XVI.
Älä hellitä!
Kymmenkunta vuotta elämästä on jälleen kulunut!…
Hammernäsin honka, joka oli kestänyt niin monta vihurinpuuskaa ja nähnyt niin monen sukupolven tulevan ja menevän, oli menettänyt toisen valtavan haaransa. Se seisoi nyt siinä kummullaan revenneenä ja kalvava aukko rungossaan — toinen käsivarsi ojossa yhtä vihaisena, ryhmyisenä ja uhmaavana kuin konsanaan! — katsellen Hammernäsin lahden rannalta näkyviä kiiltävän sinisiä kattotiiliä. Siellä oli kaikki kasvamassa, elämää ja liikettä, joskin hiukan yksinäistä nyt, kun miesväki talvisaikaan oli taas lähtenyt sillinpyyntiin.
Mäessä oli ristin rastin suksien ja kelkkain, suurten ja pienten jalkain jälkiä, — pojat ja pikkutytöt kävivät joka päivä asioilla tai tervehtimässä Ottilia-tätiä, joka asui Hammernäsissä "ollenkaan välittämättä, vaikka talossa kummitteli."
Ulkosaaristossa oli ranta-aitasta sukeutunut kokonainen suolaamo. Rejer Juhl oli sijottanut siihen paljon rahoja, mutta oli myöskin saanut sieltä toisenkin kirkkaan killingin.
Ja nyt — keskellä talvea, tiistaina helmikuun 18:na hän oli siellä ulkona kamalan sään vallitessa. Myrskynpuuskat ravistivat ranta-aittaa hänen siellä kävellessään, ja alhaalla, pienessä satamassa hänen kaksin ankkurein kiinnitetty jahtinsa nyki ja keinui niin että vaahto löi yli laitojen.
Merisaappaat jalassa hän käveli edestakaisin lattialla sumuisena aamuhetkenä muutamain miesten nojatessa puolipimeihin seiniin ja odottaessa määräyksiä. Hän käveli kädet selän takana, ja näkyi kyllä, että miehen mieli kuohahteli. Uurteiset, terävät kasvot harmahtavine partatupsuineen olivat kuin luuta, suu tiukasti suljettu.
Hän ryki ja ryki…
"Jahti pitää puolensa!" huomautti hänen poikansa Jan.
Rejer Juhl ei vastannut, käveli vain yhä edestakaisin.
"No Anders!" — huudahti hän miehen astuessa sisään. Anders oli hänen paras nuottapäällikkönsä, "vanhapäällikkö", joka oli ollut saarella tähystämässä, "luuletko sen kääntyvän etelämpään?"
"Se on melkein suoraan lounaassa! Pohjoispuolella olevain sulkujen käy huonosti. Kolme nuottakojua suoraan ulapan suussa — ne eivät kestä! Siinä menee tuhansia tynnörejä silliä… voi tulla raskas päivä Aa-vuonolaisille! Kyllä siinä tarvittaisiin köysiä ja varppeja, ennenkuin se kestäisi."
"Pahimmassa pinteessä on Martin Sörhagenin iso sulku", lausui joku.
Myrsky ravisti taas räystästä.
"Hyvä, että olemme osakkaina vain toisessa, isä!"
Rejer kääntyi äkkiä: — "Hyvä!… hyvä!" toisteli hän vihaisesti. Hän meni avoimelle ovelle ja katsoi ulos. "Ei ilma nyt niin paha ole, ettemme parin hyvän miehen kanssa voisi purjehtia tuonne viemään köysiä ja sen sellaista — meillähän on päivä hallussamme!"
Kukaan ei vastannut.
Rejer käänsi kiukuissaan heille selkänsä. "Hm! hm!"
Tuuli ravisteli jälleen kattoparruja. Hän katsahti jälleen ulos; koko saari oli kuin savun vallassa…
"Koko sillimäärä takaisin mereen… ei, kyllä me lähdemme!" lausui hän ratkaisevasti. "Häpeällistähän se olisi, jos makaisimme täällä, vaikka meillä on kaikki tarvittavat vehkeet, ja antaisimme paikkakunnan suuren siunauksen mennä menojaan. Mitä arvelet, Anders?"
Anders oli myöntyväinen.
"Minä lähden mukaan, isä!" sanoi Jan.
"Sinä jäät tänne!" kuului lyhyt vastaus.
Kaksi muuta miestä tarjoutui, ja kohta ryhdyttiin lähtövalmistuksiin.
Jan kuljeskeli rauhatonna rannalla ja uskalsi vihjaista isälle pariin kertaan, että tuolla pohjoisessa saattoi maihinlasku käydä vaikeaksi.
Kysyi aika ponnistusta, ennenkuin touvit, köydet, ja nuottavarpit oli saatu alukseen.
"Tänään minä tahdon tulla mukaan, isä!"
Hän oli jo astumassa venheeseen, kun isä, joka seisoi tuhdolla, äkkiä kääntyi ja tarttuen kuusi-, seitsemänkolmattavuotiasta poikaansa niskaan lähetti hänet liukkaitten leväin joukkoon rantakivien väliin. Samassa he lähtivät —. Kolmen miehen keralla Rejer purjehti myötäisen etelätuulen kiidättämänä läpi vaahdon ja hyrskyjen. Kyllä he kylvyn saivat!
Puolenpäivän tienoissa he olivat sulkupaikalla, ja parhaaseen aikaan he sinne ehtivät. Etenkin isosulku oli ankarassa vaarassa, ja nyt piti jahdin ilkeästi keikkuessa saada kiinnitetyksi kaikenlaisia köysiä ja varppeja. Vesitynnöreistä tehtiin kohoja, jotta nuotat paremmin pysyisivät uimasillaan, ja pieni vara-ankkuri heitettiin tueksi, kun nuotta oli kiskoutumassa irti kiinnikkeistään.
Siinä olivat isot summat kysymyksessä; mutta kaikki näytti nyt jotensakin turvatulta; — Rejerin jahdilla vain ei ollut tietoa maihinpääsystä yöksi, ja niinpä heidän täytyi hämärtäessä lähteä jälleen ulospäin haeskellakseen maihinlaskupaikkaa vuononsuun toisella rannalla olevilta saarilta.
Jan käyskeli yöllä huolissaan ja havaitsi myrskyn yhä yltyvän ja aaltojen aina vain paisuvan, kunnes rajusää kiihtyi siinä määrin, että katonlappeet alkoivat irtautua ja he saivat kylliksi tekemistä pitäessään aittaa köysien avulla kohdallaan. Hän tietysti toivoi isän päässeen johonkin salmeen ja saaneen venheensä maihin. Sisimmässänsä hän ajatteli, että ukko oli päästä pyörällä ja että hänelle ensi kerralla oli pantava suitset suuhun.
Ulkona merellä Rejer Juhl purjehti jahdillaan pitäen ylhäällä niin monta purjeenkappaletta kuin suinkin voi ja halkoen aaltoja niin että kaaret natisivat ja kokkapuu värisi! Tuuli oli kääntynyt lännemmäksi, niin että hänen oli täytynyt yöksi jäädä avoimelle merelle. Majakka oli koko ajan alahangan puolella; mutta he näkivät sen vain silloin kun kohosivat aallonpohjasta…
"Onpa tämä aika pesua, miehet!… sille, joka ei ole tottunut jahdilla purjehtimaan", sanoi hän, kun he yöllä olivat saaneet pelottavan hyökylaineen venheeseen — "mutta onhan meillä korea kynttilä valaisemassa tuolla rannempana… sinne me emme nyt lähde hyvästäkään maksusta!"
Pian kuitenkin huomattiin, että sinne heidän täytyi.
Myrsky ei enää ollut pelkkää myrskyä, ja tuuli käännähti suoraan länteen! Suora merituuli ja ulapan aallot! Mikään ei auttanut, ja meren valkoisena vaahdotessa lähdettiin yön pimeydessä maata kohti…
"Suoraan päin majakkaa, pojat!" sanoi hän kuivasti. "Se tuntuu nyt niin leppoiselta, kun se puhaltaa takaapäin. Se lurjus tietää, mikä meitä edessä odottaa" — lisäsi hän itsekseen mutisten ja silmäten kohti rannikkoa.
"… Kuulehan Anders!" sanoi hän jokseenkin rauhallisena vanhalle päällikölle, joka seisoi hänen vieressään peräsinpuun luona, — "länsituuli oli avuksi Aa-vuonolaisten sillisuluille… ne selviytyvät nyt mainiosti!"
"Ky-yllä… ne selviytyvät!" arveli Anders omituisesti korostaen sanojansa.
