V.
Tyynevesi on tavallisen iso järvi, pisin lounaasta koillista kohti. Pohjosesta siihen juoksee joki, jolla toisin paikoin on hiukan leveyttä, vaan joka taas toisin paikoin katoaa soihin ja rämeisin; melkein näkymättömänä se laskee kaihlaiseen Mertalahteen, mikä kapean, heinäisen salmen kautta yhtyy Tyyneveteen. Alapäässä taas tämä on yhdistyksessä muitten vesien kanssa Vipakosken ja muitten koskien kautta. Tyyneveden pohjoisranta on melkein pitkin pituuttansa korkea, kallioinen. Siinä on aivan kuin suoja-seinä rajuja pohjatuulia vastaan, ja sen johdosta ehkä järvi on nimensä saanut. Korkein kohta on Kokkomäki, siellä kokoutuu Juhannus-iltoina tämän puolen nuoriso, ja sieltä on mitä viehättävin näköala. Sitten rantavuori vetäytyy, vähitellen aleten, suoraan pohjoiseen; sen itä-rinne loppuu yllä mainittuihin rämeisin, joittenka toisella puolella alkaa avara metsä. — Jo vanhastaan on ollut polku, mikä valtamaantieltä ruununmetsän ja Hannulan metsän läpi ja rannempana aivan kallioilta on vienyt Onkamon kylään, heittäen Kokkomäen juurella haaran Hovilaan ja Hannulaan, mitkä talot ovat noin puolen venäjän virstan päässä rannalta. Sittemmin, kun rautatie tuli valmiiksi, on tätä polkua ahkeraan käytetty. Rannalta se on jatkettu suoraan yhteyteen talvi-tien kanssa, jota myöten sen aikaa kuin suot ovat jäässä hevosellakin pääsee Ratasmäelle; ja kesäaikana taas kulkevat sitä kaikki ne, jotka jalkaisin pyrkivät näiltä tienoilta rautatielle. Norojen yli on laskettu porraspuut, ja on siis tämä jalka-matka vaaraton, jopa hauskakin vaihteleviin luonnon näyttämöihin nähden. Yksi on kohta kuitenkin kamala kansan mielestä, pitkän virstan paikoilla Hannulan tiehaarasta, Siinä on vuoren-vierros tapahtunut. Alla on pieni lahdelma, kallio-seinät kahden puolen. Lahdelman pohjukassa ja siitä alkavassa rotkossa on suunnattoman suuria kiviröykkiöitä. Lahden ulkopuolella, tuonnemman kallioseinän takana taas on muodostunut kivilohkareista saari, Kolusaareksi sanottu. Tuo kolkko vuorenrotko on pahassa huudossa: siinä sanotaan nähtävän kummituksia. Kerrotaan näet, että suuri pahantekijä nimeltä Rossi, kuletettaessa talvis-aikana läänin vankilaan, oli onnistunut pakenemaan maallisen vallan kädestä, mutta korkeampi valta oli kohta katkaissut hänen karkunsa ja kutsunut hänet ijankaikkisen oikeuden eteen. Seuraavana keväänä löydettiin hänen mädännyt ruumiinsa täältä vuoren halkeamasta, mihin hän, lumen peitosta pettyen, oli pudonnut eikä enää ylös päässyt. — Pari vuotta takaperin taas eräs metsänvartija Horonen, hassuna väärän valan teosta, hirtti itsensä männyn oksaan tämän rotkon reunalla. Tätä rotkoa sanotaan Rossin-haudaksi ja sieltä yösydännä kuuluu huutoja ja sadatuksia, nähdään tulia ja kummituksia; lyhyesti, luullaan siellä paholaisen peliään pitävän Rossin, Horosen ja muitten kadotettuin kanssa. Vähemmän taikauskoiset ovat tosin selittäneet asian siten, että näillä paikoin salapolttajat toimiskelevat — lähistössä asuukin tuo ennen-mainittu Sota-Matti; mutta muut ovat pudistaneet päätänsä ja pitäneet luulonsa Rossin haudan hirmuista.
* * * * *
Aurinko oli mennyt mailleen, sammunut viimeinen rusko Kokkomäen kuusien latvoilla. Järvi oli tyyni kuin peili, toisinaan vaan hiljainen tuulahdus veti valkoisen viivan kirkkaasen vedenpintaan. Savuja nousi talojen puolelta, lehmät kalistelivat kellojaan tarhoissa, lavakärryt rasahtelivat kivisillä kujilla. Päivä oli päättynyt, ja päästiin nyt kodin majoihin.
