XIV.
Kotoisia kokemuksia.
"Arcturus — Laurvig" oli kulunein keltaisin kirjaimin merkitty sen prikin peräpeiliin, jonka Rejer oli saanut kuljetettavakseen. Se oli aikamoinen vanha kaukalo, jonka ominaisuuksiin kuului vielä, että se aina sai pahan sään niskaansa. Mutta neljättä vuotta Rejer nyt jo oli sitä kuljettanut St Ybesin ja kalastuspaikkain väliä ja alas Itämerelle — ympäri kuin myllyssä! Näinä kolmena vuotena hän oli koonnut hyvät rahat ja mennyt sitäpaitsi heti ensimmäisen retken jälkeen naimisiin.
Hänen kotinaan oli tykkimiehen vanha talo Stavaernissä, ja tällä kertaa, kun hän palasi Itämeren matkalta — se tapahtui juhannuksen aikaan — oli Saaralla hänelle esiteltävänä kolmen kuukauden ikäinen nuorukainen.
Se oli jo toinen järjestyksessä. Vanhimman nimi oli Jan. Toisen tahtoi Rejer varmuuden vuoksi nimitettäväksi samalla nimellä, ja siitäpä seikasta nyt olikin käyty sangen tuimaa kiistaa tuvassa. Ja sitten, kun tuo asia oli päättynyt niin, että pojasta tehtäisiin Conrad, tykkimiehen kaima, sitten syntyi päätaistelu!
Kuten ainakin se, joka on saanut tahtonsa toteutetuksi, oli Saara nyt muuttunut varsin lempeäksi ja kiltiksi. Hän käyskeli riidan esine käsivarrellaan ja oli vaimona vielä kauniimpi kuin tyttönä; näytti siltä kuin hän kaikin puolin olisi paremmin sopinut tähän olotilaan ja kuin hän nyt vasta olisi tullut täydelliseen tasapainoon.
"Mutta Rejer!" sanoi hän tullen herttaisesti hänen viereensä, niin likelle, että kastamaton pikku Conrad saattoi tarttua isäänsä nenään, "milloin sinä nyt sitten ajattelet muutettavan pohjanpuoleen? Muistahan pienokaisia! Sitä ei saa viivyttää, niin että meidät syksy yllättää."
Hänen salaisena kauhunaan oli, että Rejer taaskin lähtisi matkalle tuolla pahassa huudossa olevalla, vanhalla vuotavalla suolapurrella.
"Hyvin minä olen ansainnut tänä vuonna ja olen ajatellut olevan parasta jatkaa vielä vähän aikaa, niin että muutetaan ensi kesänä."
"Sinä aiot jälleen Espanjaan!" huudahti Saara.
"Kesäpäiviä — kauniita ilmoja!"
"Kauniita ilmoja, niistä sinä tulet aina kotiin juttelemaan, Rejer!"
"No mitäs sitten, eivätkö sinulle sitten kelpaa kauniit ilmat?"
"Ei mutta Rejer, kerranhan sen kuitenkin täytyy loppua — kerran meidän täytyy ryhtyä toimeen siellä pohjoisessa, ymmärtääkseni."
"Älyäthän sen, että mitä enemmän pääomaa voi sijottaa sillinpyyntiin, sitä parempi."
"Tuota noudattaen sinä saat jatkaa tuomiopäivään asti. Kyllä sinä olet minulle koreasti jutellut, mitä kaikkea aiot suorittaa Aa-vuonolla — ja sitten!" hän heilautti päätään espanjalaiseen tapaan, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa, että hän nyt ne lorut puhaltaa menemään.
Saara lähti menemään lattian poikki: — "Taas Espanjaan… nyt kun minä luulin sinun päässeen siitä! En minä luullut sinun niin huonosti pitävän sanaasi, Rejer."
"Etkö ymmärrä, että raha on rahaa — että se on sitä ruutia, jolla minun on ammuttava."
