäisi auttamaan hänen lapsiaan sellaiseen asemaan elämässä, mikä vastaisi hänen omaa asemaansa. Ell'ei hänen palkkansa riitä kaikkeen tähän, on se suhteettoman pieni; mutta jos se on saavuttanut tämän oikeudenmukaisen korkeuden, en minä luule hänen ajautuvan, tulojen mahdollisesti kasvaessa suotuisten liike-olojen vallitessa tai jakamalla voiton mestarinsa kanssa, kuumeenomaiseen toimintaan elinehtojensa täydelliseksi muuttamiseksi ja ryhtyvän melkein välttämättömänä seurauksena edellisestä viettämään päiviänsä tuskallisessa tyytymättömyydessä oloihinsa ja lohduttomassa jokapäiväisen elämänsä halveksunnassa, koska ei mikään tuleva menestys voisi korvata hänelle kaikkea tätä. Minä pysyn tässä uskossani sitäkin suuremmalla syyllä, kun, vaikka otaksuisimmekin asteettaisen nousun yhteiskunnallisessa asemassa kaikille niille henkilöille mahdolliseksi, jotka käyttäytyvät oikein, kokemukseni ei johda minua luulemaan, että tuo ylennys sellaisenaan, jos se saavutettaisiinkin, edistäisi heidän onneansa.

99. Ota meren rannalta kourallinen pikkukiviä, jotka kaikkia samalla lailla kohteleva meri on hyökyaaltojensa veljellisellä tasapuolisuudella kasvattanut kaikki eroituksetta pyöreiksi, ja sinä olet havaitseva hyvin pienen eroituksen jalojen ja arvottomien kivien välillä. Mutta se ankara kasvatus, jonka jalokiviseppä niille antaa, kertoo sinulle toisenlaisen tarinan. Halvinkin kivi siitä parantuu, mutta jaloin tulee niin paljon arvokkaammaksi, ett'et sinä enää voi lukea niitä molempia samaan ryhmään. Kauniit suonet ja värit ovat nyt kaikki kirkastuneet, ja niin voimakas on tässä luonnon pyrkimys, ett'ei hiominen ainoastaan osoita, mikä kivistä on paras, vaan että se paras on juuri ihanimmaksi hiottavissa. Sinä et ainoastaan havaitse, että sellaisilla kivillä on enemmän arvoa kuin toisilla, vaan sinä näet myös selvemmin tämän arvon enemmyyden; ja jota vähemmän kivellä on arvoa, sitä huonommin näet sinä sen vähänkin, mikä sillä on.

Mutta se kasvatuksen laki, joka tavalliselle ylpeydelle tuottaa suurinta surua, on se, että kaikki sen voitot kasvavat korkoa korolle, niin että jota pitemmälle työssämme ehdimme, sitä kauvemmaksi jättää jokainen hetki meidät niistä nerokkaammista henkilöistä, joiden kanssa me alkuaan samanlaisten olosuhteiden vallitessa läksimme taipaleelle. Kaksi lasta käy koulua käsi kädessä ja tavaa puolisen tuntia samaa sivua. Koko ikänänsä eivät he sitten enää tavaa samaa sivua. Toinen on pian sivun edellä — kaksi sivua, kymmenen sivua — ja vaikka molemmat tekevät yhtäläisesti työtä, suurenee välimatka alituisesti — lasten syntyessä ei sitä ollut lainkaan olemassa, niiden kuollessa on se suunnaton.

Tässä saatat sinä eroittaa oikean kasvatuksen väärästä. Väärä kasvatus on ihana ja suloinen, se lämmittää sinua ja saa sinut päivä päivältä ajattelemaan yhä parempaa itsestäsi. Kun sitä vastoin oikea kasvatus on kuolettavan kylmä, sen kilvessä on Medusan pää ja se saa sinut päivä päivältä ajattelemaan itseäsi yhä mitättömämmäksi.

100. Alituisesti kuulen minä tuota kummallista puhetta, että "kuinka vaikeata onkaan saada ihmiset maksamaan kasvatuksestaan!" Ajattelisinko minä niin! Panetko sinä lapsesi maksamaan kasvatuksestaan tai ajatko sinä sen niihin pakolla ja ilmaiseksi. Ethän sinä odota heidän maksavan sinulle opetuksestaan muulla tavoin kuin tulemalla hyviksi lapsiksi. Miksi vaadit siis, että talonpoika maksaisi kasvatuksestaan muulla tavoin kuin tulemalla hyväksi, kelvolliseksi mieheksi? — Luulisinpa, että siinä on maksua kylliksi, jos me vain pääsemme siitä selville. Maksua kylliksi sekä hänelle että meille. Sillä siinä on jälleen yksi suuria kansallisia erehdyksiämme, että ihmiset aina pitävät kasvatusta keinona paremman toimeentulon hankkimiseksi. Kasvatus ei ole mikään tuottava kauppa, vaikka se on kylläkin kallista; eivätkä sen parhaatkaan saavutukset tuota milloinkaan mitään rahanarvoista. Ei mikään kansa ole konsanaan ansainnut leipäänsä ei suurilla taiteillaan eikä suurella viisaudellaan. Mutta kylläkin pienemmillä taiteillaan tai teollisuudellaan ja käytännöllisillä tiedoillaan; sen jaloa oppia, sen jaloa viisautta ja sen jaloa taidetta täytyy aina ostaa aarteena, mutta niitä ei voida koskaan myydä väestön elatukseksi. Sinä et opi elääksesi — sinä elät oppiaksesi. Sinun velvollisuutesi on uhrata ja uhrautua kansakunnan kasvatukselle, eikä siten tuottaa enemmän rahaa, mutta parempia — ihmisiä; — mahdollisimman paljon hyviä ja kunniallisia kansalaisia. Heissä on sinun "rahojesi arvo".

