XV.
Sillikuningas.
Niinä vuosina, jotka Rejer oli ollut poissa Aa-vuonolta, oli tosin ulkomaailman oloista joitakin auringonsäteitä singonnut hänenkin kotiseudulleen; mutta mitään erikoisen sytyttävää voimaa niillä ei näyttänyt olleen; täkäläinen taula oli liian märkää ja homeista syttyäkseen.
Oikeastaan oli koko tuona aikana Juhlin venheen seikkailurikas sillinpyynnissäkäynti ainoa tapaus, joka oli mieliä syvemmin liikuttanut, joskin lopulta kävi ilmi, että sekin jäi pelkäksi kuolleeksi mainingiksi vallitsevassa tahmeudessa. Se oli vain jättänyt joitakin mietiskelemään vuononrannan taloihin ja koko seudulle jonkinlaisen hämärän aavistelun, että maailma ja elämä sentään muualla saattoivat olla keveämpiä ja valoisampia kestettäviksi, tyytymättömyyden, joka johti siihen, että useat lähtivät Amerikkaan.
Se ainakin oli saatu aikaan nyt, niinä vuosina kun Rejer oli hoitanut alottamaansa liikettä, että Stavangerista aina Kinniin asti tiedettiin, että oli olemassa verkkopäällysmies nimeltä Rejer Jansen Juhl, joka osasi suunnilleen haistaa, missä silli liikkui ja joka kävi päin kuin isovalas. Aina menossa, etukynnessä, arkailematta ja julkeasti käyttäen kaikkia ilmoja ja kaikenlaisia onnistumismahdollisuuksia, oli hän vuoroin hävinnyt ja voittanut, voittanut ja hävinnyt; mutta ylipäänsä hän sentään oli menestynyt niin hyvin, että hänellä oli, paitsi paria kolmea omaa nuottakuntaa, joilla kummallakin oli päällysmiehensä, myöskin osuuksia monella taholla. Vuonoseuduilla häntä yleensä nimitettiin Sillikuninkaaksi.
Aa-vuonon rantahietikolle vähitellen kohonneet erinäiset rakennukset ja moni muukin seikka kylässä osoitti, että seudun väki jo oli ansainnut toisenkin pyöreän killingin sillillä.
Sillikuningas ei asunut Hammernäsissä; siellä oli hänen sisarensa, nyt leskenä; mutta alhaalla lahden rannalla näkyi uuden talon sinitiilinen katto ja vielä alempana kaksi suurta, kaunista ranta-aittaa. Ne olivat rannassa pitkän laiturin kummassakin päässä. Toisessa oli verkkoja ja nuottia, jotka sankkana seinänä riippuivat katonrajasta, ja toisessa, suolaamossa, makasi venheitä — pienemmät isommissa, kuin kuori kuoren, sisässä.
Rannassa oli kova kiire. Miehet tarkastelivat ja koettelivat kaikenlaisia varppeja, naaroja ja köysiä, joita piti käytettämän alkavassa talvikalastuksessa ja joita nyt kannettiin vasta puolittain varustettuihin, laiturin vieressä rivissä keinuviin venheisiin. Pari kuuden-seitsemäntoistavuotiasta poikaa seurasi innostuneena työn sujumista. Toisen nimi oli Jan, toisen Jan Conrad, ja heidän isänsä, joka tänään käyskeli kärsimättömänä kuin turkkilainen ylhäällä tuvassa ja oli ajanut kaikki kynnelle kykenevät töihin — hänen nimensä lukija arvannee.
Joulun aikaan, sillinpyyntikauden lähestyessä hän alkoi toimia ihan raivoisasti: palkkasi väkeä ja venheitä haeskelijoiksi ja pikaläheteikseen seitsemän kahdeksan peninkulmankin päähän rannikolle saadakseen uutiset ensi kädestä ja tuoreina.
