VIII.
Pahantekijä.
Koko hävitystyö oli tehty muutamassa silmänräpäyksessä, ja nyt Anton parka seisoi keskellä sitte seuraavaa syvää hiljaisuutta kauhistuksissaan teoistansa. Hiki vieri karpaloina alas hänen otsaltaan ja joka tuulenhenkäys ratiseviin lehtiin pani hänet ahdistuksesta vapisemaan.
Hän juoksi ylämäkeen pihlajain välitse, kiviaidan ylitse ja ulos kenttää pitkin. Mutta omatunto seurasi mukana ja sen ääni kuului yhä selvemmin.
Ja tyytymättömyys hänen suunsa ympärillä oli joka hetki muuttua itkuksi.
Hän astuskeli edes takasin, seisoi hiljaa ja mietiskeli, istui aidoilla ja kivillä, mutta ei saanut rauhaa. Hän tunsi, että hän nyt ei uskaltaisi edes katsoa Aneakaan silmiin.
Tällä välin yö pimeni yhä enemmän. Hän vaistomaisesti astui takaisin hautuumaata kohti, jonka poikki oli suorin tie kaupunkiin.
Päästyään aidan luo rykäsi hän, saadakseen enemmän rohkeutta, mutta samalla hänen silmänsä itsestään kääntyivät Riben hautaan päin.
Silloin tunkeutui hänen ahdistetusta rinnastaan heikko huudahdus ja tukka nousi kauhusta pystyyn.
Valkoinen haamu tuli hautapatsaan takaa näkyviin ja läksi juuri sinne päin, jossa Anton seisoi.
Nyt hän juoksemaan pakoon, minkä kerkisi. Mutta ensimmäisen aidan luo hän pysähtyi ja katsoi taaksensa. Hautuumaan aidan luona näkyi sedän haamu korkeana ja valkoisena, mutta eipä se yrittänytkään ajamaan häntä takaa eikä poistumaan kuolleiden leposijasta.
Ylhäällä tunturilla, josta kautta Antonin nyt täytyi pimeässä kompuroiden kulkea, laskeutui hän polvilleen ja itki ja rukoili Jumalalta armoa ja anteeksi antamusta suuresta synnistään sekä lupasi tunnustaa sen ihmisille ja kärsiä rangaistuksen, jonka oli ansainnut.
Viimein hän väsyneenä ja masentuneena tuli Anen luo, joka heti huomasi, että ei kaikki ollut oikein.
Hän oikein sydämmestänsä sääli Antonia, sillä olipa ihan häpeä saada sellaista kohtelua kuin hän sekä Jumalalta että ihmisiltä. Mutta mitä hyötyä oli tuollaisesta käytöksestä? Ennemmin olisi hänen pitänyt totella sitä neuvoa, kuin Ane kerran antoi hänelle. Nyt hän narrimaisuudestaan joutui paljon pahempaan pulaan.
"Vaan nyt sinun pitää lähteä pois koko kaupungista huomisaamuna ennen auringon nousua."
Ei, sitä Anton ei suinkaan aikonut tehdä. Huomeisaamuna hän päätti itse mennä kylänvoudin luo ja tunnustaa kaikki ja sitte kärsiä rangaistuksensa. "Nyt setä kyllä toimittaa minulle vapaan elannon joksikin ajaksi", sanoi hän katkerasti.
Ane taisteli vastaan, mutta Antonin päätös oli horjumaton. Ja kuin hän viimein kertoi hautuumaalla näkemänsä haamun, joka vaikutti hyvin kammottavasti taikauskoiseen Aneen, sekä Jumalalle tekemänsä lupauksen, silloin lastenkodin Ane tuli niin liikutetuksi tästä ihmisen rehellisyydestä, vaikka kaikki oli liittoutunut häntä vastaan, että pani pehmoiset kätensä Antonille kaulaan kuten ennen muinoin ja suudellen sanoi:
"No, sen minä sanon, että sinä olet paljon parempi minua, niin hyvä ja jumalinen, Anton."
Ja Anton tunsi, miten hyväätekevältä yhdenkin sydämmen luottamus ja rakkaus tuntuu hädän hetkenä, ja hän nojautui Anea vasten, tätä ainoaa ystävää, kuin hänellä oli tässä katkerassa maailmassa.
* * * * *
Seuraavana aamuna vallitsi yleinen hämmästys koko kaupungissa.
Hautuumaa oli tuota pikaa yhtä täynnä väkeä kuin eilispäivänä.
Konnantyö on kaiketi yhtä houkutteleva kuin urhotyökin.
