IX.
Melkoisesti oli väkeä karttunut käräjä-paikalle Tyyneveden kirkolla. Oli, näetten, ne välikäräjät tänään, joissa tuli tutkittavaksi tuo murha-asia. Siellä täällä ihmis-parvet puhelivat asian päättymisestä. Useimmat ukot arvelivat Taaville käyvän huonosti tässä asiassa, ja ihmettelivät ett'ei hän ollut hankkinut puolustusmiestä itselleen.
"Hän ajattelee, että syytön ei tarvitse puolustajaa", sanoi eräs.
"Vaikka olis kuinka syytön, niin ei hän taida niin taitavasti maalata asiaansa kuin laintuntija", sanoi toinen.
"Mitä pelkästä sanasta, eihän sitä uskota; mitä miehen rehellisyydestä oikeuden edessä. Se tässä on paha, että tuo vieras kulkija katosi niin tietymättömiin", sanoi kolmas.
"Ei tiedä vaikka vielä tulisi esille. Ei tämä asia niin hopussa pääty", vastasi ensimmäinen puhuja.
"Ja tuo meidän hakemuksemme meni kuin menikin kuiviin", sanoi toisessa parvessa eräs isäntä. "Saaliiksi saatiin parjauksia silmät korvat täyteen".
"Vai oli julma taas tuo Pentti", kysyi toinen.
"No mitenkäs, miltei jo hakenut kässäkeppiään nurkasta, ha ha ha!" oli vastaus.
"Teidän ei olisi pitänyt niin vähällä jättää," sanoi eräs nuori isäntä. "Jos minä olisin siellä ollut, kyllä minä olisin ukolle totuutta lukenut. Oikeuksiamme me tahdomme, ei muuta; mutta, paratkoon Jumala, kansa on outo oikeuksiin, sillä kun ei oikeuksia ole ollut, ja sentähden kun kerran herra huutaa, niin koko lähettikunta menee käpälämäkeen".
"Aivan niinkuin kuulisi maisteri Kokkaa, niin on tuon Kettusen puheet", sanottiin.
"Jaa", myödytti Kettunen hyvillään vertauksesta, "eipä siinä taida paljon puuttua. Mutta kuulkaas! Kyllä teidän on mentävä uudestaan. Muistakaa mitä Kokka sanoi: virkamiehet ovat kansan tähden, vaan itse he luulevat kansan olevan heidän tähtensä".
"Mene itse, suupaltti", sanoi ensimmäinen puhuja. "Kyllähän sinä ja Kokka puhua osaatte, mutta kun tointa kysytään, niin pistäytte piiloon".
"Vai piiloon," alkoi Kettunen puolustella, mutta samassa ajoi tuomari pihaan ja hänen jälessänsä pyrki itsekukin käräjä-huoneelle.
Tuomari Bengt Tybom oli keski-ikäinen mies, tanakkavartaloinen ja ankaran näköinen mies. Kun hän pörheiden kulmakarvojensa alta iski silmänsä toiseen, niin pois oli silloin leikki. Tänään oli ukko tavallista äreämmällä tuulella ja syyksi siihen sanottiin seuraavaa: Tybom, joka asui kaupungissa, oli tullut pitäjään jo edellisenä iltana; häntä ei tavallisesti tarvinnut käräjäpaikalle kokoutuneen kansan kaiken päivää odottaa. Hän tuli ennen liian aikaiseen kuin liian myöhään, ja nyt hän erittäin tiesi, että nämä välikäräjät, joissa paitsi murhajuttua tulisi käsiteltäväksi myös joitakuita kruununasioita, runsaasti vetivät koko päivän. Hän oli ottanut asuntonsa kestikievarissa, kuten tavallisesti näin lyhyeksi ajaksi. Jo varhain aamulla ilmautui sinne joitakuita isäntiä Tybomin puheille. Isännät lausuivat sen pyynnön, että "korkea-arvoinen herrassyötinki" tahtoisi tästäpuoleen suomeksi sanella sihteerilleen pöytäkirjat, eikä ruotsin kieltä käyttää niinkuin tähän asti. Asianomaiset ja todistajat saisivat siten suorastansa varmuuden että heidän omat sanansa tulivat pöytäkirjaan; ylöslukemista ei tarvittu ja siten voitettu aika olisi kyllä tarpeellinen — ei voisi sitten kukaan valittaa, että asioita liian hätäisesti käsitellään. Tämä olisi heidän "nöyrä anomuksensa". — Herra Kokan ansiotöitä oli tämän pyynnön aikaan saaminen, vaikka vaikutteena siihen oli myös totuttu tapa Tybomin edelläkävijän käräjöimisessä. Tämä ukko oli merkillinen siinä suhteessa, ett'ei hän kiirettä tuntenut laisinkaan, ei ollut sitä sanaa hänen sanakirjassansa. Leveästi ja laajasti hänen aikaansa käräjissä juteltiin, kauvan ja kelpolailla silloin keskusteltiin. Jutut kestivät toisinaan yöhön saakka, ja tuomari joskus nukahti istuimelleen. Kun hän havahti ja näki asianomaisia edessään, virkahti hän: "pankaa ääneen!" ja he alottivat sanottavansa alusta taas. Tybom oli toisellainen mies, mutta hänen joutuisaa käräjöimistänsä ei ollut kansa vielä oppinut suosimaan; ja nyt olivat ukot luulleet tilaisuuden sopivaksi muistuttamaan entisistä ajoista. — Mutta Tybom oli suuresti suuttunut, sanonut heitä hävyttömiksi, kun rohkenivat ruveta kokeneen tuomarin toimintaa korjaamaan, ja käskenyt heitä puikkimaan tiehensä pikemmin kuin olivat tulleet.
Oikeus alkoi istuntonsa. Taavi saatettiin esille. Vankeus ei ollut suurta muutosta vaikuttanut hänen ulkonäköönsä. Vaaleat olivat kasvonsa ja osoittivat synkkämielistä malttavaisuutta, mutta silmäyksensä olivat julman näköiset kuin ennenkin ja käytöksensä peloton.
