VII.
Sinihai.
Alert oli purjehtinut lähes kaksi vuotta Välimerellä, kun kapteeni käytti hyväkseen edullista Vera Cruziin rahtausta ja alkoi liikkua Amerikan linjoilla. Hondurasissa ja Rio del Nortessa he viettivät kokonaisia viikkoja lastaten laivaan mahonkia ja sinipuuta sambojen, mestitsien ja intiaanien keralla paahtavassa kuumuudessa ja moskiittojen kiusaamina.
Rejer oli täysin kyllästynyt katselemaan sekä värillisiä että meksikolaisia härkä- ja hevosmiehiä raakoine, älyttömine, melkein kiehuvan kuumine kasvoineen, eikä jaksanut enää syödä pippuria ja papuja. Hän tunsi suurta tyydytystä, kun Alert vihdoinkin suuntautui pohjoiseen päin yli vaalean, savisen Bahamamatalikon, määräpaikkana Montreal.
Sinne tullessaan hänellä oli tilissä saatavana viiden kuukauden palkka. Alertin kontrahtiaika oli loppunut, ja hän oli vaatinut kahdeksan päivää miettiäkseen, tekisikö uuden sopimuksen. Siihen saakka arkku saisi jäädä laivaan.
Maissa hän aikoi vapaana miehenä vakaasti harkita, oliko hänen valittava amerikkalainen vai norjalainen alus. Hän oli lähtenyt merille luodakseen itselleen tulevaisuuden eikä vain köydenpäitä kiskoakseen.
Päästyään taasen maaperälle tunsi hän melkein hillitöntä vapauden tunnetta, tunsi olevansa oma herransa ja riippumaton mies. Aivan kuin olisi päässyt häkistä, jonne hänet oli suljettu istumaan kahdeksi vuodeksi.
Hän katseli ympärillään olevia nimikilpiä ja ilmotuksia. Hän voi mennä sisään jokaisesta ovesta, joka eteen sattui, voi vapaasti istuutua mihin ravintolaan tai tarjoilupaikkaan hyvänsä. Ei tarvinnut nostaa hattua kenellekään, ei ollut ajan puute esteenä! Hän sai matkustaa sisämaahan, jos tahtoi, asettua asumaan, minne hyväksi näki.
Siinä hän käveli liukkaana kuin viheriällä suovalla voideltu köysi ja kyllin viekkaana tullakseen toimeen kenen kanssa hyvänsä. Järkkymättömän kylmäverisenä hän oli väistänyt toisen häntä ahdistelevan "runnarin" toisensa jälkeen ja samoin kaikenlaiset ravintolain värvääjät. Puosmanni oli hänelle kertonut riittävästi maissa harjotetuista petoksista ja veijauksista.
Mr Pumpin "Boardinghouse" oli kuitenkin katua kulkevalle erittäin viekotteleva, siinä kun oli aluksen tapaan mastot ja muut; oven vieressä laveteilla oli kaksi messinkitykkiä, siniseen nimikilpeen ja valkoiseen seinään oli maalattu kaikenlaisten kansakuntain liput.
Hänellä oli epäilyksensä — jospa hän olisikin niitä seurannut — mutta epävarmoissa tapauksissa ratkaisee sattuma, ja kun hän keksi pienen Norjan lipun, niin tunteet saivat hänet valtoihinsa.
Tarjoilupöydän takana asui vaaleanverinen, hiljainen olento — Lizzy oli hänen nimensä — ihmeen kalpea, vaaleatukkainen, silmät hiukan väsähtäneet, maidonsiniset, ilman kulmakarvoja, mikä seikka loi ankaran säännöllisiin kasvoihin omituisen haalean leiman — mutta kädet ja hampaat hänellä oli kauniit, ja hymy, kun hän halusi…
Hän istui pöydän takana pitämässä kirjaa ja kirjottamassa laskuja niin totisena ja pätevänä kuin mikäkin puukhollari. Hän ei katsonut tulijaan, ennenkuin tämä tuli luo jotakin pyytämään, ja silloinkin vain vilahdukselta.
Seuraavana iltapäivänä, antaessaan rahasta takaisin, hän sentään kumartui yli tarjoilupöydän ja kuiskasi Rejerille:
"Minä näen, että Te olette parempaa väkeä. Hankkikaa itsellenne silkkihattu ja pysytelkää mieluummin sisähuoneissa; siellä käy enimmäkseen laivapäällystöä." Hän kääntyi äkkiä pois ikäänkuin tuntien, että hänen toimensa voitaisiin havaita.