Eräs sellainen uutinen oli tänään pannut hänet ja koko talon kallelleen. Oli lähdettävä! Pantiin sana verkkopäällysmiehille ja miehistölle, eväitä kasailtiin… tuhansia asioita! Ja käskyt kaikuivat tiukasti ja nopeasti esimiehille ja muille. Liike oli suuri.
Villahuivi löyhästi kaulallaan, nahkatakki auki ja kädet selän takana hän käveli tuvassa edestakaisin. Käynti oli heiluva, pitkä vartalo hiukan taaksepäin ojennettu, ja terävissä, selväpiirteisissä kasvoissa oli tänään innostuksen punaa, aivan kuin olisi kumpikin poski saanut korvapuustin.
Tuvan lattialla luovi kaksi varsin erilaista olentoa, tarkoin varoen, etteivät törmäisi toisiinsa. Vaimoa ei ollut niinkään helppo saada järkytetyksi: — hän oli nähnyt jo ennen monta samanlaista myrskyisen äkillistä lähtöä ja käveli nyt siinä leveänä ja tanakkana antamatta taloushommainsa häiriytyä.
"Rakas Rejer — jos odotat ohi joulun, olen varma, että tulet sinne kaikkein ensimmäisten joukossa. Eihän sanantuoja tiennyt sillistä mitään!"
"Sillistä mitään?… sillistä mitään; olenko kuullut kummempaa! Silloinhan kaikki muutkin lähtisivät! Ei, näetkös, mutta se mitä hän sanoi, haiskahti silliltä, kyllä minä sen ymmärsin!"
"Sinun mielestäsi haiskahtaa aina silliltä! Annahan nyt ihmisten viettää joulunsa rauhassa; eihän muu sovikaan Aa-vuonolaiselle."
"Ei sovi Aa-vuonolaiselle? Ei, mutta antaa Jumalan lahjain liikkua merellä välittämättä niistä niin paljoa, että ojentaisi kätensä niitä ottamaan, se soveltuu Aa-vuonolaiselle. Viettää joulu ensin, niin, ja sitten kun oluttynnöristä on selviydytty, niin sitten seuraa lepoaika, se heille sopii! Mutta nyt sattuu silli tulemaan sitä ennen odottelematta ollenkaan. Kyllä minä niille opetan! Kyllä minä ne jäykistän, jos yrittävät vääristyä vielä entistään vääremmiksi. Saavat tuntea moukarin iskut naulanpäässä!"
"No niin, oma asiasihan se on, Rejer, ja minun puolestani ovatkin eväät valmiina. Teidän ei tarvitse muuta kuin ottaa vastaan."
"Valmiina? — kaikkiko?" hän katsoi hiukan hämmästyksissään ja epäillen.
"Kyllähän minä sinusta olen sen verran huomannut näinä päivinä, että aioit merelle, sanoipa lähetti sitä tai tätä."
Erittäin tyytyväisenä Rejer käännähti korollaan ja hieroi käsiään:
"Sepä oivallista, Saara!… oivallista, sanon minä — vähintään kolme päivää voitettu. Siinä on emäntä, joka kelpaa! Sinä voisit olla päällysmiehenä kalaretkellä, jos niin tarvittaisiin. Erinomaista — erinomaista!"
"Niin, nyt olen minä kuten muutkin akat sinun tähtesi kiirehtinyt saadakseni valmiiksi leivät ja juomat ja kaiken muun, ja jättänyt kotoiset joulupuuhat, niin että olisit tyytyväinen."
"Minä olen tyytyväinen."
"Mutta kuulehan, Rejer, nyt sinun pitää myöskin totella minua eräässä asiassa."
"Missä sitten?"
"En tahtoisi, että Jan Conrad lähtee kalaan tänä vuonna, niinkuin sinä olet jutellut."
"Oho? — hän juuri lähteekin mukaan!"
