IV.
Taipuako? Ei, mieluummin taitun!
Myöhään yöllä he palasivat salmen pohjoispuolelle, missä heidän pyydyksensä olivat.
Hän istui uneliaana soutamassa ja tuskin huomasi, että venhe puski laituriin, kun hänet herätti parilta kolmelta suunnalta kuuluva äänekäs tiedustelu. Heiltä kyseltiin, olivatko he saaneet mitään tietoa silliparven suuntautumisesta.
Täällä olivat kaikki säikähdyksissään ja kuljeksivat levottomina odotellen päivän valkenemista. Illalla oli soutanut eräs venhe, jonka miehet olivat arvelleet, etteivät verkonlaskijat huomispäivänä saisi montakaan kalaa; he olivat kuulleet huhuja, joiden mukaan silli oli lähtenyt pohjoista kohti.
"Huhuja?… Sillikö olisi yht'äkkiä vajonnut takaisin mereen!… Venhe soutanut ohi? Ja nekö sen tietäisivät!" Hän yritti innokkaasti saada toisia vakuutetuiksi.
"Ylös ja alas! Alas ja ylös! Milloin yllä, milloin alla!" kaikui kohta sen jälkeen hänen omissa katkerissa mietteissään.
"Tahtoisinpa tietää, monesko päivä tänään on… Maaliskuun kuudestoista!…" Jos hän milloinkaan tekisi mitään maaliskuun kuudentenatoista, niin saisivat hänet palotella.
Huh, millainen päivä! Sata riksiä tiessään! Kellonvitjat… nekin tiessään! Hän kai ne saa, se vankilassa istuja, komeillakseen niillä, kun pääsee irralleen! Oli sekin laitaa! Tanssia ja seurustella kuritushuonevangin morsiamen kanssa — kuka tiesi, vaikka morsiankin olisi siellä istunut…
Huhuja! Kukapa sellaisten huhujen antaisi itseään pelottaa!
Hän ei saattanut enää turvautua ahtaaseen, ummehtuneeseen tupaan, jossa he asustivat, vaan kuljeksi aamunkoittoon asti niitten joukossa, jotka olivat aikeissa lähteä merelle. Perkaajattaren aiheuttama pettymys siten hiukan hälveni.
Seuraavana päivänä kaikki odottivat äärimmäisen jännittyneinä verkkovenheitten paluuta pyyntipaikalta, jonne oli kolmen neljän tunnin soutumatka.
Rejer kävi varmaan sata kertaa saaren ulkosivulla tähyämässä tulijoita vaaleansinisin, terävin lokinsilmin. Sieltä hän tahtomattaan kulkeutui sille kohdalle salmea, missä hänen omat pyydyksensä olivat olleet. Synkkänä hän tuijotti öljymäisiä sillinlimatäpliä, joita vielä kellui vedenpinnassa. Joukko maihin heitettyjä pikkusillejä, meritähtiä ja seidin jäännöksiä makasi kohvettuneena leväin ja maneettien seassa rannalla; siellä täällä näkyi puoleksi mädäntynyt nahkiainen.
Kaikkien noiden haisevain jäännösten katseleminen sopi siihen mielialaan, jonka vallassa hän nyt oli. Verkossa leikkivä, kiiltävä, välkkyvä, hohtava hopeameri oli hänen syttyneessä, herkkäliikkeisessä mielikuvituksessaan ulottunut kauas tuon huojuvan verkkoseinän tuolle puolen, tulevaisuuteen, jossa tarvitsi vain haavilla ammentaa rikkautta, harjottaa suurviljelystä, kohottaa entiselleen Hammarnäs ja kaikki siitä myydyt viisineljättä taloa ja karjakartanoa.
Sillikö olisi painunut merten kerrassaan? Juuri kun hän oli päässyt sitä likelle? Mahdotonta!