101. On vapautta ja vapautta. Tuo virta tuolla, niin kristallinkirkas ja nuolennopea, jonka kuohu temmeltää ilmassa kuin metsävuohen varsain valkoinen lauma, on kyllä vapaa, Nyt katoaa se rannattomiin, rajattomiin rämeihin — tihkuu näkyviin taas, matalana ja hitaana, aina mistä sitä vain haluttaa, väliin sieltä, väliin täältä, myrkyllisten kaislojen ja poreilevan liejun keskeltä — se on yhä vapaa. Valittavinamme ovat kumpikin laji vapautta — kumisevan kallioseinän ahtaus tai hyllyvän hiekan mykkä ja muodoton ranta…

Tahdotko lähettää lapsesi — tahdotko tosiaankin — huoneeseen, missä on pöytä katettu makein viinin ja hedelmin — joista toiset myrkytettyjä, toiset eivät? Ja voitko sanoa: "Valitse vapaasti lapsukaiseni! On niin hyödyllistä sinulle saada valita vapaasti; se kehittää sinun luonnettasi — yksilöllisyyttäsi! Jos valitset väärän maljan tai väärän hedelmän, kuolet sinä ennen päivän laskua, mutta sinä olet hankkinut itsellesi vapaan lapsen arvon."

Tuntuuko sinusta tämä kysymyksen tahalliselta kärjistämiseltä? Mutta minä sanon sinulle, sinä vapauden ihailija, ett'ei ole valintaa, joka ei samaten koskisi elämää tai kuolemaa. Mikään teko ei ole mahdollinen, mikään teon valinta ei ole mahdollinen väärän teon, väärän valinnan tuomatta mukanaan myrkkyä, joka sitten ijäksi on jäävä suoniisi. Et ikinä voi enää sen jälkeen tulla siksi, miksi sinä olisit voinut tulla, ellet olisi tehnyt sitä tai valinnut tätä. Sinä olet "kehittänyt luonnettasi", ehkä! Et suinkaan! Jos valitsit väärin, turmelit sen, ja vielä ikipäiviksi! Useasti olisi ollut sinulle parempi, että tulikuuma rautakanki olisi iskenyt sinuun ja heittänyt sinut pois siltä paikalta, poltettuna ja avuttomana, kuin että sinä valitsit niinkuin valitsit. "Sinä olet menettelevä paremmin seuraavalla kerralla!" Ei. Seuraavaa kertaa ei tule koskaan. Seuraavalla kerralla esiintyy valinta vallan toisessa muodossa — koskee vallan toisia asioita — ja sinä itsekin olet heikompi kuin ennen sen pahan takia, johon lankesit, kuten valintakin on oleva epäilyttävämpi kuin koskaan ennen sumentuneen katseesi takia. Ei kukaan tule viisaammaksi eikä väkevämmäksi tekemällä sitä, mikä on väärin. Sinä tulet viisaammaksi ja väkevämmäksi vain tekemällä sitä, mikä on oikein, joko sinua siihen sitten pakotetaan tai ei; tärkeintä, yksinään välttämätöntä on tehdä niin, minkälaisen pakon alaisena tahansa, siksi kunnes voit tehdä sen ilman pakkoakin. Mutta silloin oletkin sinä mies.

"Mitä!" saattaisi joku itsepäinen nuorukainen ehkä epäillen väittää —; "eikö kukaan viisastu tekemällä sitä, mikä on väärin? Enkö minä paraiten opi tuntemaan maailmaa kokemalla, mitä siinä on pahuutta ja katumalla sitä? Enkö minä ole tällaisenanikin oppinut paljon hairahduksistani?" Se ponnistus, joka sai sinut jälleen osaksi parantumaan, maksoi todellisuudessa kalliin hinnan; se ajatustesi osa, joka sai sinut huomaamaan hairahduksesi, maksoi kalliin hinnan. Äly ja voima, jotka sinulle jäivät ja joita sinä käytit oikein, saavat palkintonsa; ja tuskastasi ja katumuksestasi ja tutustumisestasi hulluuden ja synnin hahmoihin opit sinä kyllä jotakin; kuinka paljon vähemmän sinä olisit oppinut, jos sinä olisit aina pysynyt oikealla polulla, sitä ei voida konsanaan ratkaista, mutta varmaa on, että se on vähemmän. Vapaa valintasi hävitti sinulta aivan yksinkertaisesti paljon elämää ja voimaa, joita sinä et koskaan enää voi voittaa takaisin. On totta, että sinä nyt tunnet sian tavat ja ravan maun, mutta etkö usko, että isäsi olisi voinut opettaa sinut tuntemaan parempia tapoja ja miellyttävämpää makua, jos olisit pysynyt hänen talossaan, ja että se tieto, jonka menetit, oli paljoa suurempi ja suloisempi kuin se, jonka voitit? Mutta "vapaus kehittää minun yksilöllisyyttäni!" Yksilöllisyytesi on Jumala sinulle antanut ja se riippuu sinun rodustasi; ja jos sinun yksilöllisyytesi on sellainen, että siitä kannattaa puhua, et sinä tarvitse vapautta. Sinä tarvitset vain pakopaikan, missä voit työskennellä, ja rauhaa ja valoa — et mitään muuta — siinä vain sinun ehdottomat tarpeesi; jos enempää vaadit, ei se suinkaan enää koske vapautta, vaan ohjausta, opetusta, nuhdetta ja osanottoa. Mutta ell'ei sinulla ole varsinaista yksilöllisyyttä, jos sinulta puuttuu todellista luonnetta tai ell'ei sinussa kuohu oikea pyrkimys, silloin tahdot sinä kyllä olla vapaa. Sinä alat aikaisin ja poikana sinä jo vaadit ollaksesi mies ja miehenä luulet sinä olevasi yhtä hyvä kuin kuka tahansa. Sinä valitset vapaasti syödäksesi, vapaasti juodaksesi, vapaasti kompastuaksesi ja kaatuaksesi ja lopulta vapaasti kirotaksesi itsesi ja kuollaksesi. Kuolema on ainoa todellinen vapaus, mikä on meille mahdollinen, ja se on täydellistä vapautta — se on lupa jokaisen mädäntyvän ruumiin hiukkasen irtautua viereisistä hiukkasista ja pitää huolta vain itsestään. Sinä nimität sitä lihan "turmelukseksi"; mutta ennen kuin siihen tullaan, on koko vapaus samanlaista sielun turmelusta. Sinä vaadit ajatuksen vapautta; mutta ell'ei sinulla ole riittävää aihetta ajattelemiseen, ei sinulla myöskään ole ajattelemisen tarvetta; ja jos sinulla on riittävää aihetta, ei sinulla kuitenkaan ole tarvetta ajatella väärin. Vain yksi ajatus on sinulle mahdollinen, jos olet viisas, ja se on — että vapautesi on geometrisessä suhteessa tyhmyyteesi.