Hetkisen kuluttua hän itse toi Rejerin pöytään tarjottimen, jossa oli kakkuja ja pullo portteria. "Älkää hankkiko täältä vaatteita, Teitä vain puijataan, ainoastaan Simpson & Co:lta seuraavalta kadulta voitte ostaa, mutta älkää maksako, käskekää lähettää lasku minulle…"
Hän katosi taas, mutta Rejer ei unohtanut ravintolasta lähtiessään häntä tervehtiä, mikä merkitsi samaa kuin lämpimästi lausuttu: "Kiitos, neiti!"
Simpson & Co:lta hän hankki, mitä tarvitsi.
Kysyessään seuraavana päivänä miss Lizzyltä laskua, hän sai vastaukseksi, että se oli ollut hyvin kohtuullinen, niin että hän oli sen maksanut ja merkinnyt hänen tiliinsä, mutta että neidillä oli niin kiire, ettei ehtinyt sitä heti kirjottamaan, "ellei hän nimenomaan sitä vaatinut", lisäsi hän hymyillen.
Ei, sitä Rejer ei vaatinut! Hän piti neitiä harvinaisen hienona ja miellyttävänä. Sitten hän meni neidin luo, kiitti häntä ja valitti, ettei voinut tehdä mitään vastapalvelusta.
"Älkää niin sanoko", virkkoi neiti hymyten hiljaista hymyänsä, "sisareni ja minä menisimme kovin mielellämme teatteriin katsomaan 'Merirosvo Jenkinsiä' ja 'Louisianan mustaa kättä', mutta meillä ei ole ketään seuralaista. Mutta jos saisimme jonkun… Teidänlaisenne, niin asia olisi aivan toinen!"
Rejer oli kuin pilvistä pudonnut tavatessaan sellaisen todella hienon neidin tavallisessa meripoikain boardinghousessa. Mutta elämä on monenkirjava, sen saa ulkomailla kokea — suunnattoman kirjava.
Siitä sukeutui hupaisa ilta, ensin siellä ja sitten ravintolassa, jossa he söivät illallista. Itsestään selvää oli, ettei Rejer saattanut suvaita häneltä riistettävän maksamisen jakamatonta kunniaa, mutta asia oli sentään vaikeasti toteutettavissa, sillä sisarukset pitivät mahdottomana ottaa vastaan sellaista henkilöltä, joka "oikeastaan oli heille ihan ventovieras".
Miss Lizzy ehdotti, että hän joka tapauksessa saisi maksaa laskun toistaiseksi; hän tahtoi estää Rejeriä joutumasta puijatuksi. Vieraat olivat aina siinä vaarassa, ja "hän nyt oli kerran ammatiltaan tilienhoitaja", lisäsi hän leikillä ja katsoi Rejeriä lempeästi silmiin samalla maksaen ja merkiten summan pieneen sievään muistikirjaan.
Epäilemättä kutitteli itserakkautta, kun sai kaiken alennuksensa jälkeen istua niin hienojen naishenkilöiden vierellä heidän vertaisenaan.
Muutamia iltoja myöhemmin, kun he käyskelivät musiikin soidessa ja värillisten lyhtyjen valossa "Great Hudsonin" huvittelupaikassa, huomasi Rejer äkkiarvaamatta göteporilaisen, joka myöskin oli lähtenyt Alertista ja oli ilman pestiä. Hullunkurisin ilmein hän teki Rejerille innokkaita merkkejä.
"Tuhannen peijakas", kuiskasi hän ohimennessään nopeasti ruotsiksi,
"Lizzy Pump!… Katkaise! Katkaise väliköysi, poikani!"
Rejer loi häneen leimuavan katseen ja kulki edelleen naisineen. Mutta kun he lähtivät huvipaikasta, seisoi göteporilainen taas sisäänkäytävän edustalla.
"Katkaise ankkuritouvi ja anna ajelehtia! Sinihain kidasta ei kukaan pääse elävänä! Tiedä huutia, senkin…"
Enempää ei Rejer ohikulkiessaan kuullut. Mutta asian päälle nukuttuaan hän sentään seuraavana aamupäivänä pyysi laskuansa.
