III.
Yhteen sopivia.
Kaikki tiesivät, että vanha tohtori Ribe oli varakas mies. Mutta kuinka paljo hänellä oli, ei tiennyt kukaan muu kuin hän itse ja ehkäpä hänen emännöitsijänsä, joka oli hänellä muutenkin kaikki kaikessa. Hän oli kuitenkin ollut jo niin kauan tohtorin palveluksessa, että oli ihan yksimielinen herransa kanssa ainakin yhdestä asiasta, siitä nimittäin, että oli parasta, että "heidän" omaisuuttansa taksoitettiin niin vähästä kuin mahdollista.
Viisitoista vuotta oli Ane hoitanut tohtorin kotia palvelijana ja emännöitsijänä. Hän olisi mielellään tahtonut, että häntä olisi sanottu "neitsyt Olseniksi", mutta hänellä nyt oli vanhastaan toinen nimi, "lastenkodin Ane", ja sitä kaikki käyttivät, milloin hänestä puhelivat, kuin hän ei ollut läsnä.
Ribe oli vanha poika ja jo pitkät ajat yksinään asunut pitkässä, valkoisessa, yksinkertaisessa kartanossa, jota vanhat ihmiset vieläkin sanoivat Nymanin taloksi, koska sen entisenä omistajana oli ollut Nyman, mutta nuorempi sukupolvi sanoi sitä Riben taloksi.
Melkein puoli kartanoa oli kuitenkin ihan käyttämättä. Lastenkodin Ane ei käyttänyt sitä osaa edes suurina puhdistusjuhlinaankaan. Pöly sai omin päin levitellä pehmoisia peitteitään vanhanaikaisille huonekaluille, mitä siellä oli.
Ainoastaan keltaisessa kammarissa tuolilla nurkassa vanhan ja korkean seinäkellon luona olisi tarkkaava silmä voinut nähdä monta jälkeä ja merkkiä pölyssä, jos siihen huoneesen koskaan olisi päässyt kukaan vieras katsomaan.
Mutta keltaisen kammarin avain oli aina Riben piirongin laatikossa. Ja molempien ikkunain edessä olivat keltaiset rullakartiinit vaalenneine kukkakoristuksineen olleet alas laskettuina niin kauan, kuin saatettiin muistaa, niin että ohi astujat olivat nähneet ainoastaan hämähäkin verkkoja kuolleine kärpäsineen niiden ja ikkunanruutujen välissä. Meren puoliset kolme ikkunaa sitä vastoin olivat ihan ilman kartiineja, mutta sieltä päin ei soveltunutkaan uteliasten silmäin tirkistellä.
Tohtori tavallisesti oleksi nurkkahuoneessa kartanon toisessa päässä, jossa suuret lehmukset olivat varjostamassa, mutta kuitenkin pitivät oksiaan niin korkealla, että ikkunan edessä seisoen saattoi vapaasti katsella pitkin Rantakatua.
Se huone oli tohtorilla sekä työhuoneena että tavallisena asuinhuoneena, ja siitä oli aina ovi avoinna hänen pieneen makuuhuoneesensa, johon vanha sänky paraiksi sopi seinäin väliin, ympäröitynä vihreillä verhoilla vaaleain, sinikukkaisten tapettien keskellä.
Puhtaaksi pestyllä lattialla, johon oli ripoteltu katajan lehviä, kävi sohvasta oveen ikään kuin maantienä matto, kudottu lastenkodissa sinertävistä ja mustista tilkuista. Siinä välioven luona erosi tie kahteen haaraan. Toinen, Riben päätie, vei sängyn luo; hän näet oli hyvin vanha ja jalat useinkin tekivät palveluksessaan kinastuksen. Toinen mattotie vei kyökin ovelle, ja se oli lastenkodin Anen päätie.
Muuten oli nurkkahuoneessa liiaksikin mattoja ja liinoja, hajallisia kaikki tyyni. Piirongilla, kiikkutuoleilla, pyöreillä pikku pöydillä ikkunain edessä ja kaikkialla, mihin vain soveltuu, riippui valkoisia verkkoja todistuksina lastenkodin Anen hyvästä aistista.
Ainoastaan keltainen koivusohva, päällystetty vahavaatteella, ja pöytä sen edessä olivat vapaat. Mutta työpöytä nurkassa kaikkine kirjoineen, koneineen ja lamppuineen, jota Riben vastustus ja jokapäiväinen käyttäminen olivat kauan suojelleet Anen kietovilta verkoilta, sekin oli nyt peitetty valkoisella virkatulla liinalla. Ribe ei näet enää jaksanut tehdä työtä. Elämän ilta oli tullut ja hän istui nyt sohvassa lepäämässä, kunnes tuli makuuaika.