"Mutta eikö meidän ole kiittäminen yksinomaan ajatuksenvapauttamme koko aikamme edistyksestä ja toiminnasta?" Jossakin määrin on meidän niistä — siitä hyvästä, mikä meissä on — kiittäminen useiden valheiden paljastamista ja pääsemistämme pahan pauloista. Mutta tästä ei meidän tule olla kiitollisia vapaudelle, vaan vapautumisellemme paheista ja julmista valtijoistamme. Jalot miehet ovat uskaltaneet ryhtyä tutkimaan valheita, joita oli kauvan julistettu, ei siksi, että nämä miehet olisivat olleet vapaa-ajattelijoita, vaan siksi, että he olivat niin rehellisiä ja syvällisiä ajattelijoita, ett'ei valhe enää voinut jäädä heiltä huomaamatta. Ajatuksen tai sen ilmaisujen supistaminen vainon avulla on luonnollisesti vain yksi muoto väkivaltaa, jota saattaa puolustaa tai ei, kuten kaikkea muutakin väkivaltaa, aina sen henkilön luonteen mukaan, jota se kohtaa, ja niiden jumalallisten ja ikuisten lakien mukaan, joihin se nojaa tai joita se loukkaa. Meidän ei pidä polttaa ihmistä elävältä vain siksi, että hän sanoo Atanasiuksen uskontunnustuksen loukkaavan kieli-opin sääntöjä, eikä anastaa piispalta hänen palkkaansa vain siksi, että joudumme hänen kanssaan väittelyssä tappiolle; mutta ei meidän myöskään tule sallia juopuneiden miesten hoilata kadulla öiseen aikaan. On paljon totta siinä Millin tutkielman osassa "Vapaudesta", joka käsittelee ajatuksen vapautta; useita tärkeitä totuuksia on siinä kauniisti esitetty, mutta monta, jotka ovat vähintäin yhtä tärkeitä, on jätetty pois, ja vaaka kallistuu sen tähden epätasaisesti. Sanan vapauden tulisi suuren kansan keskuudessa muodostua samanlaiseksi kuin sivistyneessä seurassa, missä kyllä vallitsee puhevapaus, mutta missä ei kirkuminen eikä reuhaaminen kävisi päinsä; tai samanlaiseksi kuin tavallisessa neuvoskunnassa missä kuunnellaan kuuntelemisen arvoisia miehiä sopivaan aikaan ja määrätyin rajoituksin. Se määrä vapautta, jonka sinä oikeuden ja kohtuuden mukaan voit luovuttaa sille tai tälle ihmisjoukolle, on tavallisesti kääntäin verrannollinen sen pyrkimykseen saada se; ja yleinen sivistys tai järjestykseen kutsuminen olisivat sangen usein paikallaan tässä meidän Englannissamme. Muutoin on vapauden hyviä vaikutuksia tai vahingollista höllyyttä punnitessa mahdotonta ratkaista, mikä johtuu rajoituksesta ja mikä johtuu hillittömyydestä tai missä on niiden oikea raja. Minä kiukustuin kerran pari kesää sitten varsin ankarasti Skotlannissa sen tähden, että Atholin herttua esti minut tutkimasta Glen Tiltin gneissi- ja liuskakivimuodostumia ajalla, joka olisi minulle paraiten sopinut; mutta lopulta minä ne kuitenkin näin ja kaikessa rauhassapa vielä, ja juuri tuosta estelystä, joka minua suututti, riippui todennäköisesti se seikka, että ne vielä olivat paikoillaan, ja ettei mikään roisto-osakeyhtiö ollut räjäyttänyt niitä ilmaan; jota vastoin Loch Katrinen ja Geneve-järven "vapaat" tiet ja lahdelmat on iki-ajoiksi halveksien sotkettu ja hävitetty, ei jonkun herttuan, vaan kymmenien tuhansien typeräin tyrannien toimesta.

Joku rovasti tai tuomiokapituli saattaa siis ehkä väärin määrätä minut maksamaan pari penceä sen tai tämän tuomiokirkon näkemisestä; — mutta sinun vapaa roskajoukkosi repii tornit ja kaikki aivan minun kuuluvissani, enkä minä koskaan enää pääse näkemään mitään. Ja ell'en minä pääsekään rotkon graniittikerrostumille asti, tulee niiltä joka tapauksessa virta alas minun luokseni Garryyn, puhtaana ja iloisena; mutta Beddington Parkissa estää minua etenemästä jonkun rakennuskeinottelijan hiljattain pystytetty lauta-aitaus; ja kirkkaan Wandelin (Popen "sinisen läpikuultavan Wandelin"), jonka vesi on yhtä jumalallista kuin kastalialaisen lähteen, täyttää vapaa yleisö vanhoilla kenkärajoilla, inhoittavilla saviastianpalasilla ja tuhkalla.

