VIII.
Pari viikkoa oli kulunut. Tyyneveden seuroissa alettiin jo muustakin puhua kuin tuosta Hannulan murha-jutusta. Siihen oli myös tukehtunut tuo huhu Hovilaisen kosioimisesta; se oli menettänyt arvonsa samassa kun se rupesi leviämään, sillä Hovilaiselle ei voitu nauraa, häntä piti nyt onnitella siitä, ett'ei tullut toimeen yhdistys miehen kanssa, joka sitten joutui kiinni murhasta. Hovilainen käveli pää kekassa kuin ainakin, hieroi käsiänsä ja oli hyvillään. Hänen uhkailunsa, että häpeä oli kääntyvä Hannulaiselle itselleen oli toteutunut. Juuri kun hän mietti miten voisi välttää ihmisten naurua tuon häpeällisesti rauvenneen naittamis-tuuman johdosta, juuri parhaiksi sattui tuo tapaus, mikä korvasi hänen kunniansa ja saattoi naurajat hänen puolellensa. Nyt oli hänen vihansa laimennut, hän ei huolinut Hannulaisista paljon mitään puhua, eikä heistä paljon tiedettykään, koska isäntä oli kieltänyt talonväkensä pitämästä minkäänlaista yhteyttä heidän kanssaan.
Herra Kokka oli edelleen ahkerin vierailija Hovilassa, ja oli siellä voittanut vielä enemmän arvoa luentojensa kautta, joita hän pari oli pitänyt ja joita Miina ja Lydia ylistivät korkeimman opin tuotteina. Hän oli puhunut puuta heinää, mutta tähän asti toki julkisissa tilaisuuksissa jokseenkin pysynyt suuntaisuuden rajoissa. Hän tahtoi viihdyttää silmällä-pitäjät huolettomuuteen. Sillä yksityisissä seuroissa hän otti vahingon takaisin ja iski hillimättömästi noihin ruotsalaisiin kansan sortajiin. Rakkausseikoissaan oli hän tyyten pettynyt, kun luuli Annan luopuvan hänen puoleensa. Anna inhosi häntä päivä päivältä yhä enemmän. Ja Kokka kiroili Taavia, joka vankinakin vallitsi Annan sydämessä. Ensi aikoina oli Anna sentään suvainnut Kokkaa vähän paremmin, mutta eipä se ollutkaan muuta kuin ett'ei hän huolinut hänestä valittaa, kun hän tunsi Taavin luulevaisen luonteen ja pelkäsi pahoja seurauksia hänen kiivastumisestansa. Nyt näytti hän inhoansa aivan tahallaan. Ja sepä olikin hänelle hyödyksi, sillä Lydia kääntyi päivä päivältä ystävällisemmäksi häntä kohtaan. Niin oli Annan tila viimeihin aikoihin saakka jokseenkin auttava, kun äkkiä eräs asia nosti taas kateuden ja vihan häntä vastaan vireille. Ville oli yhtenä päivänä lähetetty asialle Sivelinin kauppapuotiin. Palattuansa sieltä ja tehtyänsä tilin toimestaan, meni hän sitten salaa Lydian kamariin, veti taskustansa paketin, antoi sen Lydialle ja sanoi kauppamiehen sen lähettäneen. Lydia avasi paketin, ja näkyviin tuli sievä laatikko, joka sisälti mitä oivallisimpia sokerileivoksia. Lydiaa kummastutti tämä lahja, sillä eihän Sivelin ennen näyttänyt olevan niin ihastunut Lydiaan; mutta vielä enemmän hän kummasteli löydettyänsä kannesta kirjeen näin kuuluvan:
"Rakastettava ja kunnioitettava neiti!
