III.
Syksy.
He kulkivat miettivänlevottoman näköisinä, nuo Vangenin neitoset, odottaessaan nyt isää ja konttoristeja kotiin.
Tuomari, apulainen ja koko konttorihenkilökunta oli ollut syyskäräjillä, joita pidettiin laakson yhdeksässä käräjäkunnassa useita päiviä kussakin paikassa.
Näinä neljänä viikkona oli kotona ollut ainoastaan naisväki, mutta aikaa ei käytetty tällä kerralla, kuten muulloin, taloustöihin… Ei toimeenpantu mitään höyhenten riivintää hurstit ympärillä ja suu ja sieraimet täynnä untuvia pitkälle kurkkuun asti. Vuoden patjoiksi ja pieluksiksi kootut höyhenet ja untuvat saivat olla vasuissaan ja säkeissään…
Kangaspuut saivat seisoa keskentekoisine palttina-, drelli- ja villakankaineen. Päällysvaatteiden ja turkkien korjaukset talven varalta oli lykätty, ja ovien ja kattojen maalaus ja valkaiseminen jätettiin tänä vuonna kokonaan tekemättä. Kaikki ulkoiset hommat talossa ja karjatalolta kotiutuneiden hoidon sai Marianne tehtäväkseen sekä parhaansa mukaan hoitaa tilit, kysymällä rouvalta neuvoja mahdollisimman vähän!
Rouva Orningin ja hänen tyttäriensä aika oli kokonaan käytetty.
Kaikki miehiset ja naisvoimat, joita oli Vangenin talossa ja torpissa, sekä sitäpaitsi niin paljon palkkalaisia, kuin oli saatavissa, oli samana päivänä kun tuomari läksi käräjille, kutsuttu laittamaan niin kauan suunniteltua uutta puutarhaa ja puistoa, jotta kaikki olisi valmiina tuomarin palattua käräjämatkalta.
Aamusta varhain pimeän tuloon asti oli rouva liikkunut mittakeppi ja -nauha kädessä kuumissaan auringonpaahteessa ja läpimärkänä sateessa asettelemassa keppejä ja mittaamassa ja valvomassa työtä maata kuokalla ja lapiolla käännettäessä ja lannoitusaineita tuotaessa.
Siellä järjestettiin laajoja nurmikenttiä puuryhmineen, jotka otettiin taimitarhasta, sekä sinne tänne kukkasarkoja.
Kukkaislavoja pensaskasvineen ja ruusuineen, reunustettuina helmihyasinteillä syntyi puutarhaan rivittäin. Marjapehkojen ja hedelmäpuiden taimia istutettiin suuret määrät, niin että taimitarha, rouvan monivuotinen reservi, tyhjeni viimeiseen vesaan!
Vanha lammikko, joka tähän asti oli ollut vihreän liman peitossa, puhdistettiin nyt kokonaan; pieni suihkukaivo pantiin käyntiin ja tiet lapioitiin ja täytettiin soralla.
Alhaalla lehdossa ja joen rannalla olivat kirveet raivanneet puiston, ja sinne rakennettiin huvimajaa ja asetettiin sinne tänne penkkejä puuryhmien väliin.
Ensi päivästä alkaen oli seudun kaksi puuseppää hakannut ja kiinnittänyt pitkiä lautoja, joista piti tuleman säleaita ja joita kuorma toisensa perästä ajettiin talon pihalle eteläpuolella olevalta erioikeutetulta sahalta.
— Tänään odotettaessa tuomaria kotiin oli milloin yksi milloin toinen sisaruksista pitämässä vahtia jossakin salin ikkunoista, silmäillen usvaiseen ilmaan…
He katsoivat miettivästi toisiinsa… Mitä isä arvelisi siitä? — Niin jyrkästi kuin hän oli aina ollut puutarhahommaa vastaan!
Alhaalta kuului navakoita, lyhyitä ja nopeita vasaraniskuja. Siellä naulattiin säle säleen jälkeen suureen puutarhanaitaan, joka ulottui alaspäin, — osa vielä puolivalmiina, pylväät vain pystyssä, — niin pitkälle kunnes katosi mäen alle… Tuossa tuli vanha Henschien Blackenin vetämässä kariolissa yliholhoojantoimi arkussa, joka oli sidottu kariolin taakse. —
Ja sitten Augustinusen, Schmidt ja Kvigstad kaksi-istuimisilla kyytirattailla…
He katosivat kapsäkkeineen ja matkatavaroineen konttorirakennukseen…
Vähän myöhemmin, miltei hämärissä, ajoi tuomari apulaisensa Reinin kanssa pihalle. Hän oli haetuttanut itsensä viimeisestä käräjäpaikasta omilla vaunuillaan.
Astuttuaan alas vaunuista, jäi hän seisomaan hetkiseksi palttoo auki ja tuijotti puuaineensa uutuudesta hohtavaan säleaitaan.
Suu puristui yhä tiukemmin yhteen… Hän käsitti heti sen omavaltaisen teon, joka tässä oli tapahtunut, — mikä oli pantu alkuun ja loppuunsuoritettu hänen poissa ollessaan!
Kasvot punaisina pyörähti hän tyytymättömänä ympäri ja meni suoraa tietä huoneeseensa…
— Hän ei näyttäytynyt ennenkuin illallispöydässä. —
Rouva tarjosi tuoretta kalaa… Vähän kevyttä ruokaa mahtoi maistua kaikkien juottovasikka- ja porsaspaistien jälkeen, joilla heitä nyt koko kuukauden ajan oli kestitetty käräjäpaikoissa, arveli rouva.