Mutta kaikki nuo rannalla olevat mädäntyneet jäännökset puhuivat koko ajan aivan toista — että se oli mahdollista, että sen täytyi olla mahdollista! Hän tunsi sen onnettomana aavistuksena, tuskana — sisimmässä tietoisuudessaan hän tunsi, etteivät eiliset venhemiehet olleet suotta huutaneet noita sanoja.
Jos verkkomiehet saapuisivat sillisaaliineen, niin hän hämmästyisi pahanpäiväisesti, hämmästyisi yhtä ankarasti kuin jos yht'äkkiä näkisi Hammernäsin uudessa kunnossa, uusine rakennuksineen, uusine venhehuoneineen ja kalastusvehkeineen.
Verkkovenheet tulivat pitkänä souturivinä; niiden laidat olivat korkealla ja ruskeat verkot kasaan käärittyinä keulassa ja venheiden keskiosassa.
Siinä saapui venheitä sadoittain, hiljaista soutuvauhtia, aivan kuin ruumissaatto, mukanaan raskain lasti, mikä aluksessa koskaan voi olla — pettyneet toiveet.
Verkot olivat olleet tyhjiä kuin seulat. Ei yhtään seitiä, ei ainoatakaan valasta eikä lintua missään näkyvissä. Meri autio ja musta, ei elonmerkkiä! Mitä he olivat saaneet läheltä rantaa, se oli vain pieni sillisäie, jonka Ruijan seiti oli erottanut suuresta merta uivasta parvesta.
Silli oli poissa — se oli kenties lähtenyt pohjoiseen, Kinniin päin…
Kesken kaikkea tätä hän sai erään venheen tullessa kirjeen äidiltänsä. Se oli kierrellyt pitkiä matkoja ja ollut monissa käsissä, ennenkuin se rasvaisena, likaisena ja suomuisena vihdoin tuli perille. Hänen sydämensä jyskytti, niin että hänen oli vaikea lukea tarkkaavaisesti.
"Näenkö minä sinua enää milloinkaan tässä elämässä, Rejer?" Niin oli äiti kirjeeseen merkinnyt yhden syvimpiä huokauksiaan.
"Näenkö enää? — Liiankin pian!" puhkesi Rejer puhumaan ja vaipui samassa omiin mietteisiinsä katseen liukuessa rivejä pitkin tylsänä ja tarkkaamattomana. Äkkiä se pysähtyi — hänen sisarensa oli ottanut kihlat Haarstadilta! Rejer luki asian yhä uudelleen ja jatkoi sitten tarkkaavaisena: "Se oli Ottilian puolelta uhraus, sillä Haarstadhan on vanha mies eikä minkään näköinen, mutta kuten tiedät on hän kosinut jo ennen, ensimmäisen vaimonsa kuoltua, ja hyville päivillehän me siinä pääsemme, sekä Ottilia että minä, kun ei ole yhtään lapsia — ja sinäkin olet autettu, saat pitää Hammernäsin. Meidän on mielestäni oltava ikuisesti kiitollisia ymmärtäväiselle sisarellesi, Rejer! Hän on pelastanut talon!"
Rejer sujutti kirjeen hitaasti taskuunsa.
"Haarstad! Tuo vanha, hoippapolvi koronkiskoja!" huudahti hän raivoissaan, "tuo, joka on nylkenyt koko paikkakuntaa kaiken ikänsä! Niin kauan ja paljon hän on kiskonut Hammernäsistäkin, että voi lopuksi ostaa sisaren — ja saada minut kaupantekiäisiksi!"
Kiivas veren kuohunta piti häntä kauan valveilla. Millainen joukko musertavia pettymyksiä olikaan tullut, toinen toisensa jäljessä!
Hän makasi tuijotellen yhtä ainoata ajatusta: että hänen oli nyt palattava kotiin. Mutta sitten hänelle selvisi, että se oli aivan mahdotonta; hänen sopi yhtä hyvin lähteä suoraa päätä.
Vihdoin otti luonto osansa: hän nukahti.