"Sinulla on nyt yli yksitoista sataa taalaria, Rejer! — ja talosta on tarjottu hintaa, niin että jää vähintään kaksisataa taalaria, kun velat vähennetään. No niin, jos täällä tahdot asua, niin asia on toinen; mieluimmin näkisin niin käyvän isojen poikain vuoksi. Mutta silloin jätetään silli ja kaikki mistä olet jutellut omaan arvoonsa!… No niin, jäädään vain tänne asumaan. Sinä palaat sitten tänne meriltä noin parin viikon ajaksi kaksi kertaa vuodessa; siitä tulee vuodessa tasan koko kuukausi eli kolmessakymmenessä vuodessa kolmekymmentä kuukautta. Me siis vietämme yhdessä kenties puolikolmatta vuotta elämästämme. Sittenpähän ei liioin niin helposti kyllästytä toisiinsa!" Hän meni ja asetti pojan kehtoon; mutta reippaista liikkeistä ja harmistuneesta ilmeestä näkyi kyllä, mitä mieltä hän oli.
"Saat ottaa sen miten hyväksi näet, Saara, mutta mitä minä olen sanonut, se pysyy!… Ensi vuonna muutetaan."
"Kuulehan Rejer!" sanoi hän hitaasti, katsahtaen mieheen kehdolta, jonka yli oli kumartuneena. "Minä voisin antaa sinun pitää pääsi pojan nimeen nähden ja tehdä hänestäkin jonkin Janin, kunhan vain kohta lähdettäisiin pohjoiseen."
"Ei, se ei käy päinsä!"
"Etkö tahdo?"
"En!"
Saara kimmahti pystyyn. "Vai niin, ettet tahdo? — Mieluummin uppoat merenpohjaan suolalasteinesi tuossa kamalan mädänneessä aluksessa. Sinä puhut aina koreista ilmoista, mutta luuletko, etten minä ole asiaa tiedustellut keneltäkään muulta kuin sinulta? Sinä olet hukkumaisillasi joka kerta, on kirvesmies sanonut; hän ei edes lähde enää mukaasi. Ole hyvä ja huku! Minä osaan kyllä itse pitää huolta näistä kaikista, minä — vaikka nuo kaksikin on lisänä! Mutta koskaan — koskaan en minä voi unohtaa, Rejer, että sinä saatoit jättää minut sellaiseen suruun tarpeettomasti. Kyllä minä kuulin, millaista oli ollut viimeisenedellisellä kerralla Espanjan merellä Brestin edustalla; sillä kertaa oli sekä henki että rahat tiukasti kysymyksessä. Mutta niin kauan kuin täytyy, niin täytyy, ajattelin minä silloin. Mitä sinä sanoisit, Rejer", lisäsi hän tulta iskevin silmin, "jos minä ja tuo lähtisimme kehdossa keinuttelemaan Espanjaa kohti?… Se on hävytöntä! En minä ole milloinkaan lupautunut matkaasi sellaisin ehdoin!"
"Kirvesmies on arka hengestään kuin koira — hyvä että pääsen siitä juorukellosta! — ei ymmärrä arvostella vuotoa enempää kuin sitä korjatakaan. Siksipä juuri minä annan hänen mennä menojaan, jos tietää tahdot. Enhän minäkään aivan epätoivoinen ole; itsehän minä muuten hukun, jos hukun…ja jos tosiaan niin hullusti sattuisi sellaisin ehdoin, joita et ole hyväksynyt, kuten sanoit, niin onhan sinulla täällä rahoja, niin että saat lapset viedyksi eteenpäin."