102. Kaksikymmentä vuotta sitten ei ollut viehättävämpää alankomaamaisemaa koko Etelä-Englannissa tai vienon inhimillisen leimansa ja elämänsä takia liikuttavampaa näkyä maailmassa kuin seutu, joka välittömästi koskettaa Wandelin lähteitä ja sulkee piiriinsä Addingtonin matalan nummen ja Beddingtonin ja Carshaltonin kylät kaikkine lammikoineen ja virtoineen. Ei koskaan laulanut väsymättömin huulin kirkkaampi ja jumalallisempi vesi kädestä, "joka langettaa sateen taivaasta"; eivät loistaneet koskaan laitumet keväisin eloisampaa kukkaisuhkeutta; ei ilahuttanut koti ihanammin vaeltajan sydäntä rauhallisen ylpeällä iloisuudellaan, jota koetettiin kätkeä, mutta joka siitä huolimatta tuli täydelleen ilmi. Tienoot ovat nykyäänkin (1870) vielä yleisissä karkeammissa piirteissään melkein muuttamattomat; mutta täysissä tosissani väitän minä, ett'en ollut koskaan nähnyt mitään niin ankaran tragillisessa mielessä kaameaa — en edes Pisan rämeillä — en Campagnan haudoilla — en Torcellon hiekkasaarten rannoilla — kuin ne hitaasti silmiin hiipivät näyt, jotka veltto, välinpitämätön, eläimellinen huolimattomuus ja hoidon puute päästävät peittämään tämän viehättävän, jalon englantilaisen maiseman kauneutta; eikä olekaan minusta mikään herjaus eikä jumalattomuus, ei mikään järjetön väite eikä häpeällinen ajatus vastenmielisempi eikä kuohuttavampi, käyttäessäni parasta arvostelukykyäni sen ajatuksen ja tarkoituksen selvittämiseksi, kuin se inhoittava saastutus, joka on tullut näiden lähteiden osaksi niistä juovain ihmislaumain puolelta. Juuri siihen, missä kirkas vesi, värisevänä ja tahratonna kuin puhdas valo laskee Carshaltonin lammikkoon ja kaivaa itselleen säkenöivän uoman someroon läpi sulkamaisen ruohon, joka keinuu ja nuokkuu, levittäen kaikkialle syviä, läpikuultavan kirkkaita juoviaan, jotka ovat kuin sammaleenväriseen helopiihin juotettuja kalcedonikiviä ja joiden sekaan on sinne ja tänne siroiteltu valkeita vesileinikköjä tähdiksi; juuri siihen, missä ensimäiset ojanteet kuplivat ja solisevat, juuri siihen syytävät lähettyvillä asuvat ihmisheittiöt katujensa ja talojensa saastan; lokaläjänsä ja rupajätteensä ja vanhan metalliromunsa ja mädät vaaterääsynsä; sillä koska ei heillä ole kylliksi tarmoa viemään törkyään muualle tai säädyllisyydentuntoa tarpeeksi kaivamaan sen maahan, heittävät he sen virtaan levittämään myrkkyään, joka irtautuu ja kulkee kauvas kaikkiin niihin paikkoihin, joihin Jumalan tarkoitus oli tämän veden mukana lähettää iloa ja terveyttä. Ja pienessä lammikossa muutamien talojen takana etempänä kylässä, missä toinen lähde porisee, makaavat lähteen ja sen pienen sortuneen kanavan, jonka aikoja sitten kaivoivat ja viitoittivat lempeämmät kädet, rikkoutuneet kivet hajallaan, saastaisen, muurisavesta, kuonasta ja tiilenpalasista muodostuneen läjän alla, jota tuo kirkas vesi kuitenkin pitää pakostakin puhtaana; mutta se ei voi valloittaa kuollutta maata loitompaa, ja toisella puolen ahdistaa ja ympäröi lammikon maatuvaa reunaa inhoittava vaahto, ja niin muuttuu se vähitellen mustaksi liejurinteeksi vuosikausien laiskuuden tuloksena. Puoli tusinaa miehiä voisi kuitenkin yhdessä päivässä puhdistaa nämä lammikot ja istuttaa kukkia niiden rannoille, niin että jokainen kesäisen tuulen henkäys levittäisi virvoittavaa tuoksua ja että jokainen kuin Bethesdan lammikon enkelten liikuttama kimalteleva aalto olisi ihmisten ilmoille tullessaan täynnä parantavaa voimaa. Mutta sitä päivätyötä ei ole koskaan uhrattu eikä luullakseni koskaan uhratakaan; eikä koskaan enään ole ihmissydän iloitseva näistä englantilaisista vesilähteistä.