Aamupuolella syntyi tuvassa levottomuutta. Miehillä oli kotimatka murheenaan, he nousivat aikaisin, tirkistelivät ilmoja ja paneutuivat jälleen makuulle. Rejer kuuli puolittain uneensa, että he puhuivat itätuulen enteistä ja soudun vaikeudesta. He kolistelivat, hinasivat eväsarkkujaan ja sammioitaan, kulkivat ulos ja sisään, ja joka kerta pimeni se heikko päivänkajaste, joka pienestä, likaisesta ikkuna-aukosta paistoi tupaan. Rejer tunsi tuon unessa…
Yht'äkkiä siitä muodostui jotakin suurta, mustaa ja kumartunutta, joka ojenteli leveitä, raskaita, käyriä käsivarsiaan… Hän tunsi Hammernäsin hongan, jonka märkäin, ilmanpuremain oksain yllä häilyi harmaja sarastus — se tuijotti häneen musertavana, suuttuneena, koko aavemaisessa ryhmyisessä mahtavuudessaan.
Mitä kauemmin hän sitä katseli, sitä enemmän se muuttui hänen äitinsä jykeväksi hahmoksi — istumassa penkillä etukumarassa, kädet sylissä. Äiti katsoi häneen vakavasti ja vaatien ja lausui:
"Meidän tulee olla Ottilialle ikuisesti kiitollisia! Näetkös, Rejer, meidän on kaikkien taivuttava ja kumarreltava ja väisteltävä parhaamme mukaan, jos tahdomme päästä eteenpäin."
"Taipuako? Ei, mieluummin taitun!" Hän hypähti samassa pystyyn.
Noilla sanoilla hän alotti sen lyhyen, lyijykynällä kirjottamansa kirjelapun, jossa hän ilmotti äidilleen, että kotiin hän ei tule, ennenkuin voi omasta kukkarostaan maksaa Hammernäsin ja että hän nyt aikoi yrittää onneaan maailmassa. Kun hänellä olisi lisää ilmotettavaa, niin äiti kyllä oli saava tietoja kiitolliselta ja aina muistavalta pojaltaan Rejer J. Juhlilta.
Suuri ja sanoin kuvaamaton oli isäntärenki Andersin ja muiden hämmästys, kun hän heidän kantaessaan purjetta venheeseen lyhyesti ja päättävästi ilmotti aikovansa matkustaa Bergeniin, sen sijaan että olisi seurannut heitä kotiin. Hän oli harkinnut asiaa yöllä — mutisi jotakin isänsä kuolinpesästä ja sillin myynnistä seuraavana vuonna. Hän tahtoi päästä maihin Skudenäsissä yrittääkseen sieltä johonkin pohjoiseen päin kulkevaan laivaan.
Miehet seisoivat hetkisen mykkinä, suu auki, ja sitten kun he alkoivat ymmärtää, venyivät naamat, silmät pälyilivät maahan, tupakkaa syljeksittiin sinne tänne ja korvan taustoja raaputeltiin raskaissa mietteissä…
Martti ja Torsten ja Jo ja Vidkun, itse emätilan torpparit, olivat samaa mieltä kuin isäntärenki Anders: että se oli mahdotonta, että heidän tuli vastata hänestä Juhlin emännälle.
"Tulla kotiin Aa-vuonolle ilman Juhlin poikaa — sitähän saisi hävetä kaikkien ihmisten vuoksi!"
Pari heistä kuivasi jo silmiään lapaseensa, kun näkivät kaikkiin suostutteluihin taipumattoman ilmeen, joka selvään osotti, että Rejer piti päänsä.
Ei siis ollut muuta neuvoa! Juhlin pojan piti saada tahtonsa täytäntöön — heidän täytyi luottaa rouvalle osotettuun kirjeeseen — mutta kotiinsoutajien rinnassa tuntui raskas paino.
"Kuulehan, Anders! Sinun on vastattava Laukista — etteivät ota sitä Haarstadiin myllynkiviä kiskomaan. Kerro vain äidille terveiset, että minä sanoin niin!"