Talon naisväki tarjoili ja lähetti kiertämään ruokia pöydässä jonkinmoisella jännityksellä…
— "Elkää ottako päätä, Rein", sanoi Marianne leikillisesti, — "jättäkää se isän toiseen annokseen. Kalanpäät ovat hänen etuoikeutensa, tietäkää se."
Tuomari istui totisena syöden kalaansa.
"Millaista on ollut käräjillä? Olette tietysti pelanneet korttia kruununvoudin ja asianajajan ja pappien kanssa joka ilta?"… kysyi rouva, kääntyen pöydänpäähän päin ja huolellisesti valiten kalapalasia.
"Te saatte ryhtyä huomenna käsiksi luvatonta tukinhakkuuta yhteismaalla koskevaan juttuun, Rein!" virkkoi tuomari kiinnittämättä huomiota rouvansa kysymykseen.
— "Nimismies ilmoitti jutun jo ennen meidän käräjille menoamme."
"Tuota noin"… virkkoi Henschien miettivästä, — "jos Graabergin poika saa sakkoja, tulee pitää varansa ettei hän saa nostaa äidinperintöään yliholhoojalaitoksesta."
"Hän syntinen se juuri on joutunut satimeen!" — virkkoi Kvigstad. "On yleisesti tunnettu asia, että koko paikkakunta hakkaa puita ja rosvoaa valtion maalla."
"Kuulustelussa ja todistuksissa tulee olemaan paljon työtä", huomautti tuomari.
"Täällä meillä on myös ollut suuri ja laaja työ suoritettavana", puuttui rouva puheeseen, puhdistaen ja leikaten toisen sydäntä niistä kahdesta talikynttilästä, jotka olivat pöydällä, — "olemme perkanneet ja järjestäneet ja saaneet valmiiksi niin kauan suunnitellun puutarhan… niin että te nyt pääsette rauhaan työmiesten olosta talossa sen puuhan tähden", sanoi hän leikillisesti.
"Kutsukaa todistajat huomenna! — Pankaa tutkimus alkuun", jatkoi tuomari lainkaan välittämättä puutarhauutisesta.
"Minä olen harjoitellut poissaollessasi kaksi Mozartin sonaattia pianolle ja viululle", yritti Alida hetkisen kuluttua, keskeyttääkseen syntyneen äänettömyyden.
Tuomari vilkasi salin oveen, jonka takana piano oli:
"Ei, ei, lapsi, — olen väsynyt, menen suoraan sänkyyn!"… Totta totisesti vetivät ne kaikki yhtä köyttä…
Mennessään Mereten ohi, joka katsoi alakuloisena häneen, silitti tuomari kevyesti hänen hiuksiaan ja poistui loukkaantuneen näköisenä makuuhuoneeseensa. —
— — Kolakkana puolipimeänä syysiltana tekivät kotiintulleet, käytyään ensin hakemassa piippunsa, kukin oman tarkastusmatkansa korkean ja komean puutarhanaidan sisä- ja ulkopuolelle saadakseen mikäli mahdollista tarkan käsityksen taloon niin äkkiä tulleesta suuresta uutuudesta.
Kun naisväki sitten tuli ulos saalit ja liinat ympärillään, syntyi kysely ja tarkka tiedustelu.
— "Täytyy tuntua omituiselta tavata kotiin tullessaan niin sanoakseni uuden talon vanhan sijasta!" — sanoi Rein terävänpuoleisesti.
"Niin, luuletteko että se olisi miellyttävä tahi vastenmielinen hämmästys?" puuttui Marianne hyväntahtoisesti puheeseen. — "Sanon teille, Rein, — naisen luonne on kuin silkkilanka. Riippuu vain miehestä ymmärtääkö hän kietoa sen sormensa ympärille. Sellainen kuin te, joka aina tiedätte mitä tahdotte"… lisäsi hän hiljemmin.
Tuolla alhaalla seisoi Barbara ja kertoi innokkaasti, kuinka Anders- ja Lars-torppari olivat kaivaneet parsalavoja, niin ja niin monen jalan syvyydeltä, ja kuinka runsaasti lavat oli lannoitettu — kerroksittain maata ja lantaa. Kyllä tulisi paljon parsaa! mutta vasta kolmen vuoden kuluttua voitaisiin sitä leikata syötäväksi.
Eufemia nyrpisti nenäänsä Barbaran lannoituspuheille ja eristi itsensä, kietoen tiukasti saalin ympärilleen —. Tietysti aiheutti puistohomma sen että koko yritys tuli suuremmoisemmaksi kuin oli aiottu, virkkoi hän jäykästi.
Epäilyksen vaivaamana lähestyi vanha Henschien joukkoa ja kosketti hiljaa ja varovasti Alidan käsivartta…
"Tätä suurta työtä ei kai kuitenkaan liene tehty aivan ilman tuomarin käskyä, neiti?" kysyi hän vanhan palvelijan levottomalla tutunomaisuudella.
"Kylmät ovat naisten neuvot! niinkö arvelette Henschien?" sanoi Rein äkkiä kovaäänisesti, kävellessään Mariannen kanssa… "Aviomies on tietysti onnellinen saadessaan kävellä siinä paratiisin puutarhassa, jonka hänen naisensa ovat valmistaneet hänelle, — syödessään hedelmiä ja nauriita ja kaalinpