XIII.
Rejer suuntaa kulkuosa kohti Hammernäsiä.
Oltiin matkalla Danzigista Bergeniin kolme neljä viikkoa myöhemmin. Rejer käyskeli pureskellen puutikkua ja hautoen tulevaisuudensuunnitelmia — alaa, mille voisi antautua…
Lind oli Danzigissa jälleen päässyt vanhalle hyvälle tuulelleen.
"Kuulehan, Juhl!" sanoi hän äkkiä lakaten viheltämästä reipasta säveltä, "minä luulen pelastuneeni joutumasta naineeksi ja sidotuksi mieheksi!… Minä olin kolmannen kerran kosimassa, ja kun se ei onnistunut kotimaassa nyt viimeksi, niin Hannu Lind on patentti — patentti!" toisti hän lyöden piipunvarrella sääreensä.
"Vai niin! — Mutta minäpä en ole pelastunut!… Minä kosin ensimmäisen kerran."
"Vai niin? — Aa-haa!"… hän kääntyi kiukuissaan menemään.
"Muuten" — lisäsi hän vielä — "olit sinä ainakin toista kertaa niillä retkillä. Ensimmäiselle sinä lahjotit hopeavitjat, muistatko? Mutta hän oli ikävä kyllä kihloissa — tohtori Fredriksenin kanssa!"
"No, no!"
Lind meni ihan tulipunaisena keulakannelle.
"Mitäs tässä tyhjiä, Juhl!" sanoi hän äkkiä palatessaan. "Minähän olen tässä ollut iloinen kuin varsa, kun en joutunut naineeksi mieheksi ja sen semmoiseksi, johon en kelpaa; ja sinä teet minut uudelleen hulluksi. Ota hänet, poikaseni — sinussa on kunnollista ankkuripohjaa!"
He istuivat penkillä hytin ulkopuolella kummallakin grogilasi edessään tuon molemmille, joskin eritavoin mielenkiintoisen tapauksen johdosta. Kaukana lounaassa alahangan puolella näkyi laivanlaidan yli Rügenillä oleva Arkonan majakka…
"Yksinkertaisinta tietysti on", arveli Lind, "odottaa pari vuotta, niin että pääsee ylenemään kapteeniksi — esimerkiksi Alertilla minun jälkeeni, kun minä vaihdan alusta."
"Ei, kiitos…"
"Ymmärräthän, että kaikki muu on vieläkin kaukaisempaa!"
"Ei, kiitos!"
"… ja olethan sinä palvellut itsellesi ansioita merellä kaikkina näinä vuosina…"
"Ei, kiitos, sanon minä!"
"Miksi?"
"Siksi — että minä… minä en tahdo! Elää ja kuolla laivankapteenina nyt, kun menen naimisiin! Pusertaa laivaa vuoden toisensa jälkeen halki merien vain toisten laskuun! Ei, kiitos! Jos minä aluksen otan, niin teen sen raivatakseni tietä itselleni ja harjottaakseni jotakin liikettä siinä ohella. Jotakin itsenäistä ammattia minä haeskelen." Hän työnsi lasin kauas luotaan.
— Eräänä päivänä he keinuivat Bergenin lahdella mastometsän seassa, ja siellä sai Rejer postikonttorista paksun kirjeen, joka näytti olevan Saaralta. Avatessaan sen hän löysi sisästä kaksi Aa-vuonolta lähetettyä kirjettä.
Toinen oli hänen äidiltään:
'Rakas poikani!
