XII.
Liian myöhään, neiti Rördam.
Lippu puolitangossa kapteenin ja matruusien kuoleman johdosta liukui Alert Fredriksvaernin satamaan eräänä päivänä toukokuun alussa. Aluksessa oli jonkinlaista juhlallisuutta, omituista hiljaisuutta koko siinä tavassa, miten se ankkuroitui, ja laiturilla sekä veistämövallilla oli ihmisiä mustanaan.
Oli jo kauan tiedetty, mitä oli tapahtunut; kertomus kuolemantapauksista ja Alertin St. Mauritiukselta lähtemisestä oli talvella muodostanut yleisen puheenaiheen. Mutta sittenkin oli omituisen jännittävää nähdä aluksen itsensä tulevan ja ikäänkuin itse kertoilevan kohtaloistaan raakapuillaan, surulipuillaan ja viireillään. Sukulaisia ja ystäviä, veljiä ja sisaria seisoi tuolla ryhmissä; toisia oli pikkuvenheissä satamanselällä tähystelemässä omaisiaan. Mutta tavattoman kauan kesti, ennenkuin Alertista lähti venhe maihin.
Vihdoin se tapahtui.
Neljä matruusia oli venhettä soutamassa, ja perässä istui Lind suruharso hatussa. Tiedettiin, että hän meni rouva Berentsenin, kapteenin puolison luo, kertomaan tapahtumista.
Etukannella seisovalla Rejerillä oli täysi työ pitäessään silmällä purjeita ja raakapuita järjesteleviä miehiä, mutta tavantakaa hän sentään suuntasi kaukoputken kohti laituria ja vallia. Hän poimi sieltä näkyviinsä kasvot toistensa jälkeen ja löi hiukan synkistyneenä kaukoputken kasaan.
Purettiin parhaillaan jotakin Trondhjemista tullutta lastia, ja Lindillä oli niin kiirettä olemista isännistön luona täällä samoin kuin Laurvigissäkin, että Rejer sai ankkuroitumisesta lähtien ottaa huolekseen sekä yli- että aliperämiehen tehtävät.
Suoraan pakkahuoneen takana tuolla oli tykkimiehen talo, sen Rejer tiesi, ja hän olisi antanut paljon, jos olisi voinut nähdä puhki sen seinien.
Ensimmäisinä parina kolmena kiireellisenä työpäivänä ei ollut aikaa käväistäkään maissa, kunnes Lind eräänä iltapäivänä palasi laivalle.
Hän oli jokseenkin luoksepääsemätön käyskellessään siinä edestakaisin kannella pyhätamineissa ja silkkihuopahattu päässä ja välittämättä edes mitään tiedustella. Hänen käyttäytymisessään, puoleksi halveksivassa, huolettomassa kuljeskelussa ja tuossa tavassa, miten hän aina puraisi mällin poikki ja sitten sylkäisi sen laidan yli, oli jotakin, jota Rejer ei sietänyt; se ei ollut ollenkaan kohtelias, vaikka hän oli saanut seistä täällä päivän toisensa jälkeen ahertamassa paljon yli velvollisuuksiensa hänen puolestaan!
Lind meni alas kajuuttaan mainitsematta mitään siitä, voiko Rejer katsoa olevansa vapaa tänä iltana. Kun stewardi meni alas kysymään, eikö kapteeni tahtonut mitään syötävää tai juotavaa, hypähti hän seisoalleen ja kiljaisi "ei!" niin että stewardi tuli portaita ylös kuin ammuttu luoti.
Hetkisen kuluttua Lind palasi kannelle merimiesasussa:
"Kutsukaa miehet takakannelle", käski hän; mutta tuntui siltä kuin hänen olisi ollut vaikea saada ääntä kurkustaan.
"Taitaa olla jotakin hiton hullusti!" arveli puosu Rejerille, "tileissä jotakin edes vastausta."
Mutta kun he sitten kokoontuivat, niin hän vain lyhyesti luki kirjeen, jossa isännistö hänen kuntonsa ja ansioittensa perusteella antoi hänelle Alertin kapteenin viran.