"Tietysti ne ovat olleet raakoja, juopuneita merimiehiä", sanoi joku tulliherra. "Tässä kaupungissa nyt ei maksa vaivaa koettaakaan laittaa eikä istuttaa mitään yhteiseksi kaunistukseksi. Se on ihan mahdotonta."
"Siinä olette ihan oikeassa", vastasi hänen ystävänsä, koulun opettaja.
"Ei edes senkään vertaa kuin kivi tien varrella saa täällä olla rauhassa. Kaikki tuon roskajoukon pitää vetää alas lokaan. Kurittakaa te sitä väkeä aika lailla koulussa! Siinä täytyy alkaa ihan alusta."
"Kyllä minä sitä teenkin, mutta eihän ole ihmisten mahdollinen saada perin kelvottomasta mitään kalua."
"Viekää koululapset ulos kedolle ja opettakaa heitä istuttelemaan puita ja pensaita, niin saattepa nähdä, että he pian oppivat rakastamaan ja suojelemaan sitä, josta itse ovat nähneet vaivaa", neuvoi pastori Omeyer, joka sattumalta seisoi heidän takanaan.
Anton oli tällä välin mennyt kylänvoudin luo ja tehnyt tunnustuksensa.
Kylänvouti Vold muisti varsin hyvin vanhan Riben suvaitsemattomuuden etäistä sukulaistansa kohtaan. Ja hänhän oli, vaikka ei tuntenutkaan Antonia, innokkaasti puolustanut häntä, hänellä kun itsellään oli katkeraa kokemusta tällä alalla. Vold oli ylioppilas-aikanaan kärsinyt suurinta köyhyyttä sen tähden, että hänen rikas, lapseton tätinsä oli testamentannut koko omaisuutensa eräälle sisarensa tyttärelle, joka oli hänen suosikkinsa ja jonka sen tähden piti saada kaikki tyyni ja elää ylellisyydessä sill'aikaa, kuin hänen köyhät serkkunsa lueskellessaan laihtuivat niin, että luut pyrkivät ulos nahasta.
Ensi jouluna oli tämä serkku tosin ilosta lahjoittanut kummallekin miesserkulleen kultavitjat, mutta vuoden päästä hän sitte oli jo naimisissa ja hän tai oikeammin hänen miehensä tarvitsi rahaa muuhun.
Vold siis nyt tunsi suurta sääliä Antonia kohtaan, ja jos ei olisi ollut lakia eikä oikeutta, niin hän olisi heti paikalla antanut Antonille anteeksi, vaikka hänellä olikin oikeuden kultanauha lakkia kaunistamassa. Sydän loistaa usein kauniimmin kuin virkapuku yksin kylän voudillakin.
Mutta vaikka nyt täytyikin tulla tutkinto ja tuomio, niin kyllä se oli tuleva korvatuksi, siitä sai Anton olla vakuutettu. Hän lupasi toimittaa, että kaupunki korjuutti hautapatsaan ja panetti siihen vähän varovamman kirjoituksen.
"Sillä näettekös, hyvä Ribe, kuka hyvänsä olisi teidän sijassanne voinut suuttua. Minä oikein sydämmestäni säälin teitä … ja teen teidän hyväksenne, mitä suinkin voin."
"Se on oikein suurenmoista", änkytti Anton, jonka entinen nöyryys pääsi kokonaan voitolle tästä myötätuntoisuudesta.
"Suurenmoistako?" kysyi Vold kummastellen.
"Niin sitä se on … se totisesti on vähän… Ei, täytyy sanoa, että se on suurenmoista", puheli hän vielä etehisessä mennessään.
Iltapäivällä meni myöskin lastenkodin Ane kylänvoudin luo puhumaan sekä tohtorin ahneudesta että Antonin rehellisyydestä ja hurskaudesta.
"Eipä siltä, että minulla olisi mitään tekemistä hänen kanssansa, mutta totuuden pitää tulla ilmi, ja Herra tietää, että se mies on saanut kärsiä tavattoman kovaa kohtelua. Muuten minulla ei ole mitään tekemistä hänen kanssansa."
Ane olisi varsin hyvin saanut jättää sanomatta tuon valeen, sillä kylänvouti ilmankin puolusti Antonia niin lämpimästi kuin mahdollista.
Seuraavana päivänä tutkittiin häntä.