Syyttäjä Varmanen antoi oikeuteen syytetyn papinkirjan ja lausui kertomuksen pidetystä poliisitutkinnosta, päättäen että mikä tässä tutkimuksessa tuli ilmi ynnä useat jälkeenpäin tulleet todistukset kuin myös se yleisesti tunnettu seikka, että Taavi Hannula aina oli vihannut velipuoltaan Jooseppi Hannulaa, saattivat melkein selväksi, että syytetty oli surmannut velipuolensa Joosepin, jonkatähden nimismies nyt vaati Taavi Hannulan langettamista lain rangaistukseen, — antaen oikeuteen tutkimus-tilaisuudessa tehdyn pöytäkirjan, vainajan vaatteet ja Taavin kirveen, ja luetellen syytöksen vahvistukseksi, paitsi ilmi-antajaa Olli Hovilaista, koko joukon vieraita-miehiä. Käsillä oli myös ruumiinavauksessa tehty pöytäkirja, joka luettiin. Se sisälsi, että vainajan Jooseppi Lyytikäisen eli Hannulan ruumiissa oli havaittu seuraavat vammat: 1:o Takaraivossa suuri haava, puolentoista tuuman pituinen poikittain ja kovertuma kalloon, se oli vikuuttanut aivot ja ajanut niihin verta sekä matkaansaattanut muuallakin kallossa halkeemia; 2:o rusennus rinnan oikealla puolella ja oikeassa kyljessä: kolme kylkiluuta poikki useammalta kohdalta, ne olivat katkaisseet suonet ja lävistäneet nahan likellä rinta-lastaa; tästä vammasta oli paljon verta vuotanut; 3:o oikea kainalovarsi oli katkennut; 4:o mustelmia oli oikeassa ohimossa ja monessa kohdin ruumista, paraasta päästä oikealla sivulla ja 5:o käsissä vähempiä haavoja, sangen terävän veitsen taikka paremmin vielä lasi-sirkaleen tekemiä. Nuo välttämättömästi kuolettavat vammat takaraivossa ja rinnassa oli vainaja saanut joko yhtähaavaa taikka niin aivan peräksyttäin ett'ei veren liike välillä seisahtunut. — Mitä tulee nyt siihen kysymykseen, miten vainaja on saanut nämä vammat, niin osoittivat useimmat selvästi sattumista kiveen. Pään oli puhkaissut joku tylppä kappale, kentiesi rautakalu taikka myös hyvin siloinen kivi. Siis oli tietämätöntä oliko vainaja saanut tämän vamman kiveen kaatumisesta vaiko murhaajan käden kautta. Mutta mikä viimeksi mainittua teki luultavammaksi oli se seikka, ett'ei selässä eikä muussa takaruumiissa ollut vammaa eikä edes suurempaa mustelmaakaan, joita välttämättömästi olisi seurannut putoamisesta. Kyljin hän oli pudonnut alas; ja jos hän siinä olisi saanut vamman takaraivoonsa, niin olisi hänen päänsä pitänyt pudotessa olla luonnottomassa asemassa. Sentähden oli luultava, että hän sai kuolinhaavan päähänsä jo ylähällä kalliolla ja sitten heti syöstiin alas.
Ilmiantaja Olli Hovilainen antoi lavean kertomuksen havainnoistaan, unhottamatta vähintäkään erityisseikkaa. Nyt kuulusteltiin Taavia, ja hän puhui samaa kuin poliisitutkinnossakin, lisäten vaan sen, että hänen mielestään voi löytyä aivan luonnollisia selityksiä seikkoihin, mitkä tässä pantiin häntä vastaan todistamaan, mutta kun ei muutakaan hänen sanaansa uskottu, niin ei hän huolinut niitäkään mainita. Kehoitettuna puhumaan suunsa puhtaaksi, sanoi hän rantavuoren rinnassa monessa kohdin olevan ulkonevia kallion-kieliä; tällaista vastaan on vainaja voinut ensin kyljin pudota ennenkuin alas asti meni, ja siten hän putoamisesta sai vammat sekä kylkeen että takaraivoon. Mitä taas kirveesen tuli, oli Jooseppi sen ottanut, tuvassahan se oli esillä tavallisesti. Tottumaton kuin hän oli kirvestä pitämään, oli hän sitten vahingossa kolhaissut sillä rikki viinapullonsa, ja hädissään varjellen, ett'ei viina menisi maahan oli hän lasi-särmiin loukannut kätensä. Sitten joi hän särkyneestä pullosta pois viinan, ja paiskasi putelin pohjan kallioon, missä se sitten kilahti Taavin jaloissa. Kun hän taas otti kirveen, tuli sen varsi veriseksi hänen käsissänsä olevista haavoista. Mutta tuosta putelin tyhjentämisestä tuli hän niin juovuksiin että hoiperteli jyrkkäyksen reunalle ja putosi alas.
"Suokoon Jumala minulle kärsivällisyyttä", sanoi hän lopuksi, "mutta raskasta se on kokea, että kaikki vaan käännetään minua vastaan — että kaikki ikäänkuin liittoutuvat minua syytöntä tuhotaksensa".
Tybom oli miettien katsellut Taaviin tämän puhuessa. Syytetyn reipas ulkonäkö taisi tehdä hyvän vaikutuksen tuomariin. Mutta viimeiset sanat olisivat saaneet olla sanomatta.
"Tuopa kaikuu melkein kuin epäkunnia oikeutta vastaan", virkkoi Tybom. "Hillitkää kieltänne syytetty, jos mielitte välttää rangaistusta vielä oikeuden-solvauksestakin".
"Minusta ovat, Korkia Oikeus, syytetyn viimeiset puolustukset aivan uskomattomat", sanoi Hovilainen; "kyllä vaan niin on ollut, että vainaja, kun ei hänellä ollut muuta puolustus-asetta, putelillaan koetti torjua —"
"Olkaa vaiti tekin", tiuskasi tuomari, terävästi katsoen Hovilaiseen, "kunnes teidän luulojanne kysytään. — Alkakaamme todistajain kuulustelu!"
Oli koko joukko vieraita-miehiä saapuvilla. Sota-Matin ilmoitti nimismies olevan yhä kipeän, vesi-taudissa. Hän oli lähettänyt hakemaan, kun ei kuulunut Mattia, mutta tämä oli todella liian huono tänne kuletettavaksi.
Ensimmäiset sisään-kutsutut todistajat olivat ne samat, jotka jo nimismiehelle olivat ilmoittaneet todistuksensa. Heidän kertomuksensa tiedämme, uutta ei ollut paljon. Taavi Hannulaa oli aina pidetty nuhteettomana nuorukaisena; kuitenkaan ei voitu kieltää, että hän monessa tilaisuudessa aivan ilmeisesti oli näyttänyt vihaavansa vainajaa. Eräs vaimo todisti kuulleensa Taavin sanovan vanhemmilleen Joosepista: "ehk'ei tuo enää kauvan elä meidän vastuksenamme". — Entinen Hannulan renki, Topias Humper, todisti nähneensä miten Taavi, kerran linnustamassa ollessaan, oli yrittänyt tähdätä Jooseppiin, joka kulki vähän matkan päässä metsikössä, vaan oivallettuansa todistajan oli Taavi sukkelaan laskenut pyssynsä alas ja kääntynyt toisaalle päin.