"Ja sitten grogia niille tietysti — ja illalla vapaata!" sanottiin
Rejerille jälkeenpäin aivan lyhyesti.
"Hyvä, — eikä suinkaan kapteenilla ole mitään sitä vastaan, että minä kallistan lasini tuon ilahduttavan tapauksen kunniaksi maissa missä haluan?" tiedusti Rejer.
"Eipä tietenkään."
"Minä luulin, että pukisit itsesi koreaksi!" sanoi hän sitten pilkallisesti, mutta ilmeisesti hiukan leppeämpänä, kun Rejer lähti laivalta.
Mikä häntä vaivasi?… Pukisin itseni koreaksi? — Ahaa? — Hän pelkäsi minun lähtevän tykkimiehen taloon!
Omituisen ahdistavin tuntein hän kulki katua kevätpäivän sammuessa, mutta auringon vielä välkähdellessä siellä täällä ullakonikkunoissa.
Mäessä pisti raikkaan viheriä ruoho esiin kosteasta mullasta, ja veistämövallilla paistoivat voikukat loistavan keltaisina kuin pienoisauringot. Kadulla melusi, huikkaili ja juoksenteli poikaparvia pikkutyttöjen hyppiessä "paratiisisilla". Mustat, kosteat viivat, joita he olivat maahan piirtäneet, osottivat miten äskettäin jää oli sulanut…
Laivalla he olivat aamulla kuulleet käenkukunnan saarelta lounaasta päin, ja kirvesmies oli haastellut Norjan ruoka-aittain liikkiöistä. Oli täysi kotoinen tunnelma; he tunsivat olevansa omassa maassaan.
Hän kääntyi sisemmälle kaupunkiin nähdäkseen vilahdukselta tykkimiehen taloa.
Hän sävähti. Tuossahan se olikin — kaikki pikku ikkunat reippaasti merelle päin tähyävinä! Niistä oli toinenkin kerta katsottu ulapalle, mutta kenen vuoksi?… Keittiön liedellä paloi leikkivä tuli, ja pihalla oli pesu vaatteita kuivamassa aina puuvajan tienoille asti — kyllähän nuo paikat tuttuja olivat!
Hän ei kulkenut talon ohi; hän ei halunnut näyttäytyä, ja vielä ei ollut aivan pimeä…
Hän suuntasi kulkunsa suoraan Wallan luo mäen kulmaan. Hän, jos kukaan, tiesi kaikesta kertoa. Walla näkyi varsin hyvin huomaavan hänet jo matkan päästä, mutta käänsi vain hiukan päätänsä. Huono merkki! arveli Rejer. Puhalsiko nyt noin tuimasti vastaan? Rejerin tullessa likemmäksi hän jälleen kumartui eteenpäin ja oli olevinaan ihmeissään. Hän istui nyt kuten ennenkin jalat korissa, mutta oli lisäksi keksinyt oivallisen keinon säävaikeuksia vastaan asettumalla isoon, edestä avattuun ja pystyyn nostettuun tynnöriin; siellä hän istui mukavasti kuin nojatuolissa, piilossa kaikkinaisilta vaaroilta, ja jos sade sattui, niin hänen tarvitsi vain kohottaa katoksi suuri sininen sateenvarjonsa.
Rejerin tervehdykseen hän vastasi ystävällisesti; mutta hyvin saattoi huomata, että se tapahtui ilman minkäänlaista tunteen ylivoimaisuutta. Pikemmin hieman varoen ja niin välinpitämättömästi kuin he olisivat viimeksi nähneet toisensa eilen ja huomenna tulisivat taas varmasti tapaamaan.
"Hyvää iltaa, rouva Wahl! — Olettepa saanut oivallisen kuoren istuaksenne."
"Olenpa — saan kiittää Jumalaa ja kauppias Eberhardia, joka tynnörin minulle lahjoitti."
"Niin että teillä on nyt tavallaan oma tupa, rouva Wahl!"
"Ei toki" — hän yskähti — "ja nyt on asia niinkin, että minä" — hän yskähti — "minä käyn nyt vanhaksi, näettekö — ja tarvitsen hyvinkin pari huonepahaistani itse. Niin, tiedättehän te — ja tilaa koreille yöksi, ymmärrättehän…"
"Tietysti, tietysti, rouva Wahl."
