II.
Lastenkodissa,
Lastenkodin oli perustanut vanha varakas maallikko, joka hyvää tarkoittaen tahtoi pitää huolta lasten sekä ruumiillisesta että hengellisestä ravinnosta. Sen tähden oli hän säätänyt, että lasten tuli joka sunnuntai saada kuulla sekä pappia että maallikkosaarnaajaa.
Jos papit tulisivat silmänpalvelijoiksi eivätkä saarnaisi Jumalan sanan mukaan, niin vapaatahtoinen maallikkosaarnaaja heille toki tarjoaisi elävää vettä ja leipää.
Muuten lastenkodin lapsia ei juuri paljon näkynyt paitsi kahdesti sunnuntaina, aamupäivällä, kuin he marssivat kirkkoon, ja iltapäivällä, kun menivät "saliin".
Silloin kulki koko joukko parittain, pienimmät etupäässä ja molemmat opettajattaret vierekkäin jälkimmäisinä.
Ehdottomasti sai heistä sen ajatuksen, että siinä oli jotain nunnamaisen puhdasta, he kun elivät niin erillään maailmasta ja heitä kasvatettiin niin hurskaasti, jota ajatusta vielä sekin vahvisti, että aina, kuin heitä nähtiin, he olivat joko menossa Herran huoneesen tai tulossa sieltä.
Lasten siisti ulkoasu lienee sekin osaksi vaikuttanut, että ihmiset uskoivat heidän olevan mieleltäänkin puhtaita ja viattomia.
Siinä ne astuivat pitkin jalkakatua ja askeleet kopisivat kiviin ikään kuin vanhan luostarin käytävässä. Sileäksi kammattu, palmikoitu tukka oli joka lapsella kääritty ihan samalla tavalla kiekuraksi vastoin ajan tapaa.
Kaulassa heillä oli siisti, punaruutuinen huivi, josta pieni nurkka riippui hartioilla. Ja jokaisella samanlainen harmaanruskea, tappuralangoista kudottu hame, yksinkertainen, mutta vahva ja siisti.
Käsikkäin, vierekkäin, yksinkertaisina kuten maalaiset tai kuten enkelit, miten vastaantulijat kukin käsittivät.
Tunnin tai kahden päästä he yhtä ääneti ja yhtä kainoina palasivat, virsikirja kullakin irtonaisessa kädessä, ja parittain katosivat lastenkodin leveästä portista sisään.
Johtajatar, pitkä, laiha ja vähän miesmäinen neiti Sivertsen, jonka puku nähtävästi oli aiottu vastalauseeksi kaikkea muodin turhuutta ja levottomuutta vastaan, työnsi portin kiinni ihan kävelijäin nenän edestä.
Sillä kaikki ehdottomasti katselivat osanottavasti noita näkyvistä katoavia. Ne, jotka olivat jo tuhannesti ennen nähneet heidän tuolla samalla lailla katoavan, käänsivät vain vähän päätänsä; mutta ne, jotka heitä näkivät ensi kerran, oikein pysähtyivät ja miettivästi katsoa tähystelivät suljettua porttia, kuten ainakin, milloin jotain on sitä peittämässä, joka juuri on puoleensa vetänyt huomiotamme.
Mutta siellä takana oli eri pikku maailma itsekseen melkein samoin kuin vanhoissa kunnon luostareissa.
Sieltä ei puuttunut mitään muuta kuin puutarha. Lapset sen sijaan saivat tyytyä, suureen pihamaahan. Se oli etelän puolella, valoisa ja päivänpaisteinen, yksinkertaisen puukartanon edustalla ja pitkin ulkohuoneriviä. Ja siellä he oleksivat lomahetkinä, kuin aurinko oikein paahtoi, joka tytöllä sukanneule kädessä; siellä he istuivat penkeillä ja palleilla sein'vieressä, katsella tirkistellen kuin joukko liiaksi hyviteltyjä kissanpoikia.
Näköala tosin ei ollut avara; tuskin näkyi lauta-aitaankaan asti, sillä pihassa oli usein vaatteita kuivamassa ja samoin myöskin seinällä heidän päänsä päällä riippui kuivavaa kalaa lastenkodin tarpeiksi.
Se johtui siitä, että kaikki naapurit, joilla ei itsellään ollut kuivauspaikkaa, pyysivät saada kuivata pesunsa lastenkodin pihassa, sinne suljettujen lasten iloksi.