"Ajattelehan, vasta ensi vuonna hän täyttää seitsemäntoista; poika on kasvanut lähes kolmen kyynärän mittaiseksi eikä hänellä ole voimia."
"Kyllä hänellä voimia riittää, hänessä on poikaa koko tavalla, kunhan ei saa vetelehtiä täällä kotona hemmoteltavana."
"Minä tarvitsen kyllä hänen apuansa hommissani; täällä on kyllä tekemistä, kuten tiedät!"
"Jan Conrad — lähtee — mukaan." lausui Rejer hitaan painokkaasti. "En minä häneltä raskaita töitä vaadi; mutta mukaan hänen täytyy tulla! Hän saa alkaa katsella ja oppia, niin ettei täältä lähde sellaista poropeukaloa kuin minä olin aikoinani, jos minulle jotakin tapahtuisi."
Saara meni hänen luokseen, laski kätensä hänen olkapäälleen ja silitti hänen poskeansa:
"Annahan poika minulle vielä tänä vuonna, Rejer! Ensi vuonna voit hänet viedä."
"Enkös arvannut? — enkös arvannut — enkös minä sitä arvannut! Aina sinulla on jotakin takana, aina sinulla on ostaminen ja myyminen mielessäsi, Saara! Minä luulen, että sinä olet saita sydän juuriasi myöten, Saara! Sentähden sinä siis panit niin liukkaat telat minun veneeni alle? Minun piti se maksaa — luonnollisesti!"
"Juttele mitä hyväksi näet, Rejer, mutta tällä kertaa minä määrään!
Minä olen kuullut hänen monesti huokailevan kamarissa yksinään. Jan
Conrad on heikko, sanon minä!"
"Vai on hän yht'äkkiä käynyt niin vaivaiseksi! Pidä sinä vain huolta, että hän saa hyvät ja lämpimät vaatteet yllensä — sillä hän lähtee mukaan!"
"Et sinä voi tarkottaa, mitä sanot, Rejer! Kun pyydän sinua, niinkuin nyt; minähän olen pojan äiti!" Tuo lausuttiin värähtävin äänin.
"Mutta minä olen hänen isänsä!" Rejer käveli nopeasti edestakaisin.
Saara rypisti ankarasti kulmiaan. Vallaton suikale hänen paksua tukkaansa oli valahtanut poskelle; kieltää ei sopinut, että matamissa oli mahtia.
Rejer pysähtyi pari kertaa hänen eteensä, mutta kääntyi jälleen menemään.
"Mitä sinä siinä silmäkulmaasi siristelet?" kysyi Saara vihdoin kärsimättömästi.
"Minua vain ihmetyttää, että minun, joka olen pojan isä, pitää olla sinua tarkkanäköisempi… mutta, hm — on kai siihenkin syynsä." Hän käännähti taas pois tyynesti hymyillen ja kädet takintaskuissa.
"Mitä sinä tarkotat?"
"Minä vain sanon, että siihenkin taitaa olla syynsä. Jokainen osaa arvostella parhaiten omaa vertansa. Kuulehan, Saara! Poika ei ole kasvanut liikaa, hän ei ole liian heikko eikä sairas eikä mitään sellaista kuin sinä tahtoisit, vaan hän on rakastunut, että sen tiedät! Hehheh, kyllä minä sellaiset miehet tunnen! Hänellä on ollut ne hullutukset mielessä nyt koko syksyn. Ainoa keino, joka siinä auttaa on työ, työ, työ! Siksipä hänen täytyykin lähteä mukaan. Hän on tietysti rukoillut sinulta erinomaisen nöyrästi, että saisi jäädä kotiin?"
"Mutta, Rejer, mitä sinä kaikella tällä tarkotat?"
"Hän tietysti vain haluaa jäädä kotiin jouluksi tavatakseen hänet, opettajattaren, pastorin uuden neidin, kaikissa seuroissa, joihin suinkin voi päästä. Luuletko sinä, että Jan Conrad vain ilman muuta on välttämättä tahtonut käydä kaikissa paikkakunnan kirkoissa sunnuntaisin? Oletko ehkä luullut hänen heränneen, vai miten?"