Musta yö, pilviäpiirtävät aallot, korvissa merensavu ja vinkuna ja edessä — ikäänkuin esiinsukeltava synkeä, ahdistava aavistus — jokin välkkyvä, valkohampainen, kulmikas, tumma reuna…
"Näyttää paremmalta — hiukan huuhtelua silloin tällöin ei nyt mitään haittaa!" Muuttaen suuntaa he purjehtivat edelleen rannikkoa kohti rajun hyökyaallon aina tavan takaa pyyhkiessä yli kannen.
Yhä likemmäksi tuli tuo musta, välkkyvä… särmäinen! Kuolema sieltä irvisteli heille…
Jokainen pimeästä vilahtava kari sai sydämen pelosta vavahtamaan…
"Jos tänä yönä on mentävä Herran eteen, niin on ainakin hyvä, että minulla on suluissa niin vähän omaan laskuuni!" lausui Rejer vanhalle päällikölle.
— Nyt alkoi näyttää sellaiselta, että jokainen vaikeni omiin ajatuksiinsa.
Rejerin mielessä risteilivät mietteet raskaina ja kalpeina. Tulipa odottamaton loppu voimakkaalle elämälle!… Täyspätöisiä miehiä jatkamaan minun työtäni, sekä Jan että Jan Conrad!… Ja Saara — eikö hän enää tule minua vastaan laiturille?… Tuli loppu aikaisemmin kuin olisin suonut! — elämä on ollut kuin morsiustanssia siitä alkaen kun hänet sain… Hän nosti öljylakkiaan saadakseen ilmaa!
Koko elämä oli äkkiä hänen näkyvissään kuin kuvastimessa.
Nyt oli kiehuvaa tyrskettä molemmin puolin…
Äkkiä välkähti jotakin kiiltävää suoraan kokan edessä…
"Ei, tässä käy niinkuin isäukon, kun hän seisoi Aa-vuonon kirkkomäellä saarnaamassa silliä vastaan — ei käy päinsä, Anders!"
Seuraavassa silmänräpäyksessä alus törmäsi. Ilma kohahti valkoiseksi… hyökyaallot kohisivat heidän ylitseen!
* * * * *
Niiden monien hylkylautain ja irrallisten pyöröpuiden joukossa, jotka tuon helmikuun yön jälkeen ajelehtivat kaikkialle saarien väliin, olivat kaiketi myöskin karihyrskyissä hajonneen jahdin kaaret ja lankut. Mutta aivan varmoja oltiin onnettomuudesta vasta sitten, kun nimilauta viikkoa myöhemmin löydettiin muutamia peninkulmia etelämpään ajautuneena.
Jan toi tuon ankaran sanoman aikoen valmistella äitiänsä siihen niin varovasti kuin suinkin. Mutta äiti tarttui heti häntä käsivarteen, ja hänen katseensa oli sellainen, ettei sitä voinut koskaan unhottaa; hän katsoi poikansa mieleen aivan kuin lasin läpi… "Kerro, poikani!… en ymmärrä mitä sanot, mutta muistan joka sanan… kerro kaikki. — tarkoin… kaikki tyynni!"
Hän kalpeni yhä kertomusta kuunnellessaan — oli painumaisillaan pöydän varaan, mutta nousi sitten äkkiä… "Siinäkö kaikki, Jan? Jos olet jotakin unohtanut, niin sano se minulle." Hän lähti, ja Jan aikoi tukea häntä.
"Kiitos, poikani, ei, annahan minun olla yksinäni." Muuta sanomatta hän sulkeutui huoneeseensa.
He olivat kovin huolissaan, kun ei hän seuraavana aamunakaan tullut ulos, ja silloin Jan lähti katsomaan.
Hän istui siellä aivan rauhallisena ja kalpeana.
"Tulehan alas ja ryhdy jälleen töihisi, äiti!"
Hetken hän vielä istui liikahtamatta lattiaan tuijottaen…
"Sen verran minä luulin isästäsi pitäneeni, etten voisi elää hänen kuoltuansa. Mutta elämä ei ole sellainen… emmekä me saa jättää kesken mitä hän on alottanut täällä Aa-vuonolla, Jan!"
"Niin, minä sain hänen viimeisen varotuksensa, äiti! — sellaisen tempauksen, että lensin pitkäkseni… Mutta nyt minulle on selvinnyt, miksi tuo tapahtui: — hän ei tahtonut uskaltaa meitä molempia samalle laudalle… Se merkitsee sitä, äiti, ettei meidän pidä istua täällä suremassa, vaan tehdä työtä, hellittämättä!"