II
Dyre Aakisen Rein.
Rouva ja pari tyttäristä seisoi silityskammarissa tarkastamassa ja mittaamassa erästä villakangaspakkaa, joka juuri oli tuotu värjääjästä. Mutta Alida ei saanut sitä pitemmäksi kuin kahdeksikymmeneksineljäksi ja puoleksi kyynäräksi, vaikka kaksikymmentäviisi ja neljännes oli lähetetty. Se oli kutistunut kauheasti…
"Nyt alkavat tulla perinnönjaolle", sanoi Marianne ikkunan luota.
"Tuo tuossa on Ole Nordsaethagen — pojannulikka, joksi häntä kyllä voi kutsua, — tuo tuolla, jolla on hopeanapit nutussa ja joka vetää hevosta perästään tallinseinukselle", — kuului vanha karjakko Randi lörpöttelevän kyökkipiialle kyökissä. — "Äh… rahaa kuin roskaa; hän ei tiedä itsekään, kuinka rikas on, sanotaan, — voi kulkea peninkulmittaan, pääsemättä omasta metsästään. Ja nyt aikoo hän naida Haugilta."
"Ajattele, Alida", jatkoi Marianne, — "se on sen vanhan kelpo Lars Aaserudin poika, joka puhua jyrisi niin, ettemme häntä koskaan ymmärtäneet."
"Vai hän se on!—joka pienenä ollessamme veti lompakon matkasaapastensa varresta ja kiersi paperista kirkkaan hopeataalarin meille kullekin."
… "Ja tuo taas tuolla rattailla, — tuo pitkä ja vankka, hän on Anders Aarlid, joka tahtoo ottaa talon oikeuksineen Haugin leskeltä", — kuului Randi parpattavan.
… "Nuo tuolla loitompana, äiti, — jotka juuri laskeutuvat rattailta", — he olivat nyt kaikki tulleet ikkunaan — "ne ovat varmaankin aina Aardalista asti… Sen näkee puvuista — hauskoja, vanhanaikuisia, — ja koristelluista kirkkosiloista. Katsokaa vain, kuinka juhlallisesti ne nousevat konttorin rappusia."
"Yksinpä herra Tron Hersaet", — huudahti rouva, — "rauhanrikkoja ja käräjöitsijä… hyi kuitenkin, — tallustaa konttoria kohden hattu silmillä, ikäänkuin olisi menossa suoraan vastalausetta panemaan! Ja sitten valittaa hän kuninkaalle…
"Ja tuossa tulee itse Gudbjör, Haugin leski, — yksinään rattailla… ajaa itse hevosta. — — Niin, kääri sinä vain villakangas kokoon, Alida. Isä lähettää hänet varmaan tänne…"
Hetkistä myöhemmin tuli rouva kyökinovelle ja käski Mariannen ruveta valmistamaan kahvia sekä panna järjestykseen tarjottimen kakkuineen ja hiekkaleivoksineen… "Lähetä sitten tänne tytöt auttamaan minua hänen kanssaan seurusteltaessa. Hänen täytyy saada puhella teidän jokaisen kanssa…"
Haugin leskelle näytettiin puutarhaa. He katselivat kukkalavoja, marjapensaita ja hedelmäpuita sekä vavahtelivat nauris- ja kaalimaan luona, ollen yhtä mieltä siitä, että tämä vuosi kesäkuivan tähden oli ollut sangen vaikea… Entä sitten lehtimadot!…
Niin, Alida-neito oli kyllä siinä oikeassa, sillä Haugilla olivat madot syöneet viini- ja karviaismarjapensasten lehdet vartta myöten, eikä kaalipenkeissäkään juuri paljon vihreää näkynyt. Mutta heillä ei ollutkaan aikaa hoitaa ja kastella ja puhdistaa puutarhaa niin hienoksi kuin tuomarilla, ei…
Sitten täytyi Gudbjörin tulla sisään katsomaan ja ihailemaan Mariannen kudosta sekä saada selitys mallista, jossa pohja oli laadittu hedelmäkoria esittävän piirustuksen mukaan.
Ja tietysti katseltiin myös vuoden muut liinavaatekaappia varten tehdyt työt. Siellä ne olivat hyllyillä — vielä valkaisemattomat alimpana, — kaikki malille ja lavendelille tuoksuvat häikäisevän valkoiset drellit ja hurstikankaat, ja niiden liina oli kylvetty ja korjattu ja häkilöity tuomarintalossa, ja jokainoan säikeen olivat talon omat tyttäret kehränneet, kartanneet ja kutoneet.
Tarkastusmatka ei loppunut tähän, sillä nyt tuli Barbara, mukanaan Taugbölin emäntä, joka hänkin oli lähetetty konttorista. Niinpä otettiin esiin sen ruokasuojan takana olevan puolipimeän huoneen avaimet, jossa talon alituisesti surisevien rukkien työn tulokset olivat nähtävänä. Siellä riippui seinillä kierrettyjä villalankavyyhtiä ja liinalankaa vuoden ompelutarpeiksi, ohutta ja paksua, valkoista ja mustaa, vielä kerimätöntä. Lattialla oli rukkia, viipsinpuita ja koria täynnä vasta kerittyä, karttaamatonta villaa.
Ja nyt istuivat Gudbjör ja Langsaetin muori ja Taugbölin muori, päässä komeat silkkihuivit, jotka muodostivat korkean huipun päälaella, kahvipöydässä kammarissa. Alituisia kehotuksia "ottaa lisää" noudattivat he vain hitaasti, niin sanoaksemme tuuma tuumalta, alituisesti kursaillen ja kehuen. Perinnönjakokokous näytti aiheuttavan jonkinlaisen poltteen kasvoihin, ja välistä teki Gudbjör muutamia viittauksia vävynsä Nordsettenin ahneudesta, joita huomautuksia molemmat toiset kuuntelivat hillityllä uteliaisuudella. Häneltä oli juuri pääsemäisillään syvä, salaperäinen huokaus "ahneudesta", kun samassa kuului ajoneuvojen jyrinää…
"Se ei ole perinnönjakokokoukseen tulemassa!" — sanoi Marianne, katsoen tarkkaavasti portille, silmät kirtistyen kahdeksi kapeaksi viiruksi.
"Olkihattu rattailla — matkanuttu ja suuri matka-arkku kiinnitettynä taakse"… sanoi Barbara.
Eufemia oikaisihe nyt äkkiä rakastettavan alentuvaisesta asennostaan, jossa hän oli katsonut hyväksi ihailla Langsaetin muorin vanhanaikuista, paksua ja lujatekoista silkkiesiliinaa. Hän sipasi hamettaan alaspäin, järjesti nopeasti pukunsa ja kurkisti peilistä yläosaa ruumiistaan. Sitten nojausi hän taaksepäin tuolissa kylmä, ylhäinen ilme kasvoilla…
"Hän ajaa rappusten eteen. Saattepas nähdä, että se on apulainen, —
Rein!" huudahti Barbara.
Äiti ja tyttäret vaihtoivat keskenään hetkisen neuvottomina katseita. Tässä he nyt istuivat perinnönjakokokouksen eukkojen seurassa, — ja isä oli konttorissa!
Samassa päästi Ajax hurjan haukunnan ja riuhtoi vitjojaan, jatkaen sitten pitkäveteisenä ulvontana, välistä aina haukahtaen.
"Hyi sentään, kuinka inhottavaa — onhan tämä ihan kamalaa "… arveli Barbara. — "No, nyt hän laskeutuu rattailta ja puhelee sille — taputtaa ja silittää sen päätä, — antaa sen nuuskia kättään… Ja eikö vaan Ajax hiivi koppiinsa ikäänkuin häpeissään huonosta käytöksestään… Onko mokomaa ennen nähty!"
Rouva nousi sohvalta:
"Käske Inger-kyökkipiian mennä viemään hänet huoneeseensa, Barbara. Minä menen rappusille häntä vastaan. — Pidä sinä, Marianne, huolta kahvikupeista —"
"Mutta mikä sinua vaivaa, Merete?" — Rouva pysähtyi hämmästyneenä.
