IX.
Äiti.
Lastenkodin Ane ei juuri näyttänyt ulkonaisessa elämässään mitään erikoisia merkkejä siitä, että hän oli Nilkku-Olan ja Vene-Riitan tytär, mutta hänen sisällänsä pysyivät nuo sukumerkit yhä jäljellä.
Eikä hän koettanutkaan niitä sukumerkkejä itsestään karsia; toisenlaisissa oloissa olisivat ne saattaneet kehittyä hyvinkin pahoiksi. Hän oli sellaisenansa ainoastaan siirtynyt ylemmäksi vähän arvokkaampaan säätyluokkaan.
Mutta vuosikauden kuluttua avioliitossa syntyi hänelle poika, ja siitä alkoi uusi kausi hänen elämässään. Sillä ei mitään siitä kaikesta, kuin hänelle oli tähän asti tapahtunut, käynyt verrata tähän.
Äidin ilo orasti niin kuin verholehdet uudessa hitaasti kasvavassa taimessa. Äidin ilo, tämä vaimon puhtain ja autuaallisin tunne, täytti hänen sydämmensä kiitollisuudella Jumalaa kohtaan. Ja kiitollisuus herätti hänessä halun tulla hyväksi.
Kuin rakkauden aurinko kerran paistaa johonkin huoneesen, leviävät sen säteet silloin sekä lapsiin että vanhaan, nojatuolissa lepäävään äidinisään.
Äidin isä oli nyt etsittävä. Olipa hän ennen ollut millainen hyvänsä, niin nyt hän oli sekä isä että äidinisä.
Ane läksi itse maalle tuomaan tylsistynyttä vanhusta kaupunkiin ristiäisiin.
Ja Nilkku-Olassa heräsi uusi lämpöisempi tunne eloon, ilo siitä, että hänellä halveksitulla, pilkatulla vaivaisella, oli niin varakas tytär, ja vielä enemmin ilo siitä, että hänellä nyt oli lapsenlapsi, joka oli ristittävä hänen kaimaksensa.
Siinä oli luottamusta, joka levisi sovittavana hänen olemukseensa ja teki hänet vielä jonkin arvoiseksi, vaikka se arvo olikin vähäinen.
Se teki hänet pikku Olan kärsivälliseksi hoitajaksi. Sillä ukko jäikin ristiäismatkaltansa kaupunkiin. Ane ei hennonnut lähettää häntä enää maalle, vaikka hänestä tosin ei ollutkaan mieluista luopua vaivaisavusta, ukon vapaasta elatuksesta.
Vuosikausi hänellä enää olikin elettävänä eli paraiksi sen verta, että sai nähdä elämänsä pimeällä taivaalla iltaruskon kajastuksen.
Espedal oli sairas, mutta ei kuitenkaan voinut pysyä kotosalla, kuin kuuli Nilkku-Olan olevan kuolemaisillaan.
Oli hänellä myöskin vielä sanomatta viimeinen sana Anelle, joka aina lapsuudestaan asti oli tuottanut hänelle murhetta ja levottomuutta.
Ja se sana tuli niin lyhyesti ja syvämietteisesti ja hämärästi, että se sitte seurasi Anea kuin jokin ennustus läpi koko elämän.
"Hän on tuleva sinulle kurittajaksi Kristuksen tykö", sanoi hän viitaten poikaan.
Sitte hän palasi Timianintorin laitaan, vetäen sekä jalkojaan että keppiään. Hänestä oli vaikea luopua tästä heikosta, hauraasta elämänlaivasta ennen sen pääsemistä satamaan.
"Mutta Herra, sinä viivyt", huokasi hän väsyksissä nojatessaan ruumis-arkku-kyltin alla olevaan pihtipieleen ja levätessään yhden ainoankin rapun tähden.
Hänen tyttärensä tuli vastaan ja auttoi hänet sisään.
"Ai, ai, oli hyvin pahasti, että läksit ulos, isä."
"Oikein se oli, että läksin, lapseni."
"Mutta sinä ihan varmaan tulet tosi sairaaksi."
"Kyllä kaikki käy hyvin, kunhan saan vähän maata."
Ja muutamain päivien päästä hän makasikin, nukkuneena vähäksi tai kauaksi aikaa sen mukaan, miten pian kukin uskoo ylösnousemisen aamun koittavan.
Mutta tytär muisteli hänen sanojaan: kyllä kaikki käy hyvin, kunhan saan vähän maata.
"Se oli ennustus niin kuin moni muukin Espedalin lause", sanoi Omeyer haudalla ja syystä kyllä.