"Rahoja?… Rahoja! Minä en välitä rahoista, vaan sinusta, minä. Minun puolestani voit mennä minne hyvänsä maailmassa, kunhan et mene pohjaan, sanon minä sinulle, ja sinne sinä juuri menet pelkästä rahanhimosta. Silli? — Aa-vuonolle? Sano kuuhun, kunhan tiedän, että varmasti olet siellä, ja pääsen pelkäämästä. Mutta lähteä nyt tuolla kurjalla aluksella! — Ja sitten, Rejer, muista, muista kaikkia niitä ihmishenkiä, joista olet vastuussa omasi ohella, jos jotakin tapahtuisi — kahdeksan miestä! Onko se oikein, voitko vastata niistä Jumalan ja omantuntosi edessä?"
"Sinussa kiehuu yli reunain, näen mä, ja sinä tempaat pataa mistä sangasta sattuu. Ensinhän oli asiana, että minä niin huonosti pidän sanani siinä pohjoiseen muuttamisen asiassa, ja nyt sinä meluat suola-aluksesta! Mitä minun pitää ajatella?"
Toinen ei vastannut; ryhtyi vain kehtoa keinuttamaan.
"Kuulehan, Saara", sanoi Rejer hetkisen mietittyään, "saat pitää pääsi, mitä prikiin tulee. Minä lopetan Arcturuksen kuljettamisen. Rahojahan minä olen ansainnut, kuten sanoit. Mutta kuules nyt", — hän meni luo ja laski molemmat kätensä istujan olkapäille katsoen häntä silmiin:
"Me kaksi emme koskaan toistamme petä — emme liukastele toisillemme, Saara!" Hän otti muutaman askelen lattialle päin, kääntyi äkkiä ja sanoi niin kovalla äänellä että poikanen hätkähti ja alkoi huutaa:
"Ei mitään viekastelua — rehellisesti me toimimme tässä talossa!"
— Arcturuksen kapteeninvirka siis jätettiin, ja kesä- vieläpä melkein koko heinäkuukin kului muuttamista järjestettäessä. Mitä Saaraan tulee, oli se kerrassaan irtautumista kaikista vanhoista oloista, joihin oli kuin kiinni kasvanut. Niinpä työ osottautuikin suuremmaksi kuin kumpikaan heistä oli ajatellut.
Kaikesta huolimatta he elivät tavallaan kuherruskuukausiaan; sillä näin kauan ei Rejer koskaan ennen ollut saanut olla kotona omassa tuvassaan, olkoonpa, että se nyt olikin syrjällänsä! Ja sitä hän toisteli yhä vakuuttavammin, että naimisissaolo ja pitkille matkoille lähtö olivat kerrassaan yhteensopimattomia.
Toisaalta hän ei ollut ollenkaan sokea sille seikalle, että kotonakin saattoi olla yhteensopimattomuutta. Hän oli astunut valtaistuimelle siinä täysiverisessä Juhlien vakaumuksessa, että aviomies luonnollisesti oli itsevaltias talossaan; mutta kävi ilmi, että Saara olikin tarkottanut ja vaati melkoisesti rajotettua perustuslaillista hallitusmuotoa. Hän veti toisen viivan toisensa jälkeen oikeutensa puolesta ja vastoin miehen holhousta.
Nyt sattui vielä niin onnettomasti, että Rejerin täytyi taipua kerran toisensa jälkeen: sillä kaikissa muuttoa koskevissa kysymyksissä: mitä tuolle tehdään? mitä myydään? mitä otetaan mukaan? — oli Saara kieltämättä käytännöllisempi, ja tuntien olosuhteet hän samalla paremmin keksi keinoja. Rejerillä ei ollut mitään erinomaisia taipumuksia sellaisiin pikkuasioihin ja hän älysi yhä selvemmin, miten vähän kunnioitusta hänen viisautensa näillä tahoilla herätti. Hän vetäytyikin mielellään takaisin sanottuaan jotain, jonka piti muka olla painava todiste kuin moukarin isku. Hän ei tahtonut pidettävän huutokauppaa — ei sanonut ymmärtävänsä, miksei joku paikkakuntalaisista voinut ostaa kaikkea, mitä he eivät ottaneet mukaansa — kunnes Saara eräänä päivänä vastasi sangen lempeästi, mutta silmäkulmassa salainen ärsytys: "Käyhän sinä, Rejer, puhumassa sille ostajalle!"
