VI.
Arkkunen.
Kuin kello jo oli kymmenen iltaa ja Ane arvasi saattavansa olla huoletta siitä, ett'ei kukaan enää ollut tuleva heitä häiritsemään, viittasi hän salaperäisesti Antonia tulemaan kanssansa.
Keltaisen kamarin avain oli ovella, sillä Riben ruumishan oli siellä.
Antonia vavistutti sisään mennessä. Kuu pilkisti pilvien raosta ja puoli pimeässä näytti siltä, kuin sedän silmät olisivat luomiensa alta väijyneet heitä ja kuin vähän auki jäänyt suu olisi jäykän parran alta huutanut heille jotakin.
Myrsky sitä paitse tärisytti vanhoja ikkunoita ja kattokouruja niin, että Anton levottomasti kääntelihe milloin minnekin päin kuuntelemaan noita outoja valittavia ja koputtelevia ääniä.
Ane meni nurkkaan kellon luo, avasi sen kaapin ja otti sieltä messinkivanteisen pikku arkun. Sitte etsi hän vielä kaapin pohjalta pienen avaimen. Hän itse oli Riben kuoltua kätkenyt sen sinne ennen kuin kukaan ehti huomata sitä vainajan sängyn päällä ja kysyä, mihin se kuuluu.
Ane istui seljin ruumiisen. Hän oli niin jännityksissä, että ei muistanut Antonia ollenkaan.
Anton sai tyytyä kellon toisella puolella olevaan tuoliin ja siitä hän hyvin ihmeissään katseli milloin setää, milloin hänen arkkuansa.
Arkkusessa oli paksuja setelinippuja ja pussissa dukaatteja varmaankin monta sataa.
Ane ei voinut nähdä kirjoituksia seteleistä. Mutta hänen täytyi saada niistä selko. Levottomana kuin kuumeessa koetti hän kiihottaa Antonia lukemaan numeroita, mutta ei hänkään nähnyt.
Niinpä heidän täytyi ottaa tulta. Ketäpä voisi kummastuttaa tulen näkyminen, koska tohtorin ruumis oli siellä. Voivathan ihmiset arvata palvelijalla olevan siellä minkä mitäkin järjestämistä.
Ane riensi ulos. Antonilla oli hyvä halu lähteä myöskin, mutta jäi kuitenkin paikoilleen istumaan yksin sedän ruumiin ja raha-arkkusen seuraan.
Tuota pikaa syöksyi Ane takaisin sisään. Antonin piti ruveta lukemaan, mutta nähtyään rahojen olevan sadan taalerin setelejä vapisi hän niin kovasti, että ei kyennyt liikahtamaankaan.
Niinpä hänen täytyi pitää tulta ja arkkusta ja Ane alkoi lukea. He olivat molemmat innoissaan nousseet seisomaan.
Anen selaillessa ensimmäistä setelitukkua kuului saappaan kanta-raudat kolahtelevan kapealla jalkakadulla ihan sen huoneen kohdalla ja paksu keppi jysähteli katukiviin.
Anton niin säikähti, että pudotti kynttiläjalan ja hiukset nousivat päässä pystyyn. Sillä hänestä näytti samalla, kuin setä olisi noussut istumaan. Ulkona seisoi vanha yövartia. Hän oli näet sattunut juuri siitä astumaan. Hän nieli peljästyksen hampaattomaan suuhunsa, kuin näki tulen äkisti sammuvan ja kuuli messinkisen kynttiläjalan kolinaa ja samalla muisti olevan ruumis talossa.
Ane torui ja oli ystävällinen vuorottain, sytytti jälleen kynttilän ja kuuli yövartian kohta astuskelevan edelleen.
Hän asetti nyt arkkunsa ja kynttilän lattialle, laskeutui kumarruksiin ja luki rahat.
Kolmekymmentä nippua ja kymmenen uutta sadan taalerin seteliä jokaisessa. Kolmekymmentä tuhatta taaleria ja dukaatit lisäksi!
Ane astuskeli edes takaisin ihan kummastuksissaan. Niin paljoa rahaa hän ei ollut koskaan luullut saavansa nähdä yhdessä paikassa.
Mutta sitte tuli ajatus, kenenkä ne olivat.
"Hyvä Anton", sanoi hän ja pyöräytti häntä vähän, että hän tuli seisomaan selin ruumiisen. "Voiko kukaan sanoa, että nämä eivät oikeastaan kuulu meille? Ei hän tarkoittanut näitä, testamentatessaan kuusi tai seitsemän tuhatta taaleria kaupungille. Minä tiedän sen, minä olen ihan vakuutettu siitä, Anton. Sen tähden pitää sinun ottaa tämä arkkunen kanssasi maalle. Sitä paitsi ei kukaan muu kuin minä edes aavistakaan sen olemassa oloa."
