XI.
Ystävyys ja lempi.
He purjehtivat pitkin avaraa, rannatonta valtamerta sairaala kannen alla!… Kuumejanoa ja voivottelua — ja tuskin ainoatakaan raikasta tuulahdusta ankarassa kuumuudessa.
— Nyt veti kapteenikin viimeisen huokauksensa alhaalla kajuutassa käskien yliperämiestä pitämään tarkoin silmällä karikoita Fredriksvaernin satamansuun ulkopuolella. Hän uneksi olevansa lähellä kotipaikkaansa.
Kirvesmies kääri hänet Norjan lippuun, asetti virsikirjan hänen povelleen ja kun painot oli kiinnitetty jalkoihin ja isämeidän luettu painui kapteeni Intian valtameren pohjaan.
Rejer huomasi huolekseen, että tuuli alkoi kiihtyä. Jos tulisi myrsky, niin he olisivat aivan avuttomia. Mutta ensimmäinen vaikutus näytti onnekkaalta, sillä useat etukannella maanneet alkoivat nyt liikuskella.
Rejer oli tähän aikaan huomannut ihmeellisten tunteitten nousua itsessään. Ne liittyivät mielikuvaan, josta hän ei voinut irtautua — ajatukseen, jossa hän ei halunnut viipyä, mutta joka yhä palautui — yhä! — ja joka sai hänet suorastaan inhoamaan itseänsä…
Yliperämies Lind makasi kojussaan; hänessä oli tuskin enää henkeä…
Jos hän kuolisi? — Jos sattuisi niin!…
Silloin hän voisi jälleen päästää valloilleen kaikki ajatuksensa ja tunteensa, jotka täytyi tukahduttaa, koska…
Niin, jos tuo ystävä sattuisi kuolemaan…
Se, joka oli kotiin jäänyt, oli hänelle kallis kuin syvin sydänveri! — kaikui hänessä kauan kahlehdittu, mutta nyt vapautunut tunnustus. Hän seisoi tuijotellen tuohon mielikuvaan. Siihen sisältyi kokonainen elämä — koko tulevaisuus…
Sitten hänet valtasi niin voimakas itsensäpilkka ja itsensähalveksiminen, ettei hän tiennyt voivansa tehdä mitään sen parempaa kuin hypätä mereen, jotta laiva vapautuisi sellaisesta halpamaisesta koirasta!
Hän meni alas ja hoiteli perämiestä hellästi kuin lasta — muutti hänet ilmavampaan kajuuttaan, avasi kailetti-ikkunari ja oven…
Hän katseli kalpeita, riutuneita, kasvoja, joissa törrötti mustaa parransänkeä, ja tunsi olevansa kadottamaisillaan ainoan ystävänsä maailmassa! Suru valtasi hänet niin että sydänkuoppaa kouristi. Hänen laistansa ei löytäisi yhdestäkään norjalaisesta laivasta!…
Ja — kun hän taasen oli seisonut hetkisen ruorirattaan ääressä, samat ajatukset alkoivat kehäillä mielessä!
Oliko hänessäkin kuumetta?
Ei, mutta koko hänen kohtaloansa vallitsi alinomainen kova onni — nyt saivat hänen mielensä tuliseen ristiriitaan hänen paras ystävänsä ja — hän siellä kotimaassa! —
— — Vielä muutamia vilpoisia vuorokausia sievässä tuulessa, ja ruhvin suojassa, alahangan puolella ja keulakannella istui joukko hahmoja — kalpeita ja riutuneita, niin että vaatteet riippuivat heidän yllään; mutta silmissä oli eloa, ja ilmaa he hengittelivät ahnaasti, aivan kuin olisi jokaiseen henkäykseen sisältynyt jokin hieno herkku.
"Nyt on luullakseni pahin ohitse", sanoi kirvesmies kuullessaan eräänä iltapäivänä göteporilaisen jälleen "soittelevan" keulakannella.
"Kajuutassa ei ollut kyllin ilmavaa, ja taisi vanavesi huokua hieman kosteuttakin", ja niin kantoi Rejer Lindin kannelle palttinaseinäisen aurinkoteltan alle.
Mutta vasta Alertin päästyä Kap Agulhasiin kykeni Lind ryhtymään kapteeninvirkaan, jolloin kaikki taas tuli tolalleen laivassa hänen ruvetessaan jatkamaan entistä ylähanganvahtia ja Rejerin ollessa alahangan puolella.