Kerttu viserti lepistössä, haukirastaat livertelivät männikössä, ja samoinkuin lintuset lemmen liverryksiä vaihettivat, samoin kuiskaili myös kaksi ihmis-sydäntä tänä ihanaisena iltana lemmen kuiskeita toisillensa.
Taavi ja Anna olivat lehdikossa rannalle vievän polun poskessa.
"Taavi, oleppas siivolla — muuten juoksen tieheni heti", sai Anna sanotuksi ja koetti irroittaa itsensä sulhasensa käsistä.
"Jos pääset, se on toinen asia", vastasi Taavi.
Ja Anna ei päässyt.
"No, ei nyt taas tule aikaan sinun kanssasi", toruskeli Anna; "kuule", jatkoi hän kiireesti ja uteliaasti, "puhuppas nyt isännän käynnistä teillä. Mikä hänet teille saatti?"
"Istukaamme näin, niin puhun". Hän otti Annan polvellensa, istuutuen sammaleiselle kivelle polun reuna-pensastossa; Anna ei huolinut pitemmältä riidellä. Taavi alkoi: "Hovilainen kävi meillä. — Hiljaa, kuka tulee —"
He kyyristyivät ja tirkistivät lehdistön läpi.
"Joppi se vaan on", kuiskasi Taavi, "ja humalassa taas, sen näkee jo kaukaa".
"Voi kun minä pelkään tuota Jooseppia", sanoi Anna kun Jooseppi oli ohitse mennyt; "minä juoksen aina pakoon kun hän vastaan tulee".
"Hm! pelättäviä toisinaan ovatkin nuo hassunsekaiset", sanoi Taavi, "mutta tämäpä tavallisesti on niin päissään, että pikkusormella syöksee hänet ojaan. Eikä tuo edes viinaan kuole. Kyllä ei hänestä isoa vahinkoa olisi. Hän varastaakin, kun ei muuten pääse tuhlaamaan meidän varojamme viinaan. Tänään on kadonnut äidin hopeainen kello, ja kuka senkin on vienyt muu kuin Joppi".
"Ai ai, emännän sievä hopeakello!" päivitteli Anna.
"Kyllä minä kohta häntä kovistelen tuosta kellosta", sanoi Taavi. — "Jaa, Hovilaisen käynnistä alotin — no, Hovilainen kävi meillä, ja arvaappas millä asialla".
"Sano pois, en minä osaa arvata".
"Naimiskauppaa hieromassa minun ja Lydian välillä. Mitäs siihen sanot?"
"Mitäs minä siihen sanoisin", vastasi Anna vähän nolosti. "Ota vaan Lydia, joka on niin arvokas ja mahtava. Mitäs minä olen hänen rinnallansa! Mutta en minä jouda tässä istumaan, minun täytyy tehdä luutia, ett'en tyhjin käsin tule kotiin".
Hän yritti nousta pois, mutta Taavi taas veti hänet istumaan.
"Älähän kiirehdi, tehdään sitten yhdessä", sanoi Taavi. "Kuulehan, minä en ollut ensin kotona, enkä siis tarkoin tiedä, mitä he isäni kanssa puhelivat; mutta kun tulin sinne, niin sanoin heti suoraan, että Annan minä tahdon, enkä Lydiaa".
"Voi sinua, mitäs sitä siinä menit sanomaan", virkkoi Anna huolestuneena ja iloisena samalla. "Ilmankos hän oli niin vihainen minulle, että oikein hirvitti. Herran tähden, hän pieksäisi minut, jos hän tietäisi että nyt istun tässä sinun sylissäsi".
Hän hyppäsi erilleen Taavista, ja rupesi ahkeraan vastaksia taittamaan, johon työhön Taavikin yhtyi.
"Mutta kyllä tuo Hovilainenkin on hullu, ja sulasta ylpeydestä", jatkoi Taavi. "Hän sanoi minulle, ett'en minä saa Annaa enkä Lydiaa, ja haukkui vielä päälliseksi. No, hänen kanssansa ei auta pitemmältä puheleminen, enkä minä rupea nöyristymään hänen edessänsä. Toivonpa saavani sinut ilman hänettäkin. Kyllä me tiedämme lait ja asetukset tässä kohdassa, isäni ja minä; koska hän ilman syyttä estää avioliittoa, niin voidaan oikeuden kautta pakoittaa hänet suostumaan, ja hän vetää sakkoa vielä sitten".
"Herranen aika!" huudahti Anna. "Käräjiinkö tässä vielä pitäisi joutua.
Ennen olen naimatonna kaiken ikäni".