Näillä rivillä nyt lähestyn teitä ja luulen saattavani ne teidän käteenne vähimmin huomattavalla tavalla, kun suljen ne tähän laatikkoon. Samalla pyydän teidän vastaanottamaan vähäsen tuomisia pääkaupungista. Jo kauvan olen ajatellut lähestyä Teitä seuraavalla tunnustuksella ja pyynnöllä, vaan en ole tähän asti rohjennut sitä ilmaista. Mutta nykyisin olen minä asianhaarain johdosta tullut siihen mieleen, että ehkä minun ei pitäisi pitemmältä viivytellä. Minä toivon että ymmärrätte minun tarkoitukseni ja ett'ette sitä väärin selitä. Minä olen monta monituista kertaa huomannut Teidän hyvät avunne ja jalon sydämenne ja olen jo kauvan rakastanut Teitä, vaikka en sitä ole ilmaissut. Mutta nyt kun tämän olen tunnustanut, kysyn teiltä: myönnyttekö tulla vaimokseni? Minä olen tottumaton mielistelemään koreilla puheilla ja iloisalla käytöksellä niinkuin monet muut, mutta vaikka en siten ole pyytänyt teidän suosiotanne, niin olkaa sentään vakuutettu siitä, että sydämessäni rakastan teitä enemmän kuin mitä kauniimmilla sanoilla voisi lausua.
Tähän odotan ja pyydän vastausta, toivoen siihen kohtakin tulevan
tilaisuutta. Pysyn alati
Teidän nöyrimpänä palvelijananne
Johannes Sivelin".
Joku aika takaperin olisi Lydia tästä kirjeestä suuresti ilostunut, ja arvelematta antanut myönnytyksensä, sillä tässä oli avioliitto tarjona, jota yksikään talontytär pitäjässä ei olisi voinut halveksia. Mutta siitä asti kun Lydia oli tullut tunteman Föhrbergin, sittemmin Kokan, eli hänessä toivo nousta oikeaksi rouvaksi herras-säätyyn, ja se oli syynä mintähden mielensä pysyi melkein penseänä, luettuansa kirjeen. Pitihän tuota kirjettä toki näyttää äidille, ennenkuin rukkaset annettiin. Miina tuli siis tietämään asiasta. Miina oli alusta pitäen, kuten tunnettu, ollut yhtä mieltä tyttärensä kanssa; mutta sittemmin, kun päivät pakenivat ja unikot vierivät ilman mitään maisterin kosimista, alkoi hän jo epäillä tuon loistavan tulevaisuuden toteutumista. Niinkuin huolikkaan äidin tulee, kehoitti hän siis nyt Lydian antamaan myöntävän vastauksen näinkin arvoisalle miehelle, ja kuta pikemmin sitä parempi. Lydia puolestaan tahtoi tarkkaan miettiä asiata sekä sitten joskus vastata suullisesti, eikä kirjallisesti.
"Eihän hänen kirjoitustansa vielä oikein ymmärräkään. Mitä se merkitsee, että hän nykyisin on tullut siihen mieleen, ett'ei hänen pitäisi enää viipyä — että minä ymmärrän hänen tarkoituksensa j.n.e."
"Hän kadehtii maisteria, etkö sitä ymmärrä, höpsä", sanoi Miina. "Mitä siinä on aprikoimista, jos et ajoissa ota niin jäät vielä vanhaksi piiaksi. — Mitähän Olli tähän sanoo?"
"Ei tarvitse isälle sanoa". —
Mutta Miina oli jo ennättänyt huutaa ovesta miehelleen, joka istui tuvassa:
"Ukko, tulehan tänne uutista kuulemaan!"
"Akkain juoruja!" urahti ukko, mutta ukko oli jokseenkin utelias ja nousi ylös. "No nähdäänhän!"
"Mitäs siihen sanot, Olli", sanoi Miina niinpiankuin miehensä oli ovesta astunut, "kun Sivelin on kosinut Lydiaa?"
"Mitäs minä siihen sanoisin," vastasi Olli, teeskennellen välinpitämättömäksi; "minulla on Lydian naimiskaupoista ollut harmia kyllä, en niihin hopussa nenääni pistä", ja samalla luki hän halullisesti kirjeen, minkä Miina hänelle oli antanut.
"Mitä vaan itse sanot, Miina", jatkoi hän sitten. "Maisteri Kokanhan sinä olit vävyksesi valinnut".
"Niin kyllä, ja ottaisin hänet siksi vieläkin, kun vaan saisin", oli vastaus.
"Eihän sitä vielä tiedä vaikka saisittekin", virkkoi Lydia hymyillen.