Tämän todistuksen johdosta sanoi Taavi, että vieras-mies oli laiskuuden tähden erotettu palveluksestaan, sentähden hän vihasi Hannulaisia ja käänsi nyt tuon tapauksen Taavia vastaan. Tapahtuuhan useinkin, että metsämies aivan ehdottomasti nostaa pyssynsä, kun hän metsässä kuulee rahinaa taikka näkee jotakin puitten välitse sujahtavan. Kysymyksessä olevassa tilaisuudessa kulki Jooseppi poikki matala-kasvuisen vesakon, niin että silloin tällöin vaan hattua vähän vilkkui, ja Taavi oli ensi silmänräpäyksessä luullut pyyn siinä lentävän. Ei muu kuin häijy koston-pyyntö taida semmoista kääntää murha-yritykseksi.
Eräs vaimo todisti, että kun hän pari päivää ennen murhaa oli käynyt asioillansa Hannulassa ja seisonut kyökissä, oli hän kuullut tuvassa sanottavan: "jospa olisi sellainen aika, ettei miestaposta rangaistaisi!" ja äänestä päättäen se oli Taavi, joka näin sanoi.
"Hah!" naurahti Taavi keskellä murhettansa; "no kaikkia tässä saa kuulla, niinkuin tuonkin tuhman akan —"
"Vaiti!" kiljasi Tybom, "ei todistajaa saa loukata. Sanokaa säädyllisellä tavalla, jos teillä todistuksen johdosta on jotakin muistuttamista".
"En olisi uskonut", sanoi Taavi, "että meidän kunnioitettavan, vanhan rovastimme käynti meillä tuottaisi tuollaisia seurauksia. Asian laita oli seuraava".
Sitten kertoi hän rovastin viimeisestä käynnistä Hannulassa, että isänsä jälkeenpäin oli kertoellut heidän puheistansa, joiden esineenä etupäässä oli ollut nykyajan turmelus, ja että Taavi kuullessansa semmoisiakin jumalattomia jo löytyvän, jotka julistavat miesmurhan rangaistuksettomaksi, oli päivitellen lausunut: "sepä on aika kun murhakin on rangaistukseton!"
Sellaisia olivat todistukset tähän asti, vieraat-miehet eivät tietäneet itse asiassa mitään. Mutta nyt huudettiin esiin Juho Hirvonen, jonka tulo käräjäpaikalle hiukan oli myöhästynyt.
Valan tehtyänsä alkoi hän kertoa tunteneensa Taavi Hannulan siivoksi mieheksi ja kuulleensa muittenkin häntä kiittelevän.
"Kyllin tässä on jo kuultu kiitosvirsiä Taavi Hannulasta", keskeytti
Tybom. "Mitä muuta tiedätte?"
"En minä itse asiaan tiedä niin mitään", vastasi Hirvonen.
"Ettekö ole nähnyt erästä vierasta herraa?"
"En minä hänestä tiedä niin mitään?"
Tämä vastaus nosti kummastusta, sillä oli huhuttu Hirvosen tulleen tuota turhaan haettua herraa vastaan.
"Eikös todistaja ollut ruununmetsässä puunhakkuussa elokuun 2:na päivänä?" kysyi nimismies.
"En minä ollut", vastasi Hirvonen. "Mutta meitä oli siihen aikaan kaksi Juho Hirvosta Onkamolla, ja toinen, muistaakseni, oli ruunun metsässä sinä päivänä kuin sanoitte".
Eräs lautamies nousi istuimeltaan.
"Kah! kun on tullut erehdys. Minä tämän pyysin siinä luulossa että hän oli se Juho Hirvonen, jota metsäherra tarkoitti".
"Vieläkö toinen asuu Onkamossa?" kysyi Tybom Hirvoselta.
"Ei", vastasi tämä; "eikä hän ole tämän pitäjän miehiä. Hän oli Pohjanmaalta ja oli menossa etelä-Suomeen rahan hankintaan, hän teki työtä missä milloinkin saadaksensa matka-rahaa. Tämä Hovilainen hänelle, kuulen ma, antoi vähän rahaa, ja hän on jo aikoja muualla maailmassa".
Taas loi tuomari terävän silmäyksen Hovilaiseen.
"Teidän käytöksenne tässä asiassa näyttää vähän kummalliselta", virkkoi hän sitten. "Tiesittekö että tuo toinen Juho Hirvonen oli todistajaksi pyydettävä?"
"En, Jumal'avita, minä mitään tiennyt", vakuutti Hovilainen. "Enkä minä hänen kanssaan ole vaihtanut monta sanaa; hän oli köyhä ja pyysi minulta matka-apua, ja minä annoin. Siinä kaikki".
"Ei Hovilaisella muuten ole niin rahoja joka miehelle", muistutti
Taavi.
"Ja tapasihan sitten se mies muitakin ihmisiä, joille voi puhua tuosta herrasta, jos semmoista hän olisi nähnyt", sanoi Hovilainen vielä.
"Ei hän herrasta ole maininnut niin mitään, minun tieteni", sanoi
Hirvonen.
"No, Hirvonen käyköön ulos", käski tuomari.
Ville Savolainen otettiin kuulusteltavaksi ilman valatta.
Me tiedämme edellisestä hänen todistuksensa, mikä häneltä sujui kuin ulkoläksy.
Tuomari tuijotti häneen epäilevästi ja kysyi:
"Ja aivan tarkoin sinä siis näit kalliolla Taavin ja Joosepin?"
"Aivan tarkoin".
"Voitko valan tehdä ja panna pantiksi henkesi ja sielusi ijankaikkisiksi ajoiksi?"
Ville kynsi korvallistansa ja avasi suutaan pari kertaa, mutta ei tullut ääntä.
"No astu pois, ja opi oikein ymmärtämään valan tärkeyttä ennenkuin vasta tänne tulet".
Nyt saatettiin sisään Horosen leski. Tämä ei ollut voinut hillitä lörpötys-himoaan, vaan oli siellä täällä kylässä päästänyt suustaan salakähmäisiä viittauksia tietoonsa tuosta hirveästä tapauksesta, ja sentähden hän nyt oli joutunut tähän peljättävään paikkaan.
"Korkea Oikeus ja Laamanni —" alkoi akka, mutta tuomari keskeytti:
"Tulkaa valalle! Kaksi sormea kirjan päälle".
Tutisten lähestyi Sopo ja ojensi sormiansa pöydälle levitettyjen protokollien yli. Siltavouti tuli avuksi, kaappasi eukon käden kiinni ja työnsi hänen sormensa "raamatun" (vanhan lakikirjan) päälle.
"Minä Sohvia Horonen", sanoi tuomari edellä.
"Niin Korkia Oikeus", vastasi Sopo niijaten.