"Pahimmassa tapauksessa täytyy meidän odottaa kunnes tulet täysiaikaiseksi", sanoi Taavi.
"Luovu sinä minusta", sanoi Anna huoaten; "saathan sinä paljon parempia ja rikkaita tyttöjä".
"En luovu!" huusi Taavi. "Milloin sinä täytät kahdeksantoista?"
"Ensi Marraskuun seitsemäntenä päivänä".
"Siis lähes puoli neljättä vuotta vielä. Mahdottoman pitkä aika — mahdotonta odottaa!" huokaili Taavi. "Ja jos sillä aikaa joku toinen sinut vie minulta, mikäs minulle silloin tulee eteen; en uskalla ajatellakaan sitä onnettomuutta".
"Hm! Kyllähän kaikki minusta köyhästä huolisi, — ja minä heistä", virkkoi Anna nirppasesti.
"Tiedänpä minä että kauppamies Sivelin on sinuun rakastunut", sanoi
Taavi ja katseli tarkasti Annaan.
Anna käänsi kasvonsa pois ja nauroi.
"Jaa, naura sinä", sanoi Taavi synkistyen.
"Sivelin on niin korea ja säädyllinen mies", sanoi Anna naurusuin ja katseli Taavia viekkailla silmillä.
"No mene sitten Sivelinille, koska niin näyt häntä rakastavan", virkahti Taavi kiukkuisesti. "Semmoiset ovat tytöt. Luota niihin".
Anna vaan nauroi.
"Nauraa pitää sinulle, Taavi, kun olet tuommoinen narri. Semmoisia olette te pojat, niin itsekkäitä, että jota te kerran sanotte rakastavanne, hän ei muka saisi kertaakaan enään katsahtaa toiseen mieheen. Kuinka monta kertaa oletkaan kuullut sen, että sinua minä rakastan aina hautaan asti, ja kuitenkin epäilet".
"Mitäs sitten narraat minua epäilemään, Anna — armas, ainoinen tyttöseni".
Hän taas likisti Annaa rintaansa vasten.
Anna sieppasi vastakset ja heitti häntä niillä.
"Nyt minun pitää mennä kotiin. Mutta muista Taavi, ei hiiskaustakaan kenellekään, että täällä tapasit minua".
Taavi jäi yksin, seisoi vähän aikaa ajatellen, katkoen ja kierrellen varpua käsissään ja astui sitten tielle.
* * * * *
Samalla aikaa kun Anna ja Taavi keskenänsä kuiskailivat lehdikössä, istui Hovilan isäntä poikansa kanssa ongella Mertalahdella.
Ei ollut kala-onnea ukolla tänään, mutta siitä hän ei näkynyt väliä pitävän. Synkeissä ajatuksissa hän istua kökötti onkivapa kädessä, eikä huomannut, että aurinko jo aikoja oli laskeunut ja kotiin nyt viimeinkin olisi lähdettävä.
Kateus ja ylpeys olivat uskollisia liittolaisia tämän miehen luonteessa. Ne määräsivät hänen kaikki tekemisensä ja jättämisensä. Hän kadehti kaikkia, jotka jollakin tavoin olivat häntä etevämpiä, ja koetti aina päästä toisten edelle. Mutta ylpeys ohjasi hänet väärälle tielle, mikä tosin alusta näytti vievän perille, mutta todella vei vaan kauemmaksi onnesta. Yhteen aikaan olisi luullut häntä suureksikin pohataksi pitäjässä. Hänellä oli runsaasti rahoja, häntä nimitettiin patroonaksi, hän piti vieraanvaraista taloa ja seurusteli herrain kanssa sitä innokkaammin kuta enemmän nämät hänen kukkaroansa keventelivät. Vähät siitä! jos maksoi niin maittoikin. Olla päältäpäin herran kaltainen ja herrana pidetty: siinä seisoi Hovilaisen mielestä kansan koroittaminen ja sivistys. Tällainen halu tavataan useinkin, ja yhdessä sen kanssa — kummallinen vastakohta! — tuo vanha viha herroja vastaan. — Maanviljelys, talonpojan oikea vaikutusala, jäi Hovilassa takapajulle vuosi vuodelta, velkoja kasvoi kasvamistaan, ja ystävät rupesivat samassa määrässä vähenemään. Herrat arvelivat: vaikk'ei tuo ole oikea talonpoika, ei hän kumminkaan ole sillä sivistyksen kannalla että häntä herrasväkeen voisi lukea. Pysy alallasi äläkä meitä kiusaa! Semmoisia kiitoksia ajattelivat ihmiset, odottaessaan vielä viimeisiä pitoja. — Niin kääntyi asiat. Hovilaisen olisi pitänyt samalla kääntyä ahkeruudella taloaan viljelemään ja alkamaan uutta, yksinkertaista elämää. Ylpeys kumminkin kielsi: mitä ihmiset sanoisivat, he nauraisivat ja pilkkaisivat häntä; kyllä entistä elämää on jatkettava, vaikka millä keinoilla. Ennen hävitä kuin hävetä! Yksi noita keinoja oli Lydian naittaminen rikkaalle miehelle. Mutta mistä semmoisen otti? Lydia oli jo kuudenkolmatta vanha, eikä kuulunut soveliasta herras-sulhasta. Pitikö tyytyä talonpoikaisiin tässä kohdassa? Kauvan tinkaeli Hovilainen ylpeytensä kanssa, ennenkuin asian päätti. Omasta mielestään alensi hän itsensä suuresti ja tarjosi samalla suuren kunnian Hannulaisille, kun ehdotteli naimista Lydian ja Taavin välillä. Ja arvattava siis on hänen vihansa, kun mainittu tuuma meni myttyyn.