"Ja sinäkö nyt olisit kaiken tuon keksinyt, sinä!… Sekö, se — pitkä, puiseva, teerenpisamainen?"
"Vähempäänkin saattaa rakastua, eukkoseni!"
— Saara naputteli ikkunalautaa… "mutta Rejer-kulta, poikahan on kuudentoista!"
"Niin, katsos, Saara! Tuollaisille rakastumisille poikaset eivät paljoa voi — eivät ainakaan minun sukuiseni!"
"Vai niin? — Jopa sinä kauniita juttelet!"
"Minä puhun vain omasta elämästäni, minä."
"Ja tunnustaa kaikki noin ilman muuta."
"Miksei! Satoihin saattaa rakastua; mutta tosi tulee leikistä ainoastaan yhden kanssa. Ja nyt on katsottava, ettei Jan Conrad — näetkös, minä tunnen asian hyvin, etenkin kun on kysymyksessä Jan Conrad eikä Jan, joka on tullut sinuun — ettei Jan Conrad hullaannu heti ensimmäiseen hameeseen; hänen täytyy saada ikää ainakin niin paljon, että tulee silmät päähän — hiukan älyntapaista! — No, etkö ole samaa mieltä kuin minäkin, että hänen on soudettava se villitys itsestään, vai tahdotko ehkä saada neidin miniäksesi?"
"En minä luullut sinun panevan niin suurta arvoa naisasioihin, Rejer!"
"Minähän olen aina sanonut panevani niihin arvoa; hyvä vain, että olen niin hyvin niistä selviytynyt", hän pyyhkäisi syrjään suikulan vaimonsa poskelta ja sanoi hymyillen: "vaikka sinä useinkin poltat kuin pahin nokkonen! — ja mielelläni minä varjelen Jan Conradiakin!"
Kärsimättömyyden puuska valtasi hänet jälleen; hän asteli ikkunaan: — "Kas niin… kas niin… kas vain, tuolla menee sananviejä yhä ja vetelee mäessä takajalkojansa kuin pahainen koni. Kunpa olisi pitkä keppi, jolla häntä virkistäisi! Minä olisin ehtinyt käydä Seppä-Lassin luona jo kahteen kertaan."
— — Kaksi päivää myöhemmin oli aamupuolella alhaalla laiturilla aika hälinä. Talon väki, lapset ja palvelijat juoksivat edestakaisin, ja naapureista oli kokoontunut katsojia. Kaksi- kolmikymmenmiehinen nuottakunta oli lähdössä.
Nuottavenheessä, jonka perässä oli ruuhi ja kokassa suuri naara pystyssä, neljä airoparia odotti vain lähtökäskyä. Märkiä lumihiutaleita putoeli harmaana, hiljaisena talvipäivänä keveästi kuin untuvia isonverkon ruskeille, ilmanpuremille tangoille, jotka makasivat keskellä venhettä täydessä järjestyksessä, niin että nuotta oli valmiina laskettavaksi. Etäämpänä kelavenhe väliverkkoineen vasta irrottelihe laiturista, ja nelikkovenhe, joka kuljetti myöskin pikkuverkkoa, oli jo ehtinyt kappaleen matkaa rannasta.
Ison nuottavenheen perätuhdolla istui Rejer öljylakki päässään; hänen kasvonsa olivat ensi kerran näinä polttavan kiireellisinä päivinä ehtineet kirkastua ja ilmaisivat nyt hänen olevan omassa elementissään. Hänen vaimonsa seisoi laituriportaitten alapäässä ja lähetti nahkapukuisten soutumiesten välityksellä isän luona käymään jäähyväisiksi pienimmän, nelivuotiaan tyttärensä.