103. Tiedätkö, mitä on orjuus? Otaksu, että jonkun sivistyneen miehen ottaa joku Barbarian merirosvo vangiksi — että hänet pakotetaan raatamaan peltotöissä, että hänet pannaan kahleisiin, että hänet ruoskien ajetaan työhön aamusta iltaan. Onko hän silti välttämättä orja? Ei suinkaan; hän on vain raa'asti kohdeltu vanki. On kuitenkin olemassa työtä, jota ei mikään Barbarian merirosvo saa häntä tekemään, sellaista työtä nimittäin, jota ei kunniallinen kristitty voi tehdä, ei tahdo tehdä, vaikka hän siitä sitten kärsisi kuoleman. Hänet sidottakoon ja häntä suomittakoon, mutta hän on kuullut puhuttavan eräästä henkilöstä, joka muinoin myös sidottiin ja jota myös suomittiin, mutta joka siitä huolimatta ei ollut orja. Hän ei siis ole orja pienimmässäkään määrässä. Mutta otaksuppas, että hän ryhtyy merirosvon palvelukseen ja asianomaista korvausta vastaan pinnistelee merirosvon airoissa, miten on silloin asian laita? Otaksu vielä, että hän soveliaasta maksusta kavaltaa vankitoverinsa ja että hän itse ryhtyy ruoskaa heiluttamaan sen sijaan että saisi sen lyöntejä maistaa — muuttuu piiskuriksi afrikalaisen käskystä, oltuaan ennen piiskattava — miten on silloin asianlaita? Kaikista typeristä harhaluuloista, joita meidän "yleinen mielipiteemme" suosii, luulen minä typerimmän olevan juuri sen, että orjuutta ei enää muka olisi lainkaan olemassa, jos siitä saa hyvän palkan! Kun itse asiassa juuri se seikka, että siitä maksetaan, tekee sen täydelliseksi. Miehen, jonka toinen on myynyt, tarvitsee olla vain puoliksi orja tai ei ensinkään; mutta mies, joka on itse myynyt itsensä! Hän on juuri oikea orja.

104. Me olemme tyhmiä, anteeksiantamattoman tyhmiä, puhuessamme toisen sukupuolen "paremmuudesta" toisen edellä, ikäänkuin niitä voitaisiin verrata moisissa suhteissa. Toisella on sitä, mitä toiselta puuttuu; toinen täydentää toista, ja sitä täydentää toinen; ne eivät ole missään kohdassa toistensa kaltaisia, ja molempain onni ja täydellisyys on siinä, että toinen pyytää ja saa toiselta, mitä vain tuo toinen voi antaa.

Niiden erilaiset luonteet ovat lyhyesti seuraavat. Miehen voima on toimelias, eteenpäinpyrkivä, suojeleva. Hän on oleellisesti tekijä, luoja, keksijä, puolustaja. Hänen älynlahjansa soveltuvat ajatteluun ja kekseliäisyyteen; hänen tarmonsa seikkailuun, sotaan ja valloitukseen, missä sota on oikeutettu ja valloitus välttämätön. Mutta naisen voima tarkoittaa hallitsemista, eikä taistelemista — eivätkä hänen järjenlahjansa sovellu kekseliäisyyteen eikä luomiseen, vaan lempeään järjestelyyn, ohjaukseen ja päättämiseen. Hän näkee esineiden ominaisuudet, niiden vaatimukset ja niiden paikan. Hänen suurena tehtävänään on jakaa palkinnot: hän ei antaudu taisteluun, mutta hän määrää erehtymättä taistelun seppeleen. Velvollisuutensa ja asemansa suojelevat häntä kaikelta vaaralta ja kiusaukselta. Miehen täytyy ankarassa kamppailussaan ulkona maailmalla alistua kaikkiin vaaroihin ja koettelemuksiin; hänen täytyy taipua epä-onnistuneihin yrityksiin, hänen täytyy kärsiä vääryyttä ja tehdä väistämättömiä erehdyksiä; usein on hänen pakko saada haavoja ja joutua tappiolle; usein johdetaan häntä harhaan, mutta aina täytyy hänen karaistua. Kaikesta tästä suojelee hän kuitenkin naista; hänen taloonsa, jota nainen hoitaa, ei pidä, ell'ei nainen itse ole siihen syypää, minkään vaaran, minkään kiusauksen, minkään erehdyksen tai loukkauksen aiheen tunkeutuman. Siinä on kodin oikea olemus, että se on rauhan paikka; ei vain suoja kaikkea vääryyttä, vaan myös kaikkea pelkoa, kaikkea epäilystä ja kaikkea riitaa vastaan. Ellei koti ole tätä, ei se ole koti; jos ulko-elämän levottomuus tunkeutuu sinne ja jos mies tai vaimo päästää ulkomaailman vaihtelevan, tuntemattoman, tylyn tai vihamielisen seuran astumaan sen kynnyksen yli, lakkaa se olemasta koti; siitä tulee silloin vain tuon ulkomaailman osa, jonka suojaksi sinä olet nostanut katon ja jonne sinä olet tulen sytyttänyt. Mutta mikäli koti on pyhä paikka, Vestan temppeli, sydämen temppeli, perheen jumalien vartioima, jumalien, joiden kasvojen eteen ei kenenkään pidä astuman, jota ne eivät voi rakastavasti ottaa vastaan — mikäli koti on tätä, ja mikäli katto ja tuli ovat vain jalomman varjon ja jalomman valon esikuvia — varjon kuin kallion polttavassa erämaassa ja valon kuin majakan myrskyisen meren rannalla — sikäli ansaitsee se kodin nimen ja kohottaa kodin kunniaa.

Ja minne oikea vaimo tuleekaan, kaikkialla on tämä koti aina hänen ympärillään. Vaikkapa vain tähdet kiiluisivat hänen päänsä päällä; vaikkapa vain kiiltomato öisenkylmässä ruohossa olisi ainoa tuli hänen jalkojensa juuressa; on koti sittenkin siellä, missä hän on; ja jalon naisen koti avautuu laajalle hänen ympärilleen, ihanampana kuin koti, jonka katto olisi seeteriä ja jonka seiniä purppura koristaisi, ja se levittää rauhoittavaa valoaan kauvas niillekin, joilla ei muutoin kotia ole.