Niin, käyhän puhumassa! Rejerin teki mieli ostaa itse koko roju, vain ollakseen oikeassa.
Sitten oli kysymys ruoasta. Ei hän ollut koskaan muuta ymmärtänyt kuin että kapteeni määrää, mitä hänelle pöytään kannetaan.
"Rakkahin Rejer! Torstaina kampela on halpaa, lauantaina se on kallista…"
"No, minä otan kallista kampelaa."
"Olkoon menneeksi tänään, kun niin haluat…"
"Joka lauantai, sanon minä, joka lauantai, niin kauan kuin elän!"
"Silloin saat ottaa stewardin tai kokin laivalle pitämään huolta keittiöstäsi, sillä minun keittiössäni se ei käy päinsä; meidän taloutemme on liian suuri hoidettavaksi miten sattuu pitkin viikkoa. Kyllä kai sinä sen nyt itsekin älyät", nauroi hän, "mutta jos sinun tekee tänään mieli kampelaa, niin…"
"Kuulehan, Saara! Minä en halua kampelaa, mutta en myöskään tahtoisi olla kampela omassa talossani."
"Ja minä sanon sinulle, että minä vedän viivan keittiönovelle; minä nokean sinun nenäsi, jos pistät sen sille puolelle. Ajattelehan, tässä on talous, johon kuuluu kuusi lasta ja palvelustyttö, sinä ja minä, siinä on meitä yhdeksän… Ja pitäisi muka olla kampelaa, vaikka ei ole kalapäivä! Mutta tänään sinun nyt pitää sitä saada, sen takaan. Sinun ei pidä muuta sanoa kuin että pidät pääsi! Kun mies tahtoo jotakin talossaan, niin hänhän tahtoo", lisäsi hän mielistellen.
Ja kaunis hän oli noin Rejeriä peijatessaan.
Kun sitten sattui, että mies heitti takin yltään ja kantoi yksin portaita alas kokonaisen kaapin, täyteen ahdetun pesupöydän tai ison, raudotetun laatikkokirstun, niin oli helposti luettavissa Saaran kasvoista, että mies oli voimakas; eikä viimeksimainittu ollut lainkaan tunteeton hänen ihastelulleen.
— "Yhden asian minä ainakin luulen oppineeni, Rejer!" sanoi hän leikillään jonkin sellaisen voimannäytteen jälkeen, "sen nimittäin, että tuollaisella väkevällä miehellä pitää olla työtä, jos mieli pitää asiat tolillaan. Vaikeaksi kävisi ajanpitkään, jos tuollainen kolmen kyynärän mies kävelisi täällä kotona tuolien ja pöytäin keskellä tehden kaikenlaisia uusia keksintöjä ja kohdistaen tahtonsa milloin mihinkin. Se on samaa kuin päästää koko pohjatuuli sisään, kun on lattiasta pöly pyyhittävä!"
Rejer nauroi. "Harjotusta siinä tarvitaan, ennenkuin oppii tuvassakaan luovailemaan, näen mä, etenkin kun on kaksi purjehtijaa, jotka pitävät suuntaansa niin kiinteästi kuin sinä ja minä, Saara!"
"Niin, kyllä sinä olet hirmuisen itsepintainen, Rejer — se on oikein sinun verissäsi!"
"Hm… Minun mielestäni sinä taas olet kovin taipuisa."
"Sinun mielestäsi? — Siinä tuli valhe, niin sinä et lainkaan ajattele!"
"En, en; mutta minä koetan opetella niin ajattelemaan."
"Eikö olekin niinkuin sanoin, sinun pitää päästä ulos, oikein voimain takaa ponnistelemaan — täällä kotona sinä vain rappeudut."