"Kohta, mr Juhl!" vastasi miss Lizzy ystävällisesti katsoen häntä laimein silmin, "minun piti kirjottaa se Teille eilen." Hän kääntyi pulpettiin päin, alkoi selailla kirjaa ja tehdä merkintöjä.
Tarjoilupöydän ääressä oli yhä kiireempää, boardingmaster tahtoi koko joukon tietoja ja laskuja, ja sisään tuli koko joukko resuista väkeä.
Hänen täytyi tunnustaa, että miss Lizzyn valmius oli perinpohjin haihduttanut kaikki hänen epäilynsä.
"Kuulkaahan nyt, mr Juhl", hymyili neiti luoden alistuneen katseen työhönsä, "jos voitte odottaa hiukan myöhempään, niin teette minulle palveluksen. Tänne on tullut Corkista niin paljon paddyja, joille on tarjoiltava."
Tosiaankin siellä vilisi irlantilaisia.
"Jos saan suorittaa ennen kahta, niin olen tyytyväinen, miss."
Kiitokseksi Rejer vielä sai hiljaisen, lempeän, tuttavallisen hymyn. "Ja sitten Teidän on varottava tavaroitanne, ne eivät ole tänään varmassa turvassa täällä", kuiskasi hän äkkiä; oli mahdotonta nähdä hänen huuliensa liikkuvan, ja heti sen jälkeen hän seisoi tyynenä pulpettinsa ääressä kirjottamassa.
Rejer tunsi omantunnontuskaa: kovin epämieluista hänestä oli palkita neidin ystävällinen luottamus halpamaisella epäluulolla.
Päivällisaikaan levitti yleistä mieltenliikettä tieto, että "Pearl of Ocean" oli satamassa lähdössä Bahiaan aivan kohta ja tarjosi suunnattomia palkkoja. Boardingmaster, mr Pump, jättiläismäinen, hyvänluontoinen, vaaleatukkainen merimieshahmo, tuli luokse, löi Rejeriä olkapäälle ja selitti, ettei sellaista tilaisuutta tarjoutuisi enää koko vuonna. Laivassa oli hienoa kuin tanssisalissa. Jos Rejer halusi, niin hän tekisi heti kaupat hänen puolestaan. Kapteeni oli jo käynyt häneltä tiedustelemassa luotettavaa väkeä.
Rejer kielsi kiittäen; jos hän sitoutuisi, niin kykenisi hän sen itsekin tekemään.
"Niin, miten haluatte", — tuo kuulosti hiukan loukkaantuneelta.
Boardingmaster oli syystä tai toisesta jälleen elvyttänyt hänen epäluulojansa, ja täsmälleen kahden aikaan Rejer seisoi pöydän ääressä; hänellä oli nyytti valmiina kädessään.
"Sitten olisi laskuni vuoro, neiti!"
"Voi, sen minä olen kokonaan unohtanut… huomenna…"
"Ei, nyt kohta, jos saan pyytää, — jos se kerran on maksettava!"
Neiti tuijotti häneen laimeasti ja soitti kelloa. "Sanokaa mr Pumpille, että mr Juhl tahtoo maksaa laskunsa." Hän kirjotti edelleen.
Tullessaan sisään boardingmaster sai neidin pulpetista merkintöjä ja laskuja, jotka hän kirjotti ja laski yhteen mitä suurimmalla huolella; hän ei hätäillyt ja tutki jokaisen yksityisen erän moneen toviin. Vihdoin hän kohotti jykevän ruhonsa pöydästä:
"Olkaa hyvä, mr Juhl! Seitsemänkymmentäkolme dollaria ja kuusikymmentäviisi senttiä."
"Mitä?… Mitä se merkitsee?… Viideltä päivältä?"
"Te olette hankkinut vaatteita, mr Juhl! Hattu neljä dollaria, liivit viisi, kaulahuivi ja kaulukset neljä, kengät kuusi ja lisäksi pieniä kunniavelkoja huvittelusta Montrealissa — naisten maksamia. Olkaa hyvä ja lukekaa! Erä erältä! Uskallan varmasti vakuuttaa, että itsekin myönnätte…"
Rejer seisoi lasku kädessään… Seitsemänkymmentäkolme dollaria! Viisitoista dollaria enemmän kuin hänellä oli — kuukauden palkka mennyt menojaan joka päivä — ja sittenkin vielä parin kolmen kappaleen vajaus! Sen… sen… sen täytyy olla petosta, häpeämätöntä petosta! Hän silmäsi katkeroituneena miss Lizzyä, mutta neiti seisoi niin tyynenä ja satuttamattomana, ettei hän voinut olla epäröimättä. Eihän hän tuntenut täkäläisiä hintoja.