Emäpuu kynti viikko- ja kuukausmääriä vakoansa, päivisin vaahtoilevaa, öisin fosforihohteisena välkkyvää.
Sininen tähtikartta levisi jälleen mastonhuippujen yli, ja he olivat aikoja sitten ottaneet selville pohjantähden aseman, peilanneet Azorit ja Teneriffan ja Lindin kunnollisuuden avulla selviytyneet monestakin pulasta huolimatta miehistön vähenemisestä.
— Mitä lähemmäksi Eurooppaa päästiin, sitä alakuloisemmaksi kävi Rejel. Mitä enemmän koti läheni, sitä pimeämmäksi muuttui hänen maailmansa. Hän käyskeli apeissaan mietiskellen… Oikeastaan hänellä ei ollut kotona mitään tekemistä. Minkä vuoksi hän siellä eläisi?… Hammernäs ja kotoseutu näkyivät ahtaina ja synkkinä. Sinne palaamista hän ajatteli kuin tuloa puolipimeään perunakellariin, jossa oli alkanut itää, koskapa äiti kirjotti että "toiset nyt hiljakseen ajattelevat silliä, toiset Amerikkaa."
Niin, Amerikkaa!… Hän käyskeli käyskelemistään.
Göteporilainen istui hajareisin laivanlaidalla isonrustin kohdalla työskentelemässä.
"Missä sinun perintötilasi on, göteporilainen? — Missä isäsi asuu?"
"Ei ole isää!"
"… Entä äitisi?"
"Ei ole äitiä, — eikä sisaruksia!" lisäsi hän lyhyesti. Rejer ymmärsi joutuneensa arkaan asiaan ja löi leikiksi.
"— eikä heiliäkään?"
"Ei sitäkään!" — Hetkisen kuluttua hän lisäsi, katsellen puoliksi merelle: "Minä kuvittelin kerran, että minulla oli sentapainen; mutta hän — meni naimisiin patruuna Bromanderin kanssa."
"Vai sillä lailla! — senkös tähden sinä et milloinkaan 'ehdi kotiin', kuten itse sanot, talvisin?"
"Juuri senvuoksi!"
"Mitä sinä arvelet Amerikasta, göteporilainen?"
"Aikooko perämies sinne lähteä?" kysyi hän ihmeissään herjeten työstään.
"Sopiihan niitä silmäillä niitäkin kulmia, miksei! — kyllä sieltä työtä löytyy."
"Jos perämies ajoissa huomauttaa, niin minä käväisen siellä teidän kanssanne."
"Hampurissa päätetään."
"Hyvä, perämies!"
* * * * *
Joulukuussa he jälleen ponnistelivat talvisäässä Pohjanmerellä — tuimassa luodetuulessa!… Sen he tunsivat hyvin vanhastaan!
Yön pimeydessä he onneksi löysivät Helgolannin, ja sitten he painuivat, pakko kun oli, alaspäin toivoen keksivänsä Neuwarkin ja Cuxhavenin majakat ja saavansa luotsiapua päästäkseen Hampuriin.
— Sataman isot nostokurjet olivat tyhjentäneet lastin, ja Alert makasi nyt hinattuna Steinwärderin luo vastapäätä St Paulia.
Siellä he voivat laivankannelle nähdä joka ilta merimieshuvien valot ja kuulla sieltä kantautuvan metelin. He olisivat voineet tanssia musiikin säestyksellä, elleivät kahden yht'aikaa käynnissä olevan huvittelupaikan äänet olisi toraillen sekoittuneet toisiinsa — siellä oli kaksi karusellia, joissa sopi täyden musiikin soidessa ja värillisten lamppujen hohteessa purjehtia aavaa sinistä merta millaisella aluksella halusi tai jos maalla liikkuminen huvitti enemmän — ratsastaa mielinmäärin sirahveilla, seebroilla, leijonilla, tiikereillä, kameelikurjilla.
Kerran päätettyään säästää oli Rejer napinnut tarkoin taskunsa. Hän pysytteli laivassa ja mietiskeli Amerikkaan lähtöä.
Eräänä sunnuntai-iltapäivänä vähää ennen lähtöä hän sentään oli maissa.
Lind oli määrännyt kohtaamisajan ja -paikan.
"Reperbahn'ia" ja "Langereihe'ä" pitkin liikkui sankka ihmisvirta, Joukossa kaikkien kansallisuuksien ja kaikkien ilmanakin meripoikia, sota- ja kauppalaivain miehistöä, aina mulatteihin ja neekereihin asti, jotka astelivat puettuina silkkihuopahattuihin, keltaisiin liiveihin ja punaisiin kaulaliinoihin.
Parvi toisensa jälkeen pysähtyi kirkkaasti valaistujen ikkunain luo, joissa joka askelella esiintyi uusia, puoleensavetäviä ihmeitä: — "Maailman kaunein nainen!" "Boa constrictor eli Jättiläiskäärme!" "Anatoominen kabinetti!" "Meren pohjalla!" "Ennustusta ja noituutta bengaalivalaistuksessa!" "Atleettinainen!" "Vahakabinetti", — viimeksimainitun ikkunassa käännehti alinomaa valkopukuinen nunna, bakkantti ja nuori pyhäinen piika, joka istui ompelemassa.
Alhaalla kellarikerroksissa houkuttelivat kahvilat, ravintolat ja kapakat laulajattarineen ja soittoineen, ja niiden porraskäytävät nielivät alinomaa kokonaisia laivanmiehistöjä, miehiä ja naisia — kaikenlaisia, eikä kadun virta siitä näkynyt ohenevan, liikkuihan vain sameana hiljalleen eteenpäin, kuten Elbe tuolla alempana.
Hiukan kauempana piti Rejer silmällä paria Alertin poikaa.
… Loiskis, kellariin ne katosivat! Sinne jää loppu vuoden palkkaa! mutisi hän. — Matruusi on kuin ahdistettu lintu… varpunen paulain seassa — haikalat hänen ympärillään aina uiskentelevat!
Hän kohautti hartioitaan… Hm, hm! — koko miestä siinä kysytään pelkässä elämisessä!…
Hän istui sirkuksessa Lindin seurassa. Viimeksimainitun oli kerrassaan lumonnut Blenda Hastings, joka tanssi nuoralla, "Ilmatar", kuten hän ilmotuslehdissä itseään nimitti.
Lind huuteli hänelle, seurasi ihastellen hänen liikkeitään… "Katsohan! Rohkea, niin että tohtisi hyvinkin seisoa mastonnokassa varpaillaan! — Kevyt ja sorja kuin katti! — Kello yhdeksän aikaan iltaisin minä aina pistäydyn täällä, silloin on hänen vuoronsa häälyä ilmoilla!" —
Ovelta hän oli ostanut kukkavihon, jonka osasi heittää niin hyvin, että
Blenda kiitti häntä syvätunteisimmalla silmäyksellään.
Ja nyt heidän piti lähteä illalliselle.
Lind johdatti hänet erääseen kivijalkaravintolaan, jossa istui laivankapteeneja ja muuta väkeä, jotka samoin kuin hekin tulivat iltahuveista.
Lind asteli suoraa päätä perälle ja tervehti tutunomaisesti erästä vanhahkoa naisihmistä, joka istui myymäpöydän takana, ja pian saapui sisään mustakutrinen, reippaanoloinen kaunotar, joka likeisesti tervehti häntä kädestä. Hän tuntui olevan koko laitoksen sielu.
"Tämä on viimeinen ilta", sanoi Lind, "sillä me lähdemme taas keikkumaan. Huomenna nostetaan ankkuri, ja sen vuoksi minä tahdoin käydä tervehtimässä ja hyvästelemässä teitä, Sally!… Niin, niin se on, huomenna sitä lähdetään", varmisti hän hiukan surunvoittoisesti. "Tämä on minun viimeinen oluthaarikkani tällä kertaa, ja kauan kestää, ennenkuin sen saan niin kauniista kädestä kuin Sally Frankfurterin! Niin hienoa kättä ja niin säihkyviä silmiä ei kasva pohjoisnavalla."
Illallinen tarjoiltiin Lindin yhä lämpimämmin ihastellessa hänen silmiänsä ja erinäisiä muita miellyttäviä ominaisuuksiaan — kohteliaisuuksia, jotka kuusikolmattavuotinen Sally otti vastaan sangen ystävällisesti ja rauhallisesti kohdellen perämiestä hyvänä liiketuttavana ja kelpo ystävänä.