"— pelkästä liiallisesta taipuvaisuudesta, joka tulee osakseni sinun puoleltasi."
— — — Eräänä päivänä saapui kirje "Kapteeni Juhlille, priki
Arcturuksen kuljettajalle." Siinä oli postileimoja koko joukko.
"Lindiltä!" huudahti Rejer, ja Saara, joka oli menossa ulos tuvasta, pysähtyi kesken kiireitään kuuntelemaan.
Golden Gate, St. Franciscon edustalla.
'Parahin Juhl!
Siitä on nyt jo aikaa, kun kuulin sinun elelevän naineena miehenä, ja minä ajattelin jo silloin lappaa sinulle kirjettä asian johdosta. Mutta eipä siitä sitten totta tullut ennenkuin nyt, jolloin minullakin on uutinen sinulle kerrottavana. Toivon, että elät ja voit hyvin, kohtasipa tämä kirje sinut sillissä korvia myöten tai Arcturuksessa, josta sinun tulee erota niin pian kuin suinkin, se on minun neuvoni; se ei ole korkkipuuta ja kykenee tekemään sinusta lopun yhtä sukkelasti kuin myllynkivi siellä Espanjan merellä.
Mitä minuun tulee, niin — raikasta tuulta ja sen semmoista, kuten tiedät. Tunnethan sinä tämän menon. Varsin hyvin luonnisti minun aluksi, kun tulin tänne toiselle puolelle ja aloin laskea rahtia Amerikan eagleissä. En ole koskaan ansainnut niin hyvin puntia, liiroja enkä frangeja kuin täällä Tyynellämerellä, etenkin vehnärahdeilla. Mutta "totta puhuakseni eikä valehdellakseni", kuten göteporilainen sanoo, ei ystäväsi Lind kaikesta huolimatta ole rikastunut jos ei köyhtynytkään. Hän sovittaa olonsa aina palkan ja kaplaakin mukaan tarkoin kuin ilmapuntari — suuri ansio merkitsee suurta herrasmiestä maissa, ja suuri herrasmies, kuten tiedät, suuria laskuja.
Niin, nythän minun sitten täytyy ilmaista uutiseni. Otaksun, että alat arvata ja valmistaudut kuten tuleekin vastaanottamaan jotakin ruusunpunaiseen kirjelippuun vivahtavaa ja niin edespäin. Niinpä niin, minä olen tosiaankin ottanut sen suuren askelen, mennyt ja kihlannut itselleni morsiamen minäkin.'
Saara venytti huultansa ja nakkasi halveksivasti niskaansa; Lind oli pitänyt pitkiä puheita ikuisista tunteistaan häntä kosiessaan.
'Millainen hän on näköjään?' luki Rejer edelleen. — 'Solakka ja norja ja pää reippaasti kenossa kuin laivan, kun se keikkuu ja kallistuu… kaulassa ja hihassa valkoista röyhyä. Povi muhkea ja uljas kuin pullistuva isomärssypurje — ja lisäksi hoikkanilkkainen ja hieno ja viehkeä. Näkisitpä hänet oikealta kohdalta viistoon yli kannenreunan — hän katoo pois kuin ilmestys, uhkein, mitä ajatella taidat, jos kerran kunnon merimiessydän rinnassasi sykkii!'
"Oh!" — virkkoi Saara — "tuollaista miesväkeä, joiden koko naama muuttuu voiksi heti kun näkevät naisihmisen! — Ne antavat sanansa ja vannovat kautta autuutensa joka satamassa. Ei se ole miehenmoista!"
"Hänkö ei olisi miehenmoinen? Olisitpa nähnyt sen pojan pimeässä yössä rajusäällä!"
"Mieluummin minä näen hänet kirkkaalla päivällä, jos häneen voisi yhtään luottaa." Kirjeessä kerrottiin edelleen:
'Sellainen hieno ja uljas neito se on, ja kun tuuli viuhkoo hänen poskiansa, niin jo sinäkin tunnustaisit, että kunnialla lankee, jos lankee hänen pauloihinsa, etenkin kun hänet ottaessaan tekee erittäin edullisen naimiskaupan!'
