VI.
"Jumala armahtakoon minua viheliäistä ihmisparkaa, kurja olen ja kurjemmaksi käyn, kun kaikkia hirmuja saa kokea tässä murheen laaksossa", päivitteli Horosen Sopo Sota-Matin vaimolle, joka tuli vastaan tien-risteyksessä, juuri kun Sopo oli menossa hänen pakeillensa. "En ole elänyt ennen niin hirveätä yötä kuin tuo viimeinen; valvonnut olen ja huonoksi käynyt, että tuskin voin saada jalkojani liikkeelle. Mennä yönä on taas tapahtunut jotain kauheata tuolla haudalla, kyllä siitä kohta saamme kuulla".
"Mitä, mitä se olisi; tosiaan, te olette ihan kipeän näköinen; mikä teille on tullut, sanokaa!"
"Niin, teillehän minä olin tulossa — koetin retostella kristittyjen ihmisten luokse, kun kotona ei ole muita kuin kummituksia minun poloisen seurana. No, kuulkaahan! Eilen kävin Vipakoskella jauhattamassa viimeiset vähät jyväni. Siellä yhtä toista puheltiin; minä kun niin harvoin pääsen ihmisten kanssa pakeille, niin puhelen sitten mielelläni vähän enemmän, ja myllärin vaimo aina tietää niin paljon uutta. No, siinäpä kului iltaa, niin että päivä oli laskeutunut, ennenkuin taas olin järvellä. Minä olin jokseenkin hyvällä mielellä, eikä soutu tuntunut kovin raskaalta, vaikka näin olen raihnainen. No, siinä soudin ja soudin ja luulin tulleeni jo aivan likelle kotirantaa. Mutta katso kummaa, kun taakseni kurkistin niin olin ihan likellä Rossin-hautaa, jota muuten aina kartan kuin kuolemata. Niin, siinä olin — ja kyllä se oli vainaja joka veti minua sinne, sitä olen kaiken yötä aatellut. No, minä käännyin pois mitä pikemmin taisin, mutta juuri kun niemen kohdalla olin — voi hyvä Jumala, vieläkin värisen — niemen kohdalla niin, rääkyi jälkeeni jokin niin hirmuisesti, että veri seisahtui suonissani. Ei se ollut ihmisen ääni, kyllä se oli miesvainajani henki joka huusi minua, taikka paholainen joka kutsui uuden uhrin valtakuntaansa".
"Herra varjelkoon meitä, mitä hirvittäviä puhutte!" virkahti Sota-Matin vaimo, lyöden käsiänsä yhteen. "Jaa, jaa, ei kaksi kolmannetta mene; kenen onnettoman vuoro taas lienee".
"Ei se hyvin kova huuto ollut", jatkoi Sopo, "mutta muuten niin eriskummainen ja kamala, että sitä kuolinhetkeeni asti muistan. No, minä säikähdyin niin että menin pyörryksiin, enkä vieläkään ymmärrä miten jaksoin soutaa kotiin asti. En hirvinnyt vilaukseltakaan katsahtaa koko rantaan. No, kotiin tulin, mutta yöllä en saanut unta silmiini, en sen vertaa että olisin vähänkään nukahtanut. Kaiken yötä kaikui korvissani tuo huuto, minusta oli kuin olisi vähän päästä ovi auennut, mutta en uskaltanut jäsentäkään liikauttaa vielä vähemmin sinnepäin katsoa: se oli surma, joka minua haki. Voi, voi kuitenkin, mitä kaikkea pitää viheliäisen ihmisen kokea!"
"Jaa, jaa, älkää muuta sanoko!" myönsi toinen. "Mutta olikohan tuo kummittelemista ja pahan hengen peliä vaan, vai lieneeköhän mikä murha — kuka tuossa tulee — Herran tähden — lautamies on toinen — varmaankin tulevat meidän mökkiin — Matin kimppuun ehken, kukas sen tietää. Minun täytyy juosta kotiin".
"Piiloon minäkin menen", kuiskahti Sopo, "minä kun pelkään oikeuden miehiä ja käräjää niinkuin kuolemata. Älkää kenellekään sanoko mitä teille puhuin".
Ja kumpikin katosi eri haarallensa.
* * * * *
"Nyt on murhe ja onnettomuus astunut meidän rauhalliseen kotiin", sanoi
Lotta vesissä silmin Joosepin kuoleman jälkeisenä aamuna.
