X.
Rejer luotaa ensimmäistä perämiestä ja pohja löytyy liiankin pian.
Aikaisin, ennenkuin jäänmurto varsinaisesti oli alkanut, lähti Alert Cardiffiin oikein ruman, myrskyisen pohjanmerisään vallitessa — tiukka, pureva tuuli, luode mustana ja raekuuroja putoamassa loitompana.
Puosu kulkea kihnutteli luuvaloineen ja väitti ilmassa olevan lunta. Hänen ainaisena suunnitelmanaan oli perustaa maihin köydenpunoma-rata, mutta koskaan hän ei kyennyt vastustamaan, kun perämies Lind tuli hänen tupaansa ja sanoi:
"No, Jakobsen, nyt taas lähdettiin vesille."
"En minä! Tiedättehän, sen, perämies…"
"Juttuja, Jakobsen…"
— "Tiedättehän sen köydenpunoma-radan…"
"Siinä pitää olla rahoja."
"Hm — kylmä ilma niin vietävästi!… Luuvalo…"
"Se kyllä paistuu pois etelässä, viivan toisella puolella. Minä lähetän teille pullon neilikka-arrakkia, Jakobsen — hikoiluhoitoa varten. Tulkaa sitten minulle ilmottamaan, auttoiko se."
"Miksei, perämies! Hm — milloinkas me sitten — tarkotan Alert…"
"Siinäpä sinä olet, senkin!…"
Perämies siristi silmiään, ja Jakobsen teki samoin.
Jakobsenista olisi tullut onneton leskimies, jos Alert tosiaankin olisi lähtenyt merille ilman häntä.
— Miehistö oli jotensakin ennallaan, melkein kaikki olivat kotoisin Laurvigin, Stavaernin ja Ny-Hellesundin paikkeilta. Stewardi palasi Laurvigin hotellista, ja ruotsalainen, joka alkujaan oli ottanut pestin Göteporissa, mutta ei milloinkaan keksinyt tilaisuutta päästä kotiin talvisaikaan, "soitteli jälleen kuin metso keulapakalla", kuten kirvesmies sanoi.
Kulkipa Rejer sitten öljytakkiin ja sadehattuun puettuna kannella — hatunparras mesaanipuomin tasalla — tai hoitipa hän peräsintä sysipimeässä yössä koiranvahdin aikaan, aina pysyi kaksi asiaa varmana, yhtä varmana kuin hänen kiinnipuristetut huulensa ja terävä leukansa: ensinnäkin, ettei hän tällä kertaa aikonut palata kotiin palkattomana kuin avuton nauta, ja toiseksi, että hän oli päättänyt käyttää pitkään matkaan kuluvaa aikaa lukeakseen ja käytännössä oppiakseen koko sen merenkulkutiedon, joka maissa vaadittiin perämiehentutkintoa varten.
Alahangan vahti oli päässyt vuoroltaan ja kömpinyt kannen alle. Ennen puoliyötä oli ollut aika kiperää; nyt kuurot hiukan hellittivät ja silloin tällöin näkyi uudenkuun reuna kiitävien pilvien lomasta. He olivat viidettä vuorokautta matkalla, ja Rejer hoiti peräsintä yövuorolla.
Hän ihmetteli hiukan nähdessään perämiehen olevan vielä kannella; hehkuva nysä nenän alla hän käyskeli edestakaisin pimeässä. Tavantakaa hän pysähtyi mesaani- tai isonvantin luo ja tuijotti avaruuteen.
Kaiketi hän tahtoi saada selkoa säästä ja kuunvaiheesta, koska katseli niin pitkään ja useasti taivaalle. — Oivallinen mies! Merimies läpikotaisin — ei mene makuulle, ennenkuin on saanut säähuomionsa suoritetuiksi, mietti Rejer.
Hän oli juuri ohjannut Alertin erään ärjyaallon halki, kun perämies tuli hänen viereensä.
"Kuulehan, Rejer!" kysyi hän matalalla äänellä, samassa kopistaen nysänsä tyhjäksi polveansa vasten, "kolmeneljättä vai kahdeksanneljättä taalariako minä sinulta lainasin?"
"Ettekö muista, kahdeksan…"
"Niin, aivan niin! Minä vain merkitsen nyt muistiin velkojani — niitä on monta erää, saat uskoa. — Mutta onhan minulla nyt kaksi vuotta, joina voin kitkuttaa ja saituroida. En aio enää viedä satamapaikoissa maihin killinkiäkään — hirteen minut, ellen nyt nipistä ja näpistä, niin että saumani natisevat. Sillä tavoin tehden minä palaan kotiin toimeentulevana miehenä. Kuulehan, Rejer, sinun pitäisi nyt myöskin hieman hoidella raha-asioitasi."