"Älä puhu joutavia", sanoi isä äreästi. "Kerrankos minä olen sitä teille saarnannut, ett'ei maisteria pidä odottaa, ei ollenkaan. — Mutta, niinkuin sanoin, minä en huoli tähän puuttua. Ota Sivelin, jollet pidä parempana jäädä vanhaksi piiaksi".
Ja ukko meni takasin tupaan istumaan.
Seuraavana päivänä kysyi Hovilainen noin vaan sivumennen Miinalta:
"No onko Lydia päättänyt?"
"Vielä mitä, aina hän vaan arveluissaan huojuu", vastasi Miina. "Sinun olisi pitänyt olla luja eikä noin leväperäinen. Nyt voi tapahtua, ett'ei tule mitään tästäkään naimisesta, joka on jokseenkin aivan toisellainen kuin se, mitä sinä puuhasit".
"Nähdäänhän!" virkkoi Hovilainen malttavaisesti. Itseksensä oli hän päättänyt.
Iltapuolella valjastettiin "Virkku". Isäntä lähti kirkolle, kuten sanoi. Päätarkoituksena kuitenkin oli käydä Sivelinissä.
Kun Hovilainen astui kauppapuotiin, oli Sivelin itse siellä. Hän pyysi kohteliaasti isäntää astumaan kamariin.
"Painakaa puuta ja pankaa piippuun — vaan sikarejahan te poltattekin, tässä olis Havannoja".
"Kiitos, kiitos! Teillä kauppiailla vaan on parasta joka laatuun, ja teidän kukkaroonne ne ihmisten rahat viimein kuitenkin pysähtyvät", sanoi Hovilainen leikkisästi ja imeskeli Sivelinin sikaria, jonka haju lujasti todisti vastaan kaikkea yhteisyyttä Havannan kanssa. "Olisi minulla taas vähän raha-asioista puhelemista teidän kanssanne, mutta ehkä ensistään selvittelemme erään toisen asian. Minä olen tässä tyttäreni asiamiehenä".
"Jaha", sanoi Sivelin luontevasti, "jos voin jollakin tavoin tehdä neiti Lydialle palveluksen, niin teen sen sangen kernaasti".
"Lydia ei salaa mitään vanhemmiltansa, hän kun tietää että me aina hänen parastansa tarkoitamme. Hän siis näytti tuonkin kirjeen, minkä eilen hänelle lähetitte".
Siveliniä kainostutti:
"No, no, älkäähän olko millännekään", rohkaisi Hovilainen. "Minä tuon teille nyt hyviä —."
"Suokaa anteeksi että keskeytän," sanoi Sivelin, ahkeraan punoen vähäisiä viiksiänsä. "Tässä on ikävä hairaus tapahtunut. Kirje ei ollut neiti Lydialle".
"Olipa", väitti Hovilainen; "siihen kirjeesen, mikä makeis-laatikossa tuli, oli kirjoitettu: rakastettava kunniallinen neiti."
"Makeiset", vastasi Sivelin hymyillen, "pyydän neiti Lydian pitämään hyvänänsä, mutta kirjeen tahtoisin takasin. Käärös oli oikeastaan toiselle menevä".
"Toiselle?" kysyi Hovilainen suuresti harmistuen; "kenelle toiselle?
Annalle ehkä taas?"
"En sitä vielä voi teille sanoa", vastasi Sivelin.
"Nyt ovat ihmiset hulluiksi tulleet", murisi Hovilainen, nousten ylös ja ottaen lakkinsa. "Hahah", naurahti hän sitten ja jatkoi pilkallisesti:
"Annalle siis oli kirje! Mutta mitä tekin, vanha mies, viitsitte joutavissa kujeilla. Ei Anna ole mikään neiti, ettekö sitä ole tiennyt — pikemmin palvelija meillä, kyllä hänet vähemmälläkin olisitte saaneet".
"Se on minun oma asiani miten kirjoitan ja käytän itseäni naisia kohtaan", vastasi Sivelin työlästyen. "Neiti Anna muutoin ei ole teidän palvelijanne, vaan teidän ottotyttärenne ja ansaitsee paremman kohtelun kuin mikä hänelle Hovilassa kuuluu osaksi tulevan".
"Ja se on minun oma asiani, miten minä kohtelen talonväkeäni" vastasi
Hovilainen vihaisesti. "Hyvästi!"