105. Jumalan tarkoitus miehen ja naisen suhteen oli, että he olisivat täysin jaloja ja kauniita toistensa silmissä. Se puku on oikea, joka heidät sellaisiksi tekee. Paras puku on se, joka on kaunis jalojen ja viisaiden ihmisten silmissä.

Oikea puku on sentähden se, joka soveltuu kantajansa asemaan elämässä ja siihen työhön, joka hänen on siinä suoritettava, mutta joka lisäksi on miellyttävä — vaatettava — kestävä — terveellinen — ja mukava, jopa komeakin tarpeen vaatiessa; mutta aina niin kaunis kuin mahdollista.

Oikea puku on siis vahva — yksinkertainen — säteilevän puhdas — huolellisesti sovitettu — huolellisesti pidetty.

Halpa puku, joka on ostettu vain halpuutensa takia, ja kallis puku, joka on ostettu vain kalleutensa takia, ovat molemmat inhoittavia. Oikea puku ostetaan sen arvon takia ja sen täydestä arvosta, ja se ostetaan vain tarvittaessa.

Kaunis puku on etupäässä kaunis väriltään — osiensa sopusoinnulta — ja tavalta, jolla se on sovitettu päälle ja jolla sitä kannetaan. Ei missään ilmene niin selvästi mielen jalous kuin tavassa kantaa yksinkertaista pukua.

Koristukset, joihin sisältyy kuvioita, kuten koruompelusta j.n.e., ja jotka ovat kokonaan käsin valmistetut, ovat erinomaisen toivottavia kaikkien luokkien, halvimman maatyöntekijänkin, juhlapukuihin.

Viisaasti valittu ja aina pidettävä kansallispuku ei ole ainoastaan suotava, vaan jopa suorastaan välttämätönkin jokaisessa oikeassa kansallisessa yhteiskunnassa. On suurta hulluutta ja vielä suurempi rikos totella muotia; mutta vähitellen sukeutuvat vaateparren muutokset seuraavat hyvällä syyllä terveellistä kansallista kehitystä.

Puku, jota pidetään vain turhamaisuudesta tai jota kateus saattaa haluamaan, on itsessään yhtä suuri paha kuin kaikki muukin, jota käytetään väärin samalla tavalla. Naisen pitäisi vakavasti pyrkimän kauniiksi, yhtä hyvin kuin hänen pitäisi pyrkimän älykkääksi; hänen pitäisi harkitseman pukuaan yhtä tarkkaan kuin sanojaan; mutta jos edellistä pidetään ja jälkimäiset lausutaan turhamaisuudesta ja ylpeydestä, ovat ne molemmat yhtä rikollisia.

106. Me olemme yleensä sitä mieltä, että miehen velvollisuudet kuuluvat julkiselle, naisen taas yksityiselle elämälle. Mutta asian laita ei ole lainkaan niin. Miehellä on oma henkilökohtainen toimensa tai tehtävänsä, joka koskee hänen kotiaan, ja sen lisäksi julkinen toimi tai tehtävä, joka on edellisen avartumus ja joka koskee valtiota. Samaten on naisella oma henkilökohtainen toimensa tai tehtävänsä, joka koskee hänen kotiansa, ja julkinen toimi tai tehtävä, joka samaten on edellisen avartumus.

Miehen velvollisuutena kotiaan kohtaan on, kuten jo ylempänä viittasimme, tukea sen elämää ja menestystä ja puolustaa sitä; naisen toimena on pitää huolta sen järjestyksestä, hempeydestä ja sulosta.

Avarra nämä molemmat tehtävät. Miehelle yhteiskunnan jäsenenä kuuluva velvollisuus on osaltaan auttaa valtion elämää ja kestävyyttä, menestystä ja puolustusta. Naiselle yhteiskunnan jäsenenä kuuluva velvollisuus on osaltaan auttaa valtion järjestystä, levittää siihen kodikkaisuutta ja sulostuttaa sitä.

Mikä on miehen tehtävänä omalla ovellaan, jota hänen tulee tarpeen vaatiessa puolustaa loukkaukselta ja ryöstöltä, sama tulee olla hänen tehtävänsä ei suinkaan pienemmässä, vaan vieläpä laveammassa mitassa maansa rajalla; ja täyttääkseen siellä tämän tärkeämmän velvollisuutensa, täytyy hänen, jos niin tarvitaan, jättää kotinsakin hävityksen saaliiksi.

Mitä naisen samalla tavoin tulee olla kodin seinien sisäpuolella: järjestyksen keskipisteenä, surujen hoivaajana ja kauneuden kuvastimena, sitä tulee hänen myös olla omaa kynnystään tuonnempana, siellä, missä järjestystä on vaikeampi pitää pystyssä, missä surut ovat suuremmat ja missä rakkaus on harvinaisempi.

Ja niinkuin ihmissydämessä aina on vaistomainen taipumus kaikkiin sen todellisiin velvollisuuksiin, — taipumus, jota sinä et voi tukahuttaa, vain väärentää tai turmella, jos sinä käännät sen pois oikeasta päämäärästään; — niin kuin siellä on voimakas rakkaudenvaisto, joka oikein hoidettuna pitää pystyssä kaiken, mikä on pyhää elämässä, mutta joka väärään vietynä sitä kaataa, ja jonka täytyy tehdä niin tai näin; — niin on myös ihmissydämessä sammuttamaton vaisto, vallanrakkaus, joka oikeaan ohjattuna pitää pystyssä lain ja elämän koko ylevyyden, mutta joka harhaan johdettuna hävittää ne molemmat.