"Älähän eukkoseni ole niin pahoillasi. Eihän tässä vielä ole hätää, vaikka te vaimoväki aina olette niin liika tunnollisia. Vähät tuosta Hovilaisen häijystä syytöksestä; kyllä Taavi pian puhdistaa itsensä siitä".
Niin lohdutteli Timo vaimoansa, astuessaan edes takasin tuvan lattialla; mutta murheellinen muotonsa todisti hänen sanojansa vastaan.
"Pahuudella on suuri valta maailmassa", sanoi Lotta ja nyykytteli päätänsä; "ja kyllä minä vaan pelkään että meidän onnettomuudeksemme ja perikadoksemme tämä tapaturma kääntyy. Voi Herra Jumala! mikä tässä tuleekaan meille eteen — Taavin panevat vankeuteen, kenties tuomitsevat Siperiaan — voi, eiköhän olis parasta että hän heti lähtisi pakoon, vaikka Ameriikkaan — onhan siellä —"
Hm, hm! kuului yskiminen ovelta, ja sisälle astui nimismies Varmanen, hänen seurassaan pari lautamiestä ja Hovilan isäntä. Oven auetessa näkyi porstuassa vielä joitakuita uteliaita.
"Hyvää päivää!" tervehti Varmanen totisena. "Täälläpäin on tapaturma sattunut, ja koska siihen, kuulen ma, yhtyy joitakuita erinomaisia kohtia, niin olen kiirehtinyt virkani puolesta pitämään tutkimusta. Onko vainajan ruumis täällä missä?"
"Kotiin sen kuletimme yöllä, ja tuolla se on nyt majassa", vastasi
Hannula.
Sinne mentiin.
Hätähätää valmistetuilla paarilla lepäsi Joosepin ruumis. Kasvot olivat puhdistetut verestä ja silmät ummistetut; ei ollut nyt kasvoissa mitään kovin hirvittävää, suu vaan vielä oli kuoleman väännyksissä. Vammoja ei ollut muodossa paitsi oikianpuolisella ohimolla, mikä näytti pahasti raastetulta. Ruumiin päällä oli vanha harmaa takki, mikä paikkapaikoin oikialla oli aivan läpi veristynyt, ja tummemmat pumpuliset housut, lahkeet saappaan-varsissa.
Paarien ympärille oli hioutunut paitsi oikeuden-miehiä kaikki Hannulan väki ja koko joukko uteliaita.
"Mitä teillä, Taavi Hannula, on tässä asiassa sanomista?" kysyi äkkipäätä Varmanen ja katsoi samalla terävästi Taaviin, joka vaaleana ja synkkänä seisoi taaempien rivissä.
Taavi säpsähti ja katsahti vähän epävakaisesti ympärilleen.
Hovilainen heitti häneen ilkeän, ilkkuvan silmäyksen.
"Kunnioitettava vallesmanni", alkoi Taavi, kooten mieltänsä, "te olette tänne tulleet tuon hyvän naapurimme Hovilaisen toimesta. Tiedänhän minä, että hän teille on syyttänyt minua murhasta muka, mutta toivon kuitenkin, ett'ette te, enemmän kuin kukaan muukaan, joka minun tuntee, taida silmänräpäykseksikään sitä todeksi uskoa. Tuon syytöksen lykkään tässä heti takaisin, ja Hovilaista vastaan nostan —"
"No, jättäkäämme sikseen mitä se taikka se uskoo", keskeytti
Varmanen vakavasti ja samalla sävyisesti, "ja pysykäämme itse asiassa.
Milloin, minkätähden ja miten menitte illalla tuonne niin sanotulle
Rossin-haudalle? selittäkää ne kohdat lyhyesti ja puhtaasti".
"Taisi olla noin yhdeksän aika illalla, kun läksin rantaan kävelemään", selitti Taavi. "Haudalle kun tulin —"
"No, no, odottakaas! Missä tarkoituksessa te menitte rantaan?" kysyi nimismies.
"Ilman vaan, kävelemään", vastasi Taavi, katsahtaen alas.
"Väsynyt työmies kävelemään, kyllähän se kuuluu uskottavalta", virkahti
Hovilainen.
"Olitteko yksin?" jatkoi nimismies kysymyksiään. "Olitte, no. Näittekö Jooseppia, oliko tämä ennen teitä mennyt samaa tietä vai tuliko hän jälestä?"