"Mutta muuten — jos teillä taas on jotakin myytävää, niin tiedättehän, ettei vanha matami Wahl" — hän kumartui tutussa ruskeassa viitassaan sytyttämään korin vierellä olevaa lyhtyä — "ei kiellä palvelustaan vanhalta tuttavalta, joka sentään on rehellisesti maksanut — ainakin minulle, sen uskallan totuuden nimessä sanoa kenelle kysyjälle hyvänsä."
Ohhoh! — Häneen on puhaltanut kahdelta taholta, ja nyt hän ei tiedä, mitä minusta ajattelisi.
"Sallikaahan minun avustaa teitä, rouva Wahl! — Tällä kertaa minä en myy enkä lainaa." Hän kopautti taskuansa tuntien, että tässä oli parannettava luottoansa.
Kasvot kirkastuivat ja kävivät melkein neuvottomiksi. Leuan, poskien ja nenänpään pyörylät muovautuivat hymyilevään, hyväntahtoiseen hämmästyneeseen ilmeeseen, ja kulmahampaat pistivät esiin:
— "Eihän toki!"
"Ja nyt minä olen jo jonkun aikaa ollut perämies — suoritin tutkinnon tuolla Trondhjemissa."
"Niin, eikös olekin niinkuin minä aina olen sanonut, että te olette oikein —" alotti eukko hämmingistään selviten.
"Älkää puhuko paljoa, rouva Wahl! — No, onko luutnantti Albrechtsenilla tänä vuonna monta merikoululaista? Ja miten tässä kaupungissa muuten jaksellaan?"
"Sattuuhan niitä muutoksia joka vuosi. Minunlaiseni vanha eukko, joka istuu kadun kulmassa, näkee sekä tulijat että menijät."
"Mitenkäs tykkimiehen perheessä voidaan?"
"Herra meitä auttakoon, eihän se niinkään erinomaista ole. Neiti saa nyt hiukan unohtaa suurellisuuttansa, kun on pidettävä huolta niin monen suun ruokkimisesta. Niinkuin kaikkikin saamme oppia tekemään, kun hiukan kauemmas elämässä ehditään."
"Mitä te siinä höpisette, rouva Wahl? Onko tykkimies kipeä vai — ehkä kuollut?"
"Niin, te ette ole tainnut siitä kuulla, kun poissa olette ollut. Mutta kunnollinen ja arvossapidetty mies hän oli ja itse ankaruus kaikissa veistämön toimissa, se sanottiin hänen haudallansakin. Ei, vanha Haupitsi ei enää kolua veistämöön eikä sieltä takaisin — eikä katsoa siristele tänne minua ja korejani kohti, kuten tapasi tehdä ollessaan sillä tuulella; se merkitsi sitä, että hän vielä muisti Anna Ludvigsenin, vaikka nyt olikin tanssi toiseksi muuttunut, hän käveli puujalalla ja minä tässä istuskelin. Hohhoi — vanha parka istuu tässä yksinään ja näkee toisen toisensa jälkeen maailmasta katoavan… Vanhan yksinäisen vaimon ajatukset useinkin niin suurenevat, Juhl." Hän pyyhki silmiänsä.
"… Elokuun viimeisenedellisenä päivänä hänen sitten täytyi lähteä Luojansa luo. Niin, silloin se tapahtui. Luuvalo se lopun teki, eikä siinä auttanut potkia tutkainta vastaan — pois vain piti turvattomien lasten luota, puujalka täytyi heittää lepäämään. Eihän se talo paljon arvoinen ole. Tytär on sitten tietääkseni saanut hienopesua upseereilta. Pojat käyvät koulua, näen mä. Mutta onhan hänen oloissaan eroa entisen ja nykyisen välillä. Haupitsi oli kuin suuressa arvossa pidetty virkamies tässä kaupungissa, sekä kadulla että muuallakin missä esivalta tuli kysymykseen; ja mitä viiri osotti Haupitsin talon katolla, sitä arvelivat sitten melkein kaikki muutkin."
Rejer ei enää kuunnellut eukon puhetta.
