VII.
Hautakirjoitus.
Puhutaan toista ja tehdään toista.
Pastori Omeyer, joka oli haudalla puhunut niin kauniisti ja tarkoittanut niin hyvää niillä sanoillaan, että köyhäin sydämmiin piirretty hautakirjoitus oli paljon parempi kuin muhkeinkaan kirjoitus marmoripatsaassa, hän kuitenkin ensinnä ehdotti muistopatsaan pystyttämistä Riben haudalle.
Ja hän oli jo edeltä päin näkevinään, miten paljo kiitosta oli kultakirjaimilla luettavana siinä patsaassa.
Eräänä aamuna syksymmällä levisi huhu talosta taloon, että höyrylaiva tuli laituriin.
Mitä ihmettä se nyt merkitsi?
Sehän muuten asettui ankkuriin ulos seljälle, jossa välistä lainehti niin kovin, että ei kukaan soutaja uskaltanut lähteä sinne.
Ja yöllä, kuin laivaväki saattoi nähdä jonkun kaikin voimin soutaa ponnistelevan laivalle päin, silloin saivat veneessä olevat matkustavaiset panna kätensä torveksi suunsa eteen ja huutaa kaikin voimin: Vulkan! Vulkan!
Ja naiset ja lapset, jotka makasivat sängyissään ja kuulivat aaltojen pauhinaa rannasta, luulivat huudon merkitsevän, että oli tulipalo.
Mutta minkähän tähden Vulkan niin komeasti tuli ihan laituriin asti.
Kohta sen jälkeen levisi uusi huhu mahtavasta patsaasta, joka muka oli tuotu höyrylaivalla, ja se oli oikea ihme.
Kirves sai levätä tynnyrin pohjalla ja kahvipannu pesutiinun vieressä.
Ihmiset alkoivat juosta alas laiturille. Ja kuin sittemmin kaupungin kolme polisia kävi käskemässä kaikkia kahdeksaa kuorma-ajuria saapumaan kello 10 paikoilla hevosineen ja ajokaluineen laiturin luo, niin silloin syntyi melkein yhtä vilkas liike rannassa kuin markkina-aikaan.
Sen sijaan oli tavattoman tyhjää koulussa sinä päivänä.
Mutta opettajilla ei oikeastaan ollut mitään halua tehdä siitä muistutuksia, vaikka viran puolesta olisi ollut pakkokin. Sillä siinä kaupungissa harvoin nähtiin kenenkään ajavan kahdella hevosella, vielä vähemmin kahdeksalla. Eikä siitä suinkaan voinut tulla mitään oikeata lumireen vetoakaan, kun ei vielä ollut kylliksi lunta siihen tarkoitukseen. Yhdet ainoat umpivaunut oli koko kaupungissa, ja milloin niiden onnellinen omistaja ja omistajatar olivat ajelemassa, kokoutuivat lapset vaunujen ympärille näkemään näiden onnen suosikkien tulevan sieltä ulos ja sitte katselemaan vaunuja, kunnes ne katosivat liiteriin ja ovi sulkeutui.
Mutta ajattelehan: kahdeksan hevosta yht'aikaa, Ja patsas niin korkea kuin kartano, sanoivat muutamat! Sellaista ei oltu ennen nähty eikä edes kuultu puhuttavankaan.
Sen tähden pysyivät opettajatkin, joilla oli ikkunoita kadulle päin, hyvin uskollisesti lähellä niitä, kävipä heidän luonansa myöskin pihahuoneessa asuvia, vähempiosaisia virkaveljiä.
"Tänään meillä olisi pitänyt olla kuukauslupa", sanoi eräs heistä.
"Niin, tänään meillä tietysti pitäisi olla lupa", vastasi toinen.
Mutta alhaalla laivarannassa oltiin täydessä toimessa. Ei ollut mikään helppo asia saada kyllin vahvoja kaluja eikä siirtää pitkää raskasta kiveä kärreille.
Siihen aikaan ei ollut mitään sellaista hyödyllistä "kaikki kaikissa" kuin kaupungin-insinöörejä tai palomestareja. Kylänvouti seisoi siinä ihan neuvottomana ja katseli viran puolesta. Lähellä asuvaiset merimiehet ihmettelivät ja neuvottelivat, ja mitä kauemmin tuota kesti, sitä suurempi syy oli perämiehillä Paulsenilla ja Monsenilla antaa hyviä neuvoja ja sitä kauemmin saivat naiset ja lapset ihailla tätä näytelmää, joka näytti olevan huviksi myöskin monelle täys'kasvuiselle kansalaiselle.
Yksin pastori Omeyerkin seisoi eräillä rappusilla parin merimiehen-vaimon keskellä, vilkkaasti viittoen käsillään ja unhottaen hetkiseksi kaikki sairaat.