Kutsuttujen todistajain joukossa oli ensi sija haudankaivajalla, joka aikaisin aamulla oli nähnyt hävityksen ja käynyt sen ilmoittamassa. Hän kertoi nyt asian uudestaan hitaasti ja juhlallisesti:
"Oli aikaisin eilisaamuna kello kuuden tai puoli seitsemän paikoilla, en tiedä niin tarkkaan… Minä olin juuri juonut kahvia ja menin katsomaan ikkunasta. Näytti sumuiselta ja minä sen tähden käskin Rasmesta tuomaan vinniltä alas sadenuttuni…"
"Niin, niin," sanoi Vold, "tuota sinun ei tarvitse kertoa, ei se kuulu asiaan. Sinä siis menit hautuumaalle."
"Ei, ei, kyllä minun pitää kertoa oikein, miten se oli. Jos minulla ei olisi ollut sadetakkia, niin minä en olisikaan mennyt sitä tietä, sillä minä aioin toiselle puolelle kaivamaan Berndinen hautaa. Kerronko nyt siitä lähtein, kuin menin aidan ylitse, vaiko siitä, kuin tulin hautapatsaan luo? Minusta se on ihan sama."
"Ala sitte aidasta, ei siitä ole pitkältä hautapatsaalle", sanoi Vold.
"Minulla oli lapio olkapäällä, ja astuessani ajattelin: onhan nyt oikein lämmin eikä ole märkäkään, paras on jättää sadetakki tuonne katoksen alle. Ja niin minä teinkin. Mutta astuessani siinä nurmikkoa pitkin lipesin ja kaaduin ja olipa oikea onni, että en loukkautunut pahemmin, kun otetaan huomioon, mitä minulla oli kannettavana ja että rautakanki oli maassa selkäni alla. Siitähän jalkani juuri lipesikin. Ja siten minä tulin katsahtaneeksi hautapatsaasen, mutta silloin en ollut uskoa silmiäni; sillä tiesinhän, minkä näköinen se oli edellisenä päivänä, ja nyt se oli ihan turmeltuna."
Sitte Anton ihan menehtyneenä teki tunnustuksensa.
Haudankaivaja kuunteli ja nyykytti päätään ja mutisi koko ajan. Kylänvouti kehoitti häntä olemaan salaamatta mitään, ja kuin Anton sen tähden lopulla kertomustansa puhui valkeasta haamusta, joka astui rinnettä ylös, virkkoi haudankaivaja:
"Se oli varmaankin se valkea hevonen!"
Kirjuri katsahti ylös ja nauroi, kuulijat tekivät samoin. Ja kylänvouti koetti saada haudankaivajaa pysymään vaiti.
"Niin, se on tottunut pääsemään sieltä pois sitä tietä, yläveräjästä, ja siksi yöksi unhottui se ulos", sanoi haudankaivaja.
"Olehan vaiti, sinun vuorosi tulee sitte", keskeytti kylänvouti hymyillen.
"Hyh, sellaista tyhmeliiniä!" sanoi Ane suutuksissaan puoliääneen.
Tuo tietysti tarkoitti Antonia.
Mutta Anton sanoi hiljaisesti ja vakavasti:
"Se oli sittekin Jumalan lähettämä! Pietarin tykö lähetti hän kukon, minun luokseni hevosen… Se totisesti on suurenmoista…"
Tutkinto päättyi, tuomio tehtiin ja Anton sai vähäksi aikaa vankeutta. "Sitä ei paha kyllä käynyt välttää", sanoi kylänvouti. "Mutta minä lupaan teille, Ribe, että ne päivät tulevat hyvästi maksetuksi, ne toimittavat teille takaisin jotakin perinnöstä."
Lastenkodin Ane aavisti sitä. Sen tähden hän menetteli hyvin varovaisesti. Ei kenenkään pitänyt saaman huomata hänen ja Antonin välillä mitään erikoista.
Ainoastaan kerran kävi hän hänen luonansa tuona vankeusaikana. Ja se käynti vaikutti syvästi Aneen. Olihan toista ajatella jotakin asiaa kuin nähdä se elävänä edessänsä.
Ane oli kyllä ajatellut Antonia ja miten raskaalta hänestä vankeus tuntuikaan. Eikö hän paljon enemmin itse olisi ansainnut rangaistusta kuin Anton!
Mutta hyvin liikutetuksi Ane sittenkin tuli astuessaan pitkää käytävää, jonka seinässä oli monta numeroitua ovea, kuullessaan vanginvartian avainkimpun helinää ja nähdessään oven aukeavan sekä Antonin istuvan kovalla puupenkillä ja katsahtavan ylös vielä enemmän masentuneena ja sortuneena kuin ennen.
Suru ja yksinäisyys olivat tehneet syviä merkkejä hänen kasvoihinsa. Kädet riippuivat velttoina, sillä ei kukaan ollut ajatellut minkään työn toimittamista hänelle.