"No eihän tästä tarvitse ruveta vihaa pitämään," lepytteli nyt Sivelin.
"Ei ensinkään, ei ensinkään", vastasi Hovilainen; "hyvä ystävä, joka tahdotte pelastaa palvelijani hänen orjuudestansa. Hahaha!"
Ukko nousi kärryihinsä ja ajoi pois, Siveliniin enää kääntymättä.
Tämä taas meni välinpitämättömän näköisenä huoneesensa.
Hovilainen kääntyi kotiin päin; hän ei ollut sillä tuulella, että olisi huolinut vielä lähteä kirkonkylään. Juuri kun hän ajoi pihaansa, tuli Anna kotiin toista tietä, mikä vei Hannulaan. Hovilainen oli tupaan astuessaan synkän näköinen kuin ukkosen pilvi.
"Tulehan tänne. Miina, vuorostasi uutista kuulemaan", virkkoi hän ja meni kamariinsa, jonne Miina häntä heti seurasi.
"Mikähän uutinen se on", sanoi Lydia, pani virkkauksensa pöydälle ja meni ovelle kuuntelemaan.
"Sinusta taitavat puhua, ja naimisista", kuiskasi hän sitten. "Mitähän heillä nyt on mielessä".
"Ei hyvää ainakaan", vastasi Anna huo'aten. "Isäntä katsoi minuun niin vihaisesti kuin tuli".
"Pidä sinä paremmin puoltasi Anna", sanoi Lydia palaten pöydän luo, "ei sinun muuten täällä käy hyvin".
"Jospa saisin kuolla, niin pääsisitte minusta".
Samassa tulivat Hovilainen ja Miina kamarista. Nyt oli Miinakin ukkois-pilven kaltainen.
Ei kukaan puhunut mitään isoon aikaan; Miina istui taas työhönsä ja isäntä käveli edestakaisin.
"No mitä Hannulaan kuuluu, Anna?" kysyi viimmein Miina pilkallisesti katsoen Annaan. "Saiko neiti Anna sieltä terveisiä murhamieheltä?"
Anna ei vastannut mitään.
"Siellähän sinä kävit?" kysyi taas Miina.
"Etkö vastaa, tollukka!" karjasi Hovilainen. "Kävitkö vai etkö?"
"Kävin", vastasi Anna, joka oli mennyt vielä tavallista vaaleammaksi.
"Lotta on sairas ja suruissaan, sentähden minun täytyi käydä —"
"Täytyi", toisti Hovilainen, seisattuen Annan eteen. "Et taida enään muistaa, että minä kielsin sinua siellä käymästä".
"Tiesinhän minä", vastasi Anna hiljaisesti, "että se teitä suututtaisi, mutta —"
"Mutta mitäs siitä väliä pidit, eikö niin?" täytti Hovilainen. "Mutta minä tiedän", jatkoi hän kouristaen Annan käsivartta niin että tyttöparka kirkasi, "että jos sinä toisen kerran, minun kiusallani ja uhallani menet sinne, niin väännän nenäsi nurin. Virnaile sitten sorealla naamallasi."
Anna kävi yhtä punaseksi kuin hän äsken oli vaalea, kyyneleet tunkeutuivat hänen silmiinsä, ja hän kiiruhti ulos.
"Aina te olette niin häijyjä Anna raukalle, että oikein säälittää sitä kuulla ja nähdä", sanoi Lydia. "Sitä on Anttikin monesti sanonut".
"Pidä sinä leukasi!" huusi Hovilainen. "Se vielä puuttuu että tuon tollukan kanssa teette liiton vanhempianne vastaan. Olkaa te vaan varoillanne, sinä ja Antti, kyllä minä opetan teidät tietämään huutia. Nähdäänhän!"
"Tokkohan niin hellinet Annaa, kun saat kuulla mitä isä äsken puhui minulle", sanoi Miina.
"No mitä hän puhui?" kysyi Lydia.
"Täytyyhän se sinulle sanoa", vastasi äiti, "ett'ei enempiä selkkauksia vielä syntyisi. Mutta ensiksi, tietääkö Anna tuosta Sivelinin kirjeestä?"