"Niin on aikomus, perämies!"
"Sittenpä meitä onkin kaksi saituria, niin kuivat kumpainenkin, että meistä voisi tulen irti hieroa.
"Sanohan, Rejer! Tunsithan sinäkin tykkimiehen väen?"
"Miksi te sitä tiedustelette?" kuului terävä vastaus.
"Luuletko paikkakunnalla olleen — tyttären kosiskelijan?"
"Mistä minä tietäisin, perämies!" — ja samassa hän väänsi tuimasti peräsintä — "onpa se ahne vastatuuleen, porsas!" — Perämies seisoi ajatuksissaan peräpartaan vieressä, kunnes uusi raekuuro ajoi hänet kannen alle.
Rejerille rakeiden ropse tuli aivan sopivaan aikaan. Kun hän seisoi siinä jääneulain ikäänkuin tunkeutuessa poskiin ja tulehtuneisiin silmäluomiin, oli hänessä itsessään päässyt irti ainakin yhtä ankara rajuilma.
Miksi perämies tuota kysyi? — Mitä syytä perämiehellä oli vakoiluunsa?…
Vai niin! Vai aikoo saada tilinsä järjestykseen… säästää ja kitkutella. Vai niin, vai niin…
Siinä oli tunne, jota hän ei ollut tuntenut koskaan ennen elämässään.
Tanssi alkoi kuumentaa!
Hän näki edessään neidon kullanvälkkeisine hiuksineen, uljaana ja kauniina ja kasvoissa se ominainen ilme, joka niissä oli ollut hänen hyvästellessään.
Merimieskö? E-hei! ei hän sellaisesta huoli! — hymyili hän ivallisesti. Mutta eihän se raukka jaksa vastustaa komeata perämiestä, joka tekee vallotuksia kaikkialla, minne ilmestyneekin.
Hänen miehekseen! Jotakin siihen tarvitaan, ystäväni Lind. — Vai niin… sellainenko sinun asiasi olikin!
Ankaran ärjyaallon Rejer sai kestettäväkseen sillä vahtivuorolla, — huomion, joka oli sitäkin painostavampi, kun hän oikeastaan ei nähnyt siihen sen pitemmälle kuin meren pimeyteen. Hänelle oli yhtä epätietoista, mitä hän itse tunsi, kuin sekin, mitä Saara Rördam saattoi arvella. Vain yhden seikan hän näki: että Lind oli iskenyt silmänsä tyttöön.
Rejer alkoi pitää perämiestä tarkoin silmällä. Hän ei tosiaankaan ollut enää oma itsensä. Miehet kuulivat häneltä tuskin kunnon sanaa. Ja muutenhan juuri hän osasi aina keksiä iloa, kun kävi olo liian happameksi; hän tahtoi, että kaiken piti käydä kuin tanssi. Siksipä hän voikin tehdä miehilleen mitä hyväksi näki, solmita heitä kuin silkkistä nenäliinaansa. Hieno ja reipas kaikessa sekä maissa että matkalla — aivan kuin komentosiltaa varten syntynyt — kyllä Rejer tuon hyvin ymmärsi.
— Aivan oikein, perämies ei lähtenyt laivalta Cardiffissa! Muutenhan hän ei yleensä sallinut huvin menevän sivu suun.
Epäluulot vahvistuivat lopullisesti eräänä päivänä ennen satamasta lähtöä, kun aliperämies toi konsulinvirastosta laivan postin ja sen mukana Rejerille osotetun kirjeen.
"Kuulehan", sanoi perämies Lind hänelle iltasella, kun purkaminen oli päättynyt, "minä olen hankkinut kaupungilta erikoisen hienoa shagitupakkaa; sinua varten sitä on piilossa puoli naulaa; se on hyvään tarpeeseen, kun tästä painutaan etelään päin."
"Paljon kiitoksia, perämies!"
"Sinä sait kirjeen tänään! Minä näin, että se oli lähetetty Fredriksvaernistä. Joltakin toverilta kaiketi? Kuuluuko mitään uutisia?… Menevätkö siellä kihloihin ahkerasti?"
Ohoo, tuumi Rejer…
"Ei, se oli kotoa, olivat lähettäneet sen isännistölle."
"Vai niin! — Mutta voihan sattua, että joku toveri kirjottaa
Fredriksvaernistä?"
"Voipa kyllä."
