VII.
Murhe ja onnettomuus ovat astuneet meidän kotiimme, oli Hannulan Lotta sanonut — ja nyt olivat hänen sanansa täydeksi todeksi tulleet. Taavi oli pantu kiinni, hänen äitinsä kääntyi tautiin, ja isä istui nyt yksin suruissansa kammarissaan. Hovilainen oli kostanut.
Lautamies Manninen, joka oli käynyt Sota-Mattia hakemassa, ilmoitti tämän olleen kipeänä, vuoteen omana jo pari päivää, kuten hän ja hänen eukkonsa olivat vakuuttaneet. Mannisen seuraajana oli ollut Mäkelän isäntä, ja tämä sitten jatkoi matkaansa Ratasmäelle asti, tiedustellaksensa, oliko sellaista nuorukaista kuin Taavi oli selittänyt, Joosepin äkillisen kuoleman jälkeisenä aamuna ollut asemalla ja oliko tämä lähtenyt 4:n junassa eteenpäin matkustamaan. Mäkelä oli palannut ja kertoi seuraavaa: aamujunassa oli mennyt kolme herrasmiestä: yksi vanhanpuoleinen ja kaksi nuorta, mutta näistä ei näyttänyt kumpikaan olevan se, jonka Taavi sanoi tavanneensa. He olivat kävelleet edestakasin asemahuoneen edustalla, toisella oli musta nahkanuttu yllä, toinen kuletti jahtikoiraa riimuissa. Matkalaukkua ei ollut kummallakaan. Mistä nämä kolme herraa olivat tulleet, ei tietänyt asemalla kukaan. Aamupuoleen yötä oli sataa tihutellut, ja sentähden ei ollut ihmisiä paljon ulkona. Mäkeläinen, joka piti suuressa arvossa Timo Hannulaa ja hänen perhettänsä, ja kaikin voiminsa pyysi olla heille avuksi tässä ikävässä kohtauksessa, oli jatkanut tiedustusretkeään aina ensimmäiseen keskievariin saakka Ratasmäeltä; mutta mitä hän siellä kuuli, ei suinkaan auttanut Taavia. Kyytipoika kertoi sinä yönä vieneensä Ratasmäelle kaksi herraa, jotka yhdessä ajoivat; toisella oli nahkanuttu päällä, toisella pyssy kädessä, joka arvattavasti oli metsästäjä, sillä hänellä oli kärryjen jälestä juoksemassa koirakin, minkä kanssa oli ollut pula ett'ei se metsiin eksyisi. Epäilemättä olivat nämät herrat ne samat, jotka sitten nähtiin kävelevän aseman edustalla. Melkeenpä siis siltä näytti kuin olisi Taavin puolustus ja puhe tuosta herrasta sulaa valhetta vaan.
Tämä luulo vakautui yhä enemmän todeksi nimismiehessä. Alusta hän ei mitenkään ollut tahtonut uskoa Hovilaisen syytöstä, ja häntä kummastutti se viha, mikä osoittihe Hovilaisen koko käytöksessä. Olihan Hovilainen vähää ennen, nimipäivillään vihjannut avioliiton aikeisin tyttärensä ja Taavi Hannulan välillä. Huhu näitten tuumain häpeällisestä turhaanmenosta ei ollut vielä hänen korviinsa saapunut, mutta nyt rupesi hän jo vähitellen yskän ymmärtämään, ja tutkimuksessa tuli hän siitä vakuutetuksi, että Hovilainen oli tahtonut tyttärensä Taaville, mutta että Taavi ei Hovilaisen tyttärestä ollut huolinut. Siitä siis oli ollut seurauksena Hovilaisen uudestaan syttynyt viha. Tämä viha tosin heikensi hänen ilmi-antamisensa arvoa; mutta olihan Hovilainen vielä jotenkin kunniassa pidetty mies pitäjässään, eikä hänen käynyt eikä hän olisi uskaltanutkaan puhua perättömiä nimismiehen edessä.
Sota-Mattia oli nimismies epäillyt, hän ehkä vaan oli teeskennellyt sairauttaan. Mutta, tarkemmin arvellen, olisiko Sota-Matti murhannut Joosepin? Paraan ystävänsä. Kenties kuitenkin, viina-riidan jälkeen. Mutta olisihan Taavi silloin jotakin nähnyt taikka kuullut, kun tuli kohta Joosepin jälkeen (vastaksia hän ei ollut taittanut, eihän niitä oltu nähty sitten missään). Vai oliko Taavi ollut yhdessä tuumassa Sota-Matin, taikka jonkun muun kanssa? No silloinhan oli Taavikin murhaaja.
Ja Taavin hyväksi ei ollut ilmautunut mitään, mutta häntä vastaan tuli selville yhtä ja toista. Parhaallakin ihmisellä on vihamiehiä (useinkin voisi sanoa että hänelläpä niitä vasta onkin), jotka tilaisuuden sattuessa tulevat esiin. Miksi niitä sitten Hannulaisilta puuttuisi, yleisesti tunnettuna asiana kerrottiin vihasta Joosepin ja Taavin välillä, ja siihen perus-juoneen kanneltiin sitten yhä tietoja lisään. Jokainen vakuutti ett'ei hän tiedä muuta kuin mitä kaikki hokevat, mutta koetti kuitenkin jollakin makupalalla päästä voitolle toisista. Lyhyesti luetellen supistuivat heidän todistuksensa seuraavaan: Hannulaiset olivat useasti toivoneet Joosepin kuolevaksi, hän kun oli heille vaan vastuksena; varsinkin Taavi oli aina vihannut velipuoltaan eikä tahtonut milloinkaan suoda hänelle vähintäkään hyvää talosta; Joosepin täytyi nähdä nälkää ja käydä ryysy-vaatteissa, salaa hänen usein oli täytynyt ottaa elatuksensa ja tarpeensa; Joosepin ainoa ystävä talossa, eräs renki Humper, ajettiin pois ainoastaan sentähden että hän piti Joosepin puolta; Taavi kulki usein pyssynensä metsissä, vaan ei tuonut mitään, varmaankin väijyi hän Jooseppia j.m.s.
Nimismies kysyi jokaiselta, oliko murhan edellisenä päivänä ollut mitään riitaa veljeksien välillä, jota voisi pitää murhan suorakohtaisena syynä — kummallistahan muuten oli, mikä juuri elokuun 2:na päivänä Taavin riivasi tuohon tekoon. Ei, ei riidasta tiedetty, ei Jooseppi riidellyt, hän oli hiljainen mies. Elokuun 2:na päivänä oli hän melkein kaiken päivää ollut ulkona, paossa Timon alituisia nuhteita. Jooseppi oli marttyyri ja Hannulaiset häijyjä. Mutta viimein tuli toisellainen todistaja, hän ilmoitti tahtovansa tässä asiassa antaa Hannulaisille oikeutta ja kohtuutta itsekullekin, ja kertoi: että kun rovasti viime lauvantaina kävi Hannulassa, päätettiin koettaa Jooseppia johdattaa pois juoppouden paheesta; mutta että Jooseppi niin vähän oli lukua pitänyt tästä hyvästä tarkoituksesta, että hän varasti emännän kellon saadaksensa rahaa viinaan, ja läksi pois kotoa luhjustelemaan. Tämän hyvän ystävän todistus oli ratkaiseva. Vai kellon varasti Jooseppi — siinähän se uupuva lenkki onkin, se nosti Taavin vihan ylimmillensä ja saatti hänet murhaajaksi. Nimismies tiedusteli tuota kellon-varkautta toisiltakin: se oli aivan niin kuin tuo ystävä oli kertonut, ja elokuun 2:na päivänä tapahtunut. — Mutta Joosepin taskuissa ei ollut kelloa. No ei suinkaan Taavi sitä sinne jättänytkään.
Nimismies Varmanen oli kansaa suosiva mies, hän ei suurella suulla osoittanut uutteruuttansa eikä telminyt revolveri vyöllä ja kasakanpamppu kourassa. Hänkin oli pitänyt Hannulan perhettä suuressa arvossa, ja katsoi sangen ikäväksi nyt nousta heitä kukistamaan. Mutta virka oli täytettävä.
Taavi oli vihannut velipuoltaan jo aikoja — näin kuvasi Varmanen tämän tapauksen mielessään — ja jolloinkulloin aatellut, eiköhän olisi parasta saattaa maailmasta mies, mistä ei ollut muuta kuin harmia ja vahinkoa hänelle ja hänen vanhemmillensa. Sopivaa tilaisuutta kuitenkaan ei ollut sattunut, päivä päivältä kävi Jooseppi kelvottomammaksi, päivä päivältä yltyi Taavin viha. Nyt Jooseppi varasti kellon, emännän kallisarvoisen kellon. Taavi suuttui hirmuisesti: Jos ei hän vielä tänä iltana anna kelloa takaisin, niin tapan hänet. Kirves mukana, ikäänkuin aikoisi hän hakea jotakin puuta metsästä, läksi Taavi ulos. Jonkun matkaa mentyänsä kuuli hän jonkun tulevan takaa. Se oli Jooseppi (Jooseppi puolestansa oli ehkä jossakin piilossa odottanut Taavin poismenemistä, pistäytyäkseen kotona käymään ja mennäksensä sitten joko kirkolle taikka Onkamolle kelloa kaupittelemaan). Häijyt murha-ajatukset pakoittivat Taavia lymymään. Hän tahtoi ensin salaa katsella, mihin päin Jooseppi kääntyisi, ja seurata häntä loitompana. Nähtyänsä hänen kääntyneen Rossin-haudalle päin, oli murha-päätös tehty. Mutta miten on murha tehtävä? Jyrkkäys ei ole niin likellä, ett'ei Jooseppi ehtisi päästää huutoa, jos Taavi rupeisi tunkemaan häntä sinne. Ei, paremmin pitää käyttäitä. Hän puhuttelee Jooseppia, teeskentelee sopuisaksi ja hänen parastansa tarkoittavaksi (minkä mielen-muutoksen muka rovastin lauvantaiset kehoitukset ovat matkaansaattaneet) ja kulkee hänen rinnallansa kalliotietä. Hän ohjaa Joosepin huomion järvelle, ja kolahuttaa häntä samassa kirveen hamaralla takaraivoon niin, että toinen ääntäkään antamatta vaipuu maahan. Sitten vetää hän heti ruumiin jyrkänteen reunalle ja syöksee sen alas. Pitikö hänen se nyt sinne jättää vai olisiko parempi upottaa se, oli toinen kysymys. Ruumis näkyy polulta. Ensimmäinen metsästä tuleva voi nähdä sen, ja voidaan kohta saattaa Joosepin kuolema yhteyteen Taavin tämäniltaisen poissaolon kanssa, Paras on, että Jooseppia ensin joku päivä kaivataan, sitten toisena haetaan ja viimein löydetään ja luullaan kuoliaaksi pudonneeksi. Hän menee alas vetääkseen ruumiin paremmin piiloon; mennessään hän havaitsee kätensä verellä tahrautuneiksi äskeisestä raahaamisesta; nyt on ryvettynyt myös kirveen varsi. Hän heittää kirveen hiiteen; saapihan siihen selitystä jotakin, mihin se on joutunut. Mutta nyt tulee Hovilainen, ja Taavin täytyy nyt jo löytää Jooseppi kuoliaaksi pudonneena. Niin on käynyt, se on melkein varma. Ja Taavi on aatellut: Jooseppi oli mielipuoli ja juoppo, ei hänestä ollut hyötyä vähääkään, päinvastoin olisi hän paljon vahinkoa ja pahennusta matkaansaattanut. Eihän se niin kovin suureksi synniksi ole katsottava, että poistaa semmoisen —
Toisena päivänä tutkimuksen jälkeen pantiin Taavi kiinni ja laitettiin vankilaan.
Siihen vaikutti vielä sekin, että nimismies oli sattunut kuulemaan Lotan puhetta paosta Ameriikkaan. Sentähden oli toinen lautamies nämä päivät oleskellut Hovilassa ja pitänyt silmällä Hannulaisten toimintaa.