"En minä ole siitä kenellekään vielä sanonut, kun en tiedä itsekään mitä teen", oli Lydian vastaus.
"Nyt saat sen tietää", sanoi isä, "tuo tänne kaikkityyni, sekä kirje että laatikko, ei ne sinun talletettavanasi saa olla pitemmältä".
"Ne olivat, näet, Annalle eikä sinulle ajotut," selitti äiti.
"Annalle aiotut", toisti Lydia ja katseli vanhempiinsa, suu auki hämmästyksestä. "Herra Jumala! Ja minä otin ne itselleni; nyt minä häpeän silmät päästäni".
Hän nauraa kikatti ja peitti käsillänsä punastuneita kasvojansa.
"No ehk'ei siitä saa kukaan kuulla", arveli Miina.
"No ei vaan", sanoi isäntä; "kyllä me taas toisen kerran joudumme ihmisten suuhun, ja kaikki tuon vieraan tyttöluntun tähden".
"Mistä isä sen sai kuulla?" kysyi Lydia. "Johan siis siitä ihmiset tietävät."
"Mistä kuulin — no, tapasin tieltä erään tuttavan, joka sinne päin viittaili, senpätähden kohta käännyin takasin", oli vastaus.
"Mutta olehan huoleti, ei vielä tiedetä muuta kuin että Sivelin oli lähettänyt lahjan Annalle, vaan ei tiedetä kuka sen vastaanotti. Kyllä tuo Sivelin on helkkarin hölmö. Ma häntä niin heittiöksi olisi luullut. Vai mitä siihen sanot, Lydia?"
"En minä tästä käänteestä kovin sure", vastasi Lydia. "Mielelläni minä suon Annalle koko Sivelinin".
"Tyhmeliin hänen pitäisi olla nimeltänsä, eikä Sivelin", sanoi isä.
"Mutta tuoppas tänne kirje ja konvehtirasia ennenkuin Anna tulee".
"Mutta mitenkäs ne nyt annamme hänelle, ett'ei erehdystä huomattaisi. En ole vielä ottanut kuin muutaman noista makeisista, ja sitä ei voitane huomata, pannaan sama paperi ympärille, niin —"
"Ei sillä antamisella niin kiirettä ole", keskeytti Miina; "ja sen ottaa isä toimekseen. Mutta kuule sinä! sinä et saa sanoa tästä Annalle mitään, kyllä et silloin arvostasi pitäisi mitään. Ajoissa asia saatiin selville. Sentähden emme ole tietävinämmekään koko asiasta mitään, emmekä huoli siitä tietääkään."
"Mutta käärös on annettava hänelle, sanoohan Sivelin sen kumminkin eikä tiedä vaikka hän jo olisi vastausta tiedustellutkin", sanoi Lydia.
"No kylläpä sinä koetat Annan hyvästä huolta pitää, vaikk'ei ole muuta kuin pitkä nenä palkkanasi", vastasi Miina. "Annetaanhan se käärös hänelle, ole huoleti".
"Ei sanaakaan enää tästä asiasta", ärjäsi Hovilainen; "muista se,
Lydia, taikka minä teen tyhjäksi sinun viimeisetkin naimis-toiveesi".
Lydia kävi kamarissaan, ja palasi takaisin käärös kädessä.
Olipa pikku huokaus seurannut kirjeen sulkemista laatikkoon taas: "Olisihan tuo saanut olla minullekin!" Sellaiset kirjeet ovat näet tyttölöillä voiton-merkkinä; vaikka niistä ei sen valmiimpaa tulisikaan, säilyttävät he sentään niitä uskollisesti, ja jouduttavat niillä joskus toisia vitkastelevia sulhasia.
"Nyt minä ymmärrän mitä nuo hämärät kohdat kirjeessä merkitsevät" — sanoi Lydia antaessaan kääröksen isällensä.
"No joko alat taas?" keskeytti isä.