Jumala laski sen juuret syvälle miehen ja naisen sydämen sisimpään, ja Jumala sitä siellä elättääkin. Yhtä turhaa kuin vaaraakin on moittia tai yrittää kukistaa vallanhalua! — Taivaan tähden ja ihmisten tähden, halua valtaa niin paljon kuin vain jaksat. Mutta mitä valtaa? Siinä on koko kysymys. Hävittämisen valtaako? Jalopeuran käpälääkö vaiko lohikäärmeen myrkyllistä henkäystä? Ei niitä. Parantamisen, vapahtamisen, ohjaamisen ja varjelemisen valtaa. Valtikan ja kilven valtaa; kuninkaallisen käden valtaa, joka parantaa koskettaessaan — joka vangitsee vihollisen ja päästää vangin; valta-istuinta, joka kohoaa oikeuden kalliolta ja jolta astutaan alas vain laupeuden portaita. Ettekö tahdo yrittää saada sellaista valtaa ja nousta sellaiselle valtaistuimelle, ettekö tahdo lakata olemasta vaimoja ja tulla kuningattariksi?

107. "Rauhan ruhtinas." Huomaa tämä nimi. Kun kuninkaat hallitsevat tässä nimessä ja maan ylimykset ja tuomarit, saavat he myöskin sen vallan kukin omalla ahtaalla alueellaan ja siinä määrässä kuin on kuolevaisille suotu. Ei ole muita hallitsijoita; muu hallitus kuin heidän on vain epähallitusta; mutta ne, jotka tosiaan hallitsevat "Dei gratia", ovat kaikki rauhanruhtinaita ja rauhan ruhtinattaria. Ei synny sotaa maailmassa, ei tapahdu pienintäkään vääryyttä, teidän, naisten, olematta niistä edesvastuussa; ei niin, että te olisitte ne aiheuttaneet, vaan siksi, ett'ette ole niitä estäneet. Miehet ovat luonnostaan taisteluun taipuvaisia; he haluavat taistella minkä asian puolesta tahansa tai sitten ilman asiaakin. Mutta teidän tehtävänänne on valita heidän asiansa ja kieltää taistelu siinä, missä ei mitään syytä siihen ole. Ei ole maan päällä sitä kärsimystä, sitä vääryyttä, sitä kurjuutta, josta te ette kantaisi syytä. Miehet voivat sietää moista, mutta teidän ei tule sitä sallia. Miehet tallatkoot sen säälimättä temmellyksensä jalkoihin; mutta miehet ovat heikkoja säälissä, ja heidän toivonsa on surkastunut; vain te voitte tuntea tuskan syvyydet ja löytää keinon sen parantamiseksi. Mutta yrittämättä tehdä kaikkea tätä, käännytte te siitä pois; te sulkeudutte puistojenne muurien ja puutarhojenne porttien taakse; ja te tyydytte tietämään, että niiden tuolla puolen on kokonainen maailma erämaata — maailma salaisuuksia, joihin te ette uskalla tunkeutua, ja kärsimyksiä, joihin te ette uskalla katsahtaa.

Minä sanon teille, että tämä on minusta masentavimpia kaikista inhimillisistä ilmiöistä. Minua ei hämmästytä enää mikään syvyys, johon ihmiskunta saattaa vajota, koska se on kerran kääntänyt kunnialleen selkänsä. Minä en lainkaan ihmettele saiturin kuolemaa, kun hänen raukenevat kätensä irtautuvat kullasta. Minä en ihmettele nähdessäni irstailun orjan elävän kuolemanliinat käärittyinä jalkojen ympärille. Minä en ihmettele sitä, että salamurhaaja ilman apulaisia surmaa yksinäisen uhrinsa pimeässä rautatiellä tai lammen kaislojen suojassa. Minä en ihmettele edes sitä joukkomurhaa, jonka myriadit kädet pöyhkeillen suorittavat keskellä päivää kansojen järjettömän raivon kohottamina, enkä minä ihmettele sitä mittaamatonta, käsittämätöntä rikostaakkaa, jonka ovat niiden kansojen papit ja kuninkaat kasanneet helvetistä taivaaseen ulottuvaksi. Mutta sitä minä ihmettelen ja sitä pidän minä — ah, miten outona! — kun minä näen hennon, hempeän naisen teidän keskellänne lapsi povellaan ja varustettuna voimalla, joka, kunhan hän vain haluaisi sovelluttaa sitä lapseensa ja sen isään, on puhtaampi kuin taivaan ilma ja väkevämpi kuin kaikki maailman meret — niin, siunauksella niin suurella, ett'ei hänen puolisonsa haluaisi luopua siitä koko maapallon hinnasta, vaikka se olisikin yksi ainoa täydellinen krysoliitti: — kun minä näen hänen luopuvan tästä ylevästä vallastaan kilpaillakseen etusijasta lähimmän ovinaapurinsa kanssa! On hämmästyttävää — hyvin hämmästyttävää! — nähdä hänen kaikkien oikeiden ja viattomien tunteiden kaunistamana menevän aamuisin puutarhaansa leikkimään sen hyvin hoidettujen kukkien hetaleilla ja nostamaan niiden päätä, jos ne sen kallistavat, onnellinen hymy kasvoillaan ja otsa pilvetönnä siksi että pieni muuri ympäröi tätä rauhallista paikkaa; ja kuitenkin tietää hän sydämessään — jos hän vain haluaa käyttää hyväkseen sitä, mitä se tietää — että tämän ruusujen peittämän muurin tuolla puolen aina taivaanrannalle asti ihmiset kuolemantuskissaan raastavat villiä ruohoa ja että sen ruohon takovat maan tasalle heidän sydänverensä lyönnit…