"Sinun pitää kertoa minullekin, jos kuulet sieltä mitään uutta. — Kuivaa näin matkalla, näetkös… ja sehän on syntymäpaikkani, niin että sen vuoksi asiat minua huvittavat."
— — He olivat ottaneet suuntaa Dungenessin ja Englannin lounaiskärjen mukaan päästäkseen pasadiin ja kuljettivat nyt kappaletavaralastia Kapkaupunkiin ja Port Elisabethiin. Jo kolmatta viikkoa he olivat purjehtineet etelää kohti kaikkien purjeiden voimalla — kuivamassa riippuvat pesuvaatteetkin saivat auttaa osaltaan. He kulkivat yhdeksän solmun nopeudella taivaan pysyessä yhä kirkkaana, kuumuuden yhä lisääntyessä ja, kuten jokapäiväiset huomiot osottivat — leveysasteiden yhä vähentyessä!
Vähitellen oli peräkannelle saatu hiukan aurinkopurjetta, sitten samoin etukannelle.
Kannella tepastelivat kanat kirvesmiehen höylänlastujen seassa hänen työskennellessään. Koira ja kissa olivat herjenneet tappelemasta; ne eivät viitsineet tässä kuumuudessa. Toinen makasi kuono käpäläin välissä isonmaston luomassa vähäisessä varjossa, toinen kulki itseään venytellen ja silmäili kanoja. Keulakannen alla paikattiin jalkineita, toiset räätälöivät.
Työpajoja oli siellä täällä. Puosmanni, joka sai nyt hänkin kuumuutta kyllikseen, oli pystyttänyt itselleen erikoisen pikku teltan etukannelle ja valmisteli siellä paria oivallista, uutta lämsäpylpyrää.
Göteporilainen oli takakannella; hän oli tuhattaituri ja sai nyt toimekseen perämies Lindin rinnan tatuoimisen. Ankkuri — se oli määränä; mutta kun asiaan piti ryhdyttämän, vaati hän oman piirustuksensa mukaista ankkuritouvia, joka oli ison S:n muotoinen. "Eihän tuo ole minkään ankkuritouvin näköinen!" — oli göteporilainen aluksi äsähtänyt.
Rejer seisoi omissa mietteissään alahangan puolella… "S:n muotoinen ankkuritouvi… heh heh!" — hänen mielestään oli hävyttömän kuuma.
Tuuli oli vaimennut päivän mittaan melkein olemattomiin, niin että jalukset ja köydet riippuivat velttoina ja väkipyörät kolahtelivat.
… He olivat nyt suunnilleen tasaajalla, ja auringonlasku oli harvinaisen usvainen ja tukahduttava.
Taivaanrannalle alkoi kasautua jotakin pilvien tapaisia. Niiden reunat alkoivat yhä terävämmin kimaltaa keltaisina. Ei näkynyt enää usvaa, vaan nopeasti vyöryileviä pikkupilviä, joiden sävy tummeni ja joissa siellä täällä kaukana välkähteli.
Kapteeni ja ensimmäinen perämies, jotka pitivät yhteistä neuvottelua, älysivät kohta asian oikean laidan — sieltä oli tulossa äkkiä ohimenevä rajumyrskyn tapainen sadekuuro, jollaisia näissä seuduissa voi sattua.
Aikaa ei sopinut tuhlata; parkkilaivan purjeet oli riisuttava: sivupurjeet, yläpurjeet, aurinkopurjeet ja kaikki, mitä purjeeksi sopi nimittää, kunnes ei ollut riepuakaan pystyssä!
Huutotorvi mylvi ja tuuli alkoi vinkua, monenlaisin vihlovin äänin, laskeva aurinko välkkyi ja liekehti uhkaavasti mustain, kiitäväin pilvien lomitse ikäänkuin heitellen pitkiä, tummanpunaisia verilippuja yli aaltojen harjain, joiden varjot olivat sysimustia.
Alus oli kääntynyt tuuleen päin, sen purjeet lepattivat, se alkoi keinahdella hyökyaallokossa ja silloin tällöin yritti lyödä vettä kannelle.
Aurinko laski jättäen jälkeensä punaisen hehkun, ja kohta sen jälkeen oltiin pilkkoisen pimeässä purjeiden riuhtoessa ja paukkuessa. Salamat vain välkähtelivät polveilevina tuliviiruina — pari-kolmekymmentä minuutissa; taivas ajoi ryskyvin vaunuin heidän ylitsensä, ja myrsky rätisi ja viuhui köysissä.