Nyt lähdettiin.
Venheet liukuivat airojen voimalla nopeasti pitkin lahdelmaa, joka lepäsi himmeässä lyijyhohteessa, ja Rejerin vaimo seisoi laiturilla katsellen poistuvain jälkeen, ympärillään parvi poikia ja tyttöjä, joista pienin piteli kiinni hänen kädestään ja hameestaan. Menijät katosivat niemen taa; mutta hän seisoi siinä vielä niin kauan kuin hiljaisena talvipäivänä saattoi kuulla aironhangoista lähtevän äänen.
Paikkakunta oli Saaraan tyytyväinen. Sen virheen, ettei ollut siellä syntynyt eikä ollut seissyt morsiuskruunu päässä Aa-vuonon kirkossa, hän oli täysin korvannut — puhumattakaan niistä kahdesta Janista jotka hänellä oli mukana tullessaan — voimalla esittää seitsemän poikaa ja tytärtä, kaikki oikeita Aa-vuonolaisia, vanhan Jan Juhlin lapsenlapsia ja seudussa kunniallisesti syntyneitä ja kastettuja. Aimo ja moitteeton hän oli, "niin että oli oikein sääli, ettei vanha Juhlin emäntä saanut häntä nähdä!…"
— Rejer komenteli liikkeessään Aa-vuonolaisia rajun häikäilemättömästi vastoin kaikkia totunnaisia tapoja. Hyvää ruokaa, harvat ateriat ja "suori tiehesi!" olivat hänen ydinlauselmiansa, jotka sopivat heidän vanhaan, verissä olevaan sitkeänhitaaseen liikkumistahtiinsa ja kahdeksaan ruokailukertaansa jotenkin yhtä huonosti kuin pohjatuuli keskikesän lämpimään.
Että komentoa oli olemassa, sen he saivat tuta tälläkin kertaa viettäessään joulupäivänsä ulkokareilla.
Alinomaista soutua ja liikkumista — neljä-, viisikymmentä miestä, hänen molemmat venhekuntansa, pitkin saaria sillin tuloa tähyämässä, oli sekin sievä joulujuhla!
Mutta joulu kuin joulu! tuumivat aa-vuonolaiset, ja Rejer näki kerran toisensa jälkeen, miten he hoiperrellen vetelehtivät pitkin kareja.
Itse hän käveli saarella tulisen kärsimättömänä tavan takaa lyöden kaukoputkella reiteensä ja nuuskien sameata ilmaa isolla, raisunilmeisellä nenällään, aivan kuin olisi luullut sillin ilmojen teitä saapuvan.
Ei hän miehiä pahasti rauhaan päästänyt. Milloin he joutuivat pikaläheteiksi, milloin vesikiikarin ja luodin käyttäjiksi, milloin sinne, milloin tänne…
"Ei suomuksia ilman silliä!" murisi hän soudattaessaan itseään viimeisen kerran pikku venheellä. Hän oli lähettänyt toisen nuottakunnan toisaalle, toisen toisaalle, ja itse hän lähti kokemaan kolmatta suuntaa. Niin pohjoisissa kalastuspaikoissa oli toistaiseksi nähty vain pari kolme valasta ja joku seiti.
Illalla palatessaan Rejer kuuli majapaikasta ja sen ympäristöltä ulvontaa ja täyttä riemua. Aa-vuonolainen vietti joulua, ja sikunan haju tuntui pitkän matkan päähän.
Hän pisti äkkiä päänsä ovesta sisään: "Venheisiin, miehet! — Voi sattua, että löydämme sillin karien itäpuolelta."
"Ja joka tapauksessa minä sekotan hiukan merivettä teidän viinoihinne!" mutisi hän itsekseen.