"Sanokaa jälestä: minä Sohvia Haronen", tiuskasi tuomari.
"Jaa — niin, jälestä hi, hi, hi", hikerti Sopo itkuun vetävästi; "minä
Sohvia Horonen".
"Lupaan ja vannon", jatkoi tuomari.
"Lupaan ja vannon, hi, hi, hi".
"Mitä nauramista tuo on!" ärähti tuomari; "tämä on pyhä toimitus, jos ette siinä käytä itseänne soveliaammin, niin minä ajan teidät ulos ja sakotan. Lupaan ja vannon — Jumalan ja hänen pyhän Evankeliuminsa kautta —"
Viimein onnistui Sopolle valan lausunta, ja hänellä nyt oli oikein kirkko-muotonsa.
"No mitä te tiedätte tässä asiassa?" kysyi Tybom.
"Antakaa anteeksi herra laamanni, kun olen niin outo tässä Oikeuden istuimen edessä, en ole ikänäni ollut pyytetty, enkä nytkään olisi tullut — tottahan te olette kuulleet miten kävi tuon minun vainajan —"
"Asiaan, asiaan!" joudutti tuomari.
"Jos ihminen vähänkin liikoja puhuu, niin —"
"Niin ainakin täällä teidän liikoja lorujanne ei suvaita. Mitä muistatte kuulleenne ja nähneenne tässä murha-jutussa — iltasella vasten kolmatta päivää tätä elokuuta".
Horosen leski nyt kertoi monella mutkalla — mitkä saattivat Tybomin epätoivossa raapimaan päätänsä — samaa, mitä tiedämme hänen yhtymisestään Sota-Matin vaimon kanssa.
"Minä ajattelin heti", lopetti todistaja, "että kyllä kohta jotakin hirveätä tapahtuu; se oli paholainen joka huusi taas uhrin valtakuntaansa. Ja seuraavana päivänä kuulinkin, että Taavi Hannula oli murhannut veljensä".
Tämä todistus oli kohta jännittänyt niinhyvin Varmasen ja tuomarin kuin etenkin Hovilaisen huomion. Varmasen edellyttämiset murhan tapahtumisesta eivät pitäneet ryhtiänsä. Jooseppi ei ollut äkki kolauksesta kaatunut ääntäkään antamatta; hän oli sitä ennen huutanut, tappelu ehkä oli ollut murhaajan ja hänen uhrinsa välillä. Siihen oli Hovilainen jo viitannut, ja sen teki luultavaksi myös nuo yhä kiivaammilta kuuluvat äänet ja niitä äkkiä seuraava syvä hiljaisuus. Tuomari havaitsi heti todistuksen tärkeyden sen puolesta, että jos ajankohdat saatiin selville, se voisi melkoisesti enentää taikka vähentää epäluuloa Taavia vastaan. Hovilainen taas ei ennalta tietänyt tästä todistajasta mitään. Hän oli luullut urkkineensa jo kaikki tiedot tarkallensa, eikä viimeiseltä ollut huolinut pitemmältä jatkaa kuulustelemiansa, varsinkaan ei omaa pitäjää ulompana. Niin olivat Horosen lesken viittaukset hänen ohitsensa saapuneet nimismiehen korviin, ja tämä taas ei huolinut niistä Hovilaiselle mainita. Kun täällä todistajat lueteltiin, oli Hovilainen luullut ja toivonut tämänkin vaimon olevan noita vähän tietäviä todistajia, jommoisia useimmat muutkin olivat.
"Mitä te puhutte paholaisen huutamisesta", sanoi tuomari; "Jooseppi se oli joka huusi, ennenkuin hän henkensä heitti.
"Mutta ei se ollut ihmisen ääntä".
"Mitä joutavia! Mihin aikaan iltasella tulitte tuon kallion kohdalle, jonka luota huuto kuului?"
"Kyllä se oli hyvän aikaa jälkeen päivän laskun".
Lautakunta todisti, kysyttyä, että "melkeittäin menee tunti venhe-matkaan Vipakoskelta Hannulan ranta-kalliolle". Hovilainen oli sanonut saapuneensa Rossin-rotkolle yhdentoista aikana iltasella.
"Kello kymmenen ainakin siis todistaja tuli kallion kohdalle", sanoi tuomari. "Te Hovilainen olette sanonut, tulleenne sinne paljon myöhempänä, yhdentoista aikana".
"Jaa minäkö", vastasi Hovilainen vitkallisesti. "Niin taisin sanoa, mutta en sitä tarkallensa tiedä — ei sattunut sillä kertaa kello mukaan (hän helisti vahvoja, valekultaisia kellonvitjojaan). — Jaa, minä tarkoitin, että yhdentoista aikana tulin rantaan, lahden pohjukkaan, ja tapasin Taavin".
"No milloin te kallion edustalla olitte?"
"Vähän jälkeenpäin kuin tuo vaimo".
"Siis vähän jälkeen kymmenen, siis meni melkein tunti ennenkuin kallion edustalta elikkä niemen nenältä pääsitte siihen paikkaan missä Taavin tapasitte".
"Ei niin kauvan — ja me seisatuimme usein — salakari oli kierrettävä —"
"Kuinka pitkä se väli on, lautakunta?"
"Korkeintaan kymmenen minuutin matka niemen keskikohdilta lukien lahden perukkaan", sanoi joku lautamies.
Tuomari rypisti kulmiansa Hovilaiselle. Hovilainen oli pulassa ja nypelöi levottomasti kellonperiään.
"Kivikko eli riutta siinä on kierrettävä, kun rantoja myöten soutaa, mutta se on enemmän kallion tuolla puolella", sanoi eräs lautamiehistä.
"Niin, ja sen takanahan me olimme, eikä niemen nenässä, kun murha tapahtui", lausui heti Hovilainen. "Kallion likellä, mutta riutan takana, niin. Riutan kiersimme, ja kuuntelemiseen meni ainakin kymmenen minuuttia — niin että hyvin puoli tuntia oli väliä siitä, kun näimme Taavin ja Joosepin kalliolla siihen kun tapasimme heidät rantakivikossa. Ei siis ollut ihan niin myöhä kuin sanoin; ei niin myöhällä ihan hyvästi tunnekaan ihmisiä. Mutta ei taas tuo vanha kääppänä tunnissa souda koskelta Hannulan rantaan. Jos oikeus kysyisi häneltä hämärtikö hyvin jo loppumatkalla".
"Hämärti, hämärti", vastasi kohta Sopo.
"Niin, sitä minäkin. Vasta kymmeneltä rupeaa nähtävämmin pimenemään sillä ajalla kesää. Kyllä mahtoi olla noin puoli yhdentoista aika, kun me rantaan tulimme, ja neljänneksen yli kymmenen kun —"
"Kun te ja todistaja kumpikin olitte kallion liki-tienoilla" täytti tuomari.
