V.
Hankauksia.
"Puskekaa ulos sieltä!… Reivaamaan… reivaamaan… reivaamaan!" kaikui äkkiä jalkaintöminän ja melun seasta Alertin kanssikojuun.
Rejer raotti varovasti silmiään… Ensimmäisinä päivinä Pohjanmerellä hän tunsi maatessaan suoranaista pelontuskaa tuon huudon varalta; hän tiesi olevansa pitkäuninen ja ryhtyi kaikkiin toimenpiteisiin maatakseen valvovin korvin. Kokkina hän näet oli vapaa tavallisista vahtivuoroista ja sai nukkua koko yön paitsi milloin oli reivattava tai muunlainen jokamiehen työ tuli kysymykseen.
"Reivi märssypurjeeseen!… Prammipurje kiinni!… Puskekaa ulos sieltä!" kuului ylhäältä, ja komentosanoja säesti rappusissa läkkikastrullin räminä.
Rejer nousi istualleen; hänen ensimmäinen epäluuloinen silmäyksensä kohdistui kenkiin, jotka joku oli edellisenä yönä naulannut lattiaan.
Ne, jotka kuuluivat päivävuoroon, istuivat jo arkkujen kannella pukien vaatteita yllensä — toiset hyökkäsivät täysissä tamineissa, öljykangasvaatteissa ja merisaappaissa rappuja ylös. Päivänvaloa tunkeutui kaitaisena juovana ruhvin läpi, sade ruoski kattoikkunaa ja alus kallisteli kovin.
"Ottakaa kokki mukaan prammiraa'alle — kiiruhtakaa!" huuteli puosmanni alas läpi ruhvin. Rejer sivalsi silmänräpäyksessä kengät jalkaansa.
Kannella oli työ täydessä vauhdissaan, ja huutotorvesta kaikui toinen komentosana toisensa jälkeen. Prassatut purjeet läiskivät sadekuurojen sattuessa raskain vihaisin iskuin vasten mastoja, ja köysistössä vikisi, ulvoi, vinkui ja kitisi.
"Prammijalus ja jiikitouvi selviksi!" Rejer lähti kohta kiipeämään. Vaikka hän olikin ollut jo ennen märssyn alla, ei hän sittenkään tuntenut lainkaan olevansa kotonaan taipuilevissa köysitikapuissa. Hitaasti ja varovasti siinä liikuttiin ylöspäin, puoliksi mahallaan, tarttumalla kiinni kynsin hampain ja liukumalla kuin hummeri. Nähdessään jungmannien ehtivän hänen ohitseen hän turhaan yritti pitkäin käsivarsiensa ja jalkainsa avulla sivuuttaa kaksi väylinginväliä kerralla. Puttinkivantin luona märssyn alla, missä tikapuut taipuivat taaksepäin, hän pysähtyi arvelemaan, mutta keksi samassa märssyyn johtavan koiranveräjän ja turvautui heti siihen. Saalinginsarveen ehdittyään hän taas pysähtyi hetkiseksi, aivan kuin olisi haeskellut uutta pelastavaa aukkoa, mutta jatkoi sitten matkaansa kilpikonnan tapaan tarttuen vanttiin kerran toisensa jälkeen, ensin jaloin, sitten käsin.
Hetkisen kuluttua hän seisoi perttinuoralla isoprammiraa'an alla tuulen soitellessa hänen purjekangashousujansa ja tummanharmaan, vihertävän veden keinutellessa, niin että siellä ylhäällä saattoi pää mennä ihan sekaisin. Hän oli aivan hämmennyksissään. Alhaalta kuului komentosanoja, mutta häntä pyörrytti vain yhä enemmän — toistuva "hei, hilaa!" kuului kuin ääni jostakin toisesta maailmasta, ja taklaus ulvoi ja vinkui kilvan sen kanssa.
"Mikä sinua vaivaa, kokki?" kysyi jungmanni, joka oli etäämpänä nokalla.
"Ei mikään", vastasi Rejer lyhyeen, ja samassa hän tuli jälleen silmänneeksi merta, jonka yläpuolella he vaappuivat.
Mutta että häntä jokin vaivasi, sen havaitsi nyt hänen toisella puolellaan oleva toveri, ruotsalainen; hän näet huusi minkä jaksoi:
"Ei tuuleen päin! Ei tuuleen päin, senkin pitkä roikale!… Ei luovata… ei luovata! Kuuletko… sillä tärvelet purjeen!"
Mutta Rejer, joka kerran toisensa jälkeen uhrasi merenhaltijoille, ei osottanut vähintäkään halua erottaa tuulen- ja tyynenpuolta toisistaan tai ylipäänsä käyttäytyä puolueellisesti kumpaakaan kohtaan. Oli vain yksi seikka tarpeellinen — hän tunsi sen — nimittäin pysytellä raakapuulla riippumassa ja pelastaa henkensä, kävi miten kävi.
Vasta hetkisen kuluttua pyörrytys oli ohi ja hän saattoi jälleen käydä työhön käsiksi.
"Kas tuossa!" sanoi ruotsalainen ojentaen hänelle pullean taskumatin.
"Sinähän olet kalpea kuin haamu."
Rejer otti kulauksen, ja hänestä tuntui, että se auttoi ihmeellisesti.
"Kunhan vain ei prammitanko katkeisi meidän täällä istuessa!" virkkoi taas ruotsalainen. Se taipui tosiaankin kuin viulun jousi.
"Se on oksaton", arveli Rejer ja tempoi nyt purjetta kasaan laajoin ottein.
"Oletpa koko karhu!" ihasteli göteporilainen. "Tuohan ei ole kätten, vaan käpälien työtä!"
Prammipurjeet olivat koossa, isopurje kiinni, viistopurje samoin ja märssypurje reivattuna.
Sitten oli Rejerin keitettävä kahvia päivävuoron miehille.
Hän sytytti tulen kapyysiin, huuhteli ison kuparikattilan ja asetti sen liedelle. Kaiken tuon hän suoritti jonkinlaisen katkeroituneen innon vallassa. Joitakin miehiä saapui nysiään sytyttelemään, toiset, jotka olivat vuorollaan, kulkivat kannella kärsimättömästi ja yhteen ääneen vaatien kahvia. Keksimättä parempaa hauskutusta huonon sään aikana he ottivat haukuskellakseen kokkia, joka kuitenkin käänsi heille selkänsä, kumarruksissaan lisäili hiiliä tuleen tai puhalteli vetoluukkuun.
Rejerissä kiehui ja kapinoi, ja ajatukset risteilivät hänen aivoissaan katkeamatta.
Oli tosiaankin onni, että hän pääsi alas eheänä — onni, oikein aimo onni! Hän hymyili happamen katkerasti: niin, olisivatpa vain kotona nähneet, miten Juhlin poikaa kuranssattiin — nähneet Hammernäsin perijän mahallaan raakapuulla ja — — hän oli ollut putoamaisillaan.
Hän tempasi kiukkuisesti porisevan kahvikattilan liedeltä ja asetti sen kallelleen selkiämään, mutta unohti käyttää patalappua ja näpsäytteli sen tähden rauhatonna palaneita sormiansa.
"No, kokki!" — pörröinen koirannahkalakki sukelsi taas sisään — "eikö kahvi ole vielä valmista?"
Rejer tempasi kannen auki, niin kuuma kuin se olikin, ja paiskasi selvikenahan kattilaan.
"Minun puolestani te saatte kernaasti juoda sen miten sakkaisena haluatte; tuossa on!"
* * * * *
Olipa Rejer tosiaankin joutunut kiidätettäväksi! Kanaalia pitkin oli laskettu hauskaa kelkkamäkeä, kunnes tultiin Espanjan merelle ja nyt oltiin Cap da Rocan kohdalla! Ei ollut aina kovinkaan hauskaa seista tukahduttavan kuumassa keittiössä hoitelemassa paistinpannua, jossa kärisi voi kajuuttaan menevää lihaa varten, ja samalla pitäen silmällä herneitä ja silavaa.
Toisinaan hän sentään kävi ulkona vilvottelemassa, ja olihan siellä tuulta aivan mielin määrin.
Millainen meri!
Kannattimineen ja käärittyine paidanhihoineen hän näytti pitkältä, nokiselta, hienkiiltävältä sepältä. Ja se arvostelu, joka tuli hänen keittiössä suorittamansa työn osaksi, ei ollut juuri armollinen. Milloin olivat herneet palaneet pohjaan, milloin löytyi ryyneistä matoja — ikäänkuin se olisi ollut hänen autettavissaan! Milloin olivat makeakeiton viskunat rikkirevityt, hävinneet, hän muka oli ne syönyt suuhunsa jokaikisen! Toisella kertaa, kun hän yritti asiaa korjata, ei liemi ollut kypsää — "vettä ja ryynejä, hevosen syötävää."
Alun pitäen hän oli päättänyt olla vastaamatta, ja tuossa päätöksessään hän pysyi järkähtämättä. Kokin velvollisuudet, mikäli niihin kuului keittiön kirkkaana ja puhtaana pitäminen, ruuan valmistaminen määräajaksi, sen astioihin ammentaminen ja jakelu, hän sekä tiesi että täytti; stewardi sai sitten kantaa sen laivan peräpuolelle.
Niin, stewardi! Tuo sirosteleva teikari, joka käydä kepsutteli varsin hienosti ja jota nimitettiin peruukkimestariksi — hänellä oli itsellään kähäräinen tukka ja jakaus otsassa — hän otti myöskin vapauden laskea leikkiä Rejerin kustannuksella.
Se sattui tuona päivänä, jolloin he olivat Cap da Rocan kohdalla…
Rejer ymmärsi erittäin hyvin, että hänet oli komennettu yläilmoihin keskellä aamupäivää jonkinlaiseksi yleiseksi huvitukseksi ja että laivaväki oli seisonut kannella nauttimassa hänen eleistään, jotka eivät tietenkään olleet täysin merimiesmäiset, aivan kuin hän olisi ollut temppuileva marakatti.
Näitä mietiskellessään hän oli lähtenyt keittiöstä vilvoittelemaan hiukan ennen aterianaikaa ja seisoi tuijotellen yli laivan laidan villaröijy avoinna.
Portugalin rannikon läheisyydessä oli tullut yhtäkkiä kauhistuttavan kuuma. Meri oli vihertävänsininen ja aallot huoneenkorkuisia; koko Atlantin hyökyessä laivankylkeen oli märssypurje reivattu.
Tullessaan ruoka-astioineen stewardi mittaili Rejeriä katseellaan pitkin pituutta ja silmäsi sitten tutkivasti taklausta.
"Täällä etelässä saat kohta nähdä marakatteja, jotka kiipeävät vielä hienommin kuin sinä!"
Rejer nosti nokkaansa ja palasi keittiöön; stewardi tuli heti hänen jäljessään pahimpain hyökyaaltojen alusta keinuttaessa hakemaan hernekeittoansa, mutta sai kuumaa lientä sormilleen ja ryntäsi huutaen takaisin kajuuttaan, kädessä tyhjä astia.
Siitäpä elämä nousi! Stewardi valitti ja vaikeroi, mutta perämies Lind vakuutti pontevasti, että hän oli poropeukalo ja että tapaus oli sattunut epähuomiossa. Kukaan ei voisi saada häntä uskomaan, että rehti maalaispoika rupeisi ketään tahallansa kalttaamaan.
Kulku suunnattiin Cadizin lahteen, jonka laiturissa otettiin vettä ja ostettiin viiniä, jota piti nautittaman Välimerellä.
Illan ensimmäisellä vahtivuorolla he olivat jälleen merellä, ja seuraavan päivän sarastaessa he purjehtivat vinhassa virrassa Gibraltarin salmeen. Siellä oli taaja purjemetsä, teluksista ja marokkolaisista shebekoista aina suuriin linjalaivoihin asti. Toiset pyrkivät ulos, toiset sisään, ja siinä oli todellinen lippujuhla, merkinantoja ja tervehdyksiä sotalaivojen kesken, jotka kulkivat toistensa ohi tervehtien kaikilla kielillä ja kaikkien kansakuntain värein.
"Siinä ne seulovat ulos ja sisään kuin pullon kaulassa", selitti puosmanni olkapäitään kohauttaen.
Mutta Rejer seisoi kuin toiseen maailmaan siirrettynä. Hän näki Espanjan lumitunturien huippujen hehkuvan punaisina korkeata sinistä taivasta vasten ja heittävän pitkiä teräviä varjoja välimailleen. Hänen sydämensä tuntui sulavan.
Miltä mahtoi Hammernäsissä nyt näyttää? Puut kai olivat juuri hiirenkorvalla. Hän oli vilaukselta näkevinään äitinsä eteisenovella…
"Ooh… hoo… oh!" haukotteli puosmanni niellen aamuilmaa.
Jokainen aamutuulen henkäys toi mukanaan melkein huumaavia valkoisten, kukkivain mandelipuiden tuoksuja, ja Välimeri lepäsi edessä purppuransinipunaisena.
"Sitten", sanoi puosmanni viitaten Gibraltariin, "saamme purjehtia pelkkää sinistä vettä, maa alihangan puolella, kunnes tulee näkyviin Barcelonan majakka."
Ja eräänä välkkyvänä aamupäivänä Alert tosiaankin liukui Barcelonan sataman suojaavan maakielekkeen sisäpuolelle kootuin purjein.
Mont Juichin korkea vuorikeila linnotuksineen, joka oli kuin huipulle rakennettu linnunpesä, kanuunariveineen ja ylinnä liehuvine Kastilian lippuineen kuvastui veteen ja yhtyi laivankölin alla väylän toiselta rannalta käsin kuvastuvaan majakkaan.
Suunnaton satama oli täynnä laivoja, ja joukko lokertteja ja felukkeja, mitkä latinaispurjein toivat kalaa, viinitynnöreitä, vihanneksia, appelsiineja, pähkinöitä, munia ja kanoja ahdettuina koreihin, joita oli korkeina röykkiöinä mastojen nojassa.
"Tulehan katsomaan espanjatarta!" sanoi stewardi keittiön ohi kulkiessaan.
Rejer katsahti nopeasti yli laivanlaidan. Pari latinaispurjeista venhettä ja joitakin meluavia ihmisiä oli iskeytynyt kiinni laivan kylkeen. Toisessa venheessä seisoi vanha auringonpaahtama, kurttuinen ja viiksiniekka eukko, jonka tukka on mustaa ja karkeata kuin hevosen jouhet ja jolla oli kynnet melkein kuin petolinnulla. Akka kirkui kähein äänin tarjoten innokkaasti kaupaksi jotain kaalintapaista vihannesta ja korissa verkon alla kaakottelevia kanoja.
Rumaa väkeä! tuumi Rejer. Mutta millaista vauhtia nuo venheet liikkuivatkaan niistetyin kolmikolkkaisin purjein, vaikka oli niin tyyni, että tuskin kävi henkäystäkään! Hän oli pitänyt niitä silmällä koko matkan Espanjan rannikkoa kuljettaessa.
Rejerin ollessa paviaanivahdissa illalla — tullitarkastus oli ohi, ja kapteeni oli mennyt maihin — tuli perämies hänen luoksensa:
"Kuulehan", sanoi hän, "olet kai kuullut puhuttavan espanjattarista. Niin, eivät ne kaikki ole sellaisia kuin tuo tarhapöllö, jonka näit felukissa tänään. Tahdon vain ystävällisesti kehottaa sinua olemaan varuillasi, kun tullaan aallonmurtajalle; siellä on yllin kyllin sellaisia, jotka haluavat kalastella meripoikia. Pysy alallasi ja tee työtä, mieluummin selkä maihin päin, se on varminta. Tahdon vain varottaa sinua, ymmärräthän!" Hän lähti.
He olivat ankkuroituneet ulommaksi satamaan, missä kalalasti purettiin Barcelonettan kuljetusvenheisiin, ja laivankyljessä oli työ käynnissä kaiken päivää. Iltaisin miehistö sai vapaasti mennä maihin, kaksi aina kerrallaan, ja että maissa oli nähtävyyksiä, ilmeni kyllä palaavien kertomuksista.
Siltä vain näytti, ettei Rejerin maihinmenovuoroa tullut koskaan. Niinä harvoina kertoina, jolloin hän pyrki, oli vastassa kielto. Kokki sai luvan pysyä laivassa, sanottiin.
"Etteivät pidä minua edes stewardin veroisena!" purki hän itsekseen katkeruuttansa eräänä iltana, kun ruuhi lähti laivalta, satamassa ylt'ympäri syttyivät lyhdyt ja maissa loimusivat moniväriset tulet. Hän pysähtyi yhä useammin tuijottelemaan laivan vanavedessä pimeässä välkehtivää noidantulijuovaa, seisahtui ahtimen luo ja antoi katseensa liukua valoa pitkin aallonmurtajaan asti.
"Olisi sitä luullut kapteenilla sentään olevan sen verran silmiä päässään, että olisi erottanut minut tavallisesta hylkyväestöstä, ettei pitäisi minua jonakin noin vain maasta nousseena kyssäkaalina! Hän tietää varsin hyvin, kenen poika minä olen. Mutta ei voi kukaan sanoa, että minua täällä kursaillaan, huudellaan vain iltaisin hakemaan toisia laivalle. Hävytöntä!" Hän iski köydenpään vihaisesti laivanlaitaan. "Käyttää niin halpamaisesti hyväkseen sitä, että minä olen sattumalta antautunut hänen käskettäväkseen! No niin, ei se mitään haittaa", lisäsi hän tyynemmin, "saavat olla ihan varmoja, etten minä ole sen kohteliaampi. Rejer Juhl ei päästä käsistään köydenpäätä, jota kerran on alkanut kiskoa luokseen. Ee—i… sitä hän… ei… tee!"
Eräänä iltapäivänä tuli sentään vihdoinkin hänen vuoronsa — vapautta keskiyöhön asti kirvesmiehen ja stewardin keralla. Viimemainittu, joka oli koristautunut kaulahuivein ja pukeutumalla vanhaan, entisen mannervirkansa aikaiseen vahtimestarintakkiin, käydä vaapotti kuin varis lyhyillä jaloillaan nuoraportaiden luo.
Aallonmurtajan markkinoista he olivat saaneet kyllikseen laskiessaan sinne ruuhellaan päiväiseen aikaan. He olivat perin kyllästyneet papukaijahäkkejänsä vartioitseviin vanhoihin ämmiin, jotka istualtaan kirkuivat ja myivät hapanta viiniä, appelsiineja ja kaikennäköistä rihkamaa. Niinpä miehet riensivätkin heidän ohitsensa edemmäksi. Stewardi, jolla oli kokemusta, luotsasi heidät erääseen puolipimeään, satamakadun varrella sijaitsevaan onkaloon, jossa he saivat syödäkseen eltaantuneessa öljyssä uivia sieniä ja muutamia palaneita, mustia lihankappaleita, jotka olivat kovia kuin puu. Juotuaan pullon viiniä silti saamatta eltaantuneen makua suustaan pois ja maksettuaan laskunsa he lähtivät ulos kaduille kiertelemään ja katselemaan.
Stewardi selitti, että kaikkien alaslaskettujen verhojen ja uudinten takana istui espanjattaria, jotka tulivat ulkoilmaan vasta auringon mentyä mailleen.
Vaellettuaan pitkät matkat talojen katveessa ja virkistettyään itseänsä helteessä ostamalla jäätelöä ja anisviinaa, saapuivat he vihdoin suuren, valaistun talon jykeville porteille.
Se oli la Ramblan suuri teatteri. Siinä vilisi ihmisiä ja vaunuja, ja kohta hekin joutuivat keskelle virtaa.
Kirvesmiestä alkoi arveluttaa. Stewardi yllytti innokkaasti lähtemään Barcelonettaan; hän oli ollut siellä jo kaksinkertaa, ja siellä oli huvia jos kuinka paljon, sekä nuoralla tanssijoita että näytelmiä.
Mutta Rejeriä ei nyt enää saatu minnekään. Koko tässä koreassa ympäristössä oli jotakin rintaa ahdistelevaa. Laivalla oltaessa kävi kyllä laatuun hoitaa kokin ja koiran virkaa — hän oli kerta kaikkiaan päättänyt tehdä tehtävänsä — mutta täällä maissa? Hän, tuo nainen, joka seisoi siinä niin ylväänä, pitsimantilja hiusten ja hartiain yli heitettynä, hän kyllä huomasi Rejerin olevan hyvää sukua. Jos hän olisi tiennyt, että Rejer vietti päivänsä nokisena kokkina, ei hän varmaankaan olisi suonut noita silmäniskuja…
Rejeriä alkoi oma seura yht'äkkiä hävettää, ja hän koetti esiintyä ikäänkuin ei olisi kuulunutkaan heidän joukkoonsa. Kun kirvesmies häveliäästi epäröiden arveli, että täällä kenties oli liian hienoa heidänlaisilleen, työnsi hän leukansa uhmaavasti eteenpäin ja virkkoi:
"Liian hienoa?… Minunlaiselleni?" Ja kuuntelematta toisten selityksiä hän tunkeutui sinne, missä näki lippuja ostettavan. Hän aikoi sisään — he saivat tehdä tahtonsa: joko erota tai tulla mukaan.
Pääsyliput he saivat, ja sitten he antautuivat, alituisesti niitä näyttäen, ihmisvirran vietäviksi, kunnes tulivat ylimmille paikoille ihan katonrajaan.
"Lastiruuma" alhaalla oli aivan täynnä väkeä. Se seikka, ettei oltu rakennettu parruista ja lankuista välikattoa, riippui kirvesmiehen mielestä siitä, että nuorallatanssijoilla piti olla vapaa liikkumisala. Huu! Ihan alkoi pyörryttää, kun katsoi alas "pataan".
"Ssh!" virkkoi Rejer — hän ei pitänyt kirvesmiehen käyttämästä sanonnasta — ja kumartui suojusreunan yli katsellakseen omin neuvoin.
Musiikki alkoi soida niin äkkiä, että he hätkähtivät, ja sitten jiikattiin isopurje ylös.
Siellä seisoi ritari miekka kupeella ja käsi sydämellä. Hän alotti kamalan korkean ja pitkän lirutuksen, ja sitten tuli hajalla hiuksin eräs valkopukuinen donna, joka väänteli käsiään, painui polvilleen ja nousi jälleen seisomaan.
He lauloivat toinen toisensa perästä, ja tuntui siltä, kuin eivät he koskaan saisi asiaa valmiiksi.
Timperi haukotteli yhä armottomammin, niin että ihmiset kääntyivät vihaisina häntä tuijottamaan.
Yht'äkkiä virtasi ja kuppelehti sisään donnia, jotka hyppivät ja pyörivät kuin hyrrät; niitä tulvi kuin pussista.
Timperi istui kotvan kovin mietteissään, mutta äkkiä hän pudisti päätään, nousi päättävästi ja selitti aikovansa mennä. Naineen miehen ei hänestä sopinut katsella vaimoväkeä, joka tanssi paljain säärin ja melkein jiikatuin aluspurjein. Stewardi oli luvannut luotsata hänet jonnekin, missä sai konjakkia ja katajanmarjaviinaa — ja nyt hän lähti!
Hiukan vastaanhangotellen seurasi stewardi häntä.
Rejerkin tunsi kummallista tunnetta katsellessaan outoa näkyä; mutta kun kaikki hihkuivat ja paukuttivat käsiään, ymmärsi hän, että se kai oli jotenkin niin kuin olla pitääkin, vaikka tympäisevältähän se näytti.
Jossain määrin keventyneenä, kun oli päässyt eroon seuralaisistaan, istui hän vapaammin tarkastellen näyttämöä ja ympärillään olevaa yleisöä. Kaikki oli yhtä uutta, kaikki itse asiassa sulautui yhdeksi hänen havainnossaan.
Niin, nyt hän oli syöksynyt suoraan maailmaan, yksinäisenä ja kenenkään tuntematta keskelle muurahaiskekoa. Kun hän ennen oli kuvitellut, minkä näköistä oli kaukana maailmalla, oli hän aina ajatellut Bataviaa, purjehtinut sinne kuten hänen kantaisänsä "Kenraalikuvernööri Swardecroonilla", vanhalla aluksella, joka korkeine peräkajuuttoineen ja paisuvine purjeineen riippui kotituvan seinällä. Millaisena maailma lienee kuvastunut tuon esi-isän silmiin? Hän oli ollut sitkeä ja pyrkinyt eteenpäin kuin mies! Ja samoin taisi tehdä yksi ja toinen Juhl hänen jälkeensäkin. Mutta Rejeriä köyhempi hän tuskin saattoi olla — taskusta ei olisi löytynyt kahta taaleria.
No niin, minä olen joka tapauksessa kokki ja saan koettaa pistää kauhani johonkin — ei ole niin kovin suurta väliä, vaikka joku polttaisi nokkansa.
Antaessaan puoliksi ajatuksiinsa vaipuneena katseen harhailla ylös ja alas hän oli yht'äkkiä tuntevinaan mustakiharaisen pään lähinnä alemmalta riviltä.
Perämies! — Aivan varmaan se oli perämies Lind!
Koko teatteri muuttui kohta hänen silmissään; nyt siellä oli joku hänenkin tuttavansa.
Esirippu avautui, mutta koko näytännön ajan oli hänen tuijotettava perämieheen. Silkkinenäliina pisti näkyviin hänen hienon nuttunsa rintataskusta, ja lakki oli polvella. Äkkiä hän kumartui edessään istuvan naisihmisen puoleen. Nainen oli kalpea, ja hänen mustassa tukassaan näkyi olevan neilikka. Perämies sanoi jotain, jolle nainen nauroi, alkaen sitten leyhytellä viuhkaansa. Sitten kuori perämies appelsiinin ja tarjosi sen hänelle erinomaisen kohteliaasti ja lakkaamatta jutellen. Ei kumpikaan välittänyt erikoisemmin siitä, mitä näyttämöllä tapahtui.
Perämies ja korea naishenkilö askarruttivat Rejerin tarkkaavaisuutta, kunnes kappale oli lopussa. Ihmeekseen hän havaitsi heidän lähtevän pois yksissä ja näki heidät vielä vilahdukselta ihmisjoukossa sisäänkäytävän ulkopuolella.
Jonkun ajan kuluttua hän käveli lyhdynvalossa alhaalla aallonmurtajalla odotellen toisia, ennenkuin huutelisi Alertiin.
Oli hiukan yksinäistä alhaalla satamassa. Väitettiin, ettei täällä ollut puutetta roskaväestä, jolla muun hyvän lisäksi oli pitkät katalonialaiset puukkonsa. Mutta — hän tunnusteli usein puseron alla kantamaansa tuppea — olipa hänelläkin Aa-vuonolainen tuppipuukko, joka oli aikanaan kuulunut hänen isälleen.
Tuntui keventävältä, kun perämies Lind saapui; hän oli ylevän tunnelman vallassa ja hyräeli.
"Hyvää iltaa, Rejer!"
Miten reipas ja merimiesmäinen hän olikaan! Tarvitsi vain nähdä, kuinka hän nosti käden suulleen huudellen moneen toviin, kunnes kaukainen ääni kuului hänelle vastaavan. Rejer tunsi ihan lämpenevänsä perämiestä kohtaan.
"Kuulkaahan, perämies!" tiedusteli hän äkkiä. "Mikä espanjalainen naishenkilö se oli, jonka kanssa perämies teatterissa istui?"
Perämies näytti hiukan ällistyneeltä.
"Vai niin? Olitko siellä?… Hän, no! Niin, hän oli… jonkinlainen sukulainen…"
"Täällä Barcelonassa?"
"Niin, hän on tullut tänne… sattumalta… oikeastaan hän on jonkinlainen serkku… kaukaisia sukulaisia…"
"Ymmärtääkö hän norjaa?"
"Hm… hiukan… hieman sinne päin. Mutta älähän viitsi jutella, että näit meidät yhdessä — ei kenellekään laivassa — ymmärrätkö!" Hän vihelsi hiljaa.
"Näitkö sitä hoikkavartista, jolla oli silmät ja joka tanssi cachuchaa? Sellaista et ole nähnyt Norjassa! Kastanjettejansa, niitä ne lyövät ja näpähyttelevät niin tulisen hehkuvasti, että räiske käy heidän ympärillään ja katsojan sielu menee ihan pyörälle. Ne ovat puuta, näetkös, sileätä kivikovaa puuta. Mutta tuollainen mustasilmä saa niihin elämää, niin että ne helisevät… helisevät… helisevät, poikani!" Hän vihelsi sävelen. "Hm! Sinulta on vielä paljon näkemättä, Rejer! Ja se on hyvä, ettet sinä tiedä mitään. Minä tahtoisin mielelläni suojella sinua, mutta hiukan ymmärrystä minun on sinuun istutettava, muuten et osaa olla varuillasi."
Hän käveli hiljaa hyräillen edestakaisin laiturilla. "Mutta kuulehan nyt, poikaseni! Minä kyllä tiedän, että sinulla on koko joukko älyä yliskammariisi säilytettynä. Et kai anna kenenkään edes aavistaa, että tunsit minut ennen laivaan tuloasi. Siitä saisit ilman muuta kaikkien vanhempien miesten vihan osaksesi. Ota mieluummin vastaan kaikki ropsahdukset, ne kyllä lopulta taukoavat, ja minä teen parhaani, milloin voin. Nyt minä luulen saavani aikaan sen, että stewardi ottaa suorittaakseen puolet sinun keittiötyöstäsi."
"Hei, pojat siellä! Hiukan parempi vauhti!" huuteli hän kirvesmiehelle ja stewardille, jotka äänekkäästi jutellen astelivat kaupungilta päin ruuhen laskiessa laituriin.
Lyhtyjen häilähtelevässä valossa heittivät alukset synkkiä varjoja satamaan, ja Mont Juichin linnotus näytti synkältä öiseltä jättiläishahmolta heidän soutaessaan laivalle.
Suuret, loistavat tähdet vilkkuivat lukemattomien raakapuiden ja mastojen lomitse, ja Rejer istui muistellen cachuchan tanssijatarta, jota hän ei ollut lainkaan tajunnut. Nyt hän näki hänet jälleen ajatuksissaan, näki jokaisen liikkeen ja kuuli kastanjetit. Miten hauskaa hän olikaan pitänyt maissa!
"Hyvin soudettu!" kajahdutti perämies heidän laskiessaan laivankupeeseen.
* * * * *
He olivat laiturissa ottamassa lastia, ympärillään aamuisin kauppavenheitten vilisevät joukot.
Siinä oli elämää, huutoa ja meteliä, niin ettei kuullut omaa ääntänsä, ja tarvitsi vain pistää päänsä laivanlaidan yli päästäkseen rahoistansa. Kukin venhe laski aina suunnilleen samaan kohtaan. Rejer alkoi jo ne tuntea.
Kun hän seisoi aamusumussa laivanlaitaan nojaten ja havaitsi jälleen vanhan tarhapöllön, joka istui kaulaa myöten vihannestensa keskessä kirkumassa, näkyi venheen peräpuolella, aurinkoteltan alla tänään toisenlainen ryhmä.
Nuori tyttö, jolla oli jaloissaan valkoiset sukat ja keveät kengät, istui käärityin hihoin ja lumivalkea pyyhinliina polvillaan pesemässä ja kampaamassa pikku veikkoaan, — heidän kaiketi piti maihin. Se oli alinomaista painiskelua pojan tehdessä vastarintaa; tyttö ilmeisesti ihaili pientä mustakutrista, itsepintaista veliprinssiänsä. Yht'äkkiä poika kiskaisi itsensä irralleen.
Tyttö juoksi jälkeen ja tavotti hänet lähellä tervasankoa, johon poika oli itsensä tahrimaisillaan. Vanha tarhapöllö torui kaalinsa keskeltä.
Ikäänkuin kutsuakseen jonkun todistajakseen ja saadakseen oikeutta tyttö katseli ympärilleen. Hänen ja Rejerin katseet yhtyivät. Tyttö punastui lievästi, nauroi ja vastasi eukolle samalla vetäen pojan mukanaan takaisin.
Mutta — millainen hymy! Millaiset silmät! Rejer katseli häntä, hiipi varkain häntä katselemaan, oli kääntävinään selkänsä istuessaan hajasäärin lautakäytävällä ja kiertäen köydenpäätä rautapultin ympärille. Hän laskeutui pitkin rappusia laidan ulkopuolelle ja jälleen takaisin, ikäänkuin hänellä olisi ollut laivatöitä tai jotain silmälläpidettävää, kaikki vain sen vuoksi, ettei kadottaisi hänestä vilahdustakaan aina siihen asti, kun tyttö veljineen vihdoinkin seisoi laiturilla. He aikoivat varmaankin kirkkoon tai vieraisiin, niin hienoja he olivat; hänen liinavaatteensa olivat lumivalkoiset, jalat niin hienot.
Rejer oli aina luullut, ettei missään ole niin hempeitä pyhäpukuja kuin kotona Aa-vuonolla; mutta mitä olivat sikäläiset huivit ja paksut päähineet verrattuina tuollaiseen hattuun, joka sopi niin terhakasti päähän? Entä sitten se paksu sarkatamppi, jota kotoiset tyttäret kantoivat vyötäisillään, kun näki espanjattaren hameen valautuvan pitkin hänen lanteitaan? Ja kun hän nyökkäsi jäähyväisiä eukolle, ei Rejer ollut aivan varma siitä, eivätkö nuo tummat, Espanjan pähkinän kokoiset silmät hetkiseksi siirtäneet katsettaan häneen veitikkamaisesti hymyten, ikäänkuin hän sittenkin olisi Rejerin havainnut.
Rejer kulki kuin humalassa koko päivän ja oli varuillaan, mutta kumpikaan menijöistä ei tullut takaisin, ja felukki purjehti tiehensä ilman heitä.
Seuraavana aamuna se taas saapui, ja hän osti mustanpuhuvalta eukolta toisen pähkinäannoksen toisensa jälkeen, ennenkuin laiva irrotettiin laiturista.
He olivat juuri nostaneet ankkurin ulkona satamassa iltapäivällä, ja Rejer oli tehnyt työtä hikeen asti vetämällä ketjua kelalta — he olivat lähdössä Civita Vecchiaan lastina vuotia ja silkkitavaroita — kun felukki vielä kerran sukelsi näkyviin heidän viereltään. Sisarukset seisoivat yhdessä korien ääressä eukon kanssa; luultavasti he olivat tilinteolla.
Tuuli kuljetti felukkia poispäin Alertin yhä levätessä paikallaan ankkuri keulalaidan ulkopuolella, ja Rejer riensi kokkaan unohtaen kaikki, kunhan pääsi näkemään. Vihdoin hän oli keulakannella. Eukko oli luultavasti kertonut hänen monista pähkinänostoistaan, sillä nuori tyttö nauroi ääneen ja iloisesti Rejerille ensin nyökäyttäen päätään, ja sitten hän kääntyi ympäri heiluttaen ketjua, joka hänellä oli kädessään, kuten sopi tehdä jollekin, jota ei odota enää milloinkaan näkevänsä tässä elämässä.
Mutta… millaiset välkkyvänvalkeat hampaat ja millaiset tähtisilmät!
Ja Juanitan nimellä eukko oli häntä maininnut.
Piti ottaa sisään köysi, joka oli ollut ulkona, jotta päästäisiin kunnialla eroon naapurista, suuresta Länsi-Intian kulkijasta, joka oli tuonut sokeria Venezuelasta, ja Rejer ryntäsi sokeasti käsiksi.
"Kas vain! Senkin husaari! Aiotko mennä täyskokeneiden miesten edelle?
Ehkä puosmanninkin edelle?" kuului tuima ja ivallinen huomautus.
"Laputa tiehesi! Takakannelle, kuuletko!"
Rejer loi "täyskokeneeseen" silmäyksen, joka… no niin, ja laittautui peräpuolelle köyden päähän, missä hän seisoi kiskomassa viimeisenä miehenä. Mutta hänen sydämensä sisin kiehuva arvotus oli, että tulipa kysymykseen puosmanni, timperi, kokenut laivamies tai puolimatruusi tai vihdoin stewardi tai laivakoira, niin — kunpahan vain olisivat aavistaneet, kuinka kaukana Rejer Jansen Juhlin arvon alapuolella koko heidän virkajärjestelmänsä oli! Solvauksia heiltä! Se kuului auttamattomasti siihen mustaamiseen, jonka hän oli päättänyt kestää.
"Valmiit kääntämään!" kuului hetkisen kuluttua, kun he olivat päässeet ulos sataman suulta.
Stewardi kiiti, somasti sipsuttaen, neilikka vieläkin napinlävessä, suuren jaluksen ääreen, ja Rejer edemmäksi, alakeulapurjeen alukseen, viskaten rautanapon kädestään keittiöön.
"Käännös!" kajahti komennus jälleen.
Rejer antoi jaluksen luistaa, lähti sitten ylähangan puolelle ja kiskoi sisään höltyneen jaluksen, sitä mukaa kuin eturaakapuut kääntyivät. Keulapurjeen täyttyessä hän ponnisti vastaan ja piteli kuin leijona, kunnes sai apulaisia vetämään.
Hän oli riittävästi harjaantunut kokin velvollisuuteen pitää huolta alakeulapurjeen jaluksesta, ja hän irtautui kokin hahmosta puuttuakseen matruusintyöhön aina sellaisella kiivaudella, ettei se voinut olla herättämättä toisissa hilpeyttä.
"Kas kokkia, miten hän ponnistaa pidellessään vastaan! On siinä vääräsäärtä!… Sitoo köydenpään kuin suitset! Hei, hei! Talliin takaisin!" Ja hänen jälkeensä kuului kielen maiskutusta kuten hevoselle. Illalla hän sentään meni vahtiin ajatellen kaikkea muuta kuin päivän katkeruuksia. Aurinko laski Espanjan vuorten taa, meri kohoili sulan raudan tai tumman viinin värisenä, ja siellä täällä nousi boniitti vedenpintaan.
Juanitan nimellä oli eukko häntä maininnut. — Juanita! Ihastuttavan kaunis hän oli ollut eilen luodessaan silmäyksensä Rejeriin. Ja nyt tänään, kun hän heilutti ketjua kädessään, nousi puolittain seisomaan, kohotti käsivartensa ja hymyili! Kaikkien maailman naisten pitäisi olla mustasilmäisiä, siitä tulisi toista kuin koko tuo Pohjolan sinisilmäinen maitohera!
Niin, Juanita hymyili, mutta hän ei hymyillyt. Ah, jospa hän ei olisi koskaan häntä nähnyt! Mitä hän naisväestä välitti! Mutta hän, Juanita… Juanita oli hänen nimensä! Hänet täytyi, täytyi nähdä jälleen! Rejer ajatteli järjestää asiat niin, että tulisi jälleen matka Espanjaan…
Hän käveli edestakaisin tuntien sekavaa tunnetta sen vuoksi, että tytön kuva alinomaa oli hänen mielessään ja että hän oli niin perin onneton. Toisinaan hän pysähtyi laidan ääreen tuijottelemaan.
Göteporilainen istui etukannen pollarilla ja lauleli:
"Ma ruusua lemmin, oli toukokuu…"
Rejer seisoi kuunnellen ja ajatteli omaa ruusuansa.