"Hyvästi, rouva Wahl!" — sanoi hän äkkiä, ja eukko näki hänen painuvan katua alaspäin samaa tietä kuin oli tullut.
Taaskin hän kääntyi kohti tykkimiehen taloa ja meni nyt väistelemättä. Maksoi mitä maksoi, hän ei aikonut palata laivalle näkemättä Saaraa ja ottamatta selkoa, miten hänen asiainsa laita oli sillä taholla.
Pihalla hän näki parin pesunuoran nytkivän ja heilahtelevan, ja halkovajassa näkyi palavan lyhty.
Hän tiesi kyllä, kuka vajassa oli, ennenkuin ovelle ehti.
Saara seisoi häneen selin ja otti alas viimeisiä kuivamaan ripustettuja vaatteita.
"Hyvää iltaa, neiti Rördam!" sanoi hän. Neiti kääntyi niin äkkiä, että nuora putosi. Siinä se nyt makasi, ja vaatteet sen mukana.
"Oh, kuinka te peljätitte minut!" huudahti hän kumartuen nopeasti nostamaan nuoraa; mutta Rejer huomasi selvästi, että hän oli yllätyksestä ihan punaisissaan. "Ei, ei, neiti Rördam! Kyllä minä nostan sen." Kiireissään hän melkein tempasi nuoran toisen käsistä ja alkoi etsiä naulaa, johon olisi sen kiinnittänyt.
"Tuossa se on!" sanoi hän osottaen seinässä olevaa pientä naulanpäätä.
Hän yritti turhaan saada nuoraa kiinni.
Vielä kerran valahtivat kaikki valkoiset vaatteet maahan.
"Ei, neiti, tuohon sopivaa solmua ei tehdä minun taidollani."
"Sitten kai minun täytyy teitä opettaa. Minä teen näin!" — hän vain kietaisi nuoran mutkalle naulanpäähän.
Hänellä oli kuitenkin omat vaikeutensa, kun kuivaneet oli koottava nopeasti koriin; tuo tapahtui hiukan säikähtyneesti.
Hän rauhottui vasta, kun Rejer alkoi puhua kuulleensa, että talossa oli surua ja että hän sentähden oli aikonut käydä katsomassa kohta maihin tultuaan.
Rejer ei saanut koria haltuunsa, mutta tahtoi välttämättä kantaa keittiöön sylyksen puita.
"Teillähän ei ole nykyään muuta kuin lapset apunanne, neiti Rördam!
Mielelläni minä pilkkoisin teille puita jokaikinen päivä."
"Kiitos vain, minä voin ottaa apua niin paljon kuin haluan — minulla on kyllä varoja", torjueli hän leikillisesti.
Keittiössä Saara alkoi keskustelun kestäessä vispilällä kostuttaa pesuvaatteita.
— "Tiedänhän minä sen, neiti Rördam! Mutta kun ei ole kenestäkään huolehtimista, niin pian ne kämmennahat ohenevat. Tehän tiedätte, kun on vain pelkkä oma itsensä…'"
"Te voitte niin sanoa, Juhl, mutta minä!" — vispilän liike lakkasi, neiti kääntyi vakavana häneen päin ja näytti nyt erittäin espanjalaiselta! — "minulla on tuolla neljä lasta hoidettavanani." — Hän viittasi tupaan, josta kuului leikin melu.
Rejer tunsi selvään, että tämä merkitsi ystävällistä kieltäytymistä; — aivan kuin olisi laivankansi murtunut hänen allansa.
Lapset olivat hauskinta, mitä hän tiesi — puhkesi hän puhumaan suunnattoman vakuuttavasti. Mutta neiti nauroi ja aikoi kysellä Alertin matkasta.
Silloin muuttui Rejer harvasanaiseksi ja miettiväiseksi; neiti sai yksin pitää keskustelusta huolta.
"Minä kuulin, että olette suorittanut perämiehentutkinnon, Juhl!"
"Keneltä? — Kuka sitä on…"?
Hän hämmentyi hiukan — "En tosiaankaan muista…"
Rejer näki yht'äkkiä Lindin kasvot edessään."… ellen sitä kuullut… puosmanni Torgersenilla" — lisäsi hän sitten.