Anton seisoi kuin kivettyneenä.
"Ei", vastasi hän jyrkästi, "sitä en tee, minä tulisin siitä onnettomaksi."
Ane ei ollut niin syvämietteinen, että olisi käsittänyt elämässä olevan sellaisiakin hetkiä, joina sekin luonne, jossa on kaikkein vähimmin itsenäisyyttä ja ryhtiä, voi saada sankarin uljuuden. Jos ei muu, niin ainakin pelko voi pakottaa ihmistä osoittamaan jyrkkää ryhdikkäisyyttä.
"Tottele sinä minua, Anton ja minä otan kaikki omaksi syykseni", sanoi
Ane mielistellen ja kiersi hyväillen kätensä hänelle kaulaan.
Mutta se ei auttanut. Anton piti vastaan molemmin käsin. Hän oli sekä kuullut että ymmärtänyt testamentin ja myöskin sedän tahdon. Ja vaikka hän tunsikin kärsivänsä vääryyttä ja oli siitä pahoillaan, niin ei hän kuitenkaan tahtonut ruveta varkaaksi, kaikkein vähimmin näin kammottavassa paikassa.
Lastenkodin Ane kävi kiireimmiten noutamassa peitteen ja levitti sen Riben ruumiin päälle. Mutta ei sekään auttanut nyt, tuskinpa se olisi auttanut milloinkaan sellaista omaatuntoa vastaan kuin Antonin.
Ane torui ja houkutteli, mutta turhaan.
Ane tarjosi hänelle edes yhtä tukkua.
Ei, yhä ei.
Ane pisti setelitukun hänen taskuunsa. Mutta silloin Anton viskasi sen lattiaan niin, että setelit lentelivät ympäri kuin lehdet syksyllä ja riensi pois.
Ane kokosi setelit ja seisoi vielä ajatuksiinsa vaipuneena, kuin Anton, pahaa aavistaen, tuli takaisin.
"Ane," sanoi hän sydämmellisesti, "älä koske niihin sinäkään."
"Ole lörpöttelemättä", vastasi Ane. "Eihän voi antaa itseltään varastaa oikeuksiansa, kuten sinä annat, tyhmeliini!"
"Sinä et saa koskea niihin", sanoi Anton jyrkästi. Ja sitte hän puhui niin hartaasti ja niin lujan vakuutuksen sanoja, että Ane ei voinut niitä käsittää, vaan ainoastaan katsoi häneen. Oliko se tosiaan Anton vai joku muu?
"Älä pauhaa, akka!" vastasi Ane mahtavasti ja laski kätensä arkulle, niin kuin se olisi ollut hänen omaisuuttansa.
"Sinä et saa!" huusi Anton.
Ane tuli ehdottomasti huomaamaan, että hiljaisinkin voi huutaa hädän hetkenä kovallakin äänellä ja heikoinkin käyttää voimiaan miehen tavalla.
"Mitä se sinuun koskee?" vastasi Ane epävarmalla äänellä.
"Jos sinä otat tai minä otan, niin yhtä vähän me saamme kumpikaan rauhaa."
"Me…"
"Pahuus tulee rangaistuksi, senhän olet itse nähnyt, eikä pidä myödä sieluansa rahasta. Saatettaisiinhan minut kutsua todistamaan sinua vastaan enkä minä koskaan tekisi väärää valaa," sanoi Anton pelottavan vakavasti, "en edes pelastaakseni omaa äitiänikään."
Ane jätti jo tinkimisen, pani setelit kiireesti arkkuun, lukitsi sen, avasi ikkunan ja heitti avaimen laiturin ylitse mereen.
No, sitte sai arkku olla siinä avaamatta ja kenenkään tietämättä. Ane arveli aikaa myöten kyllä vielä keksivänsä jonkun keinon.
Mutta vaikka hän olikin kavala ja kekseliäs, ymmärsi kuitenkin Anton kiusaajan yhä ahdistavan häntä.
Sen tähden tapahtui uusi kilvoittelu seuraavana aamuna, kuin he molemmat unettoman yön jälkeen tapasivat toisensa keltaisessa kammarissa.
"Joko sinä itse sanot tuon kylänvoudille taikka sanon minä", alkoi
Anton puhua hiljaa, vaan jyrkästi ja viittasi kelloon.
Ane hämmästyi. Hän koetti taas sekä torumisella että hyväilemisellä vaikuttaa Antoniin. Kiivaudessaan viittasi hän siihenkin, että hänellä nyt oli jotain, vaan Antonilla ei mitään. Mutta Anton oli taipumaton.