Itse huoneissa oli kaikki, lattiat, seinät, pöydät, penkit ja kangaspuut, aivan puhdasta, vaikka eivät olleetkaan tutustuneet maalarin sutiin. Ainoastaan keskimmäinen huone, johtajattaren, oli poikkeuksena. Siellä oli myöskin kartiinit, piironki ja pesukaappi sekä seinällä suuri öljymaalaus, lastenkodin perustajan kuva.
Yksi asia oli yhteinen koko talossa, sekä ylhäällä että alhaalla, olivatpa huoneet äsken pestyt tai ei, ja se oli tympeä, ummehtunut pesun haju, tuliko se sitte likaisista pesurievuista, vanhasta pesuhiekasta tai ehkä siitä hiekasta, jota joka päivä siivoamisen jälkeen ripoteltiin kaikille lattioille, hyödyksikö vai koristukseksi, on vaikea tietää.
Kartanossa muuten oli kolme suurta, muhkeaa huonetta; kouluhuone, kutomahuone, jossa lapset itse kehräsivät, käämisivät ja kutoivat joka tilkun, kuin heillä oli yllään, paidoista kaulaliinaan saakka, sekä makuuhuone, jossa sängyt, kolmekymmentä luvultaan, seisoivat peräkkäin järjestyksessä pienimmästä suurimpaan. Sinne saattoi neiti huoneestaan katsella pienestä, oveen sovitetusta lasiruudusta, jonka edessä riippui punainen vaate.
Alakerta se vasta oikein näytti luostarin kaltaiselta. Siellä oli keittiö, pesuhuone, kylpyhuone ja ruokahuone. Seinämuurit olivat niin paksut, että eivät edes vanhimmatkaan tytöt ulottuneet ikkunan hakoihin, kiipeämättä ensin ikkunakomeroon. Muuten ei mitään muuta kuin penkkejä ja pöytiä sein'vierillä ja yksinkertaisuutta osoittava rivi tinalusikoita pöydillä.
Mutta opettajattaret omiksi tarpeikseen levittivät pienen laskupöydän ja sille ruokaliinan sekä vähän muutakin elämän hienostusta uunin ja oven lähinurkkaan.
Ylhäällä vinnillä istui kaksi tuhkimusta vanhoissa hylkyvaatteissa karttaamassa villoja. Se oli tuollaista roskaista työtä, ja vinni oli täynnä villasäkkejä, mattotilkkuja ja kaikenlaista muuta rujua.
Etelänpuolisiin nurkkiin oli laudoista tehty kaksi säilyhuonetta, toinen johtajatarta ja toinen lapsia varten. Viimemainitussa oli pitkin seinää pitkä piironki ja siinä kolmekymmentä laatikkoa, yksi kullekin lapselle, ja niissä he saivat säilyttää omia pikku tavaroitaan, kalleuksiaan ja makeisiaan, joita yksin nämäkin vangitut pikku linnut joskus sentään sattuivat saamaan kotiin tuotavaksi.
Tänne se nyt Ane, Olan ja Riitan ainoa lapsi, tuotiin kymmenen vuoden ijässä.
Äidillä ei ollut mitään vastaväitteitä itse "laitoksesta". Mutta saatuaan kuulla, että hänen piti erota lapsestaan, itki hän niin, kuin olisi itsekin ollut lapsi, ja uhkasi vaivaishoidon esimiestä sillä, että oli tuleva koko ijäkseen onnettomaksi, jos lasta ei pidetty kuin pikku prinsessaa.
Ja yön makasi hän lapsi sylissä, kuin se olisi ollut vasta vuoden ijässä, ja hoiteli sitä kuin sairasta.
"Onpa sentään aina edes pieni sulka enkeliä jäljellä paatuneimmassakin ihmissydämmessä", sanoi Omeyer, joka mielellään huomautti hyvää ja valoisaa puolta kaikesta ja kaikista. "Jos me emme sitä saa näkyviin, niin saavat lapset."
Lapsella oli se onni, että hän joutui lastenkotiin yhtä aikaa kolmen muun laiminlyödyn olennon kanssa. Tyttönen ei tullut liiaksi vetämään puoleensa kuuden kolmatta muun lapsen eikä myöskään valppaan neiti Sivertsenin huomiota. Aluksi jakautui kaikki tasan neljän uuden tulokkaan kesken.