* * * * *
Kukapa isä tai äiti ei mielellään tahdo viedä lastansa kasteelle, yksin silloinkin, kuin heidän sydämmensä ovat niin täynnä ajallisten etujen himoja kuin Anen.
Vaikka joku ei siitä pidäkään lukua itsensä tähden, tahdotaan sitä kuitenkin lapselleen.
Moni merimies, joka ei enää tahdo eikä uskalla rukoilla itsensä puolesta, huokailee kuitenkin kajuutassaan kyynelsilmin lapsensa puolesta.
Moni ajattelija, joka on itse tullut epäilijäksi, iloitsee kuitenkin, kuin kuulee vaimonsa opettavan lapselle turvallisia lastenrukouksia.
Ja eikö se todella ole kuin sulostuttava ja kaunistava auringon välähdys kylmänä talven kaltaisena elämän päivänä.
Ane ajatteli ainoastaan pikku Olaa ja eli ainoastaan häntä varten.
Anton parka sai nyt aina olla unhotuksissa, milloin tuli puodista sisälle.
Ja joka kerran, kuin Ane ajatteli mahdolliseksi, että jokin vaara saattoi uhata pikku Olan ruumista tai sielua, jokaisessa kaikkein vähimmässäkin vilustuksen tapauksessa tai huonon taipumuksen vilahduksessa oli Ane näkevinänsä Espedalin läpitunkevan katseen ja kuulevinansa hänen kumean vakavan äänensä lausuvan:
"Hän on tuleva sinulle kurittajaksi Kristuksen tykö."
Paras oli puhella Omeyerin kanssa näistä sanoista, jotka lakkaamatta palasivat hänen ajatuksiinsa.
Omeyer hypähti ylös, kuin kuuli Espedalin sanat. Hänen olisi tehnyt mieli sanoa näitä ymmärtämättömiksi ja ikävystyttäviksi, mutta hän kävi jälleen istumaan, katsoa tuijotti vastaiseen seinään ja sanoi:
"Niin, niin … niin, niin … kyllä siinä on jotakin merkitystä."
"Niin, ihan varmaan siinä on", vastasi Ane peloissaan.
"On", sanoi Omeyer, ehdittyään nyt muodostella sen ajatuksen oman luontonsa ja käsitystapansa mukaan, "Espedal tarkoitti, että Jumala voi lastemme kautta helpoimmin tehdä meidät itsemmekin hyviksi lapsiksi ja valmiiksi menemään hänen valtakuntaansa. Minä olen usein elämässäni nähnyt Jumalan lähestyvän lapsien kautta yksin sellaisiakin, jotka ovat kauimpana hänestä. Lasten kautta totuttaa hän meitä luopumaan monesta pahasta tavasta, joita meidän täytyy juuri lasten tähden karttaa; ei papit eikä maallikot voi paremmin kuin lapsemme opettaa meitä olemaan kärsivälliset ja unhottamaan oman mukavuutemme."
"Niin, se on totta", vastasi äiti huolissaan.
"Sinä saat kokea paljon enemmänkin", jatkoi pappi. "Saat nähdä, että Jumala lapsen kautta opettaa sinulle sekä katkismuksen että selitykset uudestaan, ja kuin täysikasvuisena niitä opimme, niin ei se enää tapahdukaan yksistään kirjainten mukaan, vaan me usein vaivumme niin syviin ajatuksiin, että lapsemme ihmeissään herättävät meitä niistä."
"Ei mikään olisi minulle mieluisempaa", sanoi Ane halukkaasti.
"Sen kyllä uskon", sanoi pappi. "Rakkaus lapsiimme, ilo, jota he tuottavat meille, ja myöskin monet murheet heistä ja surut heidän tähtensä, kaikki ne ovat keinoja, joilla Jumala meitä vetää puoleensa."
"Sen minä tiedän", vastasi Ane iloisesti. "Minulla ei ole koskaan ennen ollut sellaista ikävöimistä Jumalan puoleen kuin siitä lähtein, kuin pojan sain."
"Ja sinä olet vast'edes vielä yhä enemmän ikävöivä häntä, mitä kauemmin poika sinulla on. Sitä se Espedal juuri tarkoitti, ja hän oli oikeassa. Lapsista alkaa meille uusi elämä. Ne täyttävät ympärillämme ilman kevätauringolla ja kukkaistuoksulla. Me saamme kokea puhtaampaa ja jalompaa kevättä ja kesää meidän lapsissamme, vaikkapa vuosien myrskyt olkootkin jo puhallelleet pois lehdet meidän omista oksistamme, eikä kukaan meistä voi toivoa elämänsä taivaalle kauniimpaa iltaruskoa, kuin lastemme onni on."
"Miten kaunista se oli!" sanoi Ane kotiin mennessään.