Aa-vuonolaiset eivät kokoontuneet aivan iloisin ilmein pimeään rantaan airoilleen; sydämessään he tunsivat, että oli tapahtunut suoranainen pyhärauhan rikkomus. Mutta soudettiinhan sitä sentään — soudettiin, soudettiin pitkin yötä, Rejer etunenässä pikkuvenheessä. Kun he sitten aamupuolella palasivat, virkkoi hän rauhallisesti:
— "Korvatkoon tuo joulutanssit!" He olivat olleet rangaistussoudussa.
Väsyneinä ja uuvuksissa he sitten palasivat majapaikalleen, ja siellä Rejer jälleen sai jäähdykettä innolleen ja Aa-vuonolainen vaihteeksi mielenliikutuksen aihetta. Saarten välitse oli kulkenut niin tiheä silliparvi, "että olisi voinut kulkea yli jalan kastumatta" ja että molemmin puolin rantakivikoilla näkyi sillejä. Jan Conrad oli jollakin nuotanpätkällä saanut kolmekymmentä tynnöriä; mutta toiset pyydyskunnat olivat ottaneet saaliin toisensa jälkeen ja toisen toistansa suuremman.
Päällysmiehet joutuivat aivan kuin raivoihinsa; mutta Rejer lähti tyynesti saarelle katsomaan toisten saaliita.
"Maailma on otettava humoristiselta kannalta!" myhähteli hän.
Puolipäivän tienoissa hän äkkiä kasasi kaukoputkensa. Vuonolla näkyi lintuja ja valaita…
"Käydäänpä käsiksi taas, pojat!… Sillin kimppuun!" kajahti käsky, ja nyt lähdettiin soutamaan, aivan kuin ei olisi airoihin satuttukaan yöllä.
Sana oli sähköinen. Nuotta laskettiin… valas repi sen!… asetettiin toinen toiseen lahdelmaan.
Uuden parven lähestyessä oli taas joukko nuottakuntia vahdissa salmen suulla. Kaikki mitä ankarimmassa, intohimoisessa jännityksessä — minuutin tai parin kuluttua voi yritys olla turha. Nuottapäälliköt jakelevat käskyjä alipäälliköiden pikkuvenheissä haeskellessa silliparvea vesikiikarin ja luodin avulla.
Erään aluksen peräpuolessa seisoo mies öljylakki päässään, ja hänen toimiaan kaikki tarkastelevat. Mies pistää kätensä rauhallisesti taskuun ottaen mällin — se on salainen sovittu merkki — ja Juhlin nuotta juoksee kelaltaan silliparven kohistessa ja loiskiessa aivan vedenrajassa… Kelavenhe varppeineen rantaan… Mutta mereen syöstään nyt samalla neljä-, viisitoista, muutakin isoanuottaa, airoja katkeilee, siinä melskeessä ajetaan erään venheen yli, pari miestä putoaa mereen ja saa ryömiä ylös parhaansa mukaan; kukaan ei tuosta välitä… Nuottia asetetaan ristin rastin, tässä kilpaillaan henkensä kaupalla tuhansista.
— Mutta maaliskuulla, kun viimeinen apaja oli korjattu ja silli saatu hyvin kaupaksi, kiiti sama kepeä venhe, joka niin monesti oli kalastuspaikalla purjehdittaessa tai soudettaessa ollut vettä tulvillaan, vuonoa ylöspäin, airoilla kaksi väkevintä miestä ja Rejer Juhl itse toisella kädellä auttamassa ja toisella perää pitämässä. Nyt hänen teki mieli kotiin, ja niin sitä mentiin sinnepäin kokan kohistessa.
Hän palasi aina paria kolmea päivää aikaisemmin kuin nuottaväki, ja niinä kolmena päivänä, jotka hän oli toimetonna, paistoi aurinko kirkkaasti taloon.