No nyt pääsen kerrankin herrain pistopuheista, että olen liian löyhä muka, virkahti Varmanen itsekseen.
* * * * *
Mutta pitkät olivat päivät Hannulassa, raskas surun aika oli täällä alkanut.
Lotta oli aivan murtunut murheesta. "Meillä ei ole poikaa enää — vanhuutemme turva vietiin — korjaa meidät, Herra, pois tästä kurjuudesta", niin voihkasi hän yöt ja päivät. Juuri joskus nukahti hän ja näki unessa kaikki entisellään: kodissa vallitsi taas se tyytyväisyys ja iloinen mieli, minkä ahkeruus ja työhalu tuottaa, Taavin ja Annan sydämen toiveet olivat toteutumassa, ja Jooseppikin alkoi toista, hyödyllisempää elämää. Mutta katkerampi aina vaan oli todellisuus, kun unen haaveet haihtuivat ja tuo tuskallinen tunto taas painui hänen sielunsa yli.
Ja Timo istui yksin suruissansa kamarissaan ja mietiskeli yhä. Hänellä nyt ei ollut mieltä työhön, häntä ei enää ilahuttanut kaunis viljan kasvu. Mitä maallisesta hyvästä, kun sielun-rauha puuttuu! Hän koetti kyllä edelleen lohdutella sekä vaimoansa että itseään, mutta ei se tahtonut käydä päinsä. Oli senkaltaisiakin hetkiä, jolloin hän itse epäili Taavin syyttömyyttä. Hän otti Testamentin esille: Jumalan sanasta saan lohdutusta, arveli hän. Toissa pyhänä hän oli ollut poissa kirkosta ja lukenut saarnaa kotiväelle. Epistolan kohdalla Testamentissa oli vielä pari lehteä merkiksi käännettynä. Siitä kirja avautui, ja hänen silmänsä sattuivat heti ensimmäiseksi seuraavaan: "jokainen joka veljeänsä vihaa hän on murhaaja; ja te tiedätte ett'ei yhdessäkään murhaajassa ole ijankaikkinen elämä pysyvä". — Enempää ei hän voinut lukea, silmät tosin tuijottivat kirjaimiin, mutta ajatukset olivat poissa. Hän johdatti mieleensä Taavin ja Joosepin välin viimmeisinä vuosina, ja hänen täytyt tunnustaa, ett'ei se ollut hyvä ollut. Julkista riitelemistä taikka vainoa se ei ollut, vaan monessa tilassa oli Taavi näyttänyt vihaista mieltä Jooseppia kohtaan, ja valitettavasti oli Timon oma käytös usein pikemmin edistänyt kuin vastustanut tuota mieltä. — Huoaten painoi hän kirjan kiinni, ja arveli mennä pellolle. Mutta kellen minä tässä nyt kokoilen ja säästän? aatteli hän. Jos Lotta kuolee ja Taavi tuomitaan, tiesi sen kuka kelvoton minut perii. Ei, ei, kyllä minä vielä huolta pidän, ett'ei kunnoton minun varojani saa! päätti hän melkein ääneensä, kun samassa herra Kokka astui sisään.
Puisteltuansa Timon väkinäisesti tarjottua kättä, sanoi hän suurimmalla myötätuntoisuudella kuulleensa tuon ikävällisen sanoman ja arveli nimismiehen käyttäinneen oma-valtaisesti, kun pani kiinni niin yleisesti rehelliseksi ja siivoksi tunnetun miehen kuin Taavi oli, ja vakuutti että tämän syyttömyys kohta oli tuleva ilmi.
Timossa rupesi nousemaan suosiollisempia tunteita Kokkaa kohtaan.
"Voi onneton paikka, ett'ei kukaan tuota vierasta herraa ole nähnyt", sanoi Timo. "Sillä varma on, että joku semmoinen on täällä kulkenut, ei Taavi ennenkään ole valhetellut".
"Kuulkaahan!" virkkoi Kokka. "Yksi keino meillä on, saadaksemme hänestä selvän".