Mitä tulee naimisiinmenoosi Saara Rördamin kanssa, niin tiedäthän sinä, että vanha äitisi, joka on kantanut sinua sydämensä alla, toivoo vain kaikkein parasta siitä, että sinä nyt kotiudut maihin, joskaan en oikein ymmärrä, kuinka sinä voit ottaa kaikki huoleksesi. Ainakin Haarstad — en tiedä Ottilian mieltä tässä asiassa, hän ei virka mitään — arvelee tietysti, että neljä lasta on aivan liikaa! Mutta kun muistin sinun olentoasi, ja kun sinä kerroit hänestä ja kaikesta, niin minut valtasi aivankuin suuri luottamuksen toivo, vaikka en odotakaan saavani hänen silmiänsä nähdä; sillä sinun Hammernäsiin tulostasi en ikävä kyllä koskaan kuule sinulta mitään. Tila on nyt mitä pahimmassa hoidon puutteessa, ja niitä on tässä muitakin kuin minä, jotka sanovat samaa; tarkotan Ottiliaa. Raukka, ei hänelläkään ole iloa. Haarstad on ilkeä, kuten ennen kerrottiin; mutta kun hän nyt kiusasi häntä sanomalla aikovansa kaataa Hammernäsin hongan, niin silloin hän sai tuta Juhlien voimaa. Eräästä päivästä lähtien hän näet kokonaan on vaiennut asiasta, ja minä luulen hänen pelkäävän, että siitä saattaisi tulla hänen ruumisarkkunsa; — mutta eihän tuollainen heidän välejänsä paranna. Rejer, poikani, äitisi ainoa toivo! Katsos sitä minä tahdoin sinulle sanoa, että minun silmäni ovat monista syistä, eikä vähiten Ottilia-rukan vuoksi, avautuneet huomaamaan, että sinä yksin meidän joukostamme olet pelastanut oikean elämäsi ja miehuusvoimasi, kun näennäisesti niin ymmärtämättömällä tavalla lähdit täkäläisestä ahtaudesta. Olisinpa minä nyt ollut niin nuori kuin olen vanha, Rejer! Tuota äitisi nyt toivoisi; hän ei voi olla sitä toivomatta ja tekee sen mahdollisesti sitäkin kiivaammin, kun täytyy siitä ympäristölleen vaieta. Mutta hyvä oli tietää vielä haudassani, että multani ääressä seisoo poika, joka ei ole lännenpuolen kerskureita huonompi. En tahdo mieltäsi pahottaa; mutta kauan, tarkotan monta vuotta saat olla tällaista kuulematta. Hengitteleminen käy yhä vaikeammaksi ja rintaan koskee. Se onkin kuin enne, kun alkaa kovin paljon ajatella. Jumala meitä armahtakoon, sekä haudassa lepääviä että muita; kyllähän siinä muuten keriä saisi ja moni sotkuinen kohta joutuisi käsiteltäväksi. Nuoret ovat ottaneet vanhoja ja vanhat nuoria meidän suvussamme pitkin maailman sivua, asettaen aina elatuksen murheen korkeammalle muita asioita ja Jumalan ääntä rinnassaan.
Jotakin, kuten saat nähdä, minä olen kätkenyt sinua varten, ja ne sata taalaria, jotka kerran lähetit kotiin kalastusretkeltäsi, ovat vieläkin samassa kirjeessä, jossa ne lähetit ja pastorin hallussa, etteivät toisten kynnet niihin pystyisi…'
Toinen kirje, joka oli lähetetty kaksi viikkoa myöhemmin, oli hänen sisareltaan Ottilialta, ja siinä ilmotettiin, että äiti oli äkkiä kuollut.
Eräänä päivänä oli hän alkanut kiivaasti kävellä tuvassa edestakaisin, kuten hänen tapansa oli kohtausten alkaessa. Äkkiä hän oli painanut kättä rintaansa ja sanonut: — "Nyt minä kuolen, Ottilia!… Sano Rejerille terveiseni!"
Rejer jäi istumaan kirjeet kädessään. Koskaan ei ollut hänen ajatuksiinsa juolahtanut mitään sellaista, että hänen väkevä, rotevarakenteinen äitinsä voisi kuolla. Ja tieto siitä, että se nyt oli todella tapahtunut, tuli niin odottamatta, että hänen oli vaikea koota ajatuksiaan.
Hän oli rakastanut äitiänsä palavasti, hellästi! Hän oli uneksinut vievänsä hänet Aa-vuonon vanhanaikaisesta pesästä siihen uuteen, jonka hän aikoi hankkia. Äidin olisi pitänyt se nähdä; — aina hän kuvitteli näkevänsä äitinsä suuren, voimakkaan hahmon tuvassa ja itsensä häntä hämmästyttämässä yhä uusilla suunnitelmilla.
Ja nyt — nyt ei häntä enää ollut olemassa! Mitä hän sinä päivänä laivalla puuhailikaan, aina väikkyi äidin kuva hänen edessään, ja toisinaan tuntui rinnassa suonenvedontapaista puristusta, joka ikäänkuin räjähti silmiin.
Vasta myöhään yöllä suru vihdoin purkautui ilmi. Hän itki kauan ja hillittömästi, kuten oli vain poikasena itkenyt.