Oli ihan luonnollista, että laivanveistäjät laiturin toisessa päässä, jotka olivat korjaamassa vanhaa laivaa, unhottivat sekä tervapyttynsä että sutinsa ja jättivät tulen ja tervan palamaan ja siirtyivät lauttansa äärimpään päähän näkemään oikein tarkkaan tuota ihmettä. Siinä heitä seisoi niin monta yhdessä paikassa, että lautta painui syvälle veteen ja tappuratukut purjehtivat maihin matkoihinsa.
Viimein huusivat merimiehet ja kaupungin pojat yhteen ääneen "all right" "go on!" He tahtoivat näyttää osaavansa Englannin kieltä. Ja sitte lähdettiin meluten ja pauhaten pitkin laituria, pojat huudellen, tytöt nauraen, merimiehet laulaen tahtia ja perämiehet komentaen.
Kahdeksan yhteen valjastettua hevoskaakkia oli vetämässä, kahdeksan miestä niitä ajamassa, kullakin läjähtelevä ruoska kädessä, ja enempikin kuin kahdeksan töllistelevää poikaa joka hevosta kohti tuon ryhmän ympärillä.
Millä tavalla se kulkue pääsi Rantakadun alapäästä lävitse, jossa tavallisten maitokärrienkin oli vaikea pujotella kadulle pistävien talon nurkkain ja rappusien välitse, se on jälkimaailmalle selviämätön arvoitus. Mutta niin se oikeastaan tapahtui, että merimiehet paikka paikoin auttelivat nostamalla pyöriä esteiden ylitse.
Että Riben muistopatsas nyt oli saapunut, se, jonka kaupunki oli tilannut, tiesivät tuota pikaa sekä suuret että pienet. Eikä se totisesti ollutkaan liiaksi, sanoivat ihmiset.
Jospa heille vain korvaukseksi kaikista sysimisistä, kuin saivat pitää hyvänään, olisi edes vähänkään annettu selkoa puulaatikon sisällyksestä, mutta siellä ei näkynyt muuta kuin että patsas oli punertavaa, sileäksi tahottua graniittia.
Ylämäessä alkoivat pienet hevoset köyristää selkäänsä kuin kissat ja melkoisesti hiljentää vauhtia. Silloin täytyi merimiesten käydä käsiksi ja auttaa nyrkkivoimalla. Ja siten mentiin laulaen ja hurraten niin, että ylempänä oleva koulukartano vavahteli.
Sekä niiden opettajain, joiden luokkahuoneet olivat kadun puolella, että heidän oppilastensa täytyi juosta ikkunoista katsomaan. Opettajat totuttuun tapaansa kieltelivät poikia, mutta eivät muistaneet katsoa heihin päin taikka eivät raaskineet sitä tehdä.
Ja ulkona olevat pikku veitikat juoksivat kiertotietä mäen ympäri.
Viimein päästiin hautuumaalle. Se onneksi ei siihen aikaan ollutkaan etäällä kaupungista. Kuoppa oli jo kaivettu ja merimiehet ryhtyivät työhön nuorineen ja rautakankineen.
Ja pojat kiipeilivät ylös puihin punaisten pihlajanmarja-terttujen väliin tahi haudankaivajan pikku liiterin katon harjalle, joka näkyi kirkkomäen puiden välistä.
Työ vei paljon aikaa. Kello viisi seisoi patsas viimeinkin kuin kiinni naulattuna kaikessa komeudessaan.
Perämiehet ja muut merimiehet katselivat riemuitsevasti ympärilleen, kädet housuntaskuissa. Sepä se olikin ainoa palkka, kuin saivat vaivoistaan. Ja kuin he sitte tyytyväisesti nykähyttivät päätään tuttaville, näytti tuo siltä, kuin he olisivat armosta päästäneet heitä katsomaan tätä heidän mahtityötänsä.
Ja suuret kultakirjaimet loistivat niin, että ne voi erottaa aina alhaalta hautuumaan portilta asti.
Ne tutkittiin myöskin alusta loppuun, sekä nimi ja vuosiluku että kaikkein mielestä hyvin ansaitut raamatunlauseet:
"Iloista antajaa Jumala rakastaa.
"Älkää rakastako sanalla eikä kielellä, vaan työllä ja totuudella."
Vanha, saita tohtori Ribe oli tulemaisillaan oikein kansallispyhimykseksi tässä pikku kaupungissa.
"Niin, hän ei rakastanut sanalla eikä kielellä", sanoi vanha mummo joukosta.