Suuttumus setää kohtaan oli monta kertaa yön pitkään päässyt vauhtiin, jopa hyvin voimakkaastikin, mutta hyvän omantunnon tahtoi Anton pitää, vaikka hänen täytyisikin pysyä köyhänä koko ikänsä.
Hän ei itse tiennyt, mikä hyvä saarnamies hän oli, kuin levollisesti sanoi Anelle:
"Hyvä omatunto on parempi kuin raha sekä elämässä että kuolemassa. Minä opin kerran vanhalta täti Gertrudilta erään värsyn ja se on ollut mielessäni koko yön:
"On väärin koottu rikkaus
Kuin tuli helvetistä.
Sun omantuntos kuiskaus
Vaatiipi valvomista.
'Tee tili!' kerran sanotaan
Ja päätös tämä lausutaan:
'Tän' yönä sielus tahdon'."
Se vaikutti. Se muistutti Anelle mieleen Espeda! vanhuksen ja lastenkodin ja myös Jeesuksen ja perkeleen taistelun hänen sielustansa. Muisto toisensa jälkeen sukelsi esiin, varsinkin kirja varastavan tytön kuvineen, jonka alla oli sama värsy, kuin Anton juuri nyt luki.
Se värsy vaikutti, että hän melkein tunsi kunnioitusta Antonia kohtaan ja alkoi pitää hänestä toisella tavalla kuin ennen.
Mutta hetipä heräsi hänessä toinenkin miete. Hän johtui ajattelemaan, millaiseksi pyhimykseksi hän oli tuleva, jos hän kuin itse rehellisyys ilmaisi kaiken tuon rikkauden, josta ei kellään ollut aavistustakaan. Tottapa hän silloin sai jonkun palkinnonkin.
Ja nämä mietteet päättyivät siten, että Ane meni kylänvoudin luo ennen, kuin vouti vielä ehti lähteä aamukävelylleen, ja pyysi häntä kanssansa Riben taloon. Hän oli löytänyt lukitun arkkusen, jossa varmaankin oli rahaa. Paras oli kylänvoudin ottaa se haltuunsa Anen itsensäkin tähden, että hän pääsi koko huolesta.
Anton käytti hyväkseen Anen poissa oloa, hiipi pois ja läksi maalle velkaiseen kotiinsa. Hän välistä oikein pelkäsi Anea. Viime yöstä alkaen oli Ane hänelle kuin paha henki, jota hänen välttämättä täytyi paeta.
Mutta samana yönä oli myöskin kehittynyt heidän välillensä uusi side, jota Anton tosin ei vielä oikein ymmärtänyt. Se oli tyytymättömyys sedän testamenttiin, Ane oli aavistamattansa tartuttanut sen Antoniin.
Anton pääsi siitä selville vasta sitte, kuin joutui kotiinsa ja kaikki siellä meni tavallista menoaan ja nuo hirvittävät öiset muistot alkoivat hälvetä.
Sedän sydämmettömyys häntä kohtaan alkoi tuota pikaa näkyä oikeassa valossaan raskaina työpäivinä. Nyt se ahdisti ja kiihotti häntä hänen astuessaan kuorman perästä, kaivaessaan suota tai märkänä juostessaan ruunaa niitylle ajamassa. Nyt se valtasi hänet ja vähitellen muutti vapisevan hymyn hänen leveän suunsa ympärillä nyrpeydeksi, nyt se rasitti koko hänen elämäänsä kuin raskas harmaa talvitaivas.
Eihän hän ollut lainkaan riistänyt Anea pois sedältä, ja sen tähden olisi sedästä pitänyt olla samantekevä, oliko hän Amerikassa vai ainoastaan kahdeksan peninkulman päässä maalla.
Miten Anton oli muuttunut. Hän mietiskeli nyt samaan tapaan kuin Ane. Ei hän nyt enää kaikkea, kuin tuli hänelle, pitänyt niin "suurenmoisena", vaikka vielä talonpoikain kesken käyttikin vanhaa puhetapaansa.
Tietysti heräsi hänessä usein toisiakin ajatuksia. Hänen omatuntonsa muistutti hänelle vikojaan sekä ajallisten hyvyyksien vahingollisuutta sielulle. Mutta hänhän ei enää tahtonut olla köyhä, vaan päästä rikkaaksi! Voi häntä!
Sitte hän taas ajatteli tylyä setää, joka nyt hänestä näytti vielä käsittämättömämmältä, hän kun ei tiennyt, miten suuttunut setä oli häneen. Ane kun itse oli lykännyt koko syyn Anton paran niskoille, oli tietysti jättänyt kertomatta sen hänelle.