Tytär seisoi pitäen kiinni tuolista kalpeana ja läähättäen —
"Olet juonut liian väkevää kahvia, lapsi", — sanoi hän ja silitti hänen tukkaansa. "Mene heti juomaan vähän kylmää vettä."
Rouva työnsi Mereten kyökinovelle päin, lähtien itse etehiseen…
Siellä seisoi vieras jo rappusilla, kun rouva tuli, ja kuivasi hikeä otsaltaan. Hän näytti aivan hajamieliseltä, — ikään kuin hän olisi maannut istuallaan rattailla, — kun rouva toivotti hänet parilla sanalla tervetulleeksi ja ilmoitti tuomarin olevan tärkeissä hommissa. Ja rouvan kohteliaaseen kysymykseen hänen matkastaan huudahti hän aivan häikäilemättä:
"Kuuden tunnin ajo joen vartta pitkin auringon paahteessa. — Se on kauheata!" —
Hän seisoi siinä hattu kädessä sankkatukkaisena. Hänellä olivat tummat kulmakarvat ja terävät petolinnun kasvot, ja hän sanoi sen niin töykeästi, — näyttämättä olevan millään tavalla hämillään mielialansa purkauksesta, tuo nuori herra!… Hän luuli kai tulleensa niin kauas maaseudulle, että sellainen käytös kävi päinsä…
Lähtiessään palvelijattaren ja renkipojan jäljissä, jotka kantoivat hänen matka-arkkunsa, kapsäkkinsä ja kaksi kivääriänsä yläkerroksessa olevaan huoneeseen, pyysi hän, — nyt aivan kohteliaasti, — saada luvan tulla alakertaan esitteleimään vähän myöhemmin.
Ei missään tapauksessa… mietti rouva, ollut vahingoksi ryhtyä heti vastarintaan, jos tässä oli jotakin tarpeettoman vaateliasta… Hänessä oli jotakin, joka ärsytti rouvan itsetuntoa. Pitäisipä toki nuoren miehen vähän hillitä itseään tervehtiessään ensi kertaa talon rouvaa.
"Puuroa ja vähän yhtä ja toista", — sanoi hän myöhemmin Mariannelle, — "aivan kuin tavallisesti"… —
— Perinnönjakokokous näytti kestävänkin melko kauan ja salissa niin hartaasti odotettu vapautumisen hetki viipyi pitkään. Aikaa kulutettiin mikäli mahdollista keskustelemalla eri aineista, kuten — kevytmielisesti solmituista avioliitoista ja niiden surullisista seurauksista. Keskustelun keskeyttivät aina välistä uudet kahvintarjoilemiset…
Muutamat pesän osakkaat kävelivät ikävystyneinä talon pihalla, valjastipa jo jokunen hevostaankin.
Niin että alkoi jo näyttää siltä, kuin sekin voisi loppua!
Vihdoin ilmestyi konttoristi Schmidt ovelle ja toi sanan tuomarilta, että nyt olisi talon kolmen vieraan aika tulla konttoriin ja olla saapuvilla pesänjakokirjoja julkiluettaessa. — —
— — — Levoton iltapäivä oli ohi, ja viimeiset rattaat kadonneet portista.
Tuomari tuli konttorista vinhaa vauhtia, jotta nutun liepeet liehuivat jalkojen ympärillä. Hän hykerteli tyytyväisenä käsiään ikäänkuin vaikean tehtävän suoritettuaan.
"Saakelin ihminen… Saakeli miehekseen tuo Kvigstad!… Eikö vain ollutkin koko tuo laaja juttu siellä valmiina ja sellaisessa kunnossa kuin —. Hän on totisesti peuhannut kolmannen yön pesässä, ja sen yhtä ankarasti kuin molemmat edelliset… Ja sitten huomaan minä hänen välistä vilkaisevan minuun, ikään kuin hän tahtoisi tulla vakuutetuksi, että minäkin täydellisesti käsitän hänen mestariteoksensa.
"… Niin, niin, myönnän, että minulle on arvoitus, kuinka ihminen voi niin omistaa ja pitää mielessään kaikki sellaiset ikävät yksityisseikat ja asianhaarat lähimäisensä omaisuudesta, — sanalla sanoen säilyttää ne sydämellään…"
"Mutta nyt meillä on muuta ajattelemista kuin se, Orning", — keskeytti rouva hänet. — "Uusi apulaisesi on tullut."
— "Mitä? — Mitä sanot, Bolette?"
— "Hän on mennyt suoraa päätä huoneeseensa kaikkine matkatavaroineen ja kaikenlaisine metsästystarpeineen… Tee minulle nyt se palvelus, Orning, ettet liian innokkaasti utele hänen soitannollisesta kyvystään, kun hän tulee alakertaan, tahi heti ryhdy korkeampiin aineisiin. Hän näyttää minusta olevan sellainen, että meidän on ensin hiukan katsastettava häntä. Ensi kerrasta riippuu niin paljon —"
Tuomari kakisteli vähän kurkkuaan kävellen edestakaisin lattialla kädet pitkän lievenutun takana.
"Minkälaisen apulaisen kohtalo suo, se on todellakin yhtä epävarmaa kuin sää!" huudahti hän.
"Paras on varmaan se, joka on vähimmin musikaalinen", virkkoi rouva poistuessaan huoneesta.
Tuomari jatkoi hyräillen lattialla kävelemistään, hymyillen itsekseen ja katsoen hänen jälkeensä…
"Milteipä sukkelasti… Mutta — mutta vain vähän sopimattomasti… hrr…"
Hän hämmästyi vähän, nähdessään Femian avaavan oven, mutta vetäytyvän heti takaisin, vilkaistuaan nopeasti huoneeseen. Hänen päässään oli olkihattu ja kädessä pitkät nankinihansikkaat sekä käsivarrella kori.
— Vähän myöhemmin oli apulainen, Dyre Rein, asetettu illallispöytään Alidan ja Henschienin väliin, joka juuri oli esitelty hänelle. Vanha konttoristi istui kumaraselkäisenä, hillitysti räpytellen pieniä pyöreitä linnunsilmiään ja heittäen välistä epäluuloisen syrjäkatseen uuteen esimieheensä, ikäänkuin varuillaan mahdollisilta sekaantumisilta toimivaltaansa.
Hänen alapuolellaan istui Kvigstad, jonka terävät harmaat silmät ehtivät joka paikkaan, varovasti mitaten uuden apulaisen sanojen ja liikkeiden syvyyttä. Hänen kasvoillaan oli tänä iltana omituinen ilme — kaiken sen jälkeen, mitä oli tapahtunut, — ja hän sormieli Alida-neidon helmikorko-ompeleista serviettirengasta, joka sattumalta oli kierinyt pöytäliinan yli. Ja hänen alapuolellaan taas istui pikku Schmidt silmät tähdättyinä puuroon ja huomio jakaantuneena kahden ihanteensa, tuomarin ja Kvigstadin välille, — kuinka vastatullut vaikutti edellinen, ja mitä jälkimäinen hänestä arveli. Sitä paitsi oli nuori konttoristi syvästi rakastunut kaksikymmenkahdeksanvuotiaaseen Marianneen, joka istui häntä vastapäätä pöydässä, ja oli tätä nykyä kauhean mustasukkainen tämän naapuriin Augustinuseniin, jota Marianne oli kunnioittanut seurallaan kävelyretkellä kahtena iltana perätysten. Marianne ei juuri ollut kaunis, mutta sellainen vartalo! — ja hänellä oli niin ihastuttava käynti, — hän oli niin lempeä ja osanottavainen ja hauska…
Barbara oli hyvin kiintynyt apulaiseen. Hän silmäili häntä uteliaana vilkkailla, käytännöllisillä silmillään ja teki huomioitaan… Apulaisella oli niin suuret kauniit sarvinapit kiinninapitetussa nutussa — ja suuri silkkiliina solmittuna taiteelliseen solmuun paidankauluksen alle… Mustat kulmakarvat olivat vinossa nenää vasten… Hänellä ei ollut sormusta kädessä, — ei ollut kai kihloissa. Nyt teki hän voisilmän puuroon ennenkuin kukaan hänelle tarjosi!…
— "Ja tässä on meidän nuorin tyttäremme…" sanoi rouva, kun Merete tuli sisään ja asettui nopeasti kumartaen äidin viereen pöydän päähän.