"Näinhän minä hänet; hän tuli jälestäpäin".
"Tapasitteko sitten kävellessänne toisianne ja puhelitteko keskenänne?"
"En minä muuta kuin näin hänet, niinkuin sanoin".
"Missä?"
"Tästä vähän matkaa viidakossa".
"Viidakossa! Ette siis silloin tiellä olleet?"
"Minä olin tien poskessa kun Joppi meni sivutse. Sattuuhan sitä poikkeemaan mihin milloinkin", vastasi Taavi jokseenkin maltittomasti, sillä hänestä rupesi käymään tuskalliseksi tämä tarkka kyseleminen.
"No, piiloon siis poikkesitte", puuttui Hovilainen taas puheesen.
"Minun tässä on tiedustaminen, odottakaa te kunnes teiltä mitä kysytään", kääntyi Varmanen, nuhdellen, Hovilaiseen. "Sattumoisiltako siis poikkesitte viidakkoon?" kysyi hän Taavilta taas.
"En suinkaan minä Joosepin tähden sinne poikennut", vastasi Taavi kärtyisesti.
"No minkäs tähden?"
"Ilman vaan".
Hovilainen naurahti.
"Puhukaa suoraan ja selvään, jos mielitte päästä epäluulosta että varsin menitte piiloon", lausui Varmanen. Rantaan läksitte kävelemään, vaan tien poskeen poikkesitte. Kauvankos viidakossa olitte?"
"Sano nyt, Jumalan nimessä, — teitkö siellä mitä?" voihkasi Lotta, väännellen käsiänsä.
"No suoraan sanoen, minä taitoin vastaksia", vastasi Taavi, joka silminnähtävästi oli vähän hätääntynyt, sillä hänen äsken kalpeat kasvonsa rupesivat hehkumaan.
Hovilainen purskahti pilkkanauruun: "miehen työtä tosiaan, illan ratoksi! Olisi toki luullut Taavi Hannulan, joka on olevinaan niin viisas, voivan paremmin sommitella puolustusta itselleen".
"Teeskentelemätön totuus kuuluu usein vähemmän uskottavalta kuin taiten tehty valhe", sanoi Hannulan Timo tyynesti.
"Vastaksia taitoitte; oliko teillä mitään asetta mukananne?" jatkoi nimismies, luoden silmäyksensä kuolleen vammoihin.
"Ei muuta kuin puukko".
"Oliko Joosepilla asetta, näittekö?"
"Ei hänelläkään ollut".
"Näkikö Jooseppi teidät?"
"El".
"Hän meni sivutse; no, ja te nyt hänen jälestänsä?" kysyi nimismies pyörittäen kynäänsä.
"Sitte minä en nähnyt häntä elävänä enää. Hovilainen on vallan väärässä, kun luulee nähneensä meidät kalliolla yhdessä. Haudalle kun tulin —"
"Oho, oho, nähdäänhän!" sanoi Hovilainen.
"Jatkakaa kertomustanne, Taavi", sanoi nimismies.
"No rotkolle kun tulin, huomasin Joosepin ruumiin alahalla".
"Joosepin ruumiin, sanotte", keskeytti nimismies. "Mitenkä te heti tiesitte että se Joosepin ruumis oli?"
"Enhän minä heti tiennyt, sitten näin", oikaisi Taavi vähän hämillänsä.
"No entä sitten?"
"Sitten toin sanan kotiin, ja sitten tuotiin ruumis tänne".
"Ja siinä sitten kaikki mitä tiedätte", lausui Varmanen. "Ei se hyvin paljon ole, se on varma. — Mitä teillä Rossin rotkolle asti oikeastaan oli tekemistä? — ja yksin tallustella pitkin rantoja puoleen yöhön asti. — Tuntuu melkein siltä kuin salaisitte jotakin. Mutta olkoon se oma vahinkonne; sen vaan sanon, että jos ette oikeudenkaan edessä anna tyydyttävämpiä tietoja, voipi teille käydä huonosti. Onko Ville Savolainen täällä?"
Renkipoika Ville Savolainen astui esille joukosta.
"Näitkös Taavi Hannulan illalla kävelevän kalliolla?" kysyi Varmanen.
"Näin ja tunsin heti", vastasi Ville.
"Oliko hän yksin?" jatkoi nimismies.
"Ei, rinnan kulki Joppi", vastasi taas Ville aivan valmiisti.