Sen tähden sedän ahneus juuri enemmän suututti Antonia. Sillä olihan ilmi selvä, että setä ei ollut tahtonut suoda kellekään arkkusessa olevia rahoja. Hän olisi ottanut ne mukaansa, jos se vain olisi ollut hänen vallassansa.
Kuin Ane kylänvoudin seurassa lähestyi Riben taloa, astui leipurin vaimo lapsi käsivarrella, heidän luoksensa ja ilmoitti, että "se maanviljelijä, jonka Ane kyllä tiesi", oli lähtenyt kotiinsa; mutta Ane innoissaan ei ollut sitä kuulevinaan.
Kylänvouti kantoi messinkivanteisen arkun nurkkahuoneesen ja pudisteli sitä tutkistellen. Mutta eihän kukaan tiennyt, missä avain oli ollut. Lukko kai sitä paitsi oli mahdoton muuten avata. Neiti Olsenin piti lähteä noutamaan seppää.
Ane juoksi pois. Muutaman minuutin päästä hän palasi sepän kanssa, jolla esiliina riippui polvien alapuolella asti ja toisessa karvaisessa, nokisessa kädessä oli tiirikka, toisessa iso vasara.
"M-m-m", mutisi hän tutkistellessaan arkkua ja sen lukkoa. Työ kävi helpommin noin tietämättänsä mumisten, joka oli samaa kuin muilla työmiehillä raikas laulu. Ei, lukko ei auennut. Hänen täytyi käyttää vasaraa, sanoi hän, kylänvoutiin katsahtaen. Mutta arkkusesta ei sitte enää ollut mihinkään.
"Anna mennä", sanoi kylänvouti innoissaan. Ja yhä mumisten kohotti seppä vasaransa ja musersi yhdellä iskulla arkkusen niin kokonaan, että sen sirpaleet lentelivät setelitukkujen kanssa ympäri huonetta.
Mutta silloin sepän silmät aukesivat. Ja lastenkodin Ane löi pelkästä ihmettelystä kätensä yhteen ja huudahti: "Kukapa olisi osannut unissaankaan nähdä mitään tuollaista!"
Kylänvouti oli kyllä odotellut Ribeltä löytyvän enemmän kuin ne kuusi tai seitsemän tuhatta taaleria, mutta luettuaan nyt rahat ei hän voinut olla sanomatta Anelle: "Hyvä Neiti Olsen, te kun olette ollut niin kauan talossa, tottahan tiedätte, millä ihmeen tavalla hän on voinut koota näin paljon?"
Ja nyt tiesi Ane kertoa minkä mitäkin, eikä tämä hänen kertomuksensa ollut läheskään yhtä lapsellisen rakas kuin mitä hän puhui Riben ollessa kuolemaisillaan.
Ribe ei ollut lahjoittanut eikä tuhlannut mitään, ja monesti hän ei ollut suonut edes itselleen välttämättömintäkään. Jos hän puhuisi ilmi totuuden, niin oli Ribe ollut niin itara, että monesti he molemmat eivät olleet saaneet kylliksi syödäkseenkään. Ja vielä viime kesään asti oli hänen täytynyt auttaa Ribeä veneesen onkivapoineen joka maanantai, keskiviikko ja lauantai, eikä mistään muusta syystä kuin siitä, että hän ei tahtonut kuluttaa kolmea killinkiä kalaan torilla, kun sitä voi saada vedestä ilmaiseksi. Jos hän olisi saanut kalaa joltakin lahjaksi, niin hän kyllä olisi mieluisemmin istunut kotona sohvassaan, kun oli jo niin heikko.
Ja samoin oli monet muut asiat, joita Ane tahtoi olla kaikkein viimeisin tuomaan ilmi. Mutta huonoja rahoja nuo olivat, näyttivätpä kuinka hienoilta ja sileiltä hyvänsä.
Kylänvouti ja seppä olivat pois lähtiessään molemmat yhtä liikutetut Anen rehellisyydestä. "Sellaisia palvelijoita ei ollut joka päivä nähtävänä."
"Ihmeellisintä on, että hän on Nilkku-Olan ja Vene-Riitan tytär, eivätkä he tehneet koskaan muuta kuin kerjäsivät ja sieppasivat itselleen, mitä vain saivat", sanoi seppä.
Kylänvouti ei vastannut, eikä hän muutenkaan antautunut mihinkään keskusteluun vanhan ystävänsä Riben ahneudesta.