Hän makasi ajatellen Hammernäsin honkaa, joka seisoi siellä kummullaan ojentelevine, ryhmyisine, punaisine oksineen, ja muisti, miten hän aina lapsuudestaan asti oli mielessään liittänyt toisiinsa sen surullisen tuulessa naksaamisen ja äidin raskaat huokaukset.
Äitikin oli oikeastaan viettänyt koko elämänsä huokailun merkeissä.
… Koukistuminen, taipuminen, ja mutkistuminen miehen ja olosuhteiden mukaan oli käynyt tuolle voimakkaalle, leveälle luonteelle melkeinpä omantunnon asiaksi; mutta hänen silmänsä, hänen suuret kasvonsa raskasmielisine ilmeineen, ja rinnasta purkautuvat syvät, raskaat huokaukset olivat ilmaisseet, että syntyään valtava runko narisi taipuessaan. Tuskin vähiten sinä päivänä, jona Ottilia suostui menemään Haarstadille ja siten asettui estämään veljen ja hänen perheensä palaamista Hammernäsiin.
Rejer oli sen tuntenut ja kantanut sen vuoksi mielessään synkkää uhmaa pienestä pitäen, oikeastaan itsekään sitä tietämättä — se oli kokoontunut hänessä voimaksi, niin että hän sitten kerta kaikkiaan saattoi tempautua irti ja lähteä maailmalle.
Suoraan hän oli kulkeva — tai pohjaan — sen hän vannoi äitinsä muiston nimessä!
* * * * *
Alertin purkaessa ruislastiaan ja ottaessa kalaa Italiaan vietäväksi siten päästäkseen jälleen pitkälle matkalle käytti Rejer innokkaasti jokaisen vapaan hetkensä Bergenissä keksiäkseen jotakin, mihin antautua. Hän nosti kaikki purjeensa, pisti koetinpuikkonsa joka paikkaan, milloin millekin taholle. Ne kaksi silliä, jotka olivat talvella tulleet häntä tervehtimään Bunke-vuonon ulkopuolella, eivät olleet haihtuneet hänen mielestään jälkeä jättämättä! Ne olivat hänelle kuiskanneet, että hän oli tyhmeliini kulkiessaan ympäri maailman ansion etsinnässä, kun rahoja parveili kotomeressä melkeinpä portaitten edustalla.
Olisipa luullut voivansa jollakin tavoin tunkeutua sillihommiin. Mutta pääoma siinä oli tarpeen, etenkin sellaiselle, jonka ei käynyt noudattaminen muuta kuin omaa päätään.
Hänen nenänsä tunkeutui entistäkin enemmän vainuten kaikkialle, hänen ilmeensä kuulusteli ja tutki ihmisiä jo pitkän matkan päästä.
Eräänä päivänä hän kuuli, että joitakin Aa-vuonolaisia oli tullut siirtolaislaiva "Kong Sverrelle", joka oli ulkona satamassa valmiina lähtemään Amerikkaan ja hän päätti heti soudattaa itsensä sinne.
Oli tyyni, kirkas kesäilta, kun hän jo venheestä käsin koetti saada näkyviinsä tuttuja hahmoja; mutta kannella ei näkynyt muuta kuin joku laivamies. Kun, hän oli tullut perille, neuvottiin hänet kannen alle. Keskikannelle johtavissa portaissa hän äkkiä pysähtyi tuntien rintansa kuristuvan kasaan. Hän tunsi Aa-vuonon murteen!
Eräs karheaääninen naishenkilö siellä opetti pikkupojalle Pekka
Piiparin sadeilmasäkeitä:
Suon takana soittaa päin pilviä koittaa, ja kohta ne juoksee kuin lampahat luokse!
Rejer joutui suoraan varhaisimpiin kotoisiin lapsuusmuistoihinsa.
Kukaan ei tuntenut pitkää, lujarakenteista merimiestä hänen alas tullessaan, vaikka koko joukko puolittain ihmetteleviä silmiä häneen tuijotteli; ajattelivat kaiketi hänen kuuluvan laivan miehistöön.
Siinä seisoessaan hänestä tuntui kuin olisi joutunut lumotuksi vuoren peittoon johonkin maailmaan, jossa oli aikaisemmin elänyt.
Tuo, jonka tukka otsalla riippui ja joka istui etukumarassa pikipaakku lautaan lyötynä ja naskali suussa leikkaamassa pohjaa naisenkenkään, ei ollut kukaan muu kuin hänen vanha ystävänsä, suutari-Jo itse; korkeimmalta laeltaan nykyään ryppyinen ja kalju, mutta työssään nähtävästi yhtä kiivas ja vikkelä kuin ennenkin! Suun ilme oli sama kuin muinoin hänen uhatessaan antaa suutarinpistoa; mutta huulen nipistys saattoi nyt johtua siitäkin, että häneltä oli poissa muutamia hampaita…
Vähitellen hän jokseenkin varmaan tunsi heidät jokaikisen.
Tuo tuolla loitompana, joka istui säkillään rummutellen polveansa ja liikutellen jalkaansa, oli pelimanni-Knut, vähäinen ja raihnas, silmät pienet ja punottavat; hän heitti päätään aina kun painui liiaksi kasaan, aivan kuin olisi rohkaissut itsensä uutta tanssikappaletta alottamaan; — niin, olisipa hänellä nyt killinki kaikista häistä, joissa hän oli ollut soittajana…
Tuo perhe oli varmaankin Ylitaloista. Ja poikasta opettava, lihava vanha tyttöihminen — Rejerin oli pakko hymyillä — ei ollut kukaan muu kuin karjakko Jörunin sisarentytär; sama, johon hän oli ollut onnettomasti rakastuneena hänen palvellessaan Haarstadissa. Kamala hän oli katsella, iso ja karkeatekoinen, pyöreät kasvot täynnä miehekkäitä uurteita… Nuo kaksi, jotka istuivat vanhaa suustaladattavaa piilukkopyssyä tarkistellen, hän myöskin tunsi; he olivat kappeliseurakunnan väkeä. Tuskin yksikään heistä oli kolmenkymmenen ikäinen; mutta miten kumaraisia ja kankeita siitä huolimatta! — Ja millaiset vanhat, liiaksi levinneet, puisevat kasvot naisväellä samoin kuin miehillä, vieläpä pikkupojilla ja -tytöilläkin.
Tämä oli kotiseutua; niin katveessakasvaneelta ja vaivaiselta se näytti aivankuin olisi hämähäkinverkko verhonnut kaikkia kirstuja!
He olivat jo asettuneet keskikannelle maalattuine, kukallisine laatikkoineen ja lippaineen, nahkavällyineen, sänkyvaatteineen ja rukkineen ja armottomine määrineen muuta tarpeetonta rojua. Hyvä oli, etteivät olleet hinanneet tahkojansa mukanaan; muutamasta säkistä pisti näkyviin vanha viikate ja kovasin.
Suutari-Jo ei katsahtanutkaan, leikkasi vain vihaisesti edelleen.
"Sinä neulot vielä kenkää, näen mä!" sanoi Rejer.
Suutari katsoi puoliksi arastellen otaksuttua laivan perämiestä tai virkailijaa:
"Niin, tiedätkös — suutarin akalla ja sepän konilla ei ole koskaan kenkiä jalassa!"
"Suutari-Jo!" huudahti Rejer Aa-vuonon murteella.
Suutarin veitsi pysähtyi; hän katseli suu auki.
"Minä tulen kuulemaan, miten niiden saappaiden kävi, joiden parista minä lähdin eräänä jouluna!"
Suutari-Jo hypähti seisomaan.
"Ellei tuo ole Rejer, niin ajakaa minut metsään!" huudahti hän vilkkaaseen tapaansa.
Ympärillä olevat päät kääntyivät hiukan, ja kasvot ikäänkuin venyivät; mutta mitään hämmästyksen ilmettä ei voinut havaita, ennenkuin Rejerin tunnustus ja suutari-Jon huuto oli vakuuttanut uutisen ehdottoman varmaksi. Silloin he alkoivat nouseskella, hän meni heitä kättelemään, ja kuului sanottavan: "Kas, onko se Rejer!… No kas vain!… Juhlin poika!…"
Mutta Rejer kyllä näki karujen sanojen taakse, huomasi, miten siellä täällä kasvojenlihakset värähtelivät. Näytti melkein siltä kuin he olisivat arvelleet moittien: — juuri kun me lähdemme, sinä palajat!
Rejer tiedusteli heiltä, kuinka he olivat tulleet Amerikkaan menoa ajatelleeksi.
"Hallavuosia ja veroja ja toimeentulo vaikea…"
"… Ja sitten, kun seutu on menettänyt vanhat huolenpitäjät", lausui eräs vaimo vihlaisevalla äänellä.
"… Ja olihan siinä sekin, että kun ihmiset kerran pääsivät sillin makuun", arveli Jo — "niin jäi yksi ja toinen mietteihinsä Aa-vuonon rannalle. Mutta vähänhän meissä on merimiehiksi kelpaavia, ja sitten me kuulimme puhuttavan Amerikasta. Toiset arvelivat, että kunhan vain soutaa pitkin rantaa hellittämättä, niin kyllä kai sitä perille päästään; mutta se olisi varmaan kysynyt eväitä. Sitten saapui vuonolle asiamies ja selitti, että laivalla sinne on mentävä."
Syntyi juttelu ja kyseleminen, jonka kestäessä Rejer otti selkoa melkeinpä koko seudusta — äitinsä viimeisistä ajoista… Hammernäsistä, "Laukista", joka oli ammuttu! Juhlin emäntä ei ollut suostunut, kun nimismies oli aikonut viedä sen Haarstadiin.
Siinä puheltiin omituisen, surunsekaisen mielialan vallitessa ja aa-vuonolaiselle harvinaisella avomielisyydellä, suunnilleen niinkuin olisi ollut kuolema tulossa…
Kun he siinä istuivat jutellen puoliääneen alhaalla välikannella myöhäisenä kesäiltana, niin saattoi toisinaan syntyä vaitiolo niin raskas ja pitkä, että he kuulivat meren loiskinan laivanlaitaa vasten.
Rejer halusi kuulla hardangerviulun ääntä, ja niin alkoi pelimanni-Knut soitella kappaleita toistensa jälkeen; mutta alakielissä omituista salattua, rajua itkua, soittipa hän sitten surunvoittoisia säveliä tai kajahuttelipa reiman iloisia tanssejaan. Sieltä täältä naisten parvesta kuului silloin tällöin vähäinen itkun — nyyhkytys tai tukahdutettu huokaus, ikäänkuin he olisivat siinä istuessaan miettineet, etteivät olisi koskaan luulleet joutuvansa siihen tanssiin, jota nyt tanssivat Knutin pelimanniviulun soidessa.
Rejer istui hetkisen vääntäen käsiään niin että sormennivelet narskuivat; mutta sitten näyttivät kasvot kirkastuvan, käyvän teräviksi, varmoiksi ja silmäin katse päättäväksi. Hänen tulevaisuutensa näkyi äkkiä kuin kirkkaasti valaistuna hänen edessään! — Hammernäsin niemi ei pistänyt suotta suureen vuonoon, suoraa tietä merelle — eikä hänkään kukaties ollut ilman vain joutunut maailmalle kulkemaan.
Silli… Silli se oli koko Aa-vuonon pelastus. Hammernäs kohennettaisiin ennalleen, jospa toisellakin tavalla kuin hänen äitinsä ja sisarensa olivat ajatelleet, ja seutu ehkä saisi sittenkin Juhlin!
Tuona iltana Rejer teki elämänsä suunnitelman.
* * * * *
— "Ja sitten me eroamme, Alert ja minä!" sanoi Rejer eräänä päivänä uskottuaan Lindille sillisuunnitelmansa. "Mutta ilman pääomaa se ei luonnistu. Saan alkaa hiljakseen, koettaa saada osuuden alukseen parilla kolmella sadalla taalarillani. Täytyy purjehtia kesäisin Espanjaan hakemaan suolaa, myydä se sillinpyyntipaikoilla talvisin ja sieltä lähteä kuljettamaan silliä ja merirasvaa Itämeren satamiin. Siinä täytyy ansaita — sehän käy kuin kello ympäri vuoden…"
Lind työnsi merimieslakkinsa mustakiharaiselle takaraivolleen istuessaan siinä kajuutansohvalla:
"Minun sedälläni, Laurvigin vanhalla Lindillä, on priki, jolle hän ei enää saa muita kuin puulastin kuljettajia; se kulki ennen St Ybesissä suolan haussa. Rupea hänen yhtiökumppanikseen; kuka tietää, vaikka se vetelisi. Hän on siihen hyvin halukas, sillä tuo liike kannatti. Mutta sinun on syytä ensin koetella alusta, ei kannata pohjaan mennä!"
"Tietysti, tietysti, Lind! Kirjota ukolle ja sano, että nyt hän saa prikilleen kuljettajan."