Tuon tehtävän Rejer uskoi Andersille viimeiseksi, kun hänet laskettiin maihin Skudesnäsin laiturille.
Ja vuosikausia Hammernäsin torpparit arvailivat sinne ja tänne, mitä Rejer oli antanut Andersin asiaksi, Andersin oli näet määrä sanoa se vain Juhlin emännälle.
* * * * *
Vuonoseudut olivat pelanneet meren viheriän pöydän ääressä, uskaltaneet taaskin kerran viimeisensä — ja hävinneet.
Siinä onnen arvan toinen, nurja puoli: venheet tyhjinä, huoneet tyhjinä, rasittava elintarvepula, sairautta ja kurjuutta.
Vielä muutamia sellaisia onnettomuuden vuosia, niin nuo samat purjehdusväylän varrella sijaitsevat saaret ja karit, jotka nyt olivat täynnä asuntoja, laitureita ja uusia rakennuksia, täynnä reipasta tulevaisuuden elämää ja toimintaa, lepäisivät yhtä kaljuina, mustina ja autioina kuin ennen sillin ilmestymistä, vain vanhat kirkuvat merilinnut yläpuolellaan, synkkinä ja hyljättyinä.
Vielä muutamia sellaisia onnettomuuden vuosia, niin sillinansioita varten perustetut säästöpankit, suuremmat asumukset, parempi talous, laajennettu maanviljelys, joka oli hyvänä aikana saatu alulle, parempi kouluopetus, syrjäisiin vuonoseutuihin levinnyt suurempi valistus — kaikki tuo jälleen taantuisi, kuoleutuisi ja sammuisi, ja tietämättömyyden, ennakkoluulojen ja taikauskon vanhat hämähäkinverkot kutoisivat taasen harmaita harsojaan yli näiden kulmakuntien.
Täällä oli peli koskenut enempää kuin pelkkää rahaa, enempää kuin ihmishenkiä — vaikka meri oli niitäkin vaatinut joukoittain — se oli koskenut kansan rohkeutta itseänsä, seudun uskoa tulevaisuuteensa, ja nyt se paleltui ihan sydänjuuria myöten!
Jokaiseen taloon, joka kotiin, torpparille samoin kuin talokkaallekin oli meri kolmannen kerran lähettänyt tyhjän arvan: kuoppasilmäisen, köyhyyttä, sairautta ja kylmää hätää tuovan kiellon!
Seudut olivat rohkeina ja luottaen lähettäneet lämpimimmän verensä elämän seikkailuun, jossa se, joka uskaltaa, aina voittaa, Tuhkimo aina saa kuninkaantyttären, rohkea aina onnen — ja virta oli uittanut takaisin kerjuusauvoja.
Oli pelattu ja hävitty.
Tarvitaan teräksinen sydän, jotta voi siten heittää arpaa tuhon keralla, tarvitaan enemmän kuin karaistunut ihmistahto tai — ja se se juuri vaikutti, etteivät nämä seudut sittenkään häviötään tunnustaneet, vaan rohkeutensa jäännöksin, viimeisin voimin, viimeisin hätävaroin ponnistelivat eteenpäin vuodesta toiseen, kunnes arpa taas kääntyi ja heillä oli höyrylaivat tuvan ovella — se kansallisluonteessa ilmenevä syvä pyrkimys, joka juuri vaatii seikkailua, joka leikkii onnella ja odottamattomalla, leikkii vaaralla. Se on hiljaisina, toimettomina aikoina luonut saturunouden, ja nyt se ajaa ihmisiä toimintaan niin hyvin sillin ja meren kuin taiteen ja runouden aloilla.
* * * * *
"Rejer Juhl! Hoi! Ohoi! Hoi!"
Oltiin Skudesnäsin satamassa Hänen ystävänsä aliperämies huuteli käsiensä välitse Pontevan takakannelta. Rejer oli jo nähnyt tuon viheriäksi maalatun likaisen prikin erään varastohuoneen laiturissa, kuten näytti, vielä puolessa suolalastissa.