Olihan tavatonta hyvyyttä testamentata kolmekymmentä tai neljäkymmentä tuhatta taaleria kotiseutunsa köyhille, puhelivat kaikki ihmiset, yksin kaupungin ainoa sanomalehtikin.
Sitte vallitsi muutamia päiviä haudan hiljaisuus Riben talossa. Arkku oli tullut, ruumis oli nostettu siihen, myrtin oksia ripoteltu kääreille, ja punaisista neilikoista ja myrtistä tehty kukkakimppu oli pistetty hänen jääkylmiin käsiinsä.
Leipurin väki ja kaikki muut naapurit olivat käyneet ruumista katsomassa. Nyt ei enää ollut ketään odotettavana, kaikki oli hiljaista.
Ane nyt käveli yksin suruhuoneessa, ajatellen Antoniansa. Ja se neuvoton maamies parka johti monestikin hänen ajatuksensa valkoiseen Kristuksen kuvaan, joka oli alttarin päällä. Jotakin hänen ylevyytensä ja puhtautensa kaltaista se oli, kuin tuona merkillisenä yönä loisti Antonin silmistä. Miten hän oli suuri sinä pimeänä hetkenä! Ane tunsi sekä kunnioitusta että rakkautta häntä kohtaan. Ennen oli Ane katsellut häntä enemmin vain Riben sukulaiseksi ja perilliseksi, mutta nyt hän alkoi rakastaa Antonia itseään.
Hautajaispäivänä istui poikia ryhmissä hautuumaan rinteillä, muutamia tuoksuvassa ruohikossa, toisia ylhäällä pihlajoissa, joiden oksista he tekivät soittimia ja kaiuttelivat raittiisen kevätilmaan kimakoita vihellyksiänsä. Pienimmät kaivelivat hiekasta raakunkuoria lehmiksi ja hevosiksi leikkeihinsä.
He tuskin malttoivat leikistään lakata, kuin kuoripojat, yllä pitkät, mustat koltit, laulaen tulivat ruumissaaton etupäässä.
Pastori Omeyer piti haudalla pitkän puheen. Lähinnä häntä seisoivat kylänvouti ja kaupungin hallitusmiehet edustamassa vainajan perillisiä. Puhuja selitteli, miten kaunista on tehdä hyvää, kuinka monta sellaista "hiljaista" on, joita maailma ei tunne, ja kuinka Ribeä olivat kaikki hänen läheiset ystävänsä rakastaneet. Viimein hän sanoi, että rakkauden hehkuva kirjoitus köyhäin sydämmissä on parempi hautakirjoitus kuin kauneinkaan kirjoitus marmoripatsaassa, ja sellaisen kirjoituksen oli tämä vainaja itse piirtänyt haudallensa.
Sitte Espedal vanhus, joka tietysti myöskin oli läsnä, koskapa hänen mieluisin huvinsa oli käydä hautaanlaskiaisissa, painoi leukansa syvälle rintaa vasten ja alkoi veisata, pitäen lasiensa päällitse tarkasti silmällä kuoripoikia.
Sen jälkeen käänsi hän valppaan katseensa koululapsi-joukkoon, joka oli kiivennyt Omeyerin jäljestä hautakunnaalle ja siitä uteliaasti katseli ja osoitti alas hautaan, kunnes joku heistä pudotti sinne kirjoitusvihon. Siellä se oli kukkien seassa arkun kannella, imupaperi erillään syrjässä. Selvästi näkyi vihon kannesta kuva: vihreä niitty, punainen lehmä ja sininen karjapiika, ja kuvan alla oli paksuilla, mustilla kirjaimilla: "Lehmä on — hyödyllinen täällä."
Mutta nyt Espedal kiipesi ylös kunnaalle ja ajoi, sateenvarjo toisessa ja keppi toisessa kädessä, koko kärpäsjoukon pois sokurilta.
Ja kaikki kaupungin akat seisoivat hautakummuilla korkeiden, keltaisten ruskoliljojen, punaisten tuoksuesikkojen ja lakastuvain lumikellojen keskellä, nostaen esiliinan nurkkaa tai hameenhelmaa kyynelpyyhkeeksi.
"Jumala siunatkoon sellaista köyhäin ystävää!"
Kaupunki oli näet niin rikas ja niin pieni ja köyhiä siinä niin vähä, että täytyi tulla suuret vuosirahat, kun tämä summa lisättiin Peder Bastin, Rasmus Klaudiuksen sekä Erik Legangerin ja hänen vaimonsa lahjoituksiin.
Lastenkodin Ane seisoi hänkin haudalla ja itki katkerasti, mutta niiden kyynelten syynä oli monenlaiset ristiriitaiset tunteet.