"Ja Hovilainen päättää samaten", kääntyi nimismies Hovilaiseen.
"Aivan niin!" oli vastaus.
"Te kuulette, Taavi!" sanoi nimismies.
Taavi oli seisonut siinä synkeänä ja miettivänä, nyt kohautti hän olkapäitään ja lausui:
"No oli minun seurassani toinen mies, mutta ei se Joppi ollut!"
"Aha!" virkkoi Varmanen tarkistuen. "Miks'ette sitä heti sanonut?"
"Koska en voinut uskoa, että minua oikein toden perään tässä pidetään murhamiehenä, niin en huolinnut niin tarkkaan kertoa", vastasi Taavi.
"Niin tärkeätä kohtaa ei olisi pitänyt jättää mainitsematta lyhykäisimmästäkään kertomuksesta", muistutti Varmanen. "No miten nyt kuuluu kertomuksenne?"
"Kun viidakosta astuin", kertoi Taavi, "tuli vastaani eräs nuori herrasmies — harmaissa vaatteissa, matkaväsky kupeella. Hän tervehti minua ja kysyi, oliko oikealla tiellä, mikä vie Ratasmäelle. Minä siihen sanoin, että hän oli poikennut polulle mikä vie taloihin, ja ohjasin häntä oikealle uralle. Hän oli minusta jo vähän matkaa astunut, niin tulin aatelleeksi että miten hän osannee Rossin-haudan poikki, siellä kun tie kääntyy Onkamolle. Minä siis juoksin hänen jälkeensä ja tarjouduin oppaaksi vähäksi matkaa. Siinä kuljettiin ja puheltiin yhtä ja toista, en niitä niin muista enään; ihaniksi hän sanoi seudun näkö-aloja, seisahtui usein ja kysyi milloin mitäkin kohtaa sekä mainitsi poikenneensa Kokkomäelle —"
"Sanoiko hän teille nimensä?" tiedusti nimismies.
"Sanoi, mutta min' en muista sitä enää. Rossin-haudan toisella puolella erosimme, ja minä käännyin kotiin päin. Pari askelta astuttuani kilahti joku jaloissa, se oli putelin pohja. Se johdatti minun mieleeni Joosepin; minä aattelin, mihinkähän tämä oli mennyt, vieläpä pelkäsin että hän juovuspäissään voisi tehdä jotakin pahaa vieraalle, jota vast'ikään olin saattanut. Samassa sattuivat silmäni erääsen mustaan esineesen mikä näkyi rotkosta. Minä astuin kallion reunalle, ja kas kauhua! Joosepin ruumis se oli mikä makasi tuolla alaalla. Minä koettelin parista kohdin päästä suoraan alas, mutta olin vähällä kaatua kuoliaaksi, kun on niin jyrkät kalliot siinä, ett'ei saa jalansijaa. Tältä puolelta tiesin solan, jota myöten taisin laskeutua alas ja kiveltä kivelle hyppien saavuin siihen paikkaan, missä Jooseppi oli. Hän oli pudonnut nurinniskoin alas, pää on puhki takapuolelta niinkuin voitte nähdä, henkeä hänessä ei ollut enää, minä nostin hänet ylemmäksi. Silloin tuli sinne Hovilainen ja rupesi huutamaan, että minä olen murhamies ja että hän saattaa minut rautoihin. Niin uhaten hän meni matkoihinsa ja taisi kohta ajaa teidän luoksenne, herra vallesmanni. Minä nousin taas kalliolle ja kiirehdin kotiin ilmoittamaan mitä oli tapahtunut, ja sitten ha'imme veneellä ruumiin tänne. Sen verran tässä asiassa tiedän, ja Jumal'auta! totta on joka sana, minkä nyt olen puhunut".
Hiljaisuus vallitsi kotvasen. Nimismiestä ja lautamiehiä näkyi ilahuttavan Taavin lujempi käytös. Timo ja Lotta vetivät keventävän huokauksen.
Hovilainen keskeytti äänettömyyden, sanoen epäilevällä irvistyksellä:
"Kaunis puhe, vahinko vaan ett'ei tuota vierasta herraa todellisuudessa taida olla olemassa, eikä ottamassa Taavin tekoja niskoilleen".
"Olenkos minä häntä syyttänyt?" vastasi Taavi vihaisesti Hovilaiselle.
"Olkaahan vaiti", virkkoi nimismies.