Ribe käytti tummanruskeaa tekotukkaa ja paksua, valkoista poskipartaa, joka yhtyi suun yläpuolella kummaltakin puolen, ei enää nuorekkaiksi tuuheiksi viiksiksi, vaan suureksi, leveäksi, poikki leikatuksi töyhdöksi, joka peitti suuta kuin uusi kenkäharja.
Omituisinta hänessä oli hänen suuret ruskeat silmänsä, jotka aina välistä laajenivat ihastuksesta siihen, mitä hän itse sanoi.
Pienimmästäkin ja vähäpätöisestäkin asiasta nämä hänen ihmettelevät silmänsä olivat hänen puhuessaan ikään kuin niellä kuulijan.
Eipä hän muuten usein puhunutkaan. Tavallisestihan hän nykyaikoina olikin yksinään. Ja silloin hän aina istui keltaisella sohvalla vanhempiensa kunnianarvoisten syrjäkuvien alla, joissa isällä oli hiuspalmikko niskassa ja äidillä ruusu rintakuopassa.
Tohtori istui piippu kädessä ja silmät katsoa tuijottavina vastaiseen seinään.
Harvasanainen oli Ribe sentään seurassakin, jopa tuttujenkin parissa. Hänen ystävänsä kylänvouti ja kassööri leikillisesti kertoivat muistavansa hänen ainoastaan kerran puhuneen vähän pitemmän lauseen.
Se tapahtui, kuin he olivat Riben luona ryhtymäisillään vistin peluusen.
Kuin pelipöytä oli avattuna, kynttilät sytytettyinä, korttipakka esiin otettuna ja totilasit kunnossa, siiloin tapahtui, että Ribe otti muutamia aika kulauksia, nieleksi kylänvouti Voldia ja kassööriä silmillään ja lausui hitaasti, vedellen aimo savuja piipustaan ja maiskuttaen suutaan joka toisen sanan perästä:
"Mitä sanotte … maistuuko paremmin … aamupiippu … vaiko iltapiippu?… Minun mielestäni … maistuu paremmin … iltapiippu … vai olisikohan … aamupiippu parempi?"
Mutta tuo oli vain ystäväin liioittelua. Ei hän sentään niin harvasanainen ollut.
Hänen luonteensa pääpiirre oli ahneus. Kokoamista, ainoastaan kokoamista oli hän tehnyt koko ikänsä. Ensin hän oli koonnut nuoruutensa velkain maksamiseen, sitte päästäkseen omiin varoihin ja viimein rikastuakseen. Mutta sitä ei pitänyt kenenkään saada aavistaa. Mitäpä siitä muuten olisi ollut hyötyä säästämisestä ja kokoamisesta vanhoillaan, jos piti jälleen antaa säästöt pois maksuina ja veroina.
Tämä rahanhimo oli jo hänen miehuutensa aikana niin päässyt voitolle, että se oli tukeuttanut hänestä kaiken kunniantunnon.
Todistukseksi siitä kertoivat hänen tuttavansa erään veneretken.
Kaupunki oli jo saanut pienen höyrylaivan, jossa oli pitkä savutorvi ja pieni kansi ja vielä pienempi kajuutta, mutta kaksi leveää, purjekankaalla aidattua ratashuonetta, melkein kuin kaksi suurta kaviota tällä pienellä, hilpeällä ja voimakkaalla vesihevolla. Ja näistä kavioista tavallisesti pilkistivät enimmät elävän lastin päät näkyviin.
Huvimatkat tällä hevosella pitkin vuonoa tulivat nyt hyvin suosituiksi kaupungissa.
Ja olikinhan varsin houkuttelevaa kestä hyvänsä tuo lasketteleminen pitkin veden pintaa auringon paisteessa ja kesätuulen vienosti vilvastuttaessa kasvoja. Kaksi vaahtoisiksi pieksäytynyttä aaltoriviä näytti, mistä tällainen uljas kulku oli käynyt, ja keulasta levisi kaksi valkoista kuohuraitaa peninkulman pituisen lumireen kaltaisena lahden likeisten rantojen välitse ulos aukealle merelle asti.
Vuonon talonpojat jättivät kirveensä oksan haaraan ja laskeutuivat alas koivuista ja haavoista, joita olivat juuri karsimassa, sekä juoksivat rantaan vetämään ylös keveitä veneitänsä ja varsinkin paremmin näkemään huvimatkailua. Suuret ja pienet, kaikki seisoivat siinä, punaiset paidan hihat hehkuvina vihreää taustaa vasten, kaikki ihmeissään siitä havainnosta, että "jotakin suurenmoista tuossa nyt meni ohi".
Huvimatkalaiset tiesivät sen ja tunsivat olevansa aika mahtavia sekä menomatkalla että maalle noustessa varsinkin sellaisiin paikkoihin, joissa höyryvene muuten ei tavallisesti käynyt.