"Sääli ihmisparkaa, joka on häneen turvautunut"! arveli Saara.
"No, no… täällä on lisää!"
'… Käsivarteni on hänen vyötäisillään, ystäväni, lujasti ja
nuhteettomasti niin kauan kuin kapteeni Lind aaltoja kyntää…'
"Pyh!" virkahti Saara pilkallisesti, "tuota virttä hän on jo monessa paikassa veisannut."
'… ja jos tahdot tietää hänen nimensä — se on kuin musiikkia, joka kerta kun kuulen sen mainittavan — niin…'
Tuo oli Rejeristä jo liikaa. Hän heitti kirjeen menemään: "Tietysti jokin sellainen Rulliaa-a-haa!" lauloi hän kiukuissaan, "jostakin laululuolasta on lähtenyt hänen joukkoonsa… Rulliaa-a-haa!" alkoi hän jälleen laulaa morista, mutta pelkästä kiukusta hänen äänensä kimentyi falsetiksi. Sitten hän otti kirjeen jälleen käteensä:
'… niin se on — "Albatrossi", täyspurjeinen, kolmesataaviisikymmentä lästiä, hyvässä maalissa, uusi, alamistot punaista pitchpine-puuta, ostettu arendalilaisen liikkeen laskuun, kaksikymmentäyksi miestä, niiden joukossa Alertin puosmanni, göteporilainen, kirvesmies, ja stewardi, ja mikä parasta — Jens Emanuel Lind kapteenina! Siinä nyt on minun rakkaustarinani! Muullaiseen avioliittoon minulla, suoraan sanoen, ei taida olla edellytyksiäkään…'
"Ei, ei, siinä kohdassa hän sanoo niinkuin asia on!" arveli Saara.
* * * * *
Toisen kuolema — toisen leipä! — Ja talostakaan ei muuteta ilman että pimeistä ullakonkomeroista tai muualta kasaantuu joukko puolipitoisia, puolikuluneita, kaupaksimenemättömiä esineitä, joilla voi olla oma käytäntönsä ja myyntiarvonsa, kunhan tulevat oikeihin käsiin, ja joita innokkaasti halutaankin.
Tässä kohdassa, joka ei suinkaan ollut oleellisimpia, Rejer lujittui ja koko järkkymättömällä voimallaan vei tahtonsa perille.
Wallan piti saada periä! Hänen eikä kenenkään muun niistä hakijoista, joita oli ilmaantunut naapuriston pesumuijien, apumuijien ja kaikenlaisten muijien muodossa. Suurella vaivalla Saara sai pelastetuksi lastenvaatteet, jotka hän "ainakin tahtoi antaa niille, jotka sellaisia tarvitsivat… Matami Wahl ei ainakaan voinut niitä käyttää!" kuului pilkallinen huomautus.
— Tavarat oli viety rahtialukseen, jossa ne kuljetettiin lännenpuolelle, ja kaikki järjestyi parhaalla tavalla, kunnes tuli kysymykseen, miten Saara ja hänen kaksi pienempää ja neljä suurempaa hoidokkiansa parhaiten sijotettaisiin. Täällä merellä oli hän yhtäkkiä kerta kaikkiansa alistunut Rejerin viisauteen; hänestä oli tullut säyseä kuin lammas ja niin taipuisa, että hänet olisi voinut kiertää sormensa ympärille.
Heidän oli määrä lähteä Fredriksvaernin satamansuulta yöllä käyttäen hyväkseen oivaa tuulta, vaikka satelikin. Rejer lähti iltasella käymään matami Wahlin luona oikeuttaakseen hänet juhlallisesti perimään kaikki mitä hän voi talosta löytää heidän mentyänsä.