Ane ei paljoakaan surrut joutumistansa uusiin oloihin. Hän rohkeasti käveli kaikkialla uljaine pystynenineen, pienine suineen ja hienoine hiuspalmikoineen ja vapaasti katseli kaikkea harmailla, vilkkailla silmillään.
Hiuspalmikko jo ennen päivällistä soviteltiin kiekuraksi niskaan, mutta muut ulkoasun omituisuudet saivat pysyä entisellään.
Jo päivällisellä sattui hän vetämään puoleensa neiti Sivertsenin huomion, vieläpä sellaisella tavalla, että se ei ollut hänelle onneksi.
Ruokarukouksen aikana harhailivat Anen silmät levottomina kuin kärpäset ympäri huonetta ja viimein kiintyivät neiti Sivertseniin, jolla oli tapana rukousta lukiessaan pitää silmänsä ummessa ja päänsä kallellaan.
Hän tuskin ehti päästä loppuun, kuin Ane synnynnäisellä suoravaisuudellaan kysyi:
"Minkä tähden sinä makasit?"
"Mitä sinä sanot?" tiuskasi neiti tylysti sekä jatkoi puoliääneen ja vähän pilkallisesti: "Sinä et ehkä ymmärrä, mitä nenäkkäisyys on, kun raukka olet niin laiminlyöty."
Mutta vaikka neiti lakkaamatta pitikin Anea silmällä, lentelivät tytön silmäykset kuitenkin lakkaamatta kaikkialle, sivellen joka esinettä päältä, sivulta, takaa ja välistä; ne lipuivat edes takaisin kuin muurahaiset vedessä uivalla oksalla. Hän oikein vaistomaisesti väijyi ja etsi — niin mitä? Itsenäisyytensä säilyttämiskeinoja.
Vaikka olikin neljä tulokasta, joiden kesken vaarin pito oli jaettava, niin neiti kyllä tiesi, kutka tämän lapsen vanhemmat olivat, ja sitä paitsi hänellä myöskin oli monta syytä ottaa lukuun, millaiset ne vanhemmat olivat. Sillä Ane puolivilline tiikerin luontoineen oli yhtä saaliinhimoinen kuin kalalokit kootessaan saalista pikku kalain parvesta. Olihan se varsinaisesti kuulunut kotikasvatukseen, jopa ollut keinokin millä saavuttaa vanhempain suosiota ja ystävyyttä.
Vaikka neiti syöttikin hänet kuinka kylläiseksi hyvänsä, niin Ane kuitenkin käytti hyväkseen jokaista tarjoutuvaa silmänvälttymää, kuin oli pihalla leikkimässä tai päivänpaistetta nauttimassa, ja pujahti ulos portista naapuritaloihin, yhteen kerrassaan, kerjäämään ruokaa, koska hänellä oli niin nälkä.
Tottapa hänellä olikin, koska sitä valitti, arvelivat vaimot ihmetellen ja antoivat hänelle, mitä pyysi. Ja sitte he puhelivat kokouksissa lastenkodista ja sen johtokunnasta ja neidistä ja nälkäisistä lapsista, kunnes nämä puheet, kierreltyään kolme viikkoa kaikki nurkat ja sopukat, viimein saapuivat lastenkotiin.
Silloin neiti Sivertsenin muoto muuttui vielä pitemmäksi ja liikkeet vielä miehekkäämmiksi.
Ensin hän riensi vinnille tutkimaan Anen laatikkoa. Sieltä löytyi ainoastaan pikku kerä, palanen kattoruunun lasia, muutamia nuppineuloja, mustetolpon kansi, tyhjä tärkkelysrasia ja — neidin kauhuksi — kaksi hopeaista teelusikkaa. Pitemmälle ei Ane vielä ollut ehtinyt kalleuksien kokoamisessaan.
Mutta mitään syötävää ei sieltä löytynyt. Tytöllä täytyi siis olla ruokavarastonsa jossakin muualla, ajatteli neiti, kiihkeästi viittoen itsekseen.
Vinniltä hän suuntasi kulkunsa Anen sängyn luo, ja ihan oikein: olkimatrassin alla oli tämän lokin kätköpaikka.
Hän huusi apuopettajatarta.