"Mitä sinä täällä teet?" kysyi hän Rejerin tultua lähemmäksi.
"Hopeakuorma mukana, vai kuinka? Sinullahan on silliverkot meressä.
Kuulehan, poika, älä vain ryhdy suolakeinotteluun, silli on tiessään.
No, odotahan, tässä tulee kohta päivällisloma."
Aliperämies Lind oli harvinaisen kaunis mies, pitkäkasvuinen ja solakka, silmät tummat ja tukka sysimusta.
"Täällä on herneitä ja silavaa keittiössä", sanoi hän, kun Rejer oli tullut kannelle. "Sinä varmaankin tarvitset jotain lämpimiksesi."
Rejer ei ollut mielestään pitkiin aikoihin syönyt sellaista ateriaa kuin nyt aliperämiehen seurassa kajuuttapöydän ääressä.
"Talonpoikaiskomento — talonpoikaislaivuri — talonpoikaisalus! Mutta nyt minä siitä kohta pääsen!" mutisi perämies. "Koiranvirkaa näillä vesillä!"
"Eipä silti, Rejer Juhl, eipä silti; minä pidin siitä koko tuhannen riivatusti. Vauhtia sitä miehessä olla pitää. Älä hellitä, rynnistä, rynnistä yli kaikkien esteiden! Mutta hiukan, hiukkasen älyä pitää olla mukana, muuten sinä joudut naimisiin, ennenkuin havaitsetkaan, poikaseni! Ja silloin on se leikki lopussa. — Hän… sillityttö… Musta Stiina, kertoi minulle kaikki samana iltana… hänellä oli puukko sinun koreissa vitjoissasi! Mutta olitko sinä pähkähullu? Mies, jolla on hallussaan kokonainen talo, ja sellaista sukua kuin sinä! Juosta suoraa päätä kosimaan! No, nyt sinä kaiketi lähdet Bergeniin juhlimaan? Minä lähden sinne myöskin. Sen tähden minä sinua huusinkin."
Rejer työnsi hernevadin luotaan.
Perämies loi häneen tutkivan katseen.
"Et sinä minusta näytä sellaiselta, että saalinkiasi surkeilisit. Et kai sinä niin hullu ole, että aina vain rakastuksissasi sureksisit. Siihen tautiin, on vain yksi lääke: rakastua toiseen. — Kuinka vanha sinä olet?"
"Kohta yhdeksäntoista."
"Niin, koski se minuunkin, kun olin sinun iälläsi, neljä viisi vuotta sitten."
"E—he—hee!" nauroi Rejer suojelevan vakuuttavasti. "Sen hullutuksen minä soudin irti ihostani samana yönä. E—he—hee, mutta…" hän mietti ankarasti, uskoisiko asiansa perämiehelle, jonka olemuksessa oli jotakin hyvänsuopaa, aitoa ja luottamustaherättävää.
"Sinä näytät sellaiselta kuin olisit jonkinlaisissa kiipeleissä etkä tahtoisi asiaa ilmaista. Etkö tiedä, mitä tekisit rahoillasi?"
Rejer otti esiin lompakkonsa, jossa oli yksi ainoa keltainen kymmenen riksin seteli.
"Siinä koko omaisuuteni."
"Ei se ole niinkään vähän. Tasan kymmenen riksiä enemmän kuin minulla — tämän silliprikin kurjalla palkalla saa itsensä pysymään vettä korkeammalla tuskin kahtena iltana viikossa. Minä rupesin tähän vain siitä syystä, etten joutuisi puille paljaille sill'aikaa kun Alert on Bergenissä korjattavana. Se on kallis kylä — raapii miehen paljaaksi tuossa paikassa! Viisainta haihtua, ajattelin, ennenkuin alkavat laskuja lähetellä. — No niin, Juhl, sinulla on kymmenen riksiä. Et kai sinä niitä paiskaa menemään täällä Skudesnäsin satamassa. Eihän täällä mitään ole."
