VI.
Liivaripuomilla mietiskelemässä.
Lähtiessään merille oli Rejer Jansen Juhl tuntenut itsessään piilevän kokonaisen ruutikellarin tahtoa, jonka piti purkautua teoiksi ja taisteluksi maailmaa vastaan, kunhan hän vain saisi siihen tilaisuutta ja mahdollisuutta. Sen vuoksi hän oli sietänyt meritaudin, paistunut hiessä ja auringonpaisteessa, sallinut itseään "kuranssattavan" ja pysytellyt Alertissa sitkeästi kuin pajuinen vitsa koko ajan niinä kahtena vuotena, jotka oli purjehdittu Välimerellä ja Mustallamerellä.
Mutta mitä hän oli siitä hyötynyt? Ei, satamapaikkoja ei olisi saanut olla lainkaan olemassa tai sitten ainoastaan sellaisia kuin Taganrogissa, jossa he laskivat laituriin kolmekymmentä virstaa kaupungista ja ottivat rukiita lastikseen edes käväisemättäkään siellä!… Mutta kaikki nuo Välimeren rannalla sijaitsevat satamat valkoisiksi kalkittuine taloineen ja kivilaitureineen, jotka olivat hiuskarvalleen toistensa kaltaisia, olipa niiden nimenä sitten Triest, Cattaro, Palermo tai Malaga, ne saattoivat mahdollisesti olla erittäin edullisia sekä kapteeneille että laivanvarustajille, mutta sellaiselle kuin hän, joka tahtoi hiukan tutustua maailmaan, oli jokainen tuollainen satamapaikka ikäänkuin seula, johon palkka hupeni.
Jos joku sanoi, että Rejer unohti, kuka hän oli ja antautui juopotteluun ja muuhun humuun, niin hän valehteli. Mutta sattui aina tapauksia melkein jokaisessa satamassa, paitsi kaukana Taganrogissa, jossa he, kuten sanottu, olivat laskeneet laituriin kaupungin ulkopuolelle ja… Niin, miten sitkeän limainen ja pahanhajuinen ja matalapohjainen Asovanmeri olikin merenkulkijalle, sen rannalla sijaitsi sittenkin ainoa satama, josta hän muisti päässeensä oikein kunnolla eroamaan. Sillä kertaa hän kokosi seitsemän kuukauden palkan, ajatteli jo korkoja ja rahain sijoittamista säästöpankkiin kotona.
Ei kannata myöskään salata, ettei hänen mieltään enää yksinomaan askarruttanut espanjatar, jonka hän oli nähnyt barcelonalaisessa felukissa. Päinvastoin on avoimesti tunnustettava, että Rejerissä, huolimatta kaikesta luonteenlujuudesta, sittenkin oli eräitä, luultavasti hänen suvussaan perinnäisiä ja viljeltyjä tunteenomaisia puolia, jotka vaikuttivat, että häntä jokseenkin varmasti jokaisessa satamassa väijyi rakastuminen aivan kuin tuhkarokko, vieläpä sellainen, ettei lääkäri olisi voinut sitä nimittää lievänluontoiseksi. Ne syntyivät kuten Barcelonassakin mitä odottamattomimmista ja satunnaisimmista aiheista, joko heti heidän saavuttuaan tai vähää ennen heidän lähtöään, ikkunaparvekkeelle suuntautuneista katseista tai hänen tehdessään kauppaa jossakin jäätelökojussa, yhtä tuimasti ja yhtä helposti. Odessassa hän näki juuri viimeisenä iltana pitkän, kuudankalpean Mariankan kiitävän hevosen selässä sirkuksessa; ja taas viimeksi Malagassa, missä heidän liivaripuominsa niin sanoakseni kopisteli erään viinituvan ovea, oli myös eräs pienoinen kiharapää, joka heti ensi päivästä sai hänet kuumeeseen ja pakotti hänet puolen päivää kävelemään ja — hän ymmärsi itse, miten kirotun tyhmää se oli — suunnittelemaan kosintaa ja mahdollista espanjalaiseksi rupeamista. Eipä mitään, sillä kertaa puuttui perämies ajoissa asiaan! Mutta joka kerta vaivasi häntä suunnaton painostus ja mielenmasennus ainakin kuukauden; tuntui, kuin ei enää kannattaisi elää, ei olisi enää mitään, jonka vuoksi maksoi vaivaa tehdä työtä, harmaan harmaata… mustan mustaa; hän jaksoi tuskin avata suutaan vastatakseen ihmisille. Kunhan ei naisväellä edes olisi ollut silmiä… ei ainakaan niin mustia kuin täällä Välimeren rannoilla! Kaukana Taganrogissa, siellä… niin, siellä hän oli pyydystänyt sammen; helpotti aina, kun ajatukset siirtyivät sinnepäin…
Mustat silmät — siniset eivät ensinkään — olivat aina omituisella voimalla panneet hänen päänsä pyörälle; sen hän kyllä tajusi seisoessaan liivaripuomin perttinuoralla.
Ainoa asia, jota hän oikeastaan saattoi muistella jokseenkin tyytyväisin mielin, oli se sitkeys eli se perinnäinen Juhlien itsepintaisuus, jonka varassa hän oli päättänyt opetella kaikenlaiset laivatyöt. Häntä voitiin joka tapauksessa pitää kunnon matruusina ja kokeneen meripojan veroisena.
Hän ei enää ollutkaan se mies, joka Bergenissä oli tullut laivaan punakukkaisine, valtavine, raudoitettuine talonpoikaisarkkuineen. Se puolimatruusi, joka istui hajareisin puomilla mietiskelemässä, oli kyllä pitkä ja laihanlainen, mutta ulkonäössä oli jotain tavattoman urheata, joku ehkä sanoisi, suureen nenään vedoten, hellittämätöntä.
Tänään, liivaripuomilla istuessaan, hän hautoi ajatuksissaan viimeistä kotoa tullutta kirjettä… Monesta tuntui, kirjoitti äiti, että seutu oli nyt autio, kun Hammernäsissä ei enää asunut yhtään Juhlia.