Viha oli nyt kiihtynyt laveammalle. Hän ei ollut enää vihoissansa ainoastaan Hannulaisille, vaan myös omalle perheellensä, itselleen ja koko maailmalle. Miks'ei Miina estänyt minua menemästä, koska hän kuitenkin oikein arvasi miten piti käydä? Muuten, jos Miina ja Lydia olisivat olleet paremmin minun puolellani ja edistäneet minun tuumiani, niin olisi toisin käynyt. Kyllä nyt ihmiset nauravat — nuotkin jotka vielä viimeisiä varojani ahmustavat. Hullu olin kun muutin tänne, koko pesään. — Mutta mistä nyt on apu haettava? Minun olisi ehkä pitänyt paremmin hillitä itseäni noitten Hannulan moukkain edessä; olisin voinut antaa hänelle Annan, — onhan tämä sentään olevinaan ottotytär talossani — sopuun siten kumminkin olisimme tulleet, ja ehkäpä olisin päässyt vetämään edes jotakin etua tuon visukintun rikkaudesta. Vieläköhän voisi asiaa korjata — mennä muka Hannulaan pyytämään anteeksi — ja joutua toisen kerran ulosajetuksi —
"Mitäs sinä lurjus tölläilet minuun, niinkuin härkä uuteen konttiin", karjasi hän Villelle ja viskasi onget veneesen; "kiinni airoihin, että päästään kotiin!"
Ville ei odotellut toista käskyä, hän oli jo kauvan pitkäksynyt tätä turhaa istumista ja sentähden suu auki katsellut isäntään, milloinkahan tämän tekisi mieli lähteä.
Venhe viilti vettä hyvällä vauhdilla, kohta päästiin salmesta ulos ja sitten soudettiin pitkin rantaa. Ukko perässä oli taas vaipumassa ajatuksiinsa, kuu hän yht'äkkiä huomasi vastapäätä olevalla rannalla kaksi miestä. Kalliot olivat sillä kohdalla aivan puuttomat, niin että järveltä taisi hyvin eroittaa nuo miehet, jotka kävelivät Rossin-hautaan päin.
"Ketä tuossa kävelee ja heittelee käsiään, katsoppas", sanoi Hovilainen Villelle ja osotti miehiin. "Eikös toinen ole Hannulan Taavi, hänen sillä on ainakin käynti?"
"Hannulan Taavi se on".
"Entä toinen?"
"Jos lienee Joppi".
"Jos lienee Joppi", toisti Hovilainen ikäänkuin itseksensä. "Nyt ne katosivat tuon niemen taakse. No nähdäänhän!"
Soudettiin eteenpäin. Hovilainen luuli kuulevansa ääniä rannalta; hän keskeytti pojan soutua ja kuunteli, mutta ei kuulunut mitään. Poika alkoi taas soutaa, taas kuului puheleminen ja kovemmin, vaikka se hämmentyi airojen loiskeesen; taas käski isäntä olla soutamatta — mutta ei kuulunut mitään. "Piru heidät vieköön", sanoi Hovila suutuksissaan, "souda pois!" Villeä rupesi kammottamaan; tässä oli se kammottava paikka, ja yö oli tulossa. Jos lienevät olleetkin kummituksia nuo miehet, joita he olivat luulleet Taaviksi ja Jopiksi!
Nyt päästiin niemen ohitse, mutta samassa taukosi poika soutamasta ja tuijotti rantaan, silmät pyöreinä päässä.