"E—en minä — minä", sanoi Rejer äkkiä, "minä en tiedä, mihin ryhtyisin. Lähden Bergeniin päästäkseni johonkin, mihin hyvänsä. Minä haluan pois kotoa", lisäsi hän hiljaisella äänellä ja katseli lattiaan, "kotitalo on minulta mennyt."
"Va—ai niin? Vai sillä lailla?" virkkoi perämies jokseenkin ällistyksissään ja siirtyi tahtomattaan lähemmäksi. "Vai niin, niinkö ne asiat ovatkin?… No", huudahti hän hypähtäen seisomaan, "enkös olisi pannut veikkaa sieluani ja ruumista sen mukana, että jotain sellaista piili sinun karheassa harjassasi ja isossa, korskeassa nenässäsi! Sinä tietysti karkaat kotoa… Hm!" hän yritti viheltää ja kävellä kajuutan lattialla, mutta luopui siitä heti, sillä huone oli niin ahdas, että hänen täytyi kumartua — "tietysti… karkaat. Niin, näetkös, Juhl, samoin tein minäkin… realikoulusta… No niin, mitä sinä nyt aiot tehdä?"
"Päästä pois vain."
"Ryynejä ja rusinoita myymään?"
Rejer ei vastannut. Äänessä oli ollut ivaa.
"Kauppapöydän ääreen venymään?… Tuollainen suuri mies, joka on ollut isänsä poika kaiken ikänsä!" Perämies pudisti päätänsä. "En minä pidä sitä otollisena! Mieluummin sittenkin riippumaan raakapuulle, poika!… se on sentään ilmavampaa! Vai mitä?"
Hän pisti kummankin peukalonsa liivinsä kainaloreikiin ja keinutteli voimakasta, notkeaa vartaloansa. "Merelle… me—relle… me—relle! Tietysti, poika!"
Neuvo miellytti Rejeriä aivan suunnattomasti, puhumattakaan siitä, että se tuntui hänestä imartelevalta. Hän oli jo pitkän aikaa ihaillut perämiehen vapaata merimiesolemusta, hänen hienoja lauseparsiaan ja sanankäänteitään ja hänen merenraikasta, kevyttä käytöstapaansa. Hän urahti jotakin kurkullaan, mutta siitä ei vielä selvinnyt, oliko kysymyksessä kielto vai myöntö.
"Miten merikivun laita?" tiedusteli perämies. "En ole koskaan tuntenut."
"Niin — tietysti se on aluksi koiran virkaa."
"Ei haittaa yhtään!"
"… saat totella ja pitää suuren nokkasi koreasti piilossa parin ensimmäisen matkan aikana — pistää sen tuppeen."
"Kyllä minä pidän varani."
"Sinä olet liian pitkä, se on sinulle onneksi. Ei kukaan halua tuollaista mastopuuta kajuuttapojakseen. — Kuulehan", kysyi hän äkkiä, "luuletko osaavasi keittää herneitä polttamatta niitä pohjaan — ja ryynivelliä ja kahvia? Jos saat pari viikkoa harjotellaksesi tuolla Bergenissä?"
Rejer murahteli jotakin vaatimatonta itsestään.
"Tietysti sinä osaat! Alertille tarvitaan uusi kokki, niin että sinä lähdetkin mukaan Välimeren matkalle ja etenet keittämällä, niin hyvin kuin osaat, ensimmäisen kerran. Kymmenen riksiäsi saat käyttää rikataksesi itseäsi hiukan uuteen uskoon. Sillä jos sinä saavut tuollaisessa pitkässä sarkanutussa, jonka selässä on luunapit, niin ne kiskovat sinut märssyraa'an alle koko sataman katseltavaksi."
Rejer oli istunut hetkisen tuijotellen hernevatiin ja ajatellen uutta, odottamatonta tointa, jonka hän ehkä tulisi saamaan.
Äkkiä hän siirsi katseensa perämieheen. "Samapa tuo, loiskuttelipa sitä herneitä tai vettä — merelle minä tahdon!"