Sivupurjepuomit olivat järjestyksessä, prammi- ja huippupurje koossa, alapurjeet lasketut vinkuvain ja ulisevain väkipyöräin ja taljain avulla kanteen asti, mesaani kiinni, ja nyt alkoi märssyraa'oilla työ, jossa joka kynsi tuli kysymykseen.
"Märssykeulaköydet irralleen!… Märssyprassi ylös! — Antaa märssypurjeen juosta!"
Miehistön pimeässä noustessa isomärssyraa'alle, löi purjeen äkkiä taaksepäin; alus oli noussut liiaksi tuuleen. Purje räiskyi ja paukutti heitä korville puolen rajumyrskyn voimalla, kunnes se itsestään reivautui halkeamalla ja repelöitymällä kaistoiksi ja kappaleiksi reunanuoraa myöten.
Pari miestä paiskautui nurinniskoin, mutta he saivat kiinni jostain siellä ylhäällä. Joku löysi itsensä jälleen köysiportaista. Alus kallistui ankarasti.
Näytti siltä kuin varsinaista onnettomuutta ei olisi tapahtunut. Sade alkoi tulvia ja työ jatkui; täytyi kääntyä tuulen mukaan.
Vasta jonkun ajan päästä kaivattiin aliperämies Nilseniä. Häntä ei löydetty mistään, ja vaikka kukaan ei halunnut ensimmäisenä asiaa lausua julki, oli kaikille itsestään selvää, että hänet oli pyyhkäissyt mereen. Stewardi oli nähnyt hänet viimeksi nokkasidettä järjestämässä; juuri silloin löi purjeen taaksepäin, näkijä itse hoipertui raakapuulta ja jäi riippumaan käsin perttinuorasta.
Puolenyön aikaan oli varsinainen myrskynpuuska ohi; mutta yö oli edelleen sangen pimeä, ja sataa tihuutti kello neljään aamulla Alertin liukuessa sivutuuleen.
Kun aurinko nousi kullankimaltavana, sädehtivänä, olivat he monen monituisten peninkulmain päässä aliperämiehen haudalta.
Hänen nysänsä löydettiin penkin alle heitettynä kajuuttaruhvin edestä avoimen tupakkakukkaron vierestä; hänen tohvelinsa olivat kajuutan portaissa, ja kojussa, missä hänen vaatteensa ja olkihattunsa olivat aivan siltänsä kuin hän ne oli jättänyt, riippui yhä hänen taskukellonsa tikittämässä…
Viimeksimainitun tosiasian stewardi kertoi keulapukilla, ja se herätti kirvesmiehessä syviä mietteitä. "Niin kauan kuin kello käy, on hänessä henki", mutisi hän hiljakseen päätään pudistellen.
Ja raskas mieliala keventyi koko joukon kun vihdoinkin aamun kuluessa ilmoitettiin kellon seisahtuneen puoli yhdeksään!
Vähitellen Alert sai takaisin purjeensa — joka kuutiojalka tuulipintaa tuli käytäntöön — ja matkaa jatkettiin entiseen tapaan pitkin hiljaa aallehtivaa, ääretöntä meren sinipintaa ilman purjeen korjaamista tai ahtimen liikuttamista. Aamu ihanine, hehkuvine auringonnousuineen oli raikas, paahtava kuumuus lisääntyi pitkin päivää, kunnes auringon laskiessa taas viileni ja taivas äkkiä kaartui heidän ylitseen korkeana tummana kumona suurine loistavine tähtineen — siellä kimaltelivat Argo, Oktantti, Eridanus ja Valas ja yhä ylemmäksi nouseva, välkkyvä Eteläristi.
Oli kulunut muutamia päiviä eikä aliperämiehen poismenon johdosta näyttänyt ryhdytyn mihinkään muihin toimenpiteisiin kuin että Lind oli antanut Rejerin tehtäväksi hoitaa hänen virkaansa ylähangan vahdissa ja pitää kunnossa kompassikaapin lamppua ja lyhtyjä.
Perän puolella kajuutassa pidettiin sentään neuvotteluja.
Kapteeni Berentsen oli hieno, hiljainen, moitteeton mies, olemukseltaan niin supisuora ja lasketun oikeamielinen, ettei voinut ajatella muunlaista lähempää persoonallista suhtautumista häneen kuin miehistön hänelle osottamaa, melkein yliluonnollista kunnioitusta. Hänen varovaiseen, ihmisarkaan luonteeseensa kuului, että hänen hermoissaan oli jonkinlainen pelko kaikkea poikkeuksellisena ilmenevää kohtaan. Ja Rejerin uhkarohkea nenä ja ulkomuoto ei ollut moitteeton kuuluakseen pelkälle matruusille — koko ilme oli pari kolme ääntä liian korkealla.