"No, mutta te Hovilainen olette sanonut, ett'ette ketään nähnyt järvellä".
Hovilainen ei vastannut siihen mitään.
Tuomarin huulille lensi pilkallinen hymy. Hän kääntyi todistajaan:
"Kuinka likellä olitte rantaa?"
"Jokseenkin likellä olin", vastasi Sopo.
"Jokseenkin!" matki tuomari; "mikä se jokseenkin on? Oliko arviolta viisi syltä, kuusi vai kymmenenkö syltä?"
"Enhän minä siinä tiennyt sylittäin arvata — olisiko ollut parikymmentä —"
"Taikka paljon enemmän", virkahti Hovilainen riemulla, "vähät siitä, olihan siinä Kolusaari meidän välillämme, joka esti näkemästä".
"Kuinka leveä on salmi mantereen ja Kolun välillä?" kysyi tuomari lautamiehiltä.
"Runsas kivenheitto".
"Niin, aina vaan epämääräisiä tietoja" sanoi tuomari kohauttaen olkapäitänsä.
"Salmi onkin eri aikoina leveämpi ja taas kapeampi", selitti eräs lautamiehistä, "juuri tuon luodon tähden; lopulla kesää kun vesi on alhaalla ja luoto näkyvissä, ei ole salmi kuin korkeintaan viisi syltä leveä".
"Näittekö toista venettä järvellä taikka ihmisiä rannalla?" kysyi tuomari todistajalta.
"Ei näkynyt yhtäkään sielua", vastasi tämä.
"Niin, selinhän te olitte Hannulan rantaan ja meidän venheesen päin", sanoi Hovilainen, jonka kasvot taas olivat selkeinä. "Korkea oikeus, minä katselin kaiken aikaa ylös kallioihin päin, me pysähdyimme toisinaan kuuntelemaan noita ääniä, silloin kai tuo vaimo oli likellä rantaa, ja kun käännyin taas järveen päin, oli hän jo päässyt Kolusaaren taakse. Aivanhan se on luonnollista".
"Ja juuri silloin oli hätähuuto kajahtanut", sanoi tuomari. "Te Hovilainen olitte aina vähän päästä pysähtynyt kuuntelemaan, te kuulitte puhetta rannalta, mutta tuota huutoa ette kuulleet. Aivanko sekin on luonnollista?"
"Korkea kallionseinä on välillä, eihän siinä niin kuule", — mutisi
Hovilainen.
"Voi, voi, kummitustahan se oli, näette nyt, koska ei muut sitä kuulleet", huudahti Sopo. "Simo vainaja —"
"Vaiti voivotuksinenne ja Simonenne!" huusi tuomari; "te häiritsette toimitusta".
"Voi, voi", valitti vaimo hiljemmin, väänti käsiään ja nyökytti päätään.
Tuomari kääntyi kiukkuisesti selin häneen.
Kotvasen arveltua kutsui tuomari kuulusteltavaksi Mäkelän isännän, joka tavallisesti, kun Hannulaisille este sattui, oli tämän sijassa lautakunnassa, vaan nyt oli todistajana käräjissä saapuvilla.
Mäkeläinen oli tunnettu tarkaksi säitten vaariinottajaksi.
"Millainen oli oikeittain ilma sinä iltana, muistatteko; tuuliko silloin, ja mistäpäin tuuli kävi?" kysyi tuomari.
"Minä muistan ilman aivan hyvin", vastasi Mäkeläinen: "ilta oli ensimmältä ihana ja tyyni, mutta päivä laskeutui pilveen, pilviä nousi vähitellen enemmänkin samalla kuin alkoi tuulla idästä, ja tulikin sadetta yöllä".
"Idästä niin, nähdäänhän", puuttui Hovilainen taas puheesen, "eihän vastatuuleen voinut kuulua tuo huuto taikka kuoleman-valitus, mikä lie ollut. Tuon taikauskoisen akan korvissa kaikuu kovalta mikä outo ääni tahansa".
"Millainen oli taivas, kun kallion kohdalle tulitte?" kysäsi tuomari umpimähkään.
"Pilvessä —" alkoi Hovilainen.
"Selkeä se oli jotakuinkin silloin vielä", sanoi samalla Sopo.
"Pilvessä paikoin, minun piti sanoa", jatkoi Hovilainen; "jotakuinkin selkeä, mutta pilvessä paikoin; oikein, sitä minäkin".
Taas lensi pilkka-nauru Tybomin kasvoille.
"Mitä te, syytetty, sanotte Sofia Horosen todistuksen johdosta?" kysyi
Tybom Taavilta.
"Minä en nähnyt Horosen leskeä järvellä", vastasi Taavi; "hän oli kulkenut aikasemmin kuin minä tulin tuon herran kanssa kalliolle, ja Hovilainen saapui sinne vielä paljon myöhemmin. Kun minä tulin kotiin, niin oli puolen yön aika, ja kuinkas kauvan minä tuon kuolleen ruumiin tykönä olin".
"Horosen leski oli kallion kohdalla vähää ennen kuin minä ja Ville, se on selvä, vaikk'emme —"
"Kyllähän te olette sen selväksi saaneet", keskeytti Tybom pilkallisesti.
"Vaikk'emme —" yritti Hovilainen jatkaa.
"Vaiti!" tiuskasi Tybom.
Ville Savolainen kutsuttiin uudestaan esiin.
Ville Savolainen ei ollut niin tyhmä kuin hän toisinaan näytti olevan. Hän oli ulkona saanut vihiä Horottaren tiedoista; hän oli kuullut sanottavan: "eihän se mitään ole nähnyt, päättää vaan myllyltä tullessaan kuulleensa kummallisen huudon, minkä luulee paholaisen päästäneen", johon joku oli vastannut: "mutta jos se huuto soveltuu yhteen Hovilaisen todistuksen kanssa, niin ei se ole Taaville kovin terveellistä". Ja tästä hän oli tullut siihen päätökseen, että enemmän olisi hänen pitänyt puhua oikeuden edessä. Eihän valaa nyt vaadittu, ja onnellinen käänne isäntänsä eduksi olisi ehkä tuottanut hänelle hyvätkin juomarahat. Reippaasti astui hän siis sisälle taas.
"Näitkö järvellä venettä, kun lähestyitte kallioita?" kysyi tuomari.
"Kyllä minä näin ihan niinkuin veneen keulan, mikä katosi salmesta saaren taakse, mutta kun en ollut ihan varma siinä kohdassa, niin en ole huolinut siitä ennen mainita", vastasi poika selvästi ja suorasti.