"Tuolla nyt ovat", virkkoi hän hätäisesti; "mutta kyllä ne ovat kummituksia".
"Älä lörpötä, souda pois!" tiuskasi isäntä.
"Toinen on pitkällään, toinen pystyssä — nyt ovat molemmat kyykkysillään", kertoi poika pelon painamalla äänellä.
Kummallinen ajatus iski Hovilaisen päähän: veljenmurha.
Hän katseli kiinteästi rantaan.
"Käännä, mennään sinne!" huusi hän Villelle.
"Älkää menkö! Eihän sinne hirviä mennä", esteli Ville.
"Suu kiinni, ja tee niinkuin käsken".
Vastahakoisesti totteli Ville ja kohta venhe tärähti ranta-kivikkoon.
Paadella makasi kuolleena, kuten ensi silmäykseltä taisi päättää, Jooseppi, ja vieressä seisoi Taavi, yhtä kalpeana kuin ruumis hänen jalkainsa juuressa.
Hän oli laahannut hengettömän ruumiin ylemmäksi, aivan kallionrintaan kiinni, eikä ollut huomannut lähestyvää venettä, ennenkuin se oli pari syltä rannasta. Puhumatta hän tuijotti tulijoihin.
"Onko Jooseppi kuollut?" kysyi Hovilainen veneestä astuessaan.
"Kuollut on", vastasi Taavi käreällä äänellä, "kaiketi lienee pudonnut alas kalliolta".
"Kaiketi, sanotte", sanoi Hovilainen lähestyen ja ankarasti katsoen hänen silmiinsä; "ettehän te tarkemmin sitä tiedä, vaikka yhdessä kävelitte".
"En minä hänen kanssansa kävellyt", vastasi Taavi.
"Ettehän te kävelleet hänen kanssaan", toisti Hovilainen pilkallisesti. "Tietysti olette aivan syytön hänen kuolemaansa. Oletteko tänne uineet vaiko lentäneet?"
"Mitäs tuo tolkuton puheenne merkitsee?" kysyi Taavi jyrkästi.
"Se merkitsee", vastasi Hovilainen juhlallisesti, "ett'ei Jumala salli rikoksen peittyä eikä jäädä rankaisematta, se merkitsee että te olette veljen-murhaaja, se merkitsee että tässä on kaksi vierasta-miestä teitä vastaan, jotka —"
"Vaiti isäntä!" huusi Taavi. "Te vihaatte minua — vaikka varsin vähästä — sen tiedän — mutta ylen kauhean syytöksen rohkenette nyt nostaa minua vastaan. — Pois täältä, jumalaton herjaaja — ja olkoon viha meidän välillämme, koska niin olette tahtoneet."
Taavi puisti nyrkkiä hänelle ja astui askeleen häntä vastaan.
"Älä tule likelle, verinen poika!" huusi Hovilainen peräytyen paadelta ja katseli kiviin veden reunalla, joista jotkut näyttivät verittyneiltä. Vasemmalla kädellään torjuen Taavia vastaan, oli hän hakevinaan niistä puolustusasetta, potkasi niitä paikoiltaan ja järveenkin mitkä sai. Sitten astui veneesen ja käski Villen soutaa kotiin.
"Ville, pane mieleesi se, että tuo Taavi uhkasi minutkin murhata", sanoi hän pojalle, ja huusi lähtiessään Taaville: "Rautoihin tuommoinen mies on omansa!"
"Mutta onkohan Taavi sen tehnyt", sanoi Ville.
"Pölkkypää sinä. Vast'ikään näimme Taavin ja Joosepin kulkevan pitkin rantaa, ja kuitenkin arvelet sinä tyhmyydessäsi: onkohan Taavi sen tehnyt. Mutta kuuleppas nyt tarkkaan mitä minä sanon. Tässä asiassa tulet sinäkin tutkinnon alle, muista silloin oikein käyttää kieltäsi. Jos siinä esiinnyt tavallisilla typeryyksilläsi, niin minä annan sinulle selkään ja ajan sinut mieron tielle; mutta jos tahdot tietää miten sinun tulee puhua, niin anna minun neuvoa itseäsi sanasta sanaan. Siihen asti ole vaiti, muista se!"
"Voi, voi, enhän minä tiedä tähän mitään".
"Tiedät mitä tiedät, nähdäänhän. — Vielä tänä iltana annan tiedon nimismiehelle. Hae ha'asta Virkku niinpiankuin kotiin pääsemme. Mutta souda riskisti nyt valkamaan, sieltä on kyllin vielä kiipeemistä vastamäkeen".