"Tulet myöhään, lapsi!"
"Minun täytyi lopettaa marjain puhdistaminen", — sanoi hän puolustellen, saaden vaikeasti sanat suustaan.
"Ja nyt saat ottaa kiinni meidät muut… Kas tässä, tyttöseni;" — rouva ojensi hänelle lautasen, jossa oli vain pieni annos ruokaa; hän oli huomannut, kuinka kalpea ja raukea tytär oli.
"Ja meidän puolella maata ette siis ole koskaan ennen ollut?" — sanoi hän sitten Reinille, kääntääkseen hänen huomiotansa toisaanne.
"En, kotini on melkein meren rannalla… Mutta eikö rouva tahtoisi antaa minulle vielä annoksen puuroa?" keskeytti hän. Hän oli ihmeteltävän nopeasti tyhjentänyt lautasensa.
"Minua ilahuttaa, että teillä on niin taloudellisia ominaisuuksia. Te pidätte siis puurosta?" kysyi rouva hymyillen.
"Kyllä, rouva, — lähinnä kaikkea muuta ruokaa", selitti hän tyynesti — "ja kun ei ole syönyt sitten aamun, niin esiintyy ruokahalu parhaassa valossaan."
Merete avasi silmänsä selkosen selälleen ja häneltä pääsi miltei kuuluva helpotuksen huokaus.
Hämmästyessään puhkesi hän äkkiä hillittömään nauruun. E-e-e-i, mietti hän hämmästyneenä, — se oli taaskin aaveiden näkemistä!…
Rouva katsoi hämmästyneenä häneen. Mikä vaivasi tyttöä, joka muuten oli niin luonnollinen ja tasainen?…
"Niin, katsos Merete", — puuttui puheeseen tuomari, — "äiti rupesi jo iloitsemaan luullessaan saaneensa mahtavan tilaajan puurovadille."
Merete ei voinut hillitä itseään; helähti vielä kerran pidätetty nauru: — kyömynenäiset kasvot! ja pilkallinen sointi äänessä… ja nyt ryhtyi hän reippaasti ja ruokahalulla toiseen puuroannokseen…
Oh, — ja kuinka hän oli esiintynyt hänelle oikeana kauhistuksen henkenä!…
Mutta nyt täytyi hänen tuontuostakin salaa katsoa häneen hänen siinä istuessaan, kastaessaan puuroa maitoon ja niellessään, — tukka riippuen aina käsiselälle asti hänen viedessään lusikkaa suuhun… Hän pyöräytti joka kerran pyöreätä mustaa päätään jyrkästi puhuttelemaansa henkilöä kohden, ja Merete huomasi hänen vilkaisevan nopeasti Eufemiaan, joka oli alkanut silloin tällöin lausua jonkin sanan keskusteluun, nojautuen huolettomasti tuolin selkänojaan.
Ja ainakin pari kertaa suuntautuivat apulaisen silmät, valon välähdys silmäripsien alla, Marianneen, kun tämä tyttären lailla leikillä ilmoitti isälleen, että saadaan sitä vielä jotakin puuronkin jälkeen. Näytti siltä kuin apulainen olisi hämmästynyt hänen ulkonäöstään…
Pienet lautaset, joilla oli leikattua lihaa, sylttyä ja lohta, lähetettiin nyt kiertämään pöytää, ja pikku Schmidt tiesi, että rouvan silmät valvoivat häntä, katsoen unhottiko hän käyttää voi- tahi juustoveistä, jotka olivat vieressä.
Uusille konttoristeille oli rouvan tarkka kasvatusmenettely hyvin kuuma kiirastuli, ja hän katsoi arastellen, kuinka uusi apulainen, ikäänkuin rouvaa ei olisi ollutkaan, varusti itsensä suolalihalla, niin että lautanen puoliksi tyhjentyi, sekä teki sitten ankaroita hyökkäyksiä juustoa vastaan, joka oli vielä käsin koskematta.
Inger-kyökkipiika tuli ovesta ja Ajax tunkeutui kuten sen tapa oli irti ollessaan, hänen jäljissään. Se meni suoraan Reinin luo ja nuuski ja nuoli hänen kättään, jota hän puhuessaan piti riipuksissa sen kuonon edessä, kiinnittämättä koiraan sen enempää huomiota.
Vähitellen alkoi hän hymyillä Barbaralle, jonka tutkiva ja ihmettelevä katse herkeämättä oli kiinnitetty häneen. Tuo Ajaxin kohteleminen oli suuresti huvittanut häntä aina apulaisen tulosta asti.
Eufemia virkkoi takakenossa istuen muutamia sanoja Ajaxin epäkohteliaasta vastaanotosta…
"Mutta että te rohkenitte mennä sen luokse!" — sanoi Barbara innokkaasti. "Se on todellakin purrut kerran. Me pidämme sitä aina vitjoissa mätäkuussa."
"Ajax on rehellinen koira, huomasin sen heti. Päästin sen vitjoista, ja sitä se häpesi", selitti Rein… "Teidän poikanne Claes, meriupseeri, näytti minulle mainion jahtikoiran täältä", — sanoi hän kääntyen tuomariin. — "Suomalaisrotuinenko?"…
"Vai niin, tunnetteko Claesin?" puuttui rouva puheeseen.
"Olemme matkustelleet yhdessä meidän puolen vuonoseuduissa mittausmatkoilla."
"Oliko hänellä viulu mukanaan?" kysyi tuomari.
"Tietysti, tietysti, hän soitti aina myöhään yöhön. Soitto on minulle suloista kieltä, josta minä kuitenkin ymmärrän vain muutamia sanoja. Mutta mitä hän sanoi viululla, sen minä ymmärsin!"
"Vai niin, — todellakin?"… Tuomari ojensi innostuneena päätään kankeasta kauluksesta.
"Viulunkielet valittivat ja huusivat, koska hänen täytyi tehdä karttoja ja mittailla ja luodata kuninkaan palveluksessa, sen sijaan että hän saisi kohottautua ilmaan vapaana kuin leivonen ja soittaa."
Tuomari nojausi miettivästi taaksepäin tuolissa…
"Niin, niin! täytyyhän sitä tässä maailmassa olla jotakin", virkkoi hän surullisesti, — "Se on kova välttämättömyys!"
"Ei sitä nyt kuitenkaan voi antautua viulunvinguttajaksi", — sanoi rouva. "Katsokaa nyt tuota Sankowitz-raukkaa, joka kuleksii ympäri ja antaa opetusta paikkakunnalla ja saa niukan toimeentulonsa ja muutamia markkoja puhdasta rahaa kustakin paikasta."
"Ole vaiti, Bolette", keskeytti hänet tuomari jyrkästi, — "häntä ei saataisi luotaamaan eikä mittaamaan… Hän on harhaileva taiteilijasielu, josta olisi voinut tulla jotakin etevää suuressa kotimaassaan."
Tuomari työnsi nopeasti tuolin taaksepäin, lopettaen aterian sanomalla: "tervetuloa!"
Ja Merete huomasi, kuinka apulaisen silmät siirtyivät äidistä isään ja sitten taas takaisin, ikäänkuin hän olisi aavistanut, että talossa puhalsi kaksi erilaista tuulta.
Tyttärille tuli jonkinmoinen kiire ryhtyä kukin puolestaan toimittamaan ruoan viemistä pöydästä, kun rouva ensin hitaasti ja arvokkaasti oli noussut pöydästä sanottuaan pari sanaa Mariannelle. Hän astui varmalla arvokkaalla tavallaan, harmaa pää takakenossa, tuomarin luokse ja sanoi jotakin, jota tuomari kuunteli hajamielisen ja hiukan ärtyisen näköisenä.
"Minun mielestäni ei lainkaan sovi, että te soitatte heti ensimäisenä iltana, kun uusi apulaisesi on täällä, Orning", — sanoi hän. — "Eikö sinunkin mielestäsi olisi paras viedä hänet heti konttoriin ja näyttää hänelle se niin kauan kun on valoisaa, niin tietää hän, mihin hänen on huomenna mentävä."