Se kevensi — mutta ei antanut täyttä varmuutta.
"Talvella me kuulimme kaikista St. Mauritiuksella sattuneista onnettomuuksista ja siitä miten te purjehditte kuumetaudin raivotessa laivalla", jatkoi hän nähdessään Rejerin olevan aivan alakuloinen ja kalpea.
"Niin, kyllä se oli ikävä matka!"
"Torgerseniin saivat kirjeen, jossa kerrottiin kaikesta. Siinä oli paljon hyvää teistä — mutta sitä minä en epäillytkään, että kun jotakin tärkeätä sattuu, Rejer Jansen Juhlkin mainitaan." Hän koetti laskea leikkiä, mutta ilme oli lämmin, ja ääni tuntui melkein värisevän. "Ettekö ajatellut silloin, että voisitte itsekin sairastua?"
"En!" — huudahti hän äkkiä — "mutta minä sanon teille, mitä ajattelin siellä ollessani… Ajattelin Norjaan jäänyttä kaunista neitoa, jota en koskaan enää ole voinut saada pois mielestäni! Ja häntä ajatellessani minä rukoilin Luojaani, että hän antaisi minut itselleni takaisin, sillä se, joka seisoi peräsinpyörän ääressä, oli susi ja murhamies!… ja ettei hän minua hitaasti kiduttaisi, vaan antaisi hänet minulle — kaikkine lapsineen, mitä hänellä sitten lieneekään!" lisäsi hän kiukkuisesti ja loi silmäyksen tupaan päin. "Sen neidon minä olen aina ajatellut koristekuvaksi kolminkertaiseen tammikokkaan, keinumaan meren vaahdossa vyötäistä myöten, povi korkealla ja ilme tuollaisena kuin teidän — niin, sillä on pään ja niskan asento aivan sama kuin teillä, neiti Rördam! Hän näyttää katselevan yli koko meren ja sanovan aalloille: 'Kyllä minä teidät muserran!' Siinä on vähän sen ajatuksia, joka osaisi rynnistää hellittämättä tässä maailmassa, jos vain saisi hänet, jonka kanssa tahtoisi purjehtia. Niin, neiti Saara Rördam, — minusta ei ole tänään tehty kapteenia — minä en ole juhlatamineissa, en ole reima enkä hieno, olen ruma — nenäni on pitkä… monessa asiassa olen takapajulla! Mutta — antakaa te lupauksenne Rejer Jansen Juhlille, niin petetyksi ette tule, ei vieraitten naisten vuoksi — ei minkään vuoksi maailmassa, niin kauan kuin minussa henkeä on!"
Hän oli lähestynyt silityslautaa, seisoi nyt aivan ääressä ja katsoi
Saaraa silmiin.
Toinen oli pitkä, hän vielä pitempi… Toinen seisoi kuolonkalpeana vispilä astiaan vaipuneena ja suu puoliavoinna…
"Mutta Juhl! — Olkaahan järkevä! — Neljä… neljä lasta…"
"Pelkkää huvia, sanon minä! — Ja kun minä olen ulkona merillä, niin nehän ovat talossa ihan välttämättömät!"
Hetkisen vaiti oltuaan sanoi toinen:
"Kun oltiin tanssissa tuolla kenttämajalla viime vuonna, niin te istuitte penkillä aivan kuin omana seurananne katsellen niin kursailematta minua ja meitä kaikkia, ja sillä kertaa minä ajattelin, että kenenkään kehnomman miehen kanssa minä en koskaan mene naimisiin!… Sitten illalla minä tiesin, ettei kukaan muu voinut tulla kysymykseen, — jos minä olisin ollut samassa asemassa kuin toiset, vailla niitä, joista minun on pidettävä huolta. Sen vuoksi minä ajattelin, että häneen ei pidä ensi hädässä sellaisia ajatuksia herättää, sillä hän saattaisi ehkä panna liian pahakseen, kun minun täytyisi kieltäytyä. Minä tein mitä voin, Juhl."…
"Niin, nyt se sellainen on aivan liian myöhäistä, neiti Rördam!"