Niin sokea ei Rejer ollut ollut, ettei olisi nähnyt hän ruskeata viittaansa. Hän oli huomannut sen usein tykkimiehen talon läheisyydessä, ja ehkäpä sekin oli vaikuttanut, että hän nyt muisti eukon ja puolsi hänen etujaan; mutta eukolla taisi olla hiukan omallatunnollaan siitä, mitä oli Saarasta puhunut ja hän kai tunsi, ettei tuuli puhaltaisi hänen viittaansa suotuisasti siltä kulmalta, joten hän oli vain ikäänkuin myötätuulessa purjehtinut katua pitkin hänen nähtensä.
Tällaisia olivat ainakin Rejerin arvailut, ja ne vahvistuivat, kun eukko hänen sisääntullessaan puhkesi puhumaan:
"Enkös minä tiennyt, että te tulisitte, kapteeni!" Ääni kuulosti hämmästyneeltä. "Ettehän te toki unohda vanhaa, raihnaista ja köyhää eukkoa, joka on tuntenut teidät hädän aikana."
"Tulin sanomaan hyvästi, rouva Wahl!"
"Vai niin! — Vai niin!"
"Saaralta terveisiä!"
"Tuhannet kiitokset."
"Te olette aina ollut hänen suosiossaan — ja tehän puolestanne olette aina katsellut häntä hyvällä silmällä; olette puhunut hänestä minulle monet kerrat…"
"Kautta syntisen sieluni! Vain sen perusteella, mitä minä olen hänestä sanonut, hän voisi milloin hyvänsä päästä taivaaseen ihan oikopäätä — kyllä hän on saanut ponnistella nuorella iällä. Ja niin paljon pahaa kuin hänestä on puhuttu, sanottu ylpeäksi ja kopeaksikin, ja sittenkin hän vei kelpo kapteenin ihan heidän nenänsä edestä!"
"Niin, nähkääs, rouva Wahl, senpätähden hän onkin muistanut teitä tässä muutettaessa ja arvellut, että sitä, mikä meiltä jää, ei peri kukaan muu kuin vanha Walla."
Walla hypähti äkkiä seisoalleen ja niiasi kerran toisensa jälkeen. "Sanokaa rouva Juhlille, että minä olin kerrassaan maahan vajoamaisillani — suoraan maan alle, ja että vanha Wahlin matami kyllä pitää hänet muistossaan istuessaan kadunkulmassa koriensa ääressä ja tekee minkä voi, jotta Jumalan siunaus olisi mukana matkallanne ja muutenkin kaikin puolin elämässä… Oikeinko totta, että hän muisti köyhää eukkoa! Kaikki tyynnikö, sanoitte?" kysyi hän äkkiä. "Kaikki on esillä kyökissä teidän varaltanne. Torgersenista saatte avaimen; he kyllä tietävät asiasta."
Walla alkoi jälleen elehtiä ja voimakkain purkauksin vakuuttaa kiitollisuuttaan.
"Istukaahan nyt taas, rouva Wahl! Kas, tuonnehan olette pudottanut montakin paperilappua", sanoi Rejer poimien lattialta muutamia palasia, joihin oli lyijykynällä tehty merkkejä ja merkintöjä.
"No voi minua — ne ovat muistiinpanoja! Minä istuin juuri niitä tarkastamassa, herra kapteeni, niin tässä unohtuu toinen jos toinenkin asia! Uskokaa minua, ajatukset käyvät lyhyiksi vanhalla iällä. Se nyt oli tuo Anders, merisotilas. Hän sanoi olevansa velkaa vain seitsemän piparkakkua, ja kumminkin — uh, millaista nuoriso on nykyaikana!"
Vanha Walla-rukka! mietti Rejer astellessaan katua alaspäin, ankara ilmasto tekee puut käyräkasvuisiksi! Hän taipuu ja hiipii ja kyyristyy pysyäkseen kiinni elämässä.