Lindin ehdotus, että Rejer otettaisiin aliperämieheksi, kohtasi niin ollen odottamattoman sitkeää vastustusta, pohdittiin yhtä jos toistakin arveluttavaa seikkaa, mutta todellista vastasyytä ei löytynyt yhtäkään, paitsi — kuten perämies Lind reippaaseen tapaansa täsmällistytti asian — iso nenä!
Ensimmäinen perämies itse asiassa oli ainoa kapteenia miehistöön yhdistävä side. Lind, jolla oli kykyä herättää kunnioitusta itseään kohtaan ja samalla pysyä miesten suosiossa, vaikutti paljon kapteeniin, tosin tämän sitä huomaamatta, mutta ehkä juuri siitä syystä sitä enemmän. Ensimmäisen perämiehen mielipide, kun hän puolsi sitä niin sitkeästi kuin tässä tapauksessa, voitti aina ennemmin tai myöhemmin.
Saman päivän iltapuolella ilmoitettiin kokoontuneelle miehistölle, että Juhl oli astunut aliperämiehen toimeen ja hänen paikalleen Alertissa, ja sen johdosta tarjoiltiin keulakannella kylmää totia.
Sinä iltana Rejer jätti taakseen matruusinarvon.
"Kumma kyllä", sanoi puosmanni Torgersen, joka piti puheen, "täällä ei ole ketään, joka ei olisi sitä mieltä, että Rejer Juhl ikäänkuin — ikäänkuin kuuluu sinne peränpuoleen, sen minä olen havainnut heti kun hän laivaan tuli."
"Sen me olemme kaikki huomanneet", kajahuttivat pojat kuorossa…
"Eläköön perämies Juhl!"
"En minä laisinkaan!" hymähteli göteporilainen, — "kun hän tuli laivaan talonpoikaiskirstuineen, näytti hän minusta kömpelöltä; mutta sitten, kun hän Montrealissa puhkaisi meille tien vapauteen läpi ruhvin seinän, tuntui minusta, että hän kelpaisi kaapparilaivan kapteeniksi — juuri niin, kaapparilaivan kapteeniksi…" Jos Rejer oli ennen vahtivapaana ollessaan käyttänyt aikansa lukemiseen ja laskutehtäväin suorittamiseen, niin nyt tuo kävi päinsä sitäkin paremmin, kun hänellä oli oma koju käytettävänään ja virkaan kuului osanotto päivittäisiin käytännöllisiin havaintoihin; hän olikin päättänyt mahdollisimman pian täyttää kaikki viran vaatimat kelpoisuusehdot.
Vaikka perämies Lind ei monta sanaa asiasta virkkanut, aavisteli Rejer kuitenkin, että hän tällä kertaa oli tehnyt hänelle oikean ystävän työn taivuttaessaan kapteenia hänen edukseen. Sellaiset seikat Rejer kätki sisimpäänsä — tulisi kaiketi sekin päivä, jolloin hän saisi näyttää, ettei hänkään kiperässä paikassa ystäväänsä petä.
Lind istui penkillä kajuutan ulkopuolella paitahihasillaan tupakoiden ja tähtiin tuijotellen. Rejer kuljeskeli kannella edestakaisin; oli liian aikaista mennä makuulle. Silloin tällöin vaihdettiin joku sana. Lind muovaili alakuloisia mietteitä siitä, että nyt oltiin ihan toisella puolella maailmaa, ja Rejer vastaili yksikantaan.
"Kun ajattelee, että on kulunut tuskin kolmea kuukautta siitä, kun kahlattiin lumessa siellä kotimaassa!" virkahti Lind.
"Niinpä — kumma kyllä!"
"Sinä aamuna, jolloin Singdalsenin tanssiaisista palattiin… oli kylmä ja selkeä ja…"
Rejer pysähtyi äkkiä.
— "Kaksi albatrossia on lentänyt tänään hetken meidän vanavedessämme!" sanoi hän.