"Ei, se on totta", vastasi joku pilkallisesti. Lastenkodin Ane se siinä ei malttanut hillitä mieltänsä,
"Mutta hyvillä töillä ja totuudella", jatkoi mummo vakavasti.
"Mitäpä hän olisi muutakaan tehnyt?" vastasi taas Ane halveksivasti.
"Eihän hän voinut ottaa rahoja kanssansa hautaan."
Lastenkodin Anen ei ollut helppo olla vaiti, kuin kerran pääsi vauhtiin. Mutta mummot ojentautuivat niin varmasti ja katsoivat häneen niin terävästi, että Ane huomasi olevan viisainta väistyä pois ennen, kuin he ehtivät julistaa voi-huutonsa maailman pahuudesta ja kiittämättömyydestä.
Paremmin osasi Anton hillitä kieltänsä, vaikka suuttumus kuohuikin hänen sydämmessänsä hänen siinä seisoessaan haudan ympärille pystytettyä rauta-aitaa vasten.
Tosin hän vielä sanoi: "se on suurenmoista", mutta sydämmessään hän ajatteli, että sitä oli kerrassaan liian vähä.
Hän ei nyt enää voinut maksaa ei veroja eikä korkoja. Ja nyt olikin jo talo kaikkine huonoine kaluineen myyty nimismiehen toimesta huutokaupalla ja hän itse oli siinä kahden tyhjän käden varassa, ja yhtä laihana kuin hänen viimeinen, melkein nälkään nääntyvä lehmänsä, jonka lisäksi häntä paha kyllä suuttumus ahdisti joka kerran, kuin hän johtui ajattelemaan sedän rahoja.
Eivätkä nämä pahat ajatukset suinkaan olleet vähimmin vallalla nyt, kuin setää kunnioitettiin kaupungin hyvänä enkelinä ja suojeluspyhimyksenä.
Jospa hän nytkin saisi sata taaleria, päästäkseen Amerikkaan.
Hän oli taas käynyt lastenkodin Anen luona. Niin kauan, kuin Riben talo oli myymättä, sai Ane asua siellä. Ja hän otti Antonin vastaan hyvin ystävällisesti. Mutta eipä hän mitenkään voinut auttaa Antonia pääsemään noista kiusaavista ajatuksista.
Anton kammoi itseään ja ajatuksiaan, palatessansa kotiin hautuumaalta.
Ja Anea hän vielä vähemmin uskalsi ajatella, sillä hän varmaan oli tänään vielä kymmentä vertaa pahempi kuin tavallisesti. Olihan Anton hautuumaalla vähän etäämpää nähnyt hänen vihaiset silmäyksensä.
Anton kuitenkin kotiin tullessaan huomasi suureksi huojennuksekseen, että Ane tänään oli toisella tuulella kuin hän oli odottanut. Hän ei lausunut sanaakaan Antonista eikä hänen vioistaan, mutta, mutta, mutta puhui sitä enemmän Riben ahneudesta ja liikuttavasta Jumalan sanan väärinkäyttämisestä.
Se oli oikea perkeleen kirjoitus tuo siinä hautapatsaassa. Sitähän
Anton toki ei voinut eittää.
Ei, ei hän voinutkaan.
"Ja senkö pitää saada siinä paistaa vuosi vuodelta senkin jälkeen, kuin sinä ja minä olemme kuolleet. Osaatko sinä sen selittää, Anton?"
Ei, Anton parka ei osannut sitä selittää.
Mutta tunnin päästä, kuin Ane oli mennyt jollekin asialle kaupungille, astua tallusteli Anton takaisin hautuumaalle. Ja omituista kyllä, se loistava kultakirjoitus veti puoleensa häntä samoin, kuin tuli vetää kärpästä vielä senkin jälkeen, kuin se jo on polttanut siipensä.
Oli niin omituista seisoa siinä ihan hautapatsaan edessä. Hänhän oli tähän asti katsellut sitä ainoastaan matkan päästä.
Hän voi vielä hämärissäkin erottaa kirjaimet ja tavasi vapisevin huulin molemmat raamatunlauseet.
Yht'äkkiä hän tunsi jotakin luiskahtavan pois jalkansa alta. Hän kumartui ja tarttui siihen. Se oli haudalle unhottunut rautakanki.
Ja silmänräpäyksellisestä mieleen johtumuksesta, kuin veri syöksähti hänelle päähän hänen kumartuessaan alas, iski hän, huulet vihasta vapisevina, rautakangen koko voimallaan tuohon kultakirjoitukseen.
Kauhistuen katsahti hän taaksensa, kuin kivisirpaleet lensivät ensi iskusta, mutta oli kuitenkin kyllin rohkea tekemään työnsä päähän asti ja löi vielä kerran koko voimallaan vähän alemmaksi.