Ane olisi heti syöksynyt hänelle kaulaan, jos ei tuo; kiusoittava vanginvartia olisi koko aikaa pysynyt oven sisäpuolella.
Mutta kyyneleet hänelle tuli silmiin, ja sekin oli kylliksi Antonille.
Anen käynti ja se, että hän muisti häntä ja ajatteli häntä tänä masentavan surun aikanakin, se jo teki Antonin kiitollisemmaksi häntä kohtaan kuin mikään muu.
Ane tunsi sen samassa silmänräpäyksessä. Se oli jotakin niin lämpöistä ja suloista; ihmeellinen ilon ja onnen tunne täytti heidät molemmat.
Anton nosti kätensä suupieleen ja sanoi vilpittömämmin kuin milloinkaan ennen:
"Se on oikein suurenmoista…"
Eikä Ane nyt sitä vastustanut. Mutta hän sanoi nopeasti jäähyväset, sillä ei kenenkään pitänyt saada huomata heidän välillänsä olevan mitään erikoista. Siihen oli Anella omat syynsä.
Mutta päästyään ovelle ei hän voinut olla kääntymättä eikä sanomatta
Antonille:
"Sinä olet paljon parempi minua, Anton, vaikka istutkin täällä. Sinä olet paljon parempi kuin kaikki muut vapaat ja irralliset, se on varma."
Vanginvartian mielestä se ei ollutkaan liiaksi sanottu, sillä koko kaupunki tiesi kertomuksen Anton Riben surullisista vaiheista. Ja jos jury-oikeus olisi ollut häntä tuomitsemassa, niin hän ihan varmaan olisi tullut sekä vapautetuksi että kunnioitetuksikin.
Mutta Ane ei tahtonut saattaa ketään, kaikkein vähimmin kylänvoutia aavistamaan heidän välistä suhdettansa. Sillä siitä asti, kuin Ane oli jättänyt raha-arkun hänelle, luuli Ane huomanneensa, että hänkin oli voudinkin mielestä saanut osakseen liian vähän. Eihän viidensadan taalerin summa antanut kovinkaan paljoa korkoa vuodessa.
Antonin istuessa vangittuna olisi ensimmäisen puolen vuoden korot ollut pois maksettava. Ja ne, jotka niitä nyt saisivat, tulisivat saamaan koko vuosikoron, voisivatpa vielä olla melkein varmat, että se tulisi heille koko ikänsä.
Kaksituhatta taaleria nyt yhteensä karttui, ja oli päätetty jakaa ne kymmeneen osaan.
Koko kaupunki sai hyvissä ajoin tietää, mikä juhlapäivä nyt koitti, sillä kello viidestä kuuteen aamulla pyhitettiin se soittamalla kirkon kelloa.
Kaupunginvaltuusmiehille ehdotti kylänvouti, että testamenttaajan sukulainen Anton Ribe, saisi ensimmäisen osan, kaksisataa taaleria vuodessa koko ijäkseen. Tätä ehdotustaan puolusti hän lämpimästi kuvailemalla Antonin puutteenalaista tilaa ja hänen likeistä sukulaisuuttaan testamenttaajan kanssa.
Ehdotus hyväksyttiin yksimielisesti.
Toiseksi ehdotti hän, että toinen osa samoin elinajaksi annettaisiin testamenttaajan uskolliselle palvelijalle Ane Olsenille, jonka verraton rehellisyyshän se oli vaikuttanut, että suurin osa rahoista edes tulikaan kaupungin hyväksi.
Tämäkin ehdotus hyväksyttiin yksimielisesti.
Kuin Anton pääsi vapaaksi, ei kukaan katsellut häntä halveksivasti siitä syystä, että hän oli ollut vangittuna; sen hän huomasi varsin hyvin. Hän pikemmin oli päivän sankari eikä suinkaan vähimmin lastenkodin Anen mielestä.
Ane katsoi kuitenkin viisaimmaksi antaa ensin vuosikauden kulua, ennen kuin rupesi Antonin yhtiökumppaniksi. Mutta sitte tekikin hän sen perin pohjin. Ja kyltissä pienen valkoisen talon seinällä, jossa he alottivat siirtomaan tavarain kauppansa, oli sinipohjalla kultakirjaimilla "Ribe ja Kumppani"; eikä kumppani ollut kukaan muu kuin lastenkodin Ane.
Hautuumaalla oli nyt myöskin kirjoitus patsaassa yhtä loistavana ja kauniina kuin ennen, mutta se oli kylänvoudin pyynnöstä muutettu toisin kuuluvaksi.