Ribe oli höyrylaiva-yhtiön lääkäri, joten hänellä oli oikeus maksutta matkustella tällä höyryveneellä, ja sitä oikeuttaan hän käyttikin käydessään sairasten luona, mutta eihän huvimatkoilla ollut mitään sairastenhoito-asioita.
Panipa sitte köyhäin merimiesten vaatetus-yhdistys toimeen huvimatkan, josta tulot oli käytettävä mainittuun tarkoitukseen. Höyryvene vourattiin jotenkin kalliista maksusta, kilpailijoita kun näet ei ollut. Matka näytti hyvin lupaavalta, ja lippu oli maksava hopeataalerin.
"Minun vaimoni toimittaa evästä sekä sinulle että minulle, tule mukaan!" sanoi Vold Ribelle.
"Toimittaako?" vastasi Ribe iloisesti ja lupasi lähteä.
Matkalla höyryveneen ystävällinen perämies kokosi maksuja, mutta kuin hän tuli Riben luo, vastasi tämä:
"Minulla on vapaat matkat, kun olen yhtiön lääkäri."
Perämies tietysti luuli sitä leikiksi ja sanoi ystävällisesti:
"Ei tänään ole vapaata matkaa kellään, herra tohtori."
"On minulla aina", vastasi Ribe.
Eräs nuori herra ei enää voinut hillitä mieltänsä, vaan sanoi vihoissaan:
"Tämä matka on hyvää tarkoitusta varten; yksin yhtiön johtajatkin nyt maksavat."
Ribe ei siitäkään ollut millänsäkään. Hän matkusti maksutta, söi ja joi maksutta, köyhäin merimiesten vaatetuksen hyväksi tietysti.
Kuin vanhuus tuli ja palkka ja toimitustulot lakkasivat, silloin hän oli jo niin tottunut kokoamiseensa ja säästämiseensä, että hän ei mitenkään voinut tuntea itseään onnelliseksi, jos pääoma ei yhä edelleen kasvanut.
Jos joku tuli pyytämään rahaa siihen tai tähän tarkoitukseen, niin hän aina surkeammalla äänellä vastasi: "Säästäkää minua! Ajatelkaahan toki, että minulla ei enää ole mitään tuloja, paljaita menoja vain!" Menipä tuo itaruus niinkin pitkälle, että, kuin kaupunkilaiset, hänen otettuaan eronsa lääkärin toimesta, panivat hänelle toimeen päivälliset, hän meni ystävänsä Voldin luo ja salaa kysyi häneltä, eikö Vold voisi järjestää sitä puuhaa niin, että hän, Ribe nimittäin, saisi tuon kunnioituksen rahassa.
* * * * *
Tänne nyt sallimus oli ohjannut lastenkodin Anen. Täällä vakoilivat ja vartioivat nämä molemmat ahneet olennot toinen toistansa.
Täällä lastenkodin Anen silmät tähystelivät kaikkea ja kaikkialta, yksin Riben ajatuksiakin ja aikeita, eikö niitäkin kävisi siepata itselleen.
Täällä Ane ihmetteli itseään, että voi päivät päästään olla niin säästäväinen ja omaa voittoa pyytämätön; mutta silloin häneltä jäi huomaamatta, että tuon kaiken vaikuttimena olikin vain suuren suuri ja hyyinkin omaa voittoa tavoitteleva tulevaisuuden toivo: toivo saada kaikki Riben tavarat ja rahat.
Ja täällä istui Ribe vanhempiensa syrjäkuvia reunustavain kultakehysten alla, nieleksien Anea silmillään joka kerran, kuin palvelija teki itselleen asiaa nurkkakammariin.
Molemmat he olivat yhtä ahneet, molempain vika oli yhtä inhottava toisen silmissä. Mutta ottivatko he oppia toinen toisestaan? Ribe oli vanha eikä siis vähääkään taipuvainen muuttumaan. Entä Ane? Pelottikohan häntä tämä peilikuvansa?
Seuraava luku näyttää sen.
Ane oli tähän aikaan pieni, pyöreävartaloinen, valkoverinen, kolmekymmen-vuotinen nainen, silmät harmaat, levottomat ja usein kavalasti välähtelevät, kulmakarvat niin vaaleat, että niitä tuskin näkyikään, ja suu niin naurettavan pieni, että se näytti vain pieneltä reiältä, jonka ympärille huulet olivat puristuneet kokoon kuin millähän kurenauhalla. Puhuessa kuului ääni laulavalta, hiljaiselta, sairashuoneen omaiselta.
Viisitoista vuotta oli hän jo ollut Riben luona. Ja kun Ribe oli tottunut tuntemaan suurta kunnioitusta hänen tahtoansa ja valtaansa kohtaan, niin olikin Ane tullut ukolle ihan välttämättömäksi.
Siitä asti, kuin Antonin juttu tapahtui, sanoi Ribe itsekin pitävänsä ihan tunnon asiana, että Ane pysyi hänen luonansa niin kauan, kuin hän eli.