"Ja mikä se olisi?" kysyi Hannula tarkalla huomiolla.
"Tiedustelu sanomalehtien kautta", sanoi Kokka.
"Jaa, olen minäkin sinne päin jo ajatellut — olisikohan tuosta apua?" arveli Hannula.
"Kaiketi", vastasi Kokka. "Kyllä minä sen asian toimeen panen, jos tahdotte ja kustannukset suoritatte".
"No voisi koettaa, koska maisteri on niin hyvä ja tahtoo auttaa minua yksinkertaista talonpoikaa. Jos olisi siitä apua, niin olen teille sangen kiitollinen".
"Ei kiittämistä, minä täytän vaan velvollisuuteni lähimmäistä kohtaan.
Kyllä tekin auttaisitte minua missä voisitte".
"Pitäähän lähimmäistä auttaa — hm — missä voi, ja kun oikea tarve vaatii", sanoi Hannula varoen, ja hänen kiitollisuutensa näytti hiukan jäähtyneen.
"Semmoiseen tilaan minä ehkä kohtakin joudun — että kova tarve vaatii", alkoi nyt Kokka. "Näinä päivinä lankeaa eräs vähäinen laina maksettavakseni, ja minä olen aina sangen tarkka suorittamaan semmoisia asioita. Nyt kuitenkin puuttuu vielä vähän tuohon summaan — noin pari sataa markkaa — ja minä toivon ett'ette ole vastaan kun nyt pyydän teitä piirtämään takaussitoumuksenne tähän vähäiseen lappuun".
Kokka veti velkakirjan esille.
Timo Tarkkasen kasvot kävivät tavallista tylymmiksi.
"Ei, hyvä herra, takaukseen en ole ikinä mennyt, enkä mene vastakaan. Takaukset tuottavat turmion. Jos olisi minulla enemmän rahaa kotona, niin auttaisin teitä, mutta nyt en voi sitäkään tehdä, näinä aikoina kuu ei mene mitkään maan-tuotteet kaupaksi".
Nyt oli Kokan vuoro tylystyä; hän katsoi kuitenkin parhaaksi näyttäytyä tyyneltä.
"No ehkä soveltuu paremmin tuonnempana", sanoi hän.
"Ehkä", toisti Timo vaan. "Älkää pahaksi panko —"
"En suinkaan, en suinkaan! Ja kyllä minä tuon ilmoituksen toimitan Viralliseen lehteen — olkaa huoleti vaan, mutta pari kymmentä markkaa se ainakin tulee maksamaan".
"Entä teidän vaivanne?" kysyi Timo arvellen.
"Ei mitään, ei mitään, ystävän työtä tämä on vaan", vakuutti Kokka.
Timo toi kolmekymmentä markkaa, ja Kokka heitti hyvästi. — — —
"Saituri", sanoi Kokka itseksensä, kääntyen Hovilaan. "Ei hän mene takaukseen eikä hänellä ole rahaa; ja sillä luulee päässeensä, viisas. Nähdäänhän! niinkuin Hovilainen sanoo. Mutta kyllä taidat saada odottaa tuota ilmoitusta. Tiedänhän minä paremmin vielä kuin muut että Taavin viisaasta päästä tuo herra on kotoisin, ei muualta. Miettiköön nyt itse, mistä hänet löytäisi. Kyllä Anna taipuu jo sillä aikaa, kun ei sulhasta päästetä putkasta".
Hän vihelteli iloisesti ja heilutti keppiään.
* * * * *
Ja millä mielellä Hovilassa oltiin tuon tapauksen jälkeen?
"Semmoinen mies vävyksi kunnialliseen perheesen, ihan hirvittää kun sitä aattelee!" sanoi Miina. "En voi kiittää Jumalaa niin kuin pitäisi siitä, että hän on antanut minulle niin paljon älyä, että vähän näöstäkin tiedän minkälaatuinen mies on. Luota minuun, Lydia, semmoisissa asioissa aina. Taavi Hannula on ollut minusta vastenmielinen, vaikka kuinkakin muut ovat häntä kiitelleet. Voi kuitenkin, murhamies vävyksi!"