Hän oli ikävässä asemassa, kun ei tietänyt, pitikö olla kohtelias vai raivoisa. Ellei muuta, niin täytyi hänen ainakin se saada aikaan, että laskua vähennettiin viidellätoista dollarilla.
"Olipa se aivan mahdoton lasku, mr Pump, mutta olkoon menneeksi! Vähentäkää siitä viisitoista dollaria, niin jää tasan viisikymmentäkahdeksan, koko minun omaisuuteni!"
"Mahdotonta, mr Juhl! Ei siinä ole senttiäkään liikaa."
"Mr Juhl on ollut kovin kohtelias ja maksanut minun ja sisareni puolesta, — tahtoisin mielelläni maksaa oman osuuteni", virkkoi miss Lizzy lauhkeasti.
Tämä huomautus sai Rejerin kunniantunnon ankarasti loimahtamaan.
"Kiitos, neiti! Mutta kun olen veteen molskahtanut, saan pitää itse huolta kuivalle pääsemisestä. Mr Pump." — hän kääntyi äkkiä tämän puoleen — "minulla on vain viisikymmentäkahdeksan dollaria taskussa; jos tahdotte auttaa minua uusien vaatteitteni myynnissä, niin…"
Mr Pump vain käänsi valtavaa ruhoansa ja osotti nyökäten paria henkilöä, joilla oli kultanauhat lakissa ja jotka nauttivat virvokkeita sisähuoneessa aivan oven suussa.
"Mr Fearwather, 'The Pearlin' ensimmäinen perämies, istuu juuri tuossa tekemässä sopimuksia; hän tarjoo mitä hyvänsä Teidänlaisellenne miehelle, mr Juhl, ennen kuulumattoman palkan!"
Mr Fearwather tuli sisään rotevan kolmannen perämiehen seurassa.
Rejeriä ahdisti kunniavelka ja muukin. Tässä ei ollut enää kysymys siitä, tahtoiko hän vai ei. Elämä "The Pearlissa" oli kuin hienossa ravintolassa oleskelua, he sanoivat, ja dollareita satoi korvia myöten.
"Pretty fellow, the Norseman! — Me menemme laivaan nyt saman tien, my boy!"
Ulkona kadulla he tapasivat göteporilaisen.
"Viisikymmentä dollaria kuussa 'The Pearlissa'!" huuti Rejer. "Ensin
Bahiaan, en tee sopimusta sen pitemmälle."
"Tuhat tynnöriä! Minä lähden mukaan!"
Asia sovittiin venheelle asteltaessa.
Se oli täynnä pelkkää äskenhankittua väkeä, ihmeellisiä olentoja kaikilta ilmansuunnilta. Venheen pohjalta paistoivat muutamain täysin päihtyneiden, mustain meriveikkojen punaiset paidanselät.
"Venhe irti!" kaikui komennus.
Miehet olivat iloisia ja laulelivat toinen toistaan kovemmin, kunnes tultiin laivalle. Matkaan kului aikaa, sillä "The Pearl" oli siirtynyt koko joukon ulommaksi virralle.
Laivankannelle päästyään he kuitenkin saivat ihan odottamattoman vastaanoton, kun heidät heti, ilman minkäänlaisia selityksiä, komennettiin työhön, kaikkialla oli raskaita säkkejä ja hinkaloita, ja suuri osa lastia oli vielä sijottamatta; näytti siltä, kuin olisi työ äkkiä keskeytetty.
Tämä oli suorastaan kunniaton petos, kerrassaan vastoin Amerikan tapaa, jonka mukaan kaikki tulee olla lähtövalmiina, kun värvätyt saapuvat laivaan, ettei heidän tarvitse suorittaa mitään jätkäin työtä. Mutta laivalla ei näyttänyt ollenkaan lähtövalmiilta, eikä sitä paitsi ollut paljoa enempää kuin puoli miehistöä.
Pettymys ja katkeruus oli sanoin kuvaamaton. Kaikki olivat tulleet mitä ihanimpain lupausten houkuttelemina, ja tällöin, vain hetkistä myöhemmin, heitä vastassa seisoi rivi raakoja päällysmiehiä, joita oli lähes yhtä monta kuin heitäkin ja jotka revolvereilla ja jäykillä kepeillä pakottivat heitä ankaraan työhön.
Silmänräpäyksen ajan vallitsi ihmetyksen hiljaisuus. Seuraavassa hetkessä kaikki syöksyivät yhtenä miehenä matruusiruhviin ja asettuivat sinne kuten linnotukseen.
Syntyneen kahakan aikana onnistui päällystön murtautua sisään ja kiskoa pari likinnä olevaa ulos kannelle. Pari muuta, joita ajettiin takaa, pakeni kohti välikatosta. Vastustus kävi kuitenkin niin voimakkaaksi, että hyökkäykset ruhvia vastaan toistaiseksi taukosivat, mutta ainoastaan antaakseen tilaa molempain kiinnisaatujen raukkain pieksämiselle, joka oli niin julmaa ja surkeata, että kivetkin olisivat voineet heltyä.
Tästä olikin seurauksena se, mitä tarkotettiin: matruusit tulivat ulos toinen toisensa perästä, päät kumarassa, ja alistuivat työhön muitta mutkitta.
Yöksi heidät jälleen suljettiin ruhviin, jotta eivät pääsisi pakoon ennen laivan lähtöä.
Auringonpaahteen kuumentamassa, tukahduttavassa huoneessa oli pilkkosenpimeä.
Kaikki — kahta juopunutta lukuunottamatta — olivat yhtä mieltä siitä, että laivasta oli päästävä pois, maksoi mitä maksoi.
Harkittiin kaikessa hiljaisuudessa; tutkittiin ja koeteltiin lankkuja ja luukkuja ja kaikkia pakenemismahdollisuuksia; oli toimittava viivyttelemättä.
Seinään puhkaistiin reikä, ja puoli kahden aikaan yöllä he ryömivät yksi kerrallaan kirvesmiehen varushuoneeseen ja sieltä ulos sysipimeälle kannelle.
Eräs miehistä meni takakannelle, missä he olivat nähneet ison, vihaisen koiran. Sen pää halkaistiin, ennenkuin se ehti äännähtääkään.
Kolme asetettiin vahtimaan nukkuvaa puosmannia, joka tänä epätoivon hetkenä olisi joutunut onnettoman kohtalon omaksi, jos olisi herännyt.
Kauhistuksekseen he kohta huomasivat, että kaikki venheet oli nostettu ylös ja lukittu kiinni. Päällystö oli tehnyt heidän pakenemisensa mahdottomaksi. Yhtäkkiä joku muisti nähneensä ruuhen köydellä kiinnitettynä laivan perään. Mutta miten päästä takakannelle? Mahdotonta…
Silloin keksi göteporilainen keinon: kiipesi laivanlaidan yli, liukui alas pitkin ankkuriköyttä ja antoi vuolaan virran kuljettaa itseänsä pitkin laivankylkeä, kunnes hän pääsi ruuheen käsiksi. Se onnistui, vaikka vaivoin.
Mutta silloin kävi taas ilmi, että kiinnitysköysi oli rautaa. Kaikki tiet tukossa!
Sanomatonta varovaisuutta noudattaen he vihdoinkin saivat ruuhen äänettömästi kuljetetuksi keulapuolelle.
Kun he, mies toisensa jälkeen, astuivat venheeseen, murtui yksi tuhdoista rämähtäen, niin että puosmanni heräsi.
Ne, jotka vielä olivat kannella, heittäytyivät silloin villisti alas venheeseen. Pari heistä putosi veteen ja pelastautui tarttumalla venheen laitaan. Muut seisoivat ahtaassa rykelmässä kuin sillit tynnörissä.
Tuskin he olivat päässeet lähtemään, kun päällystö kuului syöksyvän ulos vetäen revolverejaan vireeseen.
Välähdys seurasi toista, ja kuulat suhahtelivat, mutta kun oli pimeä, virta kuljetti vinhasti ja laivavenheet olivat erittäin hyvin kiinni, niin he pääsivät maihin.
Kellon lähestyessä neljää aamulla sijottuivat Rejer ja göteporilainen jälleen vanhoihin, tuttuihin Alertin kojuihin, mutta kumpikaan ei nukkunut sinä yönä.
Rejeristä tuntui, kuin hän olisi kokenut paljon ja sitä paitsi kerrassaan vapautunut Amerikan houreistaan. Kun hän päivän vaihtelevain kuvien synnyttämäin vaikutelmain alaisena makasi kojunseinään päin kääntyneenä, kohosi hänen näkyviinsä ikäänkuin ilmeettömänä savuna kalvaat, värittömät, säännölliset kasvot, vaaleat hiukset ja laimeat, pyöreät, maidonsiniset silmät, kiiltävänvalkoiset pienet hampaat ja leuka, joka aivan kuin pakeni suun alle…
"Tietysti se oli sinihai!" puhkesi hän puhumaan.
"Sekö Lizzy Pump?" tiedusti göteporilainen kojustaan. "Niin, sen verran minä ainakin olen kuullut Montrealissa, että Pumpista ei pääse yksikään, ennenkuin on sidottu kolmeksi vuodeksi Kap Hornin tuolle puolen tai Guinean neekerikauppiasten orjuuteen." — Kela pyöri; he nostivat ankkurin ja lähtivät kohti Quebecia. Laulu kuulosti hieman hillityltä:
Oli ankkuripaikkana Portland-bai, o-hii, o-hei, hurraa! Mutt' ankkurinpa nieli hai, o-hii, o-hei, hurraa!
Niin varpattihin miehissä —
o-hii, o-hei, hurraa!
Kun oli viinaa, viskiä, —
o-hii, o-hei, hurraa!
Ei meillä hätää laisinkaan.
O-hii, o-hei, hurraa!
Vain takki, hattu pantataan. —
Hei, koirat, maksakaa!
Voi myytiin viho viimeinkin —
o-hii, o-hei, hurraa!
Se myytiin mustiin laivoihin —
o-hii, o-hei, hurraa!
Niin alkoi jälleen kerran sen —
o-hii, o-hei, hurraa!
taas tanssi nelivuotinen. —
Hei, koirat, maksakaa!
* * * * *
Eräänä syksynä, Alertin purjehtiessa kohti kotipaikkaansa, Fredriksvaerniä, Rejer seisoskeli synkin miettein laivankannella. Kaupunki oli tuollapuolen muutamain alastomien ja autioiden karien, jotka rajottivat väylää, ja Rejerin tasku oli melkein yhtä autio ja alaston mitä palkkarahoihin tuli.
Hän ei ollut tällä hetkellä millään erikoisen äveriäällä tuulella katsellessaan jälleennäkemyksen tuntein kotimaansa harmaita, järkevän kylmiä rantakareja. Kolme viikkoa sitten hän oli Bremenissä lainannut perämiehelle melkeinpä viimeisen kolikon palkastaan. Perämies oli ollut "ikävä kyllä ihan 'pankki'!"
Asia sinänsä oli Rejeristä mitä suurimmassa määrin imarteleva, sillä se osotti, että perämies, huolimatta heidän nykyisestä epätasaisesta arvosuhteestaan, yhä muisti, millaiset heidän välinsä alunpitäen olivat olleet ja kaikessa hiljaisuudessa tunnusti hänet veroisekseen.
Toinen puoli asiassa oli sentään se, että tuo "pieni avunanto" vei häneltä kaikki ne varat, joiden avulla hänen piti suorittaa perämiehentutkinto. Hän oli parahiksi säästellyt kokoon tuon summan voidakseen kotimaassa olla jotakuinkin työstä vapaana niinä talvikuukausina, joina Alert oli korjauksen alaisena — ja tällöin tuli perämiehen pula niin sanomattoman sopimattomaan aikaan kaikkien palkkaa kohdanneiden vaurioiden lisäksi.
… Ilman rahoja ei perämiehentutkinnosta puhettakaan, se oli päivänselvää… Mitähän olisi… jos suorittaisi sen kuitenkin kaikesta huolimatta!… Hm — olisi työssä jossakin ja lukisi öisin?
Niin, miksei, sopihan sitä öisinkin lukea!
Olihan hän nukkunut ja kuorsannut enemmän kuin kyllikseen Alertin kojussa näiden runsaiden kolmen vuoden kuluessa…
Sitä paitsi sopi keventää lastia niin paljon kuin suinkin… myydä kello ja rintaneula — pyhävaatteet…
Kasvonpiirteet kävivät jäykiksi ja teräviksi, leuka työntyi eteenpäin, ja hän vihelteli hampaittensa välitse.