Lydia vetäytyi yksinänsä ajattelemaan. Hän oli itseksensä päättänyt ennemmin taikka myöhemmin antaa Sivelinille rukkaset, vaikka hän vanhempiensa pakoituksesta ensimmältä olisi ollut olevinaan myöntyväinen. Nyt ratkesi asia ilman sitä, eikä hän siitä surrut. Olipa ensi hämmästyksessään vähän iloinenkin; eihän hän nyt tarvinnut olla mustasukkainen Kokalle. "Mielelläni suon Annalle Sivelinin", sanoi hän siis. Mutta ei hän isänsä tytär olisi ollutkaan, jos hän ajan arveltuansa olisi pysynyt aivan puhtaana kateudesta. Oli se melkein liika onni Annalle, ja Kokan kosiminen ei ollut niin ihan varma, eikä nyt käynyt kiihottaminen häntä uhkauksilla mennä Sivelinille. No saakoon Sivelininsä, sanoi hän viimmein, tuon jäykän, harvasanaisen vanhan pojan, mutta tunkeutukoonpas vähääkään minun ja Kokan väliin, niin kyllä minä hänelle näytän. — Mutta mitä nyt ihmiset sanovat. Jokohan isä valehteli vai eiköhän todella enempää tiedetä. Tästä on selvä otettava salaa, ja kuta pikemmin sitä parempi, parasta on, niinkuin jo päätimme, ihmisten edessä olla aivan tietämätönnä ja välin pitämätönnä. Enkä minä huoli enää edistää Annan naimista. Mitä hänen tarvitsee päästä Sivelinin vaimoksi, ennenkuin minäkin olen rouva Kokka, eli rouva Föhrberg — kyllä hänen pitää ottaman se nimi takaisin.
Kohta kun Lydia oli mennyt pois, kutsuttiin Ville sisään.
"Mitä kauppamies sanoi, kun antoi sinulle eilen tämän kääröksen?" kysyi isäntä.
"Te tiedätte siitä?" ihmetteli poika, tyhmästi katsoen isäntäväkeen.
"Tiedän kyllä, eihän se ole kuin kirja lainaksi", sanoi Hovilainen.
"Mutta millä sanoilla kauppamies sen antoi?"
"Juuri kun olin poislähtemäisilläni, toi hän kääröksen ja kuiskasi minulle: Anna neidille tämä, anna neidille tämä".
Hovilainen vilkasi vaimoonsa.
"Nyt vie takasin tämä, ja tule takaisin heti ilman raastinta taikka muuta lähetystä ottamatta. Muista se!"
"No, no!" Ja Ville meni.
"Anna-neidille tämä, aivan oikein," sanoi Hovilainen. "No sen pituinen se! Mutta missähän se Anna-neiti nyt viihtyy; itkeä tillittää kai jossakin loukossa eikä tee työtä edes ruokansa edestä."
Osaksi olikin se oikein arvattu. Anna oli mennyt ullakolle, saadaksensa rauhassa itkeä oikein sydämen pohjasta. Tähän asti ei ollut isäntä vielä käsin kosketellut häntä; nyt sekin oli tapahtunut. Kuitenkaan ei katunut Anna tehneensä isännän kieltoa vastaan. Hän oli, vaikka suru asui hänen omassa sydämessään, lohdutellut ja rohkaissut Lottaa, ja tämä oli sangen kiitollinen hänen käynnistään.
Hiukan paremmaksi oli muuttunut mieli Hannulassa. Aika parantaa sielunkin haavat. Murheessansa olivat Timo ja Lotta saaneet kokea monta myötätuntoisuuden osoitetta pitäjäläisten puolelta. Ystäviä oli tosinaan käynyt, moni terveisiä lähettänyt. Kerran kävi metsäherra Spirlund ja kertoi ilmoittaneensa todistajaksi erään Juho Hirvosen, joka tuona muistettavana iltana oli ollut ruununmetsässä aivan likellä polkua latvuksia haloiksi hakkaamassa. Hän ainakin oli nähnyt tuon kulkevan herran. Mutta Hirvosen puheille ei oltu vielä päästy; hänen sanottiin olevan työssä toisessa pitäjässä. Kokka oli maininnut ilmoituksensa olleen jo sanomissa: Tyynevedellä ei tainnut olla kenelläkään Virallista lehteä, vaan kaupunkimatkallaan, kun hän saatti Anttia seminaariin, oli hän nähnyt ne numerot, joissa se oli.
Toivo oli siis vireämmällä Hannulassa, ja työt ja toimet rupesivat kulkemaan vanhaa rataansa.