"Vai niin. — Ja sitten sellainen hanki, joka ei oikein kanna… Tykkimiehen tietysti piti kulkea keskitietä puujalkoineen, ja niinpä täytyi minun käydä ihan reunaa, jos tahdoin pysytellä tyttären vierellä…"
"Vai niin. — Ne ovat lennossa tavattoman koreita lintuja… valkoisia, siivet mustat…"
"Ovatpa niin, etkö ole niitä ennen nähnyt? Kohta me saamme niitä kylliksemme… mutta katsos, siinä minä siis kävelin lumessa kahlaillen yhtämittaa tienposkessa aina polvia myöten, ja hän vain nauroi! Minä hiukan epäilin, että hän kulki niin läheltä tien reunaa keinotellakseen minut tykkimiehen toiselle puolelle, niin että minä olisin purjehtinut tyynenpuolella puujalkaa, ymmärrätkö! Mutta kun hän sitten huomasi, ettei siitä ollut apua, niin hän rupesi laadullisemmaksi ja antoi tietä…"
"Niinkö? — Nuo albatrossit, perämies, nehän merkitsevät, ettei Kapiin ole enää kovinkaan pitkältä?"
"Kyllä niin, vaikka useinkin ne lentävät useita satoja peninkulmia merelle… Mutta, mitä minun pitikään sanoa… sinähän tunsit tykkimiehen väen?"
"Kyllä."
"Kävit siellä halkovajassa puita pilkkomassa! Oli sekin historia. Jos sen olisin tiennyt, olisit tietysti heti saanut rahasi takaisin, se on selvä. Mutta sinä näit hänet joka päivä sillä tavoin?"
"Kenen?" kysyi Rejer vihaisesti.
"Saaran, tyttären tiedän mä… Millainen hän oli? — Tarkoitan kotonaan… kaikkia noita villejä sisaruspuoliaan paimentamassa?…"
"Oh, en minä sellaisesta keittiömelskeestä välitä — olen siihen kyllästynyt itse keitellessäni."
"Mutta näit sinä kai, millainen hänellä oli vartalo? — Ei tule sellaista, jos paperista leikkaat jäykän neitosen, kapeat vyötäiset ja sen semmoiset, vaan siinä on kaikki oikeata — kaula, niska ja olkapäät — niin että tuskin kykenet hengittelemään… ja silmät sitten! Niissä oli voimaa — voimaa… kauneuden voimaa! — Hattu päästä ja prammipurje alas!"
"Kuulkaahan, perämies! Te olette kohottanut jo toisenkin kerran hattuanne kauneuden voimalle, luulen ma."
"Kaikin me lennämme tulta kohti, Juhl!" vastasi hän miettivästi, "mutta tällä kertaa perämies Lind on tainnut palaa oikein pahasti!"
Rejer käveli edestakaisin…
Eikö tuo yliperämies kohta lähde kannen alle? Onhan nyt jo aika mennä makuulle! Kävi ihan kerrassaan sietämättömäksi käydä ja kuunnella hänen puheitaan ja koettaa niihin repostaa kaiken maailman vastauksia. Hän tunsi olevan vähitellen vaikeata hillitä itseänsä.
"… Etkä sinä ole koskaan puhellut naisihmisen kanssa, joka vastaili sillä lailla kuin hän, Juhl!… Siitä näki, mikä ryhti ja ylpeys siellä piilee kannen alla — sielussa, tarkotan!" — alkoi Lind taasen.
"Haluaisinpa tietää, nukkuuko tähystäjä — ei ainoatakaan ilmotusta koko yönä!" murahti Rejer ja syöksyi keulakannelle; hänen olisi tehnyt mieli ottaa kanki ja iskeä maahan kaikki mitä eteen sattui!
— Lind oli lähtenyt alas, ja Rejer käyskeli kannella välkkyvänä yönä… Taivas täynnä tähtiä, jotka melkein riippuivat putoamaisillaan, ja meressä fosforihehkua. Peräsin näytti puhkovan kuumaa tuhkaporoa, ja vanavesi kimmelsi vesisäihkynä.
Mutta synti olisi sanoa Rejerin mitään sellaista huomanneen!
Yliperämies siis aikoi todenteolla kosia Saara Rördamia! Oli turha pettää itseään enempää siinä asiassa — juuri niin oli asian laita.
Hänellä oli valittavana: joko antautua taistelemaan hänestä tai uhrautua kilpailijansa hyväksi… sanalla sanoen jättää hänet… koettaa unohtaa hänet… poistaa mielestään, että oli koskaan nähnyt Saara Rördamia, koskaan hänelle puhunut, koskaan häntä siten hyvästellyt.
Rejer näki hänen hahmonsa ja kasvonsa edessään, Mutta hän karkotti sen kohta.
Oliko Lind hänen ystävänsä vai ei? Oliko hän käyttäytynyt kuten toverin tulee vai eikö hän ollut niin tehnyt — kaikkina kuluneina vuosina? Eikö hän puhellut Saarasta hänelle niin luottavasti, että vain lurjus saattoi pettää sellaisen toverin?