"Janna hyvä, tule katsomaan! Kyllä näkyy, että hän ei ole tarvinnut ruokaa muualta. Hänessä on synnynnäistä tuo kokoileminen."
Ja yhdessä he säilystä vetivät esiin leipää, palasia ja viipaleita, korppuja ja kuoria. Löytyi sieltä joukosta joku luukin ja lihapala ja neiti sai suuren esiliinansa ihan täyteen.
Mennessään pihan poikki viemään saalista porsaille, tapasivat he Anen, ja hänen pikku pystynenänsä kääntyi heihin päin ihan pelottomasti.
"Ane, mistähän luulet meidän löytäneen nämä tavarat?" kysyi neiti.
"Minun sängystäni", vastasi Ane niin iloisesti ja suoraan, kuin olisi odottanut kiitosta kokoavasta ja säästävästä luonteestaan.
Sivertsen näytti ikään kuin vähän hymyilevältä, mutta silloin hän aina oli todenperästä vihastunut. Ja Anelle siitä kyllä tuli muutakin kuin hymyä, tuli runsaasti sekä nuhteita että vitsaa.
Ane oppi hyvin pian noudattamaan riittävää varovaisuutta ja teeskenteleväisyyttä tyydyttäessänsä luontonsa taipumusta näpistelemiseen.
Mutta Sivertsenin arvonsa ylläpito-aisti oli myöskin ryhtynyt taisteluun ja taisteli kiivaasti sekä neidin itsensä ja koko lapsijoukon että myöskin tämän puolivillin tyttösen puolesta. Olematta mikään filosoofi tahi muuten mietiskelemiseen taipuva oli hän kuitenkin saanut selville, että valpas omatunto on hyvän yhdyselämän pääehto.
Hänelle tuli kiire selitellä käskyjä uskontotunneilla ja varsinkin seitsemättä, yhdeksättä ja kymmenettä, sillä pitihän hänen koettaa herättää lapsen omaatuntoa.
Ja pienet näpistelyt, joita Ane yhä edelleen harjoitti, antoivat aihetta käsin tuntuvaan ja havainnolliseen opetukseen ja todistukseen, mikä on hyvää, mikä pahaa, mikä on minun, mikä sinun, mikä on synti ja häpeä.
Sen tähden täytyi Sivertsenin antaa tälle yhdelle oppilaalle monta yksityisopetusta ylhäällä vinnillä pitkän, monilaatikkoisen piirongin edessä. Sillä sieltä, jossa kaikki säilyttivät makeisiansa tai raharopojansa, joita olivat jonakin merkkipäivänä saaneet joltakin sukulaiselta, sieltä hävisi milloin mitäkin.
Mutta kuin Ane kerran osasi mitä kavalimmalla tavalla kääntää epäilykset toista viimeksi tullutta kohtaan, niin että se tyttö parka oli koko päivän kantanut syytä ja häpeää ja rangaistusta, silloin läksi Sivertsen Timianintorin laidassa asuvan nikkari Espedal vanhuksen luo, joka oli sekä hänen että koko lastenkodin omanatuntona näkyväisessä muodossa.
Jokapäiväinen hartauden harjoitus ja uskonnon opetus sekä myöskin maallikkosaarnaajan puheet pyhäiltoina olivat jo riittävästi tehneet Aneen soveliasta valmistavaa vaikutusta. Hänessä alkoi jo näkyä heräävän omantunnon puhkeavaa orasta.
Kuin nikkari Espedal sateisena pyhäpäivänä iltahämärissä, palattuaan hartaustilaisuudesta, jossa hän itse oli puhunut, ääneti kuin haamu ja uhkaavana kuin ukkospilvi, hitaasti astui kouluhuoneesen, jossa ilo oli korkeimmillaan elikkä niin korkealla, kuin lastenkodissa oli luvallista, se on: lapset astuivat piirissä, veisaten virsiä, silloin tunsi Ane samoin kuin kaikki muutkin vavistuttavaa aavistusta, että olivat tehneet jotain pahaa.
Espedal oli saman hengen lapsia kuin lastenkodin perustaja. Arkipäivinä hän harvoin poistui pitkästä, matalasta työhuoneesta, jonka kyltissä Timianintorin laidassa oli suuri, musta ruumisarkku maalattuna. Vasta myöhään illalla hän malttoi lähteä johonkin hartauskokoukseen. Mutta sunnuntaina hänen kyllä nähtiin käyvän sekä kirkossa ja rukoushuoneessa että sairasten ja turvattomain luona.