Hän aikoi aina tulla odottamatta; mutta kun kotolaiset tunsivat hänet ja pitivät yllä kunnollista tähystystä, niin hänet jo laiturilla otti vastaan Saara ja lasten piirittävä, vilisevä parvi. Mutta silloin vaimo saikin kokea karhunkämmentä. Tervehdykseksi hänen tanakka vartensa puoliksi nostettiin, puoliksi pyöräytettiin ympäri sillalla hillittömässä ilossa. — "Yhtä kaunis!… yhtä espanjalainen!… siinä vasta eukko!"
"Mitenkäs kävi?" kysyi Saara heidän astellessaan ylös rannasta.
"Hyvin minun, mutta huonosti niiden joiden osakkaana olin. Aina liian myöhään!… aina toistensa vanavedessä ihan kuin sillit; se on Aa-vuonon tapa se. Ne ryömiskelevät niin hitaasti kuin kilpikonnat, kun ei ole ketään heitä komentamassa."
"Oletko paljon hävinnyt heidän tähtensä, Rejer?"
"No enpä juuri — olenhan minä sentään pari kolme tuhatta ansainnut."
Niin katosi parvi eteisen ovesta sisään tuohon suureen taloon, jonka siniset kattotiilet ja ikkunat välkkyivät omituisen kirpeässä keväisessä valossa.
Sisällä tuvassa käveli Rejer edestakaisin viisi kuusi lasta kerrallaan käsivarsilla, kaulassa, olkapäillä ja selässä, ja tämä tavanmukainen temppu sai nytkin osakseen ansaitun huomion. Sitten tarkastettiin ovenpieleen piirrettyjä mittaviivoja — siinä oli pää pään vieressä kirjavana joukkona alkaen vaaleahiuksisista äidinlapsista Rejerin karhean punaruskean tukan perineisiin.
Nyt hän istui mukavasti sohvassa Saaran innokkaasti ja iloisesti kertoessa hänelle kaikki poissaolon aikana sattuneet seikat.
"… Ja nyt osaa Inger kertoa sinulle Uuteen Testamenttiin asti
Raamatunhistoriaa… ja Teodor Norjan, Ruotsin ja Tanskan maantiedon."
"Hyvä, hyvä."
"Ja kuulehan nyt, mitä minä olen puutarhasta ajatellut — aikonut laajentaa sen ainakin nelinkertaiseksi! Rupean viljelemään morelleja ja kirsikoita, kenties omeniakin — siitä tulee minun liikkeeni."
"Oikein, Saara — panehan vain toimeen! Väki liikkeelle! Kun ajattelen kaikkia näitä raukkoja tässä ympäristöllä — niin minähän ne sain tähän sillipuuhaan ryhtymään! Ja kun sitten sattuu hullusti käymään, niin minä tavallaan olen siitäkin vastaamassa. Vaikka sopii minun kyllä sanoa", sanoi hän nousten seisomaan "että olen tehnyt voitavani heitä kohentaakseni. Jos heillä on venheet luonteensa mukaiset, niin köli on käyrä, keula väärässä, peräsin vinossa, mastot kallellaan ja purjeet niskassa! — ja etanan vauhtia siinä liikutaan. Heissä istuva vanha maamarriainen se vaatii kulkemaan aina koukeropolkuja ja odottamaan, kunnes kaikki tulee ihan heidän kouraansa, sen sijaan että kävisivät suoraan käsiksi. Mutta arvaappas, Saara, mitä minä tässä mietin? Ostaa pieniä metsäpalstoja ja rakentaa jahteja myytäviksi;—se saattaisi kannattaa!"
"Silloin sinulla olisi kesälläkin jotakin tekemistä, Rejer; muistathan, että muuten voit käydä vaivoiksi!" — nauroi Saara.
"Niinpä kyllä — mutta totisesti nyt oli aika ruveta ajamaan Aa-vuonolaisia kalastuspuuhiin, sillä ne tarvitsevat runsaan harjotusajan, ne pojat."
Lämmin, ihasteleva silmäys, joka kohtasi hänen ajatustaan, osotti, että hänet oli ymmärretty.