Niinpä niin, parahin Rejer Jansen Juhl! Saat ponnistaa, jos aiot pysyä sellaisten miesten vierellä, joiden rinta on leveä…
* * * * *
— "Ja tiedätkö niitä hän minulle vastasi viimeisenä iltana, kun kävin tykkimiestä tervehtimässä", — alotti yliperämies taasen seuraavana iltana. "Kun minä palaan kotiin, niin te olette naimisissa, neiti!" sanoin minä leikillä.
"Minä? Miksi minä naimisiin menisin?… Ottaisin sellaiset huolet hartioilleni! Ikäänkuin ei minulla olisi täysi työ noita hoivatessani!" — hän viittasi mukuloihin päin. "Ei, kiitos, en minä lähde sille tielle, Lind!"
"Ellei hän olisi vastannut tuolla tavalla, niin totisesti luulen, etten olisi talosta sinä iltana lähtenyt kysymättä häneltä, tahtoiko hän ruveta rouva Lindiksi — saadakseni varmuutta, näetkös! Mutta sitten minä ajattelin, että täytyyhän tuollaista asiaa toki harkita; olen minä rakastunut ennenkin ja silloinkin paljon ajatellut! Ja sitten hän sanoi sen niin terhakasti ja varmasti, että minä vain nauroin ja arvelin: vannomatta paras, neitiseni! Mutta usko pois, silloin hänen silmänsä leimahtivat, niin tuimasti hän oli tosissaan.
"Toisinaanhan minä ajattelen, enkö sittenkin ollut tuhma. Olisihan asia nyt selvä! — Mitä sinä arvelet?"
"Mitä tuhannen — osaan minä siitä arvella, perämies!"
Rejer vältti tämän jälkeen, mikäli hänestä riippui, tuontapaisia keskusteluja. Sekä sää että laivaelämä tarjosivat sitäpaitsi enemmän vaihtelua, kun alettiin lähestyä Kapkaupunkia.
* * * * *
Alert oli purjehtinut Table Baita pitkin Kapkaupunkiin, oli sitten purkanut kappaletavaralastiaan Port Elisabethissa ja liukui nyt rivakkaa vauhtia kirkkaan pilvettömän sään vallitessa St Mauritiuksella sijaitsevaan Port Louisiin. Saari tunturimuotoineen ja kasvullisuuksineen, istutuksineen ja huviloineen ja vihdoin itse kaupunki — tuo oli noussut kuin ilmestys kuvastelevan, sinisen meren helmasta.
Siinä venheessä, joka saapui laivan kupeelle ennenkuin oli saavuttu sataman edustalle, oli terveystoimikunnan jäsen ja pitkä, keltainen, kultasankasilmälasinen tohtori, joka teki kaikenmoisia kysymyksiä, kurkisteli ruhviin, katsoi kajuuttaan ja vihdoin vaati nähtäväkseen lääkekirstun, jonka perinpohjin penkoi ja tutki. Hän pisti pikkusormensa kärjen eri rasioihin ja pulloihin, maisteli niiden sisällystä, avasi kääröjä ja kietoi jälleen kasaan, tutkieli päätään pudistellen ja teki jos jotakin.
"Hirteen minut, ellei hän pistänyt mukaansa jotakin kääröä tuolta kirstusta!" sanoi stewardi tohtorin kiivetessä alas nuoraportaita. "Hän oli kuin ilmeinen keltakuume itse!"
"Kunpa päästäisiin lähtemään tästä pesästä!" virkkoi Lind; tuo erinomainen vastaanotto ei häntä huvittanut.
Ankkuritouvi täytyi jättää malaijilaisten sukeltajain huostaan, jotka kiinnittivät sen suunnattoman vahvaan merenpohjassa olevaan rautaketjuun. Laki kielsi omaan ankkuriin turvautumasta. Oli odotettavissa hirmumyrsky, jollaisia niissä seuduissa sattuu ajoittain, joka kolmas tai neljäs vuosi, ja joiden jäljessä liikkui hengenvaarallisia, kosteuden synnyttämiä kulkutauteja.
Lounaispasadin raikkaassa tuulenhengessä sijaiten on Mauritius ennenaikaan ollut ilmastoltaan mitä onnellisin, kunnes saaliinhimoiset keinottelijat raastoivat saaren ihanuuden, sen uhkeat taajat metsät, joissa kasvoi ebenholtsia ja muita kallisarvoisia puulajeja, ja harjottivat sellaista ryöstöviljelystä, joka teki saaresta vaarallisten suokuumeiden tyyssijan.