Oli enempi järkevää yhteyttä ja kokonaisuutta hänen yksityisessä sielunhoidossaan kuin hänen puheissaan, sen tunsi hän itse, jopa sanoikin sen suoraan pastorille. Mutta missä oli hätä ja puute ja häntä tarvis, sinne hänen piti mennä.
Yllä ainainen ruskea verkanuttu, päässä yhtä kunnianarvoinen, ruskea, karhea huopahattu ja käsissä mustat hansikkaat, se on: ne olivat aikoinaan olleet mustat ja varmaan kyllin suuretkin, mutta ne olivat muuttuneet kankeiksi ja harmaiksi, ehkäpä mustaamisesta ruumisarkku-voiteella eikä nappi ollut enää moneen vuoteen ylettynyt tavoittamaan reikäänsä kalvosinnivelen kohdalla. Oikea käsi puristi paksua, punaista kävelykeppiä ja sen nojassa teki juhlallisesti ja tarkassa tahdissa joka askeleella puoliympyrän näköisen kaarroksen, jossa tempussa käsivarsi ojentui säteenä ulos avaruutta kohti niin pitkälle, kuin suinkin ylsi.
Hän oli ijältään viiden- ja kuudenkymmenen välillä ja Anen huomioon kiintyi hänestä enimmin se, että hän painoi leukaansa rintaa vasten ja nosti yläluomensa ylös niin että näki silmälasiensa ylitse, ja puhui kumeasti, kuin olisi ääni tullut hänen sisälmyksistään, ja veti suupieliänsä alas juuri siten, kuin hänellä olisi ollut suitsiraudat suussa ja niitä kovasti vedetty.
Varsinkin tämä viime havainto pysyi Anen mielessä aina ensi hetkestä asti, ja aikaa myöten tuo tunne kasvoi vielä vahvemmaksi.
Hän liikkui itse suitsista talutettuna ja Anesta tuntui kuin olisi ukko ojentanut suitsia hänenkin suuhunsa.
Sen tähden hän äkisti painoi päänsä alas, kuin Espedal tuli luo ja ojensi kätensä märkine, pahalta haisevine hansikkaineen häneen päin.
Mutta Espedal vain painoi leukaansa syvemmälle rintaa vasten ja veti suitsista ja vanha hansikas laskeutui raskaasti Anen pään päälle ja hansikkaan pitäjä sanoi kumeimmalla äänellään:
"Meidän pitää mennä Jumalan kasvoin eteen puhelemaan keskenämme, meidän kahden!"
Ja Ane astui alla päin pitkin käytävää kuin varsa, jota suitsista talutetaan ulkoa talliin.
Limainen hansikas piti tytön kättä ja puristi sitä yhä kovemmin, ja Espedal antoi lastenkodin perustajan kuvan edessä lain valon kirkkaasti paistaa pimittyneesen lapsen sydämmeen. Hän ei säästänyt tuomiopäivän hirmua eikä helvetin kauhua, hän kertoi pari vavistuttavaa esimerkkiä varastelevista lapsista, jotka olivat saaneet kauhistavan lopun.
Ane, vielä illalla maatessaan sängyssä, silmät ummessa, näki hänet ilmi elävänä edessään. Espedalin kasvot olivat häneen päin ja niissä suuri käsnä oikealla puolen nenää.
Ja lastenkodin perustajan kuva yhtä vakavana kuin kaikki tietävän
Jumalan. Ja Espedal hänen ylin profeettansa.
Silloin Ane rukoili yhdeksän kertaa peräkkäin, kuten hänen oli täytynyt Espedalille juhlallisesti luvata tekevänsä joka ilta: "Hyvä Jumala, opeta minua pelkäämään perkelettä!"
Lausuessaan sitä viidettä kertaa itki hän, mutta pääsyään yhdeksänteen kertaan vapisi hän pelosta.
* * * * *
Ei siinä kyllä, että Espedal tämän yhden kerran määräsi hänelle tuota lääkettä, joka reviskeli kuin lasin siruset kipeätä kaulaa.