"Mitä tuohon vieraasen herraan tulee, niin kyllä siitä selvä saadaan onko semmoinen täältä kautta kulkenut vai eikö. Niin pitkällä välillä on kymmenenkin ihmistä hänet nähnyt".
"Kukas sen tietää", arveli Timo; "tässä ei ole asumuksia likellä polkua muita kuin nämä kaksi taloa ja Sota-Matin mökki metsässä. Paitsi sitä olivat ihmiset jo levolla —"
"Sota-Matti — häntä on kuulusteltava tässä asiassa", virkahti nimismies. — "Te luulette siis Joosepin pudonneen kalliolta kuoliaaksi?" sanoi hän sitten, kääntyen Taaviin.
"Niin luulen", oli vastaus.
"Te luulitte hänen pudonneen takaperoisin", sanoi nimismies tarkastaen ruumista, "mutta hänellä on vamma myös tässä oikeassa ohimossa, ja oikea käsi näyttää olevan katkennut taikka nyrjähtänyt pois sijoiltaan — hm — ja koko oikia sivu on rusikoittu. Miten sitä selitätte?"
"En minä muuta tiedä, kuin että seljällään hän oli, kun hänet näin", vastasi Taavi.
"Oliko vainajalla mitään erinomaista tautia?"
"Ei siitä siihen asti ollut tietoa", vastattiin, "mutta juovuksissa hän oli melkein joka päivä".
"Illallakin?"
"Kyllä minusta ainakin näytti siltä kun hän sivutse meni", vastasi
Taavi.
"Selvä hän oli viikkokausiakin, sen voin minä todistaa", virkkoi
Hovilainen.
"Te taidatte vainenkin vihata Hannulaisia", sanoi nimismies äkkiä kääntyen Hovilaiseen, joka vihaa hehkuvilla silmillä katseli Taavia ja Timoa eikä ehtinyt muuttaa muotoansa, ennenkuin nimismies siitä oli lukenut hänen tunteensa.
"Ei suinkaan, ei mitenkään!" vakuutti Hovilainen. "Päinvastoin oli meidän välimme käydä aivan läheiseksi, josta kuitenkin Jumala ajoissa varjeli —"
Timo ja Taavi hymyilivät pilkallisesti, huolimatta kuitenkaan vastata.
"Te olette kuulleet Taavi Hannulan selityksen", sanoi nimismies; "vieläkö nyt pysytte luulossanne?"
"Vielä, jopa vahvemminkin", vakuutti Hovilainen. "Taavin selitys oli alusta pitäen jotenkin epäselvä ja ristiriitainen, kuten herra nimismies ja tässä läsnä olevat lautamiehet niinkuin minäkin olen huomannut. Tuo herra josta hän sitten kertoi, on hänen oma keksimänsä. Joosepin kanssa hän kulki rantakalliolla, näkihän sen Ville Savolainenkin".
"Ville Savolainen! Tunsitko Joosepiksi sen miehen, minkä illalla näitte
Taavi Hannulan kanssa kulkevan kalliolla?" kysyi Varmanen.
"Jooseppi se oli, vaikka vannoisin", vastasi Ville.
"Ei sinun valaasi täällä vaadita", sanoi nimismies; "ja tokko sinä tuntenetkaan riittävästi valan arvoa".
"Eiköhän, syksyllä hän alkaa rippikouluansa", ilmoitti Hovilainen.
"No Ville, minkälainen lakki oli sillä miehellä, jota sinä arvelet
Joosepiksi?" kysyi nimismies.
"Aivan yhdenlainen kuin Joosepin jokapäiväinen lakki", vastasi Ville.
"Samasta kankaasta niin ja kuosista — silläpä hyvät silmät on, kyllähän siin' on luotettava todistaja!" virkkoi Timo Hannula pilkallisesti.
"No mitä Taavi arvelee", sanoi nimismies; "oliko semmoinen lakki herralla, vai hattuko hänellä olikin?"
"Lakki, mutta ei se semmoinen ollut kuin Joosepin".
Saapuvilla olevilta uteliailta kuulijoilta kysyttiin nyt, tiesivätkö he tästä asiasta mitään, mutta ei ollut kukaan kuullut eikä nähnyt ei mitään.
Tunnettu on talonpoikain vastenmielisyys todistamaan toisiansa vastaan, he aina pelkäävät kostoa. Ja tämä rikos-asia oli vielä niin kireä, ett'ei siihen kukaan pakotta ryhtynyt enempää syyttämään kuin puolustamaankaan.