"Milloinka sen näit, olivatko kulkijat kalliolla silloin näkyvissä?" kysyi tuomari.
"Ei; vaan kun toisen kerran seisatuimme, luuli isäntä kuulleensa ääniä syrjästä päin, mutta minusta tuntui ääni kuuluvan edestäpäin, minä käännyin katsomaan ja silloin näin tuon veneen".
Tämä Villen todistus hämmästytti läsnä-olevia. Oli varottu häntä isäntänsä opettamaksi, mutta tämä todistus ei näyttänyt olevan opetusta; isäntä oli toisin puhunut, ja hänen kasvonsa kuvastivat liian luonnollista hämmästystä. Olisiko tyhmä poika, jonka todistus on havaittu hänen isäntänsä edellä sanomaksi, uskaltanut onnen ohjaan valhetella, tietämättä miten sisällä oli kääntynyt tämä kohta? Ei se ollut luultava. Vai eikö hän ollutkaan tyhmä poika? Mutta ei tuommoinen uskaltaminen ollut viisaankaan, ajattelevaisen tekoa. Oliko se siis totta? Sittenpä Villen todistukset taisivatkin olla luotettavammat kuin luultiin.
Niin useinkin pikainen päätös paremmin onnistuu kuin kauvan arveltu.
"Kuulitko huutoa kun lähestyitte?" kysyi tuomari taas.
"Hongat kitkuivat, ett'en voinut kuulla".
"Entä kun taukosit soutamasta, eikö silloinkaan kuulunut mitään erityistä kovempaa ääntä?"
"Ei", vastasi Ville hitaasti.
"Sillä kun toisen kerran taukosimme soutamasta oli Joppi jo saanut kuolettavan iskun ja käynyt äänettömäksi ainaisiksi, siitä ei ole epäilemistä enää vähääkään", lisäsi Hovilainen loistavin silmin.
"Ja todistaja Horosen ollessa aivan likellä kallion alla olisin minä siis, kenties hänen silmäinsä edessä, tappanut Jopin ja syössyt alas — eikös tämmöinen luulo ole sulaa hulluutta", huudahti Taavi.
"Te ette nähnyt todistajaa Horosta, kuten sanoittekin", muistutti
Varmanen.
"Jos hän siellä olisi ollut, tottahan hänet olisin nähnyt".
"Jos rikoksen tekijät voisivat kaikkea vaariin ottaa ja karttaa, niin ani harvoin tulisivat rikokset ilmi", vastasi Varmanen. "Mutta Jumala sokaisee heidät".
Sopo Horonen ja Ville saivat astua ulos, edellinen vielä vaikeroitsi pää kallellansa. Mäkeläinen jäi sisään ja sai todistaa käynnistään Ratasmäellä ja kestikievarissa.
Hän lisäsi kertomukseensa sen arvelun, että mahdollista oli ett'ei tuo herra ehtinytkään oikealla ajalla Ratasmäelle, vaan, havaittuansa jäävänsä junasta, poikkesi toiselle tielle. — Mutta tämä ystävyyden neuvova käänne ei voinut paljon vähentää todistuksen painoa. Ja matka sydänmaan läpi oli vähän päälle puolentoista peninkulmaa ja haaroja polulta ei tiedetty.
Viimeisenä vieraana-miehenä huudettiin sisään "entinen lyseolainen"
Anian Kokka.
Suuta murtaen, kun ei häntä tässä maisteriksi kunnioitettu, astui hän esille, heitti hylkivän silmäyksen Taaviin, teki valan ja lausui:
"Iltasella toisena päivänä tätä kuuta olin rantapolun lähistössä Hovilan puolella, vaan en nähnyt ketään siitä kulkeman, siis minä puolestani pidän tuota syytetyn vierasta herraa haaveena vaan".
"Voitteko tarkkaan ilmoittaa ajan, jolloin siinä olitte?" kysyi tuomari.
Kokka arveli kotvasen.
"Varmaankin koko tunnin yhdeksän ja kymmenen välillä olin siellä, vieläpä hiukan siitä myöhempään", vastasi hän sitten.
"Olitteko yksin?" kysyi tuomari.
"Hm! En kaiken aikaa", vastasi Kokka hymyhuulin.
"Kuka oli seurananne?" kysyi tuomari.
"Hm! Oli eräs tyttö — no, voinhan sen sanoakin, se oli Hovilan Anna", vastasi Kokka, vilaisten Taaviin.
"Se on valhe!" kavahti Taavi vastaan, vimmastuen. "Tämä vieras-mies valehtelee alusta loppuun asti".
"Mikäs teitä riivaa kun ette voi olla siivolla!" huusi tuomari Taaville. "Kyllä teillä on hirveän kiukkuinen sisu. Vierasmies puhuu kalliin valansa nojalla, ja te uskallatte herjata häntä valehtelijaksi".
"Korkea Oikeus", lausui Kokka, "minun täytyy vaatia häntä edesvastaukseen solvauksesta".
"Korkea Oikeus", sanoi Taavi, "Hovilan Anna oli min — ei voinut olla tuon miehen kanssa, hän inhoo tuota herraa".
"Kyllin riidelty siitä!" tiuskasi tuomari. "Onko Hovilan Anna kotosalla nyt — jos niin on, niin hakekaa hänet tänne", jatkoi hän nimismiehelle.
"Hän on tätä nykyä poissa kotoa", ilmoitti Hovilainen. "Taitaa tulla huomen-iltana kotiin".
"Todistaja Kokka astukoon ulos — edesvastuun vaatimuksesta vast'edes".
Tuomari istui vähän aikaa miettiväisen näköisenä, nojaten käteensä ja tuijotti Taaviin.
Taavi oli sangen suuttuneen näköinen ja katsoi väliin tuomariin, ja väliin permantoon.
"Missä aikomuksessa te menitte ulos iltasella elokuun 2:na päivänä?" kysyi tuomari.
"Ei minulla erityistä aikomusta ollut", oli vastaus.
"Kuinkas kauvan olitte vesakossa?"
"Enhän minä kauvan siinä ollut".
"Kuinka kauvan, kysyn minä. Olitteko neljännes tunnin edes?"
"Niin taisin olla".
"No, yhdeksän aikana menitte kotoa ja poikkesitte kohta syrjään, olette sanonut. Vesakossa olitte neljännes tunnin. Neljänneksen taikka kaksikymmentä minuuttia yli yhdeksän oli siis kello kun astuitte polulle taas?"
"No niin".
"Oliko Joosepilla kirves kun hän sivutsenne meni, vai eikö ollut; missä sanassanne nyt aijotte pysyä?"
"En minä hänellä tuota kirvestä nähnyt, mutta se on voinut olla takin alla".