Monta kertaa hän seisoessaan kumarassa höyläpenkkinsä vieressä mietiskeli yhä uutta voimakasta tapaa heilutella lain vasaraa. Sillä vaikka hänen täytyikin paraastaan käyttää lakia, jota hän luontonsa ja aikansa mukaan paraiten osasikin käyttää, niin kuitenkin hänen sydämmeensä tuli edes vähä sen rakkauden hehkua, jota lain herra ja luoja ilmoittaa sekä laissansa että evankeliumissaan; häneen salaa hiipi tahtoa tehdä ihmisiä onnelliseksi puhtaudella ja hyvyydellä.
Hän ei katsonut sitä miksikään teoksi, jolla hän itse saavuttaisi ylennystä, mutta hän rukoili ja uhrasi enemmän kuin kukaan syrjäinen tiesikään. Eikä hänen kukkaronsa suinkaan ollut vähimmin avoin täyttämään sitä, kuin häneltä voitiin vaatia jonkun sielun pelastukseksi. Mutta kaiken piti tapahtua hiljaisuudessa ja salaa. Silloin ei mitään nimiä koreillut sanomalehdissä, vaikka eipä silti ole keltään koskaan puuttunut tilaisuutta kerskata hyvillä töillään, kellä vain on ollut halua siihen.
Kerran oli Ane taas pahasti joutunut pahan taipumuksensa uhriksi. Sivertsen meni Espedalin luo, mutta hän vastasi vain: "Minä rukoilen hänen puolestansa."
Illan suussa tuli pieni tavarakäärö lastenkotiin. Se avattiin ja siinä oli kirja: "Ane Olsenille lastenkodissa!"
Ane ei tiennyt, oliko valveilla vai näkikö unta. Kallis kirja kultakoristeisissa kansissa, niin kaunis, että hän ei ollut koskaan vielä pitänyt kädessään sen vertaista; ja se oli hänen omansa!
Ane avasi sen. Siinä oli monta kuvaa ja niillä valaistuina monta jumalista kertomusta. Ensin oli kaunis kuva: Jeesus orjantappuraruunu päässä, alla nämä sanat "Tämän kaiken olen minä tehnyt sinun edestäsi; mitä teet sinä minun edestäni?"
"Kuka sen lähetti?" kysyi Ane ihmetellen.
Sivertsen oli yhtä tietämätön, sillä ei hänkään edes aavistanutkaan, että Espedal oli ostanut ja lähettänyt sen sievän kirjan; mutta yht'äkkiä hän näkyi ikään kuin valistuvan ja hän vastasi, kuitenkin vähän epävarmasti:
"Se tuli Jeesukselta."
Ane otti kirjan ja riensi ulos, saadakseen valoisana, lauhkeana kesäiltana olla yksin mehiläispesien takana. Hän ei epäillyt silmänräpäystäkään, että kirja todella tuli Jeesukselta.
Sitte hän käänsi lehden ja näki toisen kuvan. Hän ei vielä malttanut ruveta lukemaan. Siinä oli nuori tyttö hiipimässä aittaan varastamaan. Mutta kuvan alle oli kirjoitettu musteella:
On väärin koottu rikkaus
Kuin tuli helvetistä.
Sun omantuntos kuiskaus
Vaatiipi valvomista.
"Tee tili!" kerran sanotaan.
Ja päätös tämä lausutaan:
"Tän' yönä sielus tahdon."
Ane luuli sen olevan Jeesuksen omaa käsialaa ja hänen lähettäneen taivaasta pyhän varoituksen. Hän itki ääneensä ja vapisi, sillä kuin hän kerran tuli liikutetuksi, tapahtui se aina hyvin kiivaasti.
Ja sitte hän makasi melkein koko yön kirja kädessä itkien, ja se yö jäi ainiaaksi hänen muistiinsa.
Mutta kyllä paljo tarvittiinkin, sillä Nilkku-Olan ja Vene-Riitan tytär oli perinyt taipumuksia, jotka olivat seuraavat häntä läpi koko elämän. Hänen hyvät enkelinsä saivat taistella kauan ja hän itse sai kauan opetella samaa kilvoittelua; paha henki oli kuitenkin aina mahtavampi, vaikka se välistä tulikin karkoitetuksi joksikin silmänräpäykseksi.