Mentiin nyt Rossin-haudalle, jatkamaan tutkimusta itse tapaturman taikka murhan näyttämöllä.
Heti havaittiin siellä, että polku oli runsaasti viisikolmatta askelta jyrkkäyksen reunalta, ja että paikka oli pikemmin viettävä maalle kuin järvelle päin. Polulla kulkija ei siis olisi voinut pudota eikä vieriä syvyyteen ilman toisen ahdistamatta.
Lasi-kappaleita särkyneestä pullosta löydettiin, ja joku joukossa arveli Joosepin käyttäneen pulloansa puolustusaseeksi.
Sitten kompuroittiin alas samaa tietä, jota Taavi sanoi illalla kulkeneensa. Moni joukosta jäi jälkeen taikka kääntyi takaisin. Hovilaisen jalka liukahti kostealla kivellä, patroona putosi järveen ja olisi uponnut, ellei toinen lautamiehistä olisi kaapannut häntä takin kauluksesta kiinni. Mutta ei mitkään vastukset voineet pidättää häntä tässä hänen mieltänsä kiinnittävässä tutkimuksessa.
"Mutta jos Taavi on syössyt Joosepin kalliolta alas, mitäs hänen tarvitsi tänne vielä vaivata itseänsä kuollutta katsomaan?" arveli syrjässä toinen lautamies nimismiehelle.
"Hm!"
Taavilta kuulusteltiin miten ruumis oli maannut.
Se oli maannut selin paadella, vähän oikialle painuneena, mutta pää ja oikia olka ja käsi olivat sattuneet kivikkoon paaden alapuolella, ja joku terävä kivi siinä oli tehnyt tuon hirveän haavan takaraivoon.
Kiviä katseltiin, mutta ei niissä nähty teräviä eikä monta veristäkään
Taavin osoittamalla alalla.
"Tosiaan!" huudahti Taavi, "nyt muistan. Hovilainen potkasi niitä järveen. Silläkin tuo kavala tarkoitti minun turmiotani".
"Vai niin!" vastasi Hovilainen; "nyt minäkin muistan, ja ilmoitan teille, jotka Taavia olette pitäneet niin erittäin hyvänä ja hurskaana miehenä: minunkin henkeäni hän uhkasi ja ahdisti niin että tuskin pääsin veneesen. Siinä on joku kivi jalkani alla saattanut sijaltaan kääntyä, mutta en minä niistä ainoatakaan ole potkaissut veteen, sen voi Ville todistaa. Ville, missä olet!"
"Täällä!" huusi Ville vähän matkan päästä, vuoren kolosta, minne hän nuoruuden notkeudella oli kiivennyt.
"Mitä sinä siellä teet, täällä sinua tarvitaan", huusi hänen isäntänsä.
"Kirveen löysin", vastasi Ville.
"Ahaa! Siinä taitaa olla se terävä ase mikä teki haavan Joosepin takaraivoon. Nähdäänhän!"
Poika toi kirveen esille, se tarkasteltiin: varressa oli niinkuin veren jälkiä, mutta raudassa ei eroitettu mitään, vaikka kuinka käänneltiin.
"Taavin kirves", virkkoi joku, ja niinpä näkyi olevan, sillä varressa oli puukolla piirretty T.
"Tunnetteko tätä?" kysyi nimismies ojentaen kirveen Taaville.
Taavin samaten kuin useimpien läsnäolijoinkin kasvot olivat hämmästyneen näköiset. Hovilainen vaan oli hyvillään.
"Kyllä se on minun — mitenkä lie tänne joutunut", vastasi Taavi.
"Te sanoitte äsken, ett'ei teillä eikä Joosepilla ollut asetta eilen illalla, ja nyt kuitenkin löytyi täältä teidän kirveenne. Saa nähdä, pitääkö muu puheenne paremmin paikkansa", sanoi nimismies nyt aivan ankarasti, ja läksi lautamiesten kanssa kapuamaan kalliolle takaisin.
Muut seurasivat jälestä.
Ylähällä puheli nimismies vähän aikaa syrjässä lautamiesten kanssa, ja lähetti toisen kutsumaan Sota-Mattia kuultavaksi. Sitten palattiin Hannulaan, nimismies vielä antoi käskyjä ruumiin säilyttämisestä leikkausta varten, ja erosi sitten seurasta.