"Ei takin alla niin raskas ase pysy".
"Joosepilla oli rikkinäisessä nutussaan monta kätköstä".
Joosepin nuttu oli tuolin selkäimellä, likellä pöytää. Tuomari otti nutun kauluksesta kiinni ja käänsi vuori-puolen esille. Niin oli kuin Taavi oli sanonut. Vuori oli monessa kohdin kulunut rikki, enimmiten poikkipäin. Jossakussa näistä rei'istä hän hyvin olis voinut kantaa kirvestä, kun varsi oli pistetty vuorin ja päällisen väliin.
"Te päätätte siis että Joosepilla oli teidän kirveenne nutun alla".
"Niin".
"Oliko hän ennen käyttänyt teidän kirvestänne?"
"Ei usein".
"No ei! Te sanoitte itse aikasemmin, että hän oli tottumaton käyttämään kirvestä. — Onko siis luultava että hän sinä iltana — iltana, huomatkaa, kun levon aika oli käsissä — otti sen ja pisti nuttunsa alle?"
Taavi pyöritti lakkiaan hyppysissänsä eikä vastannut mitään.
"Kun vesakosta astuitte ulos, niin tulitte tuon vieraan herran kanssa yhteen, ja menitte sitten eteenpäin".
"Niin".
"Hm!"
Tuomari oli jo vähän aikaa kiinteästi katsonut tuolille levitetyn nutun veriseen vuoriin. Nyt kun siihen päivä paistoi, ilmautui ison veri-läntin keskessä tarkasti rajoitettu haaleampi ympyrä. Oliskohan sillä kohdalla nappi painanut? Mutta napin jäleksi se oli liian iso.
"Aah!" virkahti Tybom äkkiä, tempasi nutun, levitti sen pöydälle ja viillätti pännäveitsellään vuorin auki mainitulta kohdalta.
"Kello oli neljänneksen yli kymmenen, kun Jooseppi kuoli. Tässä on Hannulan emännän kello", sanoi tuomari ja siirti nutun etemmäksi pöydälle muittenkin nähdä.
"Aivan se aika, minkä minä sanoin!" huudahti Hovilainen.
Siinä nyt oli se kaivattu kello. Povitaskun suu oli rikki. Näytti siltä kuin vainaja vähän ennen kuolematansa olisi aikonut pistää kellon taskuunsa, mutta se olikin mennyt taskun taakse ja liukunut alas liukumistaan, kunnes kaatuminen kalliolta muserti sen ja juututti vereen vähän mattaa taskun pohjaa alemmalle. Kello oli litteä kuin kahdenmarkan raha, lasi oli halennut tuhansiin kappaleisin, joista jotkut olivat kiintyneet nyt ylös-käännettyyn vuorin-liuskaan; mutta taulu oli eheä ja viisarit vielä kiinni, näyttäen neljänneksen yli kymmenen. Renkaasta lähti lyhyt musta silkki-nauha suoraan ylöspäin reuna-saumaa myöten. Avainta ei ollut.
Tuomari kääntyi taas Taaviin, jatkamaan tutkintoansa siitä, missä keskeytyi.
"Mitä hän puheli teidän kanssanne?"
"Kuka?"
"Te puhuitte siis useamman kanssa sinä iltana polulla?"
"En minä —"
"Minkätähden kysytte kuka?"
"Minä kysyin ilman vaan ajatuksissani — se herra puhui minulle yhtä ja toista".
"Mitä esimerkiksi?"
Taavi pyöritti lakkiaan ja kertoi mitä muisti. Tuomari vertaili hänen puhettansa siihen, mitä pöytäkirjaan ennen jo oli kirjoitettu.
"Mitä muuta?" tiedusti tuomari.
Taavi katsoi kattoon ja rypisti kulmiaan.
"Sanoiko hän mikä mies hän oli?"
"Ei hän sanonut, mutta —" tässä keskeytyi Taavi ikäänkuin jokin ajatus olisi juolahtanut hänen mieleensä ja pannut arvelemaan, miten piti jatkaa — "sitä hän vielä kysyi, nyt muistan, että asuuko täällä yliopistolaisia eli lukumiehiä kesällä, ja sen hän kysyi heti alussa ja varmaankin sen johdosta, että hän oli nähnyt tuon äskeisen vieraan-miehen Kokan. Ja herra Kokka", jatkoi Taavi kiivaasti, "on ollut polun lähistössä, sen nyt uskon; mutta hän on myös nähnyt tuon herran, vaikka hän häijyydessään sitä salaa".
"Te rohkenette siis vieläkin väittää valheeksi herra Kokan todistusta.
Ja mitä tarkoitatte sanalla häijyydessään?"
"Voinhan sen selittää, koska kerran Anna Lehdon nimi tähän on vedetty. Hän on luullut voivansa muka Annaa viekotella, ja tahtonut saada minut tieltänsä pois. Nyt hänen käytöksensä selkenee".
"No kaikkia tässä saa kuulla, sanon minäkin", virkahti Hovilainen, päästäen pilkka-naurahduksen.
"Mitä joutavia!" murisi tuomari. "Käskekää Kokka uudelleen sisään!"
Kutsuttu esiintyi.
"Olitteko aivan likellä polkua. Oletteko aivan varma, ett'ei kukaan kulkenut ohitsenne yhdeksän ja kymmenen välillä?" kysyi tuomari.
"Aivan varma olen", vastasi Kokka. "Olin aivan polun varrella yhteen aikaan, vaan ei sitä ennen eikä jälkeenkäänpäin kukaan minun näkemättäni olisi voinut ohitseni mennä. Arvelin mennä rantaan asti, koska järvellä näkyi viiva niinkuin veneen vana ja Hovilaista odotin kotiin kalasta, mutta kuu vedin kellon taskustani, näin että se oli lyömällensä kymmenen, jonkatähden katsoin ajan jo myöhäiseksi ja käveltyäni sitten vähän matkaa edestakasin polulla, menin kotiin".
"Aha, päätättekö varmaan että järvellä vene oli kulkenut?"
"En varmaan tiedä, mutta siltä se melkein näytti siltä kohdalta katsoen, josta ei näe lähemmälle kuin keskelle selkää".
"Syytetty Taavi Hannula on sanonut", selitti tuomari, "että se vieras herra heti alusta kysyi, asuuko ylioppilaita kylässä, minkä syytetty luulee hänen kysyneen sen johdosta että hän vähää ennen oli teidät nähnyt".
"Ei hän minua voinut nähdä ja itse olla näkymättä, jos ei hän ilmassa lentänyt".
"Te kuulette, syytetty", lausui tuomari, "ja uskallatte kuitenkin varoa valheeksi tätä todistusta — ja panna siihen vielä niin huonon syyn kuin joutavan rakkaus-asian ja kateuden".