Te olette kuulleet kerrottavan — ja minun luullakseni on tässä väitteessä muutakin kuin mielikuvitusta, mutta pitäkäämme sitä nyt joka tapauksessa vain mielikuvituksen tuotteena — että kukat menestyvät oikein vain sellaisen ihmisen puutarhassa, joka niitä rakastaa. Minä tiedän teidän toivovan, että tämä olisi totta; teistä tuntuisi ihanalta lumovoimalta, jos te voisitte sytyttää kukkiinne syvempiä, lämpimämpiä värejä vain luomalla niihin lempeän katseen; niin, ja vieläkin ihanammalta, jos teidän katseellanne olisi voima ei ainoastaan elähyttää, vaan myös säilyttää; — jos te voisitte käskeä mustan ruosteen pysymään niistä loitolla, ja nivelikkään toukan säästämään niitä — jos te voisitte käskeä kasteen lankeamaan niille kuivuuden vallitessa ja sanoa etelätuulelle pakkasen saapuen: "Tule, etelätuuli, ja huo'u puutarhaani, jotta sen jalo tuoksu leviäisi avaralle." Tämä tuntuisi teistä ihanalta? Mutta eikö teistä tuntuisi se vielä ihanammalta kuin kaikki tämä — ja kuinka rajattomasti suuremmoisemmalta — minkä te voitte tehdä kukkien hyväksi, jotka ovat kauniimpia kuin nämä — kukkien, jotka osaavat siunata teitä, koska te olette niitä siunanneet, ja jotka osaavat rakastaa teitä, koska te olette niitä rakastaneet, — kukkien, jotka ajattelevat kuten te ja joilla on samanlainen henki kuin teilläkin; ja jotka, jos te ne pelastatte, ovat pelastettuja ijäksi? Onko tällainen valta pieni? Tuolla kaukana rämeiden ja kallioiden keskellä — kaukana kammoittavien katujen pimeässä — venyvät nämä heikot pikku kukat, kaikki lehdet kuihtuneina ja varret taittuneina: ettekö sitten koskaan haluaisi mennä niiden luo tai järjestää niitä omiin pieniin, tuoksuviin lavoihinsa tai laittaa niille omaa taimitarhaa, noille kylmässä tuulessa väriseville? Pitääkö aamun seuraaman aamua vain teille, eikä heille; ja päivän nouseman etäältä katselemaan tätä kamalaa kuolontanssia, mutta ei koskaan päivän nouseman tuulahduksellaan virvoittamaan näitä villien orvokkien ja kuusamain ja orjantappurain muodostamia eläviä kukkaryhmiä ja huutelemaan teitä akkunastanne — ei englantilaisen runoilijan valtijattaren nimeltä, vaan Danten suuren Matildan nimeltä, hänen, joka seisoi onnellisen Lethen rannalla kukkaseppeltä sitoen — sanoen:

"Matilda, nyt käyös yrttitarhaan:
Jo väistymys tul' yön, tuon peikon mustan,
Jo kuusan tienoot täyttää tuoksullaan
Ja ruusuin henkäys käy yli maan?"

Ettekö tahdo laskeutua niiden luo? — näiden suloisten elävien olentojen luo, jotka uusi rohkeus on putkahuttanut maasta taivaan syvän hohteen värittäminä — ja jotka pyrkivät ylöspäin versomisen jumalaisen voiman nostamina, ja joiden puhtaus, tomusta ja pölystä vapaana, umppu umpulta avautuu lupauksen kukaksi; — ja ne kääntyvät teidän puoleenne teitä odottaen: "kuunteleepi kukonkannus — mä kuulen, kuulen! Ja lilja kuiskaa — mä ootan!"

Huomasitteko, että minä äskeistä runoa esittäessäni sivuutin kaksi säettä; luulette ehkä minun ne unohtaneen? Tässä ne ovat:

"Matilda, nyt käyös yrttitarhaan;
Jo väistymys tul' yön, tuon peikon mustan,
Matilda, nyt käyös yrttitarhaan:
Mä veräjällä yksin ootan."

Mutta kenen luulette yksinään seisovan tämän ihanamman puutarhan veräjällä, odottaen teitä? Oletteko joskus kuulleet puhuttavan ei Matildasta, mutta Magdalenasta, joka aamulla meni yrttitarhaansa ja siellä tapasi veräjällä odottamassa miehen, jota hän luuli yrttitarhan hoitajaksi? Ettekö ole häntä etsineet usein, — etsineet häntä turhaan läpi yön; — etsineet häntä turhaan sen vanhan yrttitarhan veräjältä, jossa säkenöivä miekka odottaa? Häntä ei ole siellä koskaan, mutta tämän puutarhan veräjällä, siellä odottaa hän aina — odottaa tarttuakseen teidän käteenne — valmiina lähteäkseen katselemaan laakson hedelmiä, lähteäkseen katselemaan, onko viinipuu jo kukkinut ja onko kranaatti-omenan kukka jo käynyt umpuille. Siellä käyskentelette te Hänen kanssansa katselemassa niitten viinipuitten pieniä köynnöksiä, joita hänen kätensä hoitaa — siellä näette te kranaatti-omenan kukan avautuvan siinä, mihin hänen kätensä oli kylvänyt sen veripunaisen siemenen; — vielä enemmän: te näette enkelten joukon pitävän vartiota ja siivillään karkoittavan kaikki nälkäiset linnut hänen kylvämiltään tienvieriltä ja te kuulette heidän huutelevan toisilleen viinipuurivien välistä: "Ottakaa kiinni ne ketut, ne pikku ketut, jotka hävittävät viinipuut, sillä meidän viinipuittemme rypäleet ovat vielä hentoja." Oi te kuningattaret — te kuningattaret! pitääkö teidän maanne vuorten kätköissä ja onnellisissa lehdoissa ketuilla oleman luolansa ja taivaan linnuilla pesänsä; mutta pitääkö kaupunkienne kivien huutaman teille, että ne ovat ainoat pielukset, joille Ihmisen Poika voi päänsä kallistaa?