Hänen jäähyväisvakuutustensa ja -vannomustensa sadellessa neiti kääntyi hyllylleen ja otti sieltä, periltä, keltaiseen nauhaan kiedotun käärön tummia sikaareja… "Ne ovat oikeita" — sanoi hän — "minä sain ne eräältä kuubalaiselta laivankapteenilta — tahdotteko?"
"Minä poltan niitä teitä muistellen, Sally, olkaa varma siitä."
Rejer painui ajatuksiinsa ja oli paluumatkalla harvasanainen Lindin polttaessa sikaariaan ja laajasti esitellessä koreata, kunnon Sally Frankfurteria.
Laivalla Rejer ryhtyi, vaikka olikin jo myöhäinen yö, laskemaan ja sijottelemaan joitakin muonavaroja, jotka oli tuotu ruhviin. Hänen ajatuksensa askartelivat.
"Mitä sinä tirkistelet?" kysyi hän äkkiä nähdessään göteporilaisen useita kertoja kumartuvan kailetti-ikkunaan.
"Oli kuin kipinä tai valo tuolla alhaalla", vastasi toinen, "mutta se kai on vain kapteeni, joka vielä valvoo. Hän on varmaankin ottanut jäähyväiset joltakin tänä iltana ja istuu nyt tuolla pimeässä tupakoimassa asian valmiiksi. Se taula syttyy joka satamassa ja sammuu jälleen, kun päästään merelle!" mutisi hän, "ei hänen sydäntään yksi tyttö kauan pidä hameentaskussa!"
Rejer antoi hänelle edelleen tullutta pikku tavaraa. Äkkiä hän suoristihe ja sanoi:
"Kuulehan, göteporilainen! Pari ottelua minä aion kokea kotimaassa, ennenkuin Amerikkaan harhaudun. Ilma tuntuu toiselta täällä pohjanpuolella!"
— Seuraavana päivänä, kun he olivat sivuuttaneet Cuxhavenin ja määränneet suunnan, virkkoi Rejer yht'äkkiä pilkallisesti Lindille:
"Teillä kun on päässänne niin paljon naisväkeä, perämies, niin olette varmaankin unohtanut — fredriksvaerniläisen."
"Saara Rördaminko? Ei toki — hän on liian hyvä unohdettavaksi, ja kun tässä päästään kotiin…"
"Niin, minä pidän eniten selvästä vedestä ja rehellisestä pelistä, perämies — tahdon vain varoiksi sanoa, että tuollaisissa asioissa miehen on oltava mies, ja että toveruus tulee toisessa linjassa minun mielestäni. Nyt te tiedätte, mitä suuntaa minä liikun."
Lind katsoi häneen pitkään hämmästyksissään.
"Älä lähde sille reitille, Juhl! Se on pelkkä hyvä neuvo, näetkös, merimiehelle, jolla ei vielä ole erinomaisempia tarjottavana. Merimiesten ei oikeastaan pitäisi mennä naimisiin ennenkuin viidenkymmenen iällä voidessaan hyvissä varoin vetäytyä pois mereltä. Muutenhan asia on omasi; kukin saa purjehtia tuulivarainsa mukaan."
Sitä juuri Rejerkin ajatteli; hän aikoi suunnata itse kulkunsa ja laskeskeli nyt, että hänen pitäisi voida suorittaa perämiestutkintonsa niinä viikkoina, jotka Alert tulisi makaamaan Trondhjemissa.
… Taaskin pureva länsituuli ja ilkeät myötäiset aallot! Ja mitä likemmäksi Norjan rannikkoa tultiin, sitä kiusallisemmaksi asia kävi. Virta ja tuuli tahtoivat kumpikin taholleen, mutta molemmat ahdistelivat täysin yksimielisesti laidan saumoja ja lustoja; jokainen aalto oli kiperä ja kiero kuin asianajaja.
"Ei edes tiedä, onko se ylä- vai alahangan puolella", sanoi kirvesmies, "mutta hyvin sen tuntee tullessa!" — lisäsi hän, "kun samassa tuli virran kohottama hyökylaine, joka murskasi osan etukannen katoksesta. Se sattui lähellä Bergenin väylää, ihan Bukn-vuonon suun ulkopuolella."
"Tuskin kaksinreivattu märssypurjetuuli", mutisi Lind kiukuissaan, "ja sittenkin särkyy toinen kohta toisensa jälkeen. Ei minkään isännistön kannata pitää siivo alusta Pohjanmerellä kulkemassa!… Sanotaan: 'niin arka ja varovainen kuin Pohjanmeren laivuri', mutta hullu hän olisi, ellei varoisi! Sitten menevät menojansa kaidepuut, sitten venheet, vihdoin kenties kokkapuu — kareja, matalikkoja, merivirtoja — sudenilma! Saavat sanoa minua vanhaksi ämmäksi, jos liikun Alertilla Pohjanmerellä yhtään sen enempää kuin on tarvis päästäkseen jälleen pitkille matkoille." Yksi ainoa asia saattoi tärvellä Lindin hyväntuulen, ja se oli juuri laivan vahingoittuminen. Pari kannenkatoksen murtunutta laudanpalasta suututtivat häntä ja saivat hänet käyttäytymään aivan kuin olisi häneltä oma sääriluu murtunut.
"Mitäs sinä siellä seisot niin kovin tuijottelemassa, Juhl!"
"Kas tässä!"
"Mitä hittoa?" ähisi Lind.
"Katsokaas vain — näitä kahta! Hyökyaalto ne oli heittänyt vintturinköyteen."
"Rojua — paiskatkaa ne mereen!… Pari pikkukalaa!"
"Niin, pari silliä — oikeita talvisillejä!"
"Olipa kesä- tai talvisillejä! Kannenkatos se on mennyttä."
"Kas, kuinka ne ovat kiiltäviä ja lihavia, ruusunpunaisia kuin helmiäinen ja selästä tummanruskeanvihreitä kuin metalli. Nämä ovat aivan oikeata lajia — suuria, tukevia ukkoja — oikeita Pohjanmeren poikia. Ne tulevat talviasussaan ulkoa mereltä! Tämä on maukas kappale."
"Anna sitten kokin keittää ne!" — Lind lähti kiukuissaan hänen luotaan.
Rejer käski tuoda sangollisen merivettä, jonne hän pisti sillit nähdäkseen, vieläkö niissä oli henkeä. Mutta kuolleita ne olivat — kuolleita kuin silli.
Hän tutki ihan loppumattomiin näitä kalalajin kahta merkillistä yksilöä, kunnes ne vihdoin illalla tuotiin paistettuina hänelle ja Lindille kajuutan pöydälle.
"Maistuu tosiaankin herkulliselta", myönsi Lind, joka oli voittanut pahimman, kannenkatoksen särkymisestä aiheutuneen kiukkunsa.
Mutta Rejerissä nuo kaksi silliä olivat herättäneet eloon mahtavan muistelojoukon.
Heti kun seuraavan aamun koiravahdin aikana alkoi valjeta, hän lähti silmäilemään kohti rannikkoa; yhteen menoon hän seisoi kaukoputkineen laivanlaidalla tähystelemässä.
Udsire ja Karmen olivat näkyvissä. Hän huomasi kalastajavenheitä ja sillialuksia talviaamun harmaassa sameudessa — olivatpa tuttuja muodoltaan nuo purjeet! Siellä täällä erotti hän kaukoputkellaan jonkin varastoaitan harjan tai karien väliltä pilkottavaan tupain oviaukon — siellä täällä jonkin suolaamon.
Niinpä — kyllä hän väylän tunsi! Sitä pitkin hän oli purjehtinut vallottamaan maailmaa ja Hammernäsiä — isäntärenki Andersin ja kaikkien muiden merisankarien keralla…
Ihmettä, ettemme hukkuneet kuin hiiri vesitynnöriin, mutisi hän.
Nuoruuden syvä pettymys oli jättänyt hänen mieleensä pistävän piikin, ja hänen poika-aikainen kotiseudun rakkautensa ja ylpeytensä oli kääntynyt katkeruudeksi. Mutta siitä huolimatta hän nyt seurasi kaikkea äärimmäisen jännityksen ja tarkimman mielenkiinnon tilassa. Kaukoputken avulla hän otti selville sen luodokon, jossa hänen venheensä oli ollut sillijoukon saapuessa — selvitti itselleen, missä kalapaikat olivat, haeskeli Stolmenin puolelta sitä kohtaa, jossa hänellä oli ollut nuottaosuutensa…
Trondhjemiin purjehdittaessa täyttivät nämä seikat koko ajan hänen mieltänsä.