Tuomari otti nuuskarasian liivintaskusta ja napautti pari kertaa kiivaasti sen kanteen. Hän näytti olevan kaikkea muuta kuin huvitettu ajatellessaan täytyvänsä taas mennä konttoriin erittäin ankaran päivän jälkeen ja saada "hyvä ilta", jonka hän oli luullut varanneensa itsellensä, turmelluksi.
Hänen mielialansa ilmeni murinana "hm — rrr…", jolla hän äkkiä keskeytti vaimonsa, ja hän pyysi kevyen kohteliaasti Reinin seuraamaan mukanaan katsomaan konttoria…
— Tuossa käveli Augustinusen ja tuolla oli Schmidt pihalla. Edellinen käveli edestakaisin tien yläosassa portin luona, toinen taas oli vaatimattomammin valinnut itselleen navetan ajosillan ja heinävaunujen välisen paikan. Kvigstad taas oli katsonut hyväksi kolmen rasittavan vuorokauden perästä kaivaa väsyneet jäsenensä heinävaunujen syvyyteen odottamaan tähtiä.
Kumpikin näytti ikävystyneeltä ja tyhjältä. Marianne-neidolla oli talousviikko, sen he tiesivät, eikä näyttänyt lainkaan siltä kuin hän tulisi ulos tänä iltana. Omituisen sielun magnetismin vaikutuksesta, ehkäpä saman ajatuksen vetäminä lähenivät nämä molemmat kilpailijat toisiaan samassa määrässä kuin toivo sammui…
Tuolla istui Eufemia saalissaan rappusilla, leikkien sulkapallolla — viskasi sen ilmaan ja tapasi kiinni joko raketilla tahi kädellä.
Rappusten juurella jutteli ja vitsaili Barbara vanhan Henschienin kanssa, joka oli istunut tikapuiden puolapuulle. Merete taas puuhasi edestakaisin puutarhanportista, kantaen aina täysinäisen ruiskukannun äidille, joka kasteli kukkaislavoja.
Eräässä toisen kerroksen etehisen ikkunoista näkyi Alida mietteissään lukevan sulhaseltaan Grothilta tullutta kirjettä…
… Konttorin rappusilla puheltiin innokkaasti, ja ikäänkuin vapautuneena raskaasta taakasta tuli tuomari Reinin seurassa pihalle.
Hän pysähtyi ja näytti virkistyneen, — katsoi ympärilleen ja hengitti heinän tuoksua kasvavalla mielihyvällä…
"Lars!" — huusi hän sitten tallille päin, jossa näki rengin ripustavan silavaljaita naulaan, — "Figaro on kai saanut tänään kuusi mittaansa kauroja?… Tuo se esille että saamme sitä vähän katsella…"
Lars talutti tallista vilkkaan eläimen, joka äkkiä hirnahti valoon tultuaan.
Tuomari kulki hevosen ympäri, taputteli sitä tarkastellen ja veti sitä kämmenellä pitkin selkää… "Et saa antaa sille liian paljon tätä voimakasta nurmiheinää, se on lehmien eikä ratsuhevosten rehua…"
"Me emme ole saaneet tänään aamuratsastustamme", — puheli hän ystävällisesti hevoselle…
"Taluta sitä vähän, Lars, jotta se saa jalkansa hiukan vetreiksi", käski hän ja seurasi tarkasti, kun hevonen marhaminnasta talutettuna asteli notkeasti juomaan kaivolle.
"Kaunis eläin!…"
"Antakaamme sille tarpeeksi liikuntaa niin että riittää", kuului sitten innostuneen intohimoisesti.
Ja pian seisoi hän röyhyävin piipuin katsellen ja kääntyen aina sitä mukaa kuin Lars juoksutti Figaroa nuorasta ympäri pihamaata…
Rein oli sillä välin mennyt rappusten luokse, jossa Eufemia istui leikitellen sulkapallolla.
Hän seurasi tarkasti pallon lentoa ilmassa näyttämättä merkkiäkään siitä, että huomasi pallonheittäjän.
Sulkapallo putosi rappusille ja Rein otti sen ja antoi Eufemialle.
"Sulkapalloa en ole pelannut koskaan", sanoi hän ja otti toisen raketin penkiltä.
Hän otti Eufemian hiljaa heittämän pallon rakettinsa lyönnillä vastaan.
Välipitämättömästi antoi Eufemia pallolle iskun takaisin häntä kohden.
Parin yrityksen perästä onnistui Reinin alhaalta antaa pallolle niin sopiva vauhti, että Eufemia istualtaan penkiltä voi sen tavata ja lennättää hymyillen takaisin hänelle yhä kauemmaksi pihalle. Vaihtelevalla onnella kehittyi sulkapallonvaihto molempain ollessa äänettöminä — Reinin innokkaasti koettaessa oppia tätä uutta taitoa. Hänen sulkapallonsa lensi yhä ylemmäksi ja sattui yhä varmemmin Eufemian kasvoihin ja syliin. Eufemian annettua kelpo iskun, lensi sulkapallo aina kaivolle asti, jonne Merete juuri riensi ruiskukannuineen.
"Oh, te 'nuorin'… ja naurava… heittäkää tänne sulkapallo!" — huusi
Rein innoissaan.
Merete otti pallon nopeasti maasta ja lennätti sen häntä kohden. Mutta äkkiä tuli hän hehkuvan punaiseksi ja kääntyi kyökkipiian puoleen, joka juuri nosti vettä kaivosta.
"Täyttäkää ruiskukannu, Malene, ja viekää se äidille!" Hän pudisti vesipisarat esiliinastaan, ja astui arvokkaasti pihan poikki rappusille, jossa Rein seisoi kuivaten otsaansa ponnistelun jälkeen, ja sanoi miltei alentuvasti: "Nimeni on Merete, — Merete Orning, — Merete-neito!"
"Mitä ihmeitä, — Merete!… Oli kerran kuningatar, jonka nimi oli Merete", — sanoi hän kumartaen. — "Harvinainen nimi… nimi, jota ei helposti unhota. Sitä tulee kantaa arvokkaasti!"…
"Nyt olemme kastelleet kaikki kukkaislavat, Eufemia", — keskeytti
Merete, näyttäen kosteata esiliinaansa…
"Täälläkö te istuttekin?" sanoi Marianne, tullen eteisestä iso avainkimppu kädessä.
Hän istui penkille. —
"Tämä on minun viikkoni, herra Rein, ja minun täytyy tutustuttaa teitä vähän talon tapoihin", sanoi hän leikillisesti. — "Minä lähetän aamiaisen huoneeseenne kello seitsemän aamulla — tai onko se kenties liian aikaista näin matkan perästä? — Kahvia ja voileipiä… Talossa on määrätty järjestyksensä, mutta voidaanhan sitä soveltaa kunkin maun ja mielen mukaan", lisäsi hän tyynesti hymyillen.
"Kiitos, neiti, — niin, tehän olette kai Marianne-neito, — jollen vain erehdy, — olen aivan peloissani!"
… "Ja jos tahdotte maitoa, niin… Maitoa on tosin nykyisin vähänlaisesti. Kuten näette, näyttää navetassa miltei kuolleelta. Melkein kaikki lehmät — ja karjakot ja yksi rengeistä ovat karjatalolla."
"Meillä on yhdeksäntoista lypsylehmää", — puuttui Barbara innokkaasti puheeseen tikapuilta.
"Miksei kaksikymmentä?" kysyi Rein.
"Ei, Svartsi katkaisi jalkansa juuri juhannusaattona; se oli tarttunut suohon."
"Tämä on siis tuomarin tila?" — virkkoi Rein kuin itsekseen… Puuttuen keskusteluun tuli Barbara huvitettuna tikapuilta ja istuutui rappusille. Merete kuunteli puoliksi riippuen kaidepuusta.
"Augustinusen!" — huusi Marianne äkkiä hänelle säleaidan yli, "tulkaa kanssani sulkemaan aitanovi! Tehän osaatte sen tempun. Avainta tuskin enää voi kiertää, meidän täytyy pian saada seppä tänne…"
Augustinusen seurasi häntä onnellisena ja suuresti mielissään, ollessaan valittu, uudesta apulaisesta ja illan synkistä toiveista huolimatta.