Yksin rippikoulun aikanakin, ainoastaan kolme viikkoa ennen kasteenliiton vahvistusta, kirjoitti hän johtajattaren nimessä väärän kirjeen, koettaen sillä saada lainaksi rahaa kahdelta vanhalta neideltä, jotka asuivat toisella puolen katua ihan vastapäätä. Mutta kirje oli niin huonosti kirjoitettu, että herätti epäluuloa. Petos tuli ilmi ja myöskin ilmoitetuksi pastori Omeyerille.
Niin tärkeän asian toimitti Espedal itse.
Hän ei ollut niitä maallikoita, jotka pelkäävät pappia tai katsovat häntä tarpeettomaksi. Vaikka hän itse oli aina valmis moneenkin tärkeään ja raskaasen papilliseen toimeen, paljon raskaampaankin kuin saarnaamiseen, niin hän kuitenkin kunnioitti seurakunnan sielunpaimenta, jolla oli niin suuret tiedot, ja sen hän Omeyerin mielestä paraiten todisti siten, että itse oli juhlapäivinä uhraajain esimerkkinä.
Hän ei koskaan tuonut tyhjää kirjekuorta eikä moneen paperiin käärittyä vaskirahaa. Kertokaamme esimerkki:
Talvella sai Omeyer uuden mankelin hänen verstastansa.
"Jaa!" huokasi pastori, ja käsi nousi korvan taa; "tämä taas kai,
Tiina, tulee maksamaan jonkun kuusi hopeataaleria."
Mutta joulupäivänä oli alttarilla kirjekuoressa paperilappu ja siinä kirjoitettuna: "Mankeli kuitataan. J. Espedal, nikkari."
Omeyer nauroi hyvillään ja arveli huvikseen näytellä sitä paperia muillekin pyhäin aikana.
Maallikkosaarnaaja nyt kävi istumaan puutuolille ovensuuhun ja kertoi Anen historian, joll' aikaa pastori poltellen kiikkui rottinkituolissaan. Viimein Espedal tempasi kovasti suitsista ja kertoi, minkä iltarukouksen hän oli opettanut tyttöselle. Se tapahtui niin kumealla äänellä että sanat tulivat lausutuksi melkein kuiskaamalla: "Hyvä Jumala, opeta minua pelkäämään perkelettä!"
Mutta silloin jo lempeä, hyväntahtoinen pastori keskeytti häntä, vaikka hyvin vastahakoisestikin.
"Ei pelottaa, ei pelottaa, hyvä Espedal; pitää vain koettaa houkutella. Pitää kertoa, miten hyvä Jumala on, miten suuresti hän rakastaa siivoja lapsia ja miten murheelliseksi hän tulee, kun lapset ovat häijyjä. Minä luotan enemmän rakkauteen kuin ankaruuteen ja pelotuksiin."
"Eikö se sitte rakkaus kuritakaan ja pelota, herra pastori?" sanoi Espedal vapisevalla äänellä, sillä hänen omatuntonsa sanoi, että mitä hän oli tehnyt, oli tapahtunut rakkaudesta. "Eivätkö Mooses ja laki ole Jumalan todistuksia hänen rakkaudestaan hänen eksyviä lapsiansa kohtaan?"
Pastori tunsi joutuvansa hämilleen ja turvautui vertaukseen.
"Oletteko kuullut satua auringosta ja tuulesta?" kysyi hän.
"En", sanoi Espedal epäillen ja arvaellen sellaisen kysymyksen tarkoitusta ihan keskellä vakavaa puhetta.
"Ne löivät vetoa, kumpiko ennen saisi turkin kerjäläiseltä. Ja kuinka kävi? Mitä enemmän tuuli puhalsi sitä paremmin kerjäläinen kääri turkkiaan kiinni; mutta kuin aurinko rupesi paistamaan yhä lämpimämmin, silloin joutui turkki pois. Aurinko on rakkaus ja myrskytuuli on ankaruus."
"Ei", sanoi Espedal kumeasti. "Rakkaus on sekä suloinen että ankara."
Pastori kiikkui tuolissaan ja katsahti aina välistä ulos ikkunasta niin kuin tuntien itsensä sekä levolliseksi että mahtavammaksi vastustajaansa, mutta hänen sydämmensä sykki kiivaasti.
Espedal osasi vielä paremmin hillitä itseään ja jatkoi arvokkaasti kuin piispa:
"Rakkaus on sekä suloinen että ankara. On kyllä mahdollista, että minulla on runsaammin myrskytuulta ja teillä runsaammin aurinkoa, mutta auttakaamme siltä toisiamme. Houkutelkaa te, niin minä pelottelen, että Jumalan rakkaus siten vaikuttaisi täydellisemmin meidän molempain kauttamme sen lapsi paran onneksi ja menestykseksi."
Pastori jo tunsi ikään kuin olevansa mahtavamman taidon edessä. Hän myönsi Espedalin olevan oikeassa, puhui kauniisti siitä, kuinka hyvä on ymmärtää toisiaan ja olla toisiaan pahoittamatta, ja sanoi ystävälliset jäähyväset.
Ane tiesi tulevansa iltapäivällä hyljätyksi, sillä joka julkisesti tekee niin törkeän rikoksen, eihän sellainen voinut heti sen jälkeen päästä ripille. Hänen varmaankin täytyi käydä vielä kerta rippikoulua, jota vastoin toiset voivat lentää pois pesästä ulos avaraan maailmaan.
Hän oli uhkamielinen käydessään sakastissa paikallansa ja hymyili aivan iloisesti ystävilleen.
Mutta pastori ei koko aikana katsonut häneen, käveli vain edes takaisin kysellen. Joka kerran, kuin olisi ollut Anen vuoro vastata, kysyi hän joltakin toiselta. Ane katsoi alas päin ja tuli yhä vakavammaksi ja murheellisemmaksi. Loppurukouksen ja virrenvärsyn jälkeen pastori viimein käski häntä jäämään ja vei hänet alttarin eteen.
Kirkossa oli jo hämärä. Vapahtajan suuri, valkoinen olento, kädet lempeästi ojennettuna, ikään kuin näytti olevan astumaisillaan himmeästä komerosta esiin. Anesta tuntui, kuin hän olisi seisonut itse Jumalan edessä. Ane jo itki ennen kuin pastori alkoi puhuakaan.
Ja kuin hän alkoi:
"Ane, Ane! Tuossa näet Jeesuksen katselevan sinua niin hellästi, että kuoli sinun puolestasi. Näetkö, kuinka murheelliselta hän näyttää?"
Silloin Ane laskeutui maahan alttarin eteen ja itki katkerasti.
Pastori oli vaiti ja odotteli.
Ane viimein nostaen päätänsä näki pimeässä ainoastaan Jeesuksen kuvan, alttarivaatteen ja papin kauluksen.
Pastori taputti häntä päälaelle ja sanoi:
"Ane, minä tiedän, että kadut syntiäsi. Ja Jeesus käskee minun sanomaan sinulle, että syntisi on anteeksi annettu. Minä en kurita sinua tänään, Ane. Jeesus ei sitä tahdo. Hän mielellään antaa anteeksi."
Ane itki ilosta.
"Mutta nyt sinunkin pitää rakastaa Jeesusta, eikö niin, Ane?"
"Niin!" vastasi Ane niin kovasti, että koko kirkko kajahti.
Ehtoollispäivänä ei kukaan rippilapsista ollut niin liikutettu kuin Ane. Ilmi nähtävästi nyt kaksi vastaista voimaa taisteli vallasta hänen ylitsensä, heikon lapsi paran.
Ensi aikoina rippikoulun jälkeen kävikin Ane säännöllisesti joka pyhänä iltapuoleen, milloin vain pääsi, lastenkodissa elvyttämässä lapsuutensa muistoja ummehtuneessa pesun hajussa ja yhtyi pienempien piiriin ja virren veisuusen. Hänen äitinsä oli nyt kuollut, tosiaan kuollut, ja isä oli toimitettu maalle elätettäväksi.
Pastori joka kerran, kuin tapasi häntä, nyykäytti ystävällisesti päätään hänelle ja sanoi:
"Hyvää päivää, Ane."
Tämä pastorin luottamus vaikutti Aneen kuin apilaan tuoksu väsyneesen hevoseen.
Espedal piti myöskin häntä mielessään eikä koskaan häntä tavatessaan jättänyt nykäsemättä suitsista eikä antamatta voimakasta herätyssivallusta matkaeväiksi. Sillä oli myöskin vaikutuksensa. Espedal oli tavallaan myöskin oikeassa, sanoi Omeyer, Ane kai tarvitsi sitäkin.