Lasti oli purettu mitä kauniimman sään vallitessa ja parhaillaan otettiin laivaan sokeria ja ebenholtsia Hampuriin vietäväksi.
Eräänä aamupäivänä, kun he parhaillaan nostivat laivaan suuria sokeritynnöreitä, näkivät he kaikkialla kaupungissa ikkunain ja ikkunasuojusten sulkeutuvan, ja äkkiä alettiin kaikissa aluksissa nopeasti purkaa taklausta. Ilma oli käynyt yhä tukahduttavammaksi pitkin päivää; tuntui melkein siltä kuin painostus olisi ulottunut aina meren pohjaan asti, missä kalat väsyneinä hitaasti liukuivat ketjun yli. Ilmapuntari oli painunut nollan tienoille.
Joka puolelta kaikui: "Hirmumyrsky! hirmumyrsky!"
Laivalla pantiin kaikki kuntoon rajusään saapumisen varalta, luukut tiivistettiin, huippu- ja prammitangot otettiin alas.
Ja sitten se tuli, mustana kuin yö — mylvien ja räiskyen kuin olisi maailmanloppu ollut käsissä.
Ilmanpaino heitti Alertin kyljelleen, niin että se virui vedessä melkein luukkuja myöten; joka hetki näytti takila olevan mennyttä. Pari kolme tuntia kaikki alukset taistelivat olemassaolostaan.
Myrskyä seuraavat saderyöpyt tekivät kaupungissa vallitsevasta kuumeesta hävittävän kulkutaudin, ja jo ennen laivauksen päättymistä oli Alertista lähetetty viisi matruusia ja laivapoika sairaalaan. Jonkun päivän kuluttua oli neljä heistä kuollut.
Eräänä iltapäivänä makasi Lindkin kannella aurinkopurjeen alla heittelehtien — oman reiman sanontansa mukaisesti — kuin kumipallo; ja alhaalla kojuissa oli taas kolme sairastunutta.
Kapteeni tahtoi lähettää heidät sairaalaan. Järjestystä oli noudatettava, jos mieli välttää vastuuta. Hän oli epätoivoissaan; laivapaperit ja kaikki oli järjestyksessä, mutta ei ollut miehistöä, että olisi päässyt lähtemään.
Rejer oli sairaalasta riittävästi selvillä — sinne ei yliperämiestä vietäisi, niin kauan kuin hänen päänsä pysyi pystyssä… se oli suoraan ruumisarkkuun asettamista. — Pois täältä vain, toiseen ilmastopiiriin! oli sairaalan lääkäri sanonut.
Kiniini oli ainoa tehoava keino. Mutta apteekissa sen hinta oli noussut kaksikymmenkertaiseksi. Siitä oli puute, sanottiin, — tai olivat keinottelijat kiertäneet hinnan niin korkealle. Alertin lääkekirstusta sitä ei löydetty ollenkaan, ja nyt älyttiin, että pitkä keltainen otus oli pelastanut sen omaan taskuunsa. Oli kulkutautien aika, ja sopi siis järjestelmällisesti ryöstää laivat.
Rejer lähti maihin kaikkine punnanrahoineen mitä voi saada käsiinsä ja sai kymmenellä punnalla yhtä paljon kiniiniä kuin muuten olisi saanut viidellä shillingillä. Hän varustautui nyt vakavasti ottelemaan kapteenin kanssa ystävänsä maihin kuljettamisesta.
Mikään ottelu ei tullutkaan kysymykseen. Kun hän palasi laivaan, makasi kapteeni kuumeväristyksissä ja oli raivoissaan. Ankarain kuumekohtausten toisinaan hellittäessä hän komensi laivan lähtemään — tänne jääminen merkitsi kuolemaa!
Rejer ei ollut tehnyt montakaan kierrosta kannella kun hän jo tiesi mitä piti tehdä: — miehet oli haettava sairaalasta vielä tänä iltana ja sitten yöllä lähdettäisiin.
Vielä yksi mies sairastunut! — Nyt oli enää neljä työkelpoista kuudestatoista; mutta muutamain intialaisten satamajätkäin avulla asiat saatiin kuntoon, kun hyvin maksettiin.
Rejer lähti itse sairaalaan ja sai kapteenin nimessä miehet kantajien haltuun. Sitten kohotettiin pimeässä joku purje, ankkuritouvin pätkä vedettiin sisään ja suuntauduttiin hiljalleen ulapalle…