"Eihän teidän tarvitse sitä ajatella — ja eihän se vielä ole varma, että hän on murhamies", vastasi Lydia.
"Eikä se tulekaan. Kyllä hän on syytön, niin minä ainakin arvelen", sanoi Antti.
"Niin syytön, ett'ei hän semmoista hirmutyötä milloinkaan olisi voinut edes ajatellakaan", lisäsi Anna, luoden kiitollisen silmäyksen Anttiin.
"Ole vaiti, sinä, ei sinun mieltäsi tässä kysytä", tiuskasi Miina
Annalle. "Mutta sinulle semmoinen mies olisi omansa".
"Semmoinen mies kuin Taavi Hannula on parhaallekin tytölle hyvä", uskalsi Anna vastata.
"Lähde lievittämään hänen vankeuttansa ja ota osaksesi puolet hänen rikoksestaan, niin päästään sinustakin", pilkkasi Miina.
"No, no, älkäähän taas", koetti Antti välitellä.
Anna meni ulos, kyyneleet silmissä.
Tuhannessa tuskassa oli Anna ollut näinä päivinä. Kuultuansa tuosta tapauksesta oli hänen ensimmäinen ajatuksensa kiiruhtaa tutkimus-paikalle ja sanoa että Taavi edellisenä iltana oli ollut hänen kanssansa eikä Joosepin. Taavi kentiesi ei ollut ilmoittanut heidän yhdessä-oloaan, koska hän (Anna) oli kieltänyt, ja nyt luultiin Taaviksi joku muu, joka Joosepin oli yhdyttänyt, kulkenut hänen kanssaan kalliolla ja sitten hänet murhannut. Hän sieppasi huivinsa ja lähti juoksemaan, mutta samassa iski hänen mieleensä Taavin sanat kun Jooseppi meni sivutse: "Ei tuo edes viinaan kuole. Ei hänestä suurta vahinkoa tulisi" — ja tuo kellojuttu — "kyllä minä kohta kovistan häntä" — Herran tähden! mitä olin tehdä, jos sinne menisin, voisin saattaa Taavin turmioon sen sijaan kuin auttaa häntä. Aivan vaaleana kääntyi Anna takasin. Sillä siinä ei ole kyllä että minua nyt kuulustellaan — sitten viedään vielä valalle. Nyt voisin olla kertomatta noita Taavin sanoja, vaikka kuinka minulta kyseltäisiin — en sanoisi enempää kuin minkä tahdon sanoa. Mutta saisinko sittenkin, valan tehtyä oikeuden edessä, sanoa vaan minkä tahdon? Olisinko valapatturi, jos ilmaisisin yhtä ja salaisin toista? Ja voisiko todistukseni muutenkaan hyödyttää Taavia? Siitähän kuuluu, kuin olisi tuo tapaturma taikka murha tapahtunut meidän yhdessä-olomme jälkeen — vai olisiko juuri sillä ajalla tapahtunut. Ajatukset pyörivät hänen päässään, ja samalla piti teroittaa huomio kaikkeen minkä kuuli, ja päälle päätteeksi toimitella talon askareet. Hän oli kuin toimeton. Hän teki tehtävänsä niinkuin unissa-kävijä — ei surmiksensakaan hän olisi voinut jälestäpäin tehdä tiliä toimistaan, pitäisi päästä Taavin puheille tavalla taikka toisella, siihen päätökseen hän jäi, arvelipa vaikka miten. Mutta nyt tuli isäntä kotiin, kertoi lyhyesti, että Taavi oli havaittu syypääksi veljen-mnrhaan ja oli kohta joutuva vangittavaksi, sekä kielsi perheeltänsä ja talonväeltä kaiken kanssakäymisen Hannulaisten kanssa. Mitäs nyt tehdä, miten nyt päästä Taavin luokse! Anna raukalle tuli arvelemista taas. Jos isäntä saa tietää että siellä olen käynyt, niin hän suuttuu silmittömäksi, vieläpä pieksääkin minut. Voi voi tätä onnetonta elämätä, kun viimeinen ilo, viimeinen toivo vietiin! Mitenkä minä nyt enää tässä saan kärsiä! Menisin vaikka toista vertaa työläisempään palvelukseen, kun saisin vaan ystävällisen kohtelun. Tässä minua haukutaan ja pilkataan aamusta iltaan, eikä kuitenkaan päästetä pois.
Illan tullessa koetti hän kiepsahtaa Hannulaan, mutta muutaman askeleen päässä koti-portista tuli herra Kokka vastaan, kysyi minne hän meni ja tarjoutui seuraksi. Anna piti parempana kääntyä takaisin; hän ei huolinut vastata, vaan kiiruhti pois, päästäksensä kuulemasta tuon veijarin imarruksia taas. Eilis-iltanakin oli Kokka koettanut pidättää Annaa, kun tämä oli menossa Taavia kohtaamaan.
Kokka oli rakastunut Annaan ja oli yhäti vakosalla saadaksensa salaa tavata häntä ja periä tuon Taaville kuuluneen rakkauden, minkä jo aikoja sitte kulkupuheet ja hänen omat tarkistaneet silmänsä hänelle olivat ilmaisseet; hän oli rakastunut myös Lydiaan, ainakin piti hän Lydiaa ja Miinaa semmoisessa luulossa, ja nämä toivat tätä kunniotusta näkyviin joka tilaisuudessa.
Kummakos sitten että Kokka mielellään oleskeli Hovilassa. Hän oli siellä joka päivä. Viimeksi mainitun käyntinsä jälkeen Hannulassa tuli hän taas Hovilaan, ja meni tällä kertaa suoraan isännän kamariin. Joosepin äkkikuolemasta tuli tietysti puhe. Kokka oli aivan samaa mieltä kuin Hovilainen; murha tässä oli, tuo Taavin vieras herra oli vale-kuva, Taavin oma keksimä. Tosin oppineet miehet toisinaan tekivät jalkamatkoja, mitkä kielimurteita tutkiakseen, mitkä muinaismuistoja, satuja ja semmoista kansasta kyselläkseen, mutta he kulkivat silloin miehissä, ei yksitellen; kukas herrasmies muuten niin ilman kapineitta kulkee.
"Tosin ei minullakaan paljon ollut", lisäsi hän, muistaen laihaa laukkuansa; "mutta koska Antti sanoi täällä olevan niin hyviä mestareja, päätin minä täällä teettää vaatteita itselleni".
"No mikäs se on muu kuin valekuva", toisti Hovilainen; "olisihan tällä yli kolmen peninkulman matkalla edes jonkun pitänyt häntä tavata".
"Ainakin minun", virkahti Kokka.
"Olitteko te ulkona sinä iltana?" kysyi Hovilainen, tarkistuen.
"Olinhan minä, vieläpä aivan likellä tuota rantapolkua, vaan en minä siinä nähnyt ketään sivutse kulkevan".
"No mutta pitäähän teitäkin kuulustella vieraana-miehenä", päätti
Hovilainen.
"Mitäs minä oikeuteen tulisin, kun en kumminkaan sen enempää tiedä", vastasi Kokka.
"Murha-asiassa on vähinkin tieto suuresta arvosta", sanoi Hovilainen.
"Eikä tämä mikään vähänen tieto ole — ei olekaan".
Hovilainen hyöriskeli näinä aikoina kylissä rauhatonna; häntä kiihotti siihen osaksi halu koota todistuksia Taavia vastaan, osaksi pelko että jotakin tämän hyväksi voisi ilmautua, mikä silloin, jos mahdollista, pitäisi poistaa. Hän ei ollut varma vakuutuksessaan Taavin syyllisyydestä, ei hän eikä Ville ollut tuntenut tuota Taavin kumppania Joosepiksi, vaikka sitä nimismiehelle niin vahvasti olivat vakuuttaneet. Mutta juuri koska hän niin pontevasti oli ryhtynyt syyttämään, olivat nyt epäilemiset kapaloihinsa tukehutettavat ja eteenpäin mentävä yhtä pontevasti, ja sentähden oli Kokan ilmoitus sangen terve-tullut tieto.