Pihalla hätisteli tuomari ja taputti käsiään Figarolle, joka nyt taas ajettiin talliin.
Hän tuli tyytyväisenä ja vilkkaana rappusia kohden, samalla kun rouva omalta taholtaan suuntasi kulkunsa sinne kintereillään Malene, joka kantoi kahta tyhjää ruiskukannua.
"Nyt on kai maatamenon aika, lapset", — sanoi hän sekä otti päähineen päästänsä ja ripusti sen eteisen naulaan. "Hyvää yötä, kaikki!… Ja nyt täytyy teidän muistaa lukea ikkunalasit kammarissanne, Rein, ja muistaa mitä unia näette ensimäisenä yönä. Se näet tapahtuu, kuten tiedätte", laski hän leikkiä…
Erottiin, ja kukin meni omalle taholleen. — Schmidt meni heinärattaille ja pudisti Kvigstadia, joka iltahämyssä oli ottanut valmistavan levon syvällä heinissä. Ja Marianne ja Augustinusen palasivat puhellen taidetemppua tekemästä aitanavain mukanaan…
* * * * *
Ylhäällä molemmissa tyttöjen huoneissa, jotka olivat vieretysten, pidettiin nyt neuvottelua ja tehtiin tuomioita. —
Merete ja Barbara olivat kumpikin istuneet sänkynsä reunalle, toisten kävellessä lattialla ja avatessa tukkaansa ja pukeutuessa yöksi.
"No?" — kysyi Barbara odottavasti.
"No?" — virkkoi Eufemia.
"Niin, mitä sinä arvelet, Marianne? — Nyt saisit sinä kerran sanoa mielipiteesi ensin", arveli Merete.
"No miksei, tuollainen 'joltisenkin'… tahi pikemmin 'erittäin'", tuomitsi Marianne. Oli vanha tapa käyttää kapteeni Buchwaldtin mittakaavaa arvostelun pohjana.
"Miksei kaksikymmentä lehmää yhdeksäntoista sijasta!" matki Eufemia pannessaan hiusneula suussa tukkaansa nutturalle yöksi… "Se maistuu hieman arkiruoalta…"
"Henschien arveli, ettei hän ole mikään konttorimies", sanoi Barbara. "Hän ei kysynyt yhtään kertaa asioista — tiedustelihan vain koiraroduista ja muusta sellaisesta!"
"Hän ei juuri näytä lukeneelta mieheltä", arveli Alida. "Mutta varma hän on käytöksessään. Se on tilanomistajanpoikaa se… Sen kuulee jo äänestä — niin komean jyrisevä R."
"Liiotellun hienoa kasvatusta ei hänen voi syyttää saaneen", puuttui Eufemia kostonhaluisena puheeseen. Rein ei ollut kääntänyt häneen kylliksi huomiota sulkapallopelissä.
"Hänestä ei näytä tulevan utuisen romantillinen ritari sinulle, Eufemia", ilveili Merete. "Puuronsyöjä — ja niin musta, kuin olisi 'suuri Bastian' kastanut hänet mustepullossa hänen piennä ollessaan."
"Luulisipa miltei, ettei hän ole suurin seurustellut naisten kanssa ennen!" — virkkoi Marianne miettivästi.
Näytti siltä kuin tämä huomautus olisi pannut heidät kaikki ajattelemaan, ja syntyi äänettömyys, jonka kestäessä uutta näkökohtaa harkittiin.
Kukaan heistä ei todellakaan ollut huomannut hänessä merkkiäkään käsittämyksestä tahi kohteliaisuuden tai mairittelun vivahdustakaan, — ei silmäniskua eikä hymyilyä yhdellekään heistä muista kuin tuomarille ja konttoristeille.
"Tietysti on hänet kasvattanut kotiopettaja yksinäisyydessä siellä pohjoisessa maatilalla", — tuumi Eufemia innokkaasti, "ja sitten täysikasvuisena lähettänyt valmiina suorittamaan tutkintojansa. Sillä tavalla ei hän ole voinut saada mitään maailmantapoja."
"Siis aivan kuin vastasyntynyt lapsi siinä suhteessa."
Sitä harkittiin…
"Ole vaiti, Merete!"
Merete asteli ympäri hyräillen menuettia pitkä yöpaita kädessään, ja kohottelihe varpailleen…
"Hän kumartaa muuten kauniisti niskaansa ja päätänsä, kun hän kääntyy jonkun puoleen", virkkoi hän sitten.
"Panitko senkin merkille!" virkkoi Marianne.
* * * * *
Tuomarin talon seurue — viisi Vangenin neitosta, Kvigstad ja Rein — oli jo kulkenut tunnin ajan sunnuntai-iltapäivällä matkalla Ra-tädin luokse.
Mitään erityisen hauskaa seuraa ei voinut odottaakaan uudesta apulaisesta, siitä olivat sisarukset selvillä.
Määrättyjen konttorituntien jälkeen aamu- ja iltapäivällä retkeili hän ympäri seutua. Anders-torppari oli tavannut hänet jopa tukkilautoilla asti, ja illallispöydässä istui hän väsyneenä ja harvasanaisena nieleskellen ruokaa. Ja heti illallisen jälkeen oli hän mennyt huoneeseensa nukkumaan.
Eräänä iltana oli hän istunut perheen luona hetkisen kuuntelemassa soittoa. Mutta hän oli joko vaipunut synkkämielisyyden tai unen valtaan. Sillä äkkiä hätkähti hän, tarttui molemmin käsin päähänsä ja syöksyi ulos ovesta sanomatta edes hyvää yötä. Soitto ei ollut kai sinä iltana hänelle "suloista kieltä", kuten hän aikaisemmin oli siitä sanonut.
Nyt tällä matkalla oli hän välistä kulkenut yhden, välistä toisen sisaruksen rinnalla yhtä ja toista jutellen, ja olivat nämä näyttäneet hänelle eri teitä ja näköpaikkoja. Oli tuntunut miltei kummalliselta, — jota sisarusten keskenään vaihtamat silmäykset kylläkin osoittivat, — kun äänetön, tumma ritarimme äkkiä aivan kohteliaasti tarjoutui kantamaan Mariannen koria, joka oli täynnä vastakypsyneitä hedelmiä maistiaisiksi tuomarin puutarhan eri puista…
Ja Marianne näytti todellakin komealta kävellessään siinä päässä suuri hattu, jota piti kiinni leuan alla oleva solmu, yllä lyhyt liivi ja vyö melkein rinnan alla ja päällä pehmeissä poimuissa laskeutuva hame, joka ei peittänyt hänen kauniita jalanliikkeitään ja korkeita nilkkojaan. Hänellä oli aivan yhtä täydellinen vartalo kuin Alidalla, ja sitä paitsi oli hänessä jotakin tyynennotkeaa, mikä ikäänkuin sopi paremmin ystävällisiin, mutta ei suinkaan kauniisiin kasvoihin.
He olivat tulleet jo Rafos-metsän ulkoreunalle, josta voivat lähteä oikotielle, kun Rein äkkiä ojentautui ja katsoi ympärilleen. Hän veti ilmaa keuhkoihinsa, ikäänkuin vainuaisi jotakin uutta…
"Mikä suurenmoinen yksinäisyys!" huudahti hän. "Vain auringonpaahdetta ja huminaa…"
Tuolla laaksossa oli Rafos tiheine kuusimetsineen ja raivokkaasti kohisevine koskineen.
Rein veti yhä ilmaa keuhkoihinsa syvin henkäyksin… "ihana matka!…"
"Nytkö vasta sen huomaatte?" — kysyi Alida iloisesti.
… "Ja täällä asuu siis 'Ra-täti?'… Nimi kuulostaa niin omituiselta, aivan kuin egyptiläiseltä tahi intialaiselta. — Se on kuin jonkinlainen yksinäinen petolinnun kirkaisu ilmasta."
Siinä oli jotakin, joka sai heidät hymyilemään…
"Puuttuisi vain, että hän tekisi saman huomautuksen Rafosilla, — imartelisi vanhaa rouvaa kutsumalla häntä haukaksi tahi kotkaksi", — huudahti Kvigstad puoliääneen.