"Hm!" naurahti Kokka. "Valhetelkoon hän vaan itse. Hän vihaa minua ja kadehtii tuon tytön tähden, sentähden hän keksi tuon hyökkäyksen minua vastaan".
"Tämä keksintö muuten ei ole kovin onnistunut", sanoi tuomari. "Koska hän herran näki kylän tienoissa, mitä hänen tarvitsi sitten kysyä oliko herroja siellä. Luultavampihan se olisi, ett'ei hän ketään ollut nähnyt ja sentähden halusi tietoa siinä suhteessa".
"Hänen kysymykseensä oli satunnainen syy", sanoi Taavi pysytellen kiinni viimeisessä puolustuksessaan, kuten uppoava olkikorressa, "ei se mikään halu ollut tiedustella muita ylioppilaita näillä tienoin".
"Muita ylioppilaita", keskeytti tuomari kohta, "muita ylioppilaita kuin hän itse tietysti, sillä eihän Kokka tähän tiedustelemiseen kuulu. Hän on siis nyt muuttunut ylioppilaaksi, teidän herranne. Ja juuri sanoitte, ett'ei hän ilmoittanut mikä mies hän oli".
Taavi oli punastunut, hänen kasvonsa värähtelivät ja hän katsoi lattiaan. Mutta kohta hän kohotti silmänsä taas ja lausui:
"No kuulkaa sitten viimeisetkin sanottavani".
"No niin, tunnustakaa pois, ei tässä kuitenkaan kiertelemiset teitä auta".
Kaikki odottivat äänettöminä.
"Ei minulla muuta tunnustamista ole", lausui Taavi, "kuin että tuo vieras herra, joka oli ylioppilas, sanoi minusta erotessaan: 'parasta on ett'ette puhu minusta kellekään mitään. Tämä näyttää vähän kummalliselta, mutta minulla on eräitä syitä siihen, jotka ehkä vastedes saan teille selittää'. Niin hän sanoi, ja sentähden en ensiksi maininnut hänestä mitään, mutta kun vankeus uhkasi, täytyi minun sitten puhua, vaikka minun puhettani kuitenkaan ei uskottu, ja nyt olen sanonut kaikki mitä tiedän —"
"Paitsi hänen nimeänsä, täytyykö teidän sitä vielä salata?" virkahti tuomari.
"Hänen nimeänsä en muista, sehän se on onneton kohta. Vankeudessa olen kyllä vaivannut päätäni sen kanssa; välisti se on aivan kuin kieppunut kielelläni, mutta sitten taas se on kadonnut. Ruotsalainen nimi se oli, ja kummakos se, että ruotsalainen nimi, jonka ainoastaan yhden kerran olen kuullut, talonpoikaisen mielestä unohtuu".
"No oliko herralla valkoinen lakkikin ja lyyrä, niinkuin ylioppilailla tavallisesti on, vai oliko hän siinäkin suhteessa eriskummainen?" kysyi tuomari.
"Oli varmasti", vastasi Taavi; "mutta sinä iltana oli lakin päällä harmaa päällystä; lyyrää näkyi vähän sen alta".
Tybom hymyili epäileväisesti, ja katsahti Joosepin lakkiin, joka oli jostakin vaaleasta kankaasta tehty.
Nyt kuulusteltiin vielä entisiä vieraita-miehiä tuosta kellosta. Pari kolme heistä tiesivät tuosta varkaudesta, vaan kaikki sanoivat nähneensä kellon, se oli tarkka käymään, riippui nauhassaan sängyn yläpuolella emännän kamarissa, oli vielä aamupuolella elokuun 2:na päivänä ollut paikoillaan ja käynnissä kuten ainakin, se oli remontti-kello, avainta ei oltu nähty ja tokko sitä löytyikään, samallaista kelloa ei oltu nähty täälläpäin, y.m.
Selvä siis oli, että se oli Hannulan emännän kello, ja että se oli Joosepin takissa, kun hän kalliolta syöstiin; olihan se painunut niin kovasti kalliota vasten, ett'ei veri päässyt väliin vaan jätti valkoisen ympyrän vuorin sisäpuoleen.
Viimeinen vieras-mies kuu oli astunut pois, kääntyi tuomari vielä viimeiseksi Taaviin ja lausui verkkaan ja ankarasti:
"Te olette tunnustanut, että te viisitoista tahi kaksikymmentä minuuttia yli yhdeksän astuitte viidakosta ja läksitte menemään Rossin-haudalle päin. Sinne oli matkaa ruotsin virsta, sinne siis tulitte kohta kello kymmenen jälkeen, eikös niin? Ja neljännes yli kymmenen oli Jooseppi murhattu".
Taavi ei vastannut mitään. Hän oli synkän näköinen ja väliäpitämätön, kaikista puolustuksistaan hän oli saanut vaan lisä-painoa syytös-kuormaansa.
"Teidän puheenne ja puolustuksenne taas", jatkoi tuomari, "ovat sangen epäiltävät, se täytyy teidän itsennekin myöntää. Jo tuokin seikka, että mies joka kaiken päivää on ollut kovassa peltotyössä, lähtee vielä vastaksia taittamaan, joka pikemmin on vaimoväen tointa, heti kuuluu oudolta, ja on näyttäytynytkin valheelliseksi puheeksi. Sitten kertomus kulkevasta herrasta on ollut liian myöhäinen, voidaksensa olla uskottava — ja että sitä vielä myöhemmin olette lisänneet ja korjailleet, ei suinkaan sen arvoa kohota — päinvastoin, sen viimeiset kohdat ovat kaikista heikoimmat. Sanokaas, mitä varten matkustaja tarvitseisi kieltää ketään ihmistä ilmoittamasta nähneensä häntä, vaikka vast'ikään hänet on nähnyt toinen, jonka kautta kyllä hänen kulkunsa voisi tulla ilmi. — Vieläkö teillä on muuta sanomista?"
"Ei, sen vaan vakuutan aina, että olen syytön, aivan syytön".
Näin loppui tällä kertaa tutkimus. Yhteen aikaan oli toivo pikkusen pilkistänyt Taaville, mutta kohta pimenivät häntä uhkaavat pilvet yhä mustemmiksi vaan. Miltei hän toivonut että salama samassa hänet tappaisi, sillä kauhistavaa oli ajatella noita äärettömän pitkiä vankeuden päiviä. Syvästi huoaten seurasi hän nimismiestä käräjäsalista.
Asia lykättiin toisiin välikäräjiin. Niissä kuultavina vieraina-miehinä mainittiin: pohjolainen Juho Hirvonen, Sota-Matti ja Anna Lehto.