"Hiljaa, hiljaa", — sanoi Rein, kohottaen varottaen kätensä ja kurottautuen yhä innokkaammin eteenpäin silmäillessään yhä tarkemmin metsäistä rinnettä.
Hän päästi hiljaisen vihellyksen ja vähän sen jälkeen muutamia hiljaisia, lyhyitä, nauravia kirkaisuja.
"Katsokaa", kuiskasi hän ja tarttui, ympärilleen katsomatta, lähimmän naisen käsivarteen ja veti hänet tienreunan ulkopuolelle. —
"Katsokaa, — näettekö tuolla kiven takana puun luona harmaata korvaparia. Siellä on jänis, joka on tullut uteliaaksi… Tuossa se nyt könkkäsi tiehensä!"
Hän nauroi… "Metsässä vartioi meitä monta silmää, joita emme näe."
"Ho-ho-ho-hoo!" — huusi hän jotta metsä raikui ja taputti käsiään ikäänkuin olisi tahtonut säikäyttää koko eläinmaailman… "Täällä istuu varmaan sekä ukkometsoja että koppeloita joukottain puissa ja pensaissa."
"Halloo — halloo-o! — Syntyisipä näillä harjuilla komea metsästys!
Kunpa olisi ollut pyssy mukana!" Hän pidättyi äkkiä…
"Huu! — eikö ole merkillistä, että ihmisen valtaa halu murhata ja juoda verta juuri silloin, kun on tullut tällaiseen siunattuun hiljaisuuteen? — Kurja ihmisluonne, joka seuraa kaikkialle!…"
"Tiedättekö, milloin jänis maistuu parhaalta, neiti?" sanoi hän, kääntyen Alidan puoleen. "Silloin kun sitä on ajettu niin ankarasti, että tuska on ajanut veren aina sen nahkaan asti."
"Hyi!" huudahti Alida vastenmielisesti.
"Aivan niin! — Me saamme sen kyökkitietä, nyljemme ja puhdistamme sen kaikista kuudesta nahkasta, jotka sen esihistoriasta — ja syömme sen sitten ja nautimme siitä…"
Se kuulosti niin loukkaavan inhoittavalta ja hänessä oli jotakin vastenmielistä, niin että he kiiruhtivat kulkuaan metsäpolulla.
Se kulki jyrkkiä rinteitä pitkin joki alapuolella, kunnes metsä äkkiä avautui Rafosin talon edessä, jossa oli punaiseksi maalattu päärakennus ja sen vieressä pieni puutarha.
Kun he kiersivät kellahtavien ruispeltojen ohi, näkivät he Bie-neidin, Ra-tädin monivuotisen seuranaisen, kiiruhtavan sisään rappusilta ilmoittamaan heidän tulostaan, ja pihalla tervehti heitä sähisevä ukkohanhi naaraksien räkättäen säestäessä.
Suuressa, vanhoilla huonekaluilla kalustetussa arkihuoneessa istui Ra-täti nojatuolissa yllä kukikas silkkipuku kalanluisine kureliiveineen ja pitsikalvostimineen, pelaamassa pikettiä talon ystävän ja naapurin vanhan Oppenin, Kööpenhaminan yliopiston kandidaatin non contemnendus kanssa, joka myös oli laaksossa sijaitsevan Oppidalin sahan osakas.
"Peli on teidän, Oppen", — muistutti hän ja työnsi kortit syrjään.
"Hyvää päivää, rakkaat lapset", — kuului sitten, samalla kun terävä, nuolennopea katse lensi Reiniin, joka näyttäytyi ovessa naisten takana. — "Voidaanko kotona hyvin?" —
"Vai niin, — kaikki hyvin!"
Vierasvarainen ilme tuli ankarammaksi, ja hän naputteli pelipöytää hoikilla keltaisilla sormillaan, joissa säteili jalokivisormuksia.
"Isä ja äiti olivat sangen ystävällisiä salliessaan teidän tulla tervehtimään vanhaa tätiä", kuului sitten. "Viime käynnistänne onkin totta tosiaan niin pitkä aika, että minä sen jälkeen voisin olla sekä kuollut että haudattu!"
"Siitähän ei ole kuin kolme sunnuntaita", väitti Merete.
"Entä isä? — eikö hän maininnut mitään tännetulostaan?… Hänellä on kai esteitä", kuului terävästi.
"Hän puhui jotakin, että hän aikoo tehdä tänne ratsastusretken tänään iltapäivällä", — selitti Alida, — "mutta minä en tiedä varmasti" —
"Vai niin, — et tiedä varmasti, et vainen…" kuului terävästi. — "Entä Groth… oletko kuullut mitään hänestä?… Hän puuhaa kai tehtaan ottamista huostaansa? Eikä häiden aikaa vielä ole määrätty? — Vai niin!… Ukko tekee verukkeita minkä voi päästäkseen luovuttamasta valtaa", — sanoi hän nyökäyttäen päätään.
"Ja tämä on uusi apulainen, herra Rein", — keskeytti hän puheensa, nousten puoliksi ylös ja ojentaen kätensä. —
"Niin, ota nyt paikka… tuolla sohvassa, Marianne!" — sanoi hän määräävästi, "ja sinä, Alida, toisessa nurkassa… Eufemia tässä nojatuolissa. Ja te, Kvigstad, muutatte kyllä tämän tuolin pöydän ääreen… Tuo paikka tuolla on teille, herra Rein — niin tiedän, missä te kukin olette", — sanoi hän nauraen… "Niin, pikku Mereteä ei maksa vaivaa kiinnittää mihinkään, hänenhän täytyy juosta ympäri katsomassa kaikkea ja olla tädin sanansaattajana."
"Kiitos, rouva", sanoi Rein. — "Mutta saanko luvan istua täällä ikkunan luona?"
"Saatte kyllä! Älkää toki luulko joutuneenne minkään vallanhimoisen metsännoidan luo", sanoi hän leikillisesti.
"Olette pitänyt yksinäisyyttä parempana ja asettunut asumaan tänne luontoon, rouva", sanoi Rein. — "Kaikkialla vain metsää —"
"Ei, en minä ymmärrä luontoa, minä välitän vain ihmisistä. — Me emme kuitenkaan ole puita, — emmekä myöskään luodut hautautumaan pöllöjen ja kaikenlaisten petojen joukkoon", vastasi Ra-täti tuimasti, murtaen hiukan tanskaksi… "Mutta sitä asetutaan asumaan omiensa joukkoon, onko se sitten maun mukaista tahi ei."
"Onpa siinä kaunis, vankka vanhanaikuinen tuoli", huomautti Rein, vetäessään tuolin ikkunan eteen.
Hän tarkasteli mielenkiintoisesti huonetta…
"Omituisilla leikkeleillä varustettu seinäkello!… Ja lipas tuossa… se näyttää niin synkältä ja perhesalaperäiseltä, aivan kuin siinä olisi vielä löytymätön salalaatikko… Perintöomaisuutta kai, rouva?" — kysyi hän.
"Niin, se ei ole tehty tällä paikkakunnalla", vastasi hän hymyillen.
"Muistan vielä, kuinka ollessani pieni tyttö alus vihdoinkin saapui
Aalborgista, tuoden huonekaluston isälleni, joka oli siirretty
Christiansandiin. Alus oli kärsinyt haaksirikon, ja huonekalut pantiin
vajaan kuivamaan —"
"Niin", huudahti Oppen, vanhoista muistoista innostuen, — "mitäpä sitä voisi luottaa moiseen lastialukseen!… Keikuimme kokonaista kuusi viikkoa, — pidimme säätä jos jonkinlaisissa satamissa, ennenkuin saavuimme Kööpenhaminaan; — minusta tuli merimies sillä matkalla", sanoi hän hymyillen.
"Kesti koko kevään", jatkoi rouva, — "ja pitkälle kesään ennenkuin saimme Odenseeltä sellaisen taidepuusepän, joka voi korjata huonekaluston… Ja sen jälkeen ovat ne saaneet monenlaisia kalliita matkakokemuksia sekä minun isäni että mies-vainajani, presidentin, eläessä, kun meitä muuteltiin. Milloin kuljetettiin niitä rahtitavarana pitkin rannikkoa, milloin taas täryteltiin rattaille kuormitettuina huonoja kivikkoisia maanteitä pitkin. — Paras keino raihnautta vastaan on vahva terveys, — eikö niin, Oppen?"
"Aivan niin, aivan niin", — jyrisi kandidaatti piippunsa takaa. — "Se on isäin perintö, jonka omistajana pitäisi syntyä."
"Niin, ja sitten pitää huolta sen säilymisestä, Oppen!" virkkoi rouva tarkoittavasti.
"Mutta ryhtykää nyt käsiksi illalliseen", kehotti hän, kun teevehkeet kauniine kullattuine vanhanaikuisine posliineineen tuotiin pöydälle, ja Bie-neiti pani teelehtiä ja kanelinkuorta surisevaan teekeittiöön.
"Tuoretta leipää, tytöt…" sanoi hän, kääntäen korissa leipäviipaletta. — "Taikina on tällä kerralla kohonnut hyvin, Bie! — ei merkkiäkään litskasta… munat ovat vastamunittuja — tämänpäiväisiä, jollette pidä sapatin rikkomisena syödä sunnuntaina munittuja munia. Vakuutan kuitenkin, ettei kana sille mitään voi!" laski hän leikkiä armottomasti, niin että tyttöjen täytyi luoda katseensa maahan… "Ja sinä Marianne, valmista onnekkaalla kädelläsi kandidaatin teenorri. Rommia on tuolla kaapissa…"
"Teidän täytyy myös maistaa hänen valmistettaan, Rein", sanoi Ra-täti, nyökyttäen päätään. "Saatte olla varma, että se tyttö ymmärtää sen asian!"
"Eikö koko konsti ole siinä, että kaadetaan vähän teetä ja paljon rommia, Oppen?" sanoi Marianne leikillisesti.
"Ja tarjotaan Marianne-neidon kädestä!" — lisäsi kandidaatti vilkkaasti.
… "Mutta te, Rein, luulen minä, haluatte mieluummin teen sekottamatta", sanoi hän, pitäen kysyvästi karahvia häntä kohden. "Olen huomannut teidän pitävän maidosta, ja silloin on tavallisesti puhdas maku!"
"Siinä olette huomannut oikein, neiti, juon vastenmielisesti väkeviä", vakuutti Rein.
"Siinä on tyttö", — huudahti Ra-täti, — "onkohan mitään, jota hän ei näe eikä huomaa!…"
"Ja Bien kermakakut, Marianne! niitä täytyy sinun maistaa. Ne ovat tällä kerralla yhtä kuohkoisia kuin jos sinä itse olisit ne paistanut."
… "Kas, kas, Rein 'sopii' siis Mariannelle", — sanoi Merete, nykäisten tarkoittavasti Alidaa…
Eufemia, joka oli istuutunut nojatuoliin ja näytteli profiliansa, veti pahantuulisen näköisenä pitkiä nankinipuolihansikkaitaan kyynärpäittensä yläpuolelle.
… "Ja sitten tarjoat kai myös Kvigstadille karahvistasi, Marianne", jatkoi Ra-täti, — "niin pääsee hänen kielensä kahleistaan ja hän voi huvittaa meitä paikkakunnan uutisilla, joita hänellä lienee koko varasto."
"Ei ole enää uutisia", murisi Kvigstad, — "sillä kaikki on jo märehditty… Mutta malttakaapas… kukaan ei ole surmannut itseään sen jälkeen kun löydettiin Anders Saeter aitastaan riippumasta vanhojen sianliikkiöiden rinnalla. Ei, odottakaapas, — vanhalla rikkaalla maakauppias Simonsenilla on taas juoppohulluuskohtaus. Hänen luonaan on ollut sekä lääkärit että papit. Hän istuu paljaassa — anteeksi — paidassa raha-arkullaan, hänen täytyy näet puolustaa sitä perkeleeltä, väittää hän, koska se on väärin hankittua omaisuutta… Muuten pelataan korttia tänäiltana majurissa. — Olen nähnyt jo kaksien ajoneuvojen olevan maantiellä menossa sinne — tohtorin ja asianajaja Poppen…"
"Ahaa", — huudahti Bie-neiti, — "eilinen paistiporsas!… Kristian Dale oli ensin täällä meillä tarjoamassa sitä, mutta kun rouva ei tahtonut sitä ostaa, meni hän majurille."
"Niin, se oli todellakin liian kallis minulle", vakuutti Ra-täti, — "mutta majurilla on varaa kaikkeen, kun siellä tahdotaan saada syntymään jotakin herkullista."
"Tuossa ratsastaa isä pihalle", huusi Merete innokkaasti ikkunan luota ja hänen pienet terävät silmänsä suuntausivat tarkasti oveen.
"Täti näyttää reippaalta", — tervehti tuomari ja heitti ratsastushansikkaat kädestään. — "Iloisissa kesteissä, näen minä."
"Niinpä niin, — vielä minä kestän, Thomas, unhotettuna ja yksinäisenä istuessani täällä pesässäni… Kun muistaa sinun monet toimesi, ei voi odottaakaan, että muistaisit vanhaa tätiä, jonka luona sitä paitsi ei ole mitään hauskaa —"
"Oletpa mielestäni totta tosiaan kylläkin hauska", virkkoi tuomari, — "siinä suhteessa ei mitään puutu… Mutta nyt maistuu kupillinen teetä erinomaiselta!" huudahti hän heittäytyen tuolille. — "Herttainen iltapäivä — hiukan kuuma vain. Ja Figaro kantaa keveästi kuin höyhenen —"
"Olla joutilaana ja harrastaa soitantoa — ja antaa viulun surra"… mutisi Ra-täti ärtyisesti.
"No, no, täti", rauhoitti tuomari häntä hyväntahtoisesti, — "meille ei ole kaikille suotu samallaista luonnetta… Kiitos, Bie-neiti, tee saisi olla mieluummin vähän väkevämpää, — ja sitten vähän tuota mainiota härän kieltä. —"
"Luonne, sanot, luonne"… toisti Ra-täti hermostuneesti; — "jos ihmiset saisivat seurata luonnettaan, niin saataisipa nähdä kauniita asioita!"
"Niinpä kyllä, — meidän tulee soveltua saappaisiin, eikä saapasten meille, — ja sitten iloita känsistä ja hyvästä omastatunnosta", — sanoi tuomari laittaessaan itselleen herkullista voileipää. "Mutta tädin on helppo puhua", sanoi hän silmää iskien, — "tädin, joka on aina ymmärtänyt hillitä luonteensa."
Ra-täti otti kelpo hyppysellisen nuuskaa. "Poikasi Jessin sallit sinä yhä vielä seurata luonnettaan", huudahti hän sitten, — "johtaa dramaattista seuraa vielä tänäkin talvena sen sijaan että hän kerrankin suorittaisi tutkintonsa!"
Alkoi tuntua ukkosta ilmassa, ja Marianne nousi sohvasta:
"Puutarhan puut ovat vielä aivan mustanaan kirsikoita", sanoi hän ikkunan luota. "Saammeko mennä niitä vähän ryöstämään, täti? Tule Eufemia… Tule Alida! — Eikö kukaan herroista tahdo jälkiruokaa?" kutsui hän ystävällisesti hymyillen kohteliasta hymyään. "Minä poimin teille, Oppen"…
Tuomari jäi istumaan yksin huoneeseen teekuppi kädessä. Hän tiesi että myrsky puhkeaisi valloilleen Jessin viime kirjeen johdosta, ja sentähden oli hän viivyttänyt käyntiään mahdollisimman kauan.
Bie-neiti korjasi teevehkeet pöydältä kuulematta ja näkemättä mitään, kuten tavallisesti.
Seinäkellon käki pistihe näkyviin ja kukkui kuusi kertaa —
"Joka kerran kun tuo kello lyö, ajattelen minä, että se on ollut lääninamtmannin ja valtioneuvos Orningin salissa", muisteli Ra-täti jäykästi. — "Ja nyt istutaan vanhoilla päivillä allikossa ja mitä kauemmin istutaan, sitä syvemmälle vaivutaan…"
"Onni ei asusta aina korkeimmilla kukkuloilla, täti! — Ei, ei se asusta", kuului jonkunverran surumielisesti… "Minä olen jo kauan sitten tottunut siihen asemaan, joka minulla on. Se on itsenäinen ja riippumaton — suhteellisen riippumaton, kuten laita kerran on tässä maailmassa…"
"Onni, — onni!"… Ra-täti löi kiivaasti keppinsä lattiaan. "Mutta onhan kuitenkin verta suonissa, tahtoo päästä eteenpäin itse perheineen! Sinun suhteillasi ja niillä suosituksilla, joita sinulla olisi käytettävänä, olisit sinä kohonnut maan korkeimpiin paikkoihin. Sinun tyttäriesi olisi vain tarvinnut ojentaa kättänsä, saadaksensa kenen he vain toivoivat. Ja nyt alkaa Jess isänsä radan alusta."
"Maailma on merkillinen… Maailma on merkillinen", virkkoi tuomari ajatuksiinsa vaipuneena, — "ja täynnä kiipeemätankoja, joissa apinoiden lailla kilpaillaan kuka ennen latvaan pääsee…"
"Mitä, — mitä" — sähisi Ra-täti.
"Hm, — hm! Sanon vain, että tätiin on kokoontunut koko perheen kunnianhimo."
"Niin, mitäpä välittää perheestään kun vain saa soittaa viulua… viulua, — soittaa — luonnetta!" kivahti Ra-täti. "Olet joutunut tänne maalle viisine tyttärinesi, joiden tulevaisuus ei ole turvattu ja joilla ei ole muita toiveita kuin joutua joidenkin maaseutusuuruuksien syliin!"
Tuomari laski kädestään puoliksi syödyn voileivän ja työnsi luotaan mielipahoissaan veitsen. "Niin niin, — olet kyllä oikeassa, täti — mihin he kaikki joutuvat!" — Ja hän vaipui surullisiin ajatuksiin.
"Sinun täytyy kirjoittaa ankara kirje Jessille, sitä minä tahdon — —. No, katsos nyt — eikö hän enää syö… Bie, Bie! — tuokaa enemmän teetä — ja kermakakkuja — — Noh, kyllähän tyttärille aina jonkin keinon keksimme! — Katsos nyt — katsos nyt —"
"Ei; ei, täti… Elämä ei ole niin kevyttä", sanoi tuomari; hän katsoi kattoon, tarkastellen valkoiseksi maalattuja parruja…
"Tyttö-rukat, jotka ehkä kukin odottavat prinssiänsä!" huudahti tuomari huoaten.
"Ei toki, Thomas, siihen he ovat liian järkeviä. Pikku Merete mahdollisesti voisi niin tehdä vielä. — Syö nyt — syö nyt!…"
Tuomari tyhjensi ajatuksissaan teekuppinsa ja söi kermakakkunsa.
"Niin, nyt täytyy minun lähteä!" sanoi hän, keskeyttäen hajamielisyytensä, ja nousi ylös.
"Sinä olet aina ollut kuin mikäkin mätämuna, Thomas", — mutisi Ra-täti. — "Tervehdi Bolettea… ja varo Figarota. Tiedäthän, että se on vauhko." —
Tuomari nyökäytti päätään. Hän ymmärsi aseman, — kuinka hänen vaimonsa ja Ra-täti haetuimmalla tavalla koettivat pysyä loitolla toisistaan kaikenlaisilla mahdollisilla kohteliaisuuksilla. He tunsivat molemmat, että heidän pyöränsä takertuisivat toisiinsa heti kun joutuisivat samaan huoneeseen. Ra-täti oli jo monet vuodet korkean ikänsä tähden ollut estetty matkustamasta Vangenille, samalla kuin Bolette teki tavanmukaisen vuosikäyntinsä Ra-tädin luokse neuvottelemaan perheen eri asioista hänen nimipäivänään kevätpuolella. — — —
Renki talutti Figaron rappusten eteen, ja tuomari helpotti satulavyötä sekä tarkasti että mahahihna oli kyllin kireällä… "Puhhuh"… puhkui hän, päästyään satulaan… "Tässähän istuu erinomaisen hyvin!"
"No, no, no, Figaro, — eikö äksyys vielä ole lähtenyt!" kuului sitten, kun hän näpäyttäen ruoskalla vikuroivaa hevosta ajoi portista, nyökäyttäen päätään aidan yli puutarhassa olevalle seurueelle…
— — — Merete tiesi, että metsässä aidan toisella puolella oli kypsiä taikinamarjoja, ja hän oli katsonut hyväksi lähteä harhailemaan omin päin.
Niitä kasvoi halkeamissa ja louhikoissa ja ne houkuttelivat.
Ja yhä useampia hän löysi mitä pitemmälle tunkeutui syvennyksiin.
Hän oli jo tullut toiselle puolelle, jossa Ra-koski äkkiä kohinallaan teki kuuroksi, kun huomasi Reinin.
"Se on väärä tie… se on väärä tie!"… huusi hän päätään pudistaen ja käsi kouruna suun edessä, jotta hänen äänensä olisi kuulunut kohinalta ja jyrinältä. — "Se loppuu tuonne kiviröykkiöön, — ei vie pitemmälle… kuuletteko, — e-ei vie pitemmälle!" huusi hän viittilöiden Reinille. Merete kapusi sitten alas polulle, jääden odottamaan…
"Teidän täytyy kiertää tunturiharjun ympäri", — selitti hän ja riensi edellä tietä näyttämään.
Vähän ajan kuluttua avautui suuremmoinen, huimaava näköala!…
Rämeiltä ja soilta peninkulmien päästä tunturin autioilta alueilta tulevine lisävesineen katosi Ra-joki kristallikirkkaana virran synnyttämine vaahtojuovineen äkkijyrkästi märkien harmaakiviseinien väliin. Se murtui putouksessa kallionlohkareiden muodostamaan poikkimuuriin, mikä sai sen jättiläisvoiman kehittymään mahtavaksi valkoiseksi majesteetilliseksi kauneudeksi, savun noustessa pilvenään rotkosta.
Ilta-aurinko paistoi syvyyteen koivunlehvistön läpi, jossa oli rivi punaisia läiskiä…
— "Eikö näytä siltä kuin se olisi jonkin elävän olennon verta, joka on heitetty tänne ja tippunut tunturinkukkulalta tunturinkukkulalle." sanoi Rein äkkiä.
"Kums… kums… ja… piste ja loppu!… Piste ja loppu!"… Hän seisoi tuijottaen ammottavaan syvyyteen. — "Sitten nukkuu niin tuskatonna patjoilla…"
"Teidän pitäisi varoa ja astua askel taaksepäin", varoitti Merete väristen. Rein seisoi miltei pelottavan lähellä reunaa.
"Sellaiset vastapuhjenneet neidot", — sanoi hän kääntyen äkkiä Mereten puoleen, — "ne näkevät vaahdossa ja saippuakuplissa — — morsiuspuvun ja pitsiharson… tuossa hienossa, valkoisessa kosken savussa, eikö totta? —
"… Ja sitten täysin luottavasti morsiussänkyyn…" mutisi hän.
"Minun täytyy rientää takaisin", — huudahti Merete. — "Alkaa hämärtää. — Uh, kuinka kamala olette!…"
"Teillä ei kai liene sydäntä jättää minua yksin tänne pimeään, Merete-neito, — eikä antaa minun yksin pyrkiä takaisin monimutkaista tietä", sanoi hän nyt totisen rauhallisesti, niin että Mereten täytyi katsoa häneen.
Hän oli kirkaisemaisillaan nähdessään Reinin kasvojen ilmeen… sama raskasmielinen, surullinen katse, jonka hän oli nähnyt edessään arkihuoneessa silloin illalla!
Hän pakotti itseään ja riensi edellä; — hän ei tietänyt, kuinka oli kulkenut tien heidän tultuaan Ra-tädin rappusten luokse, jossa toiset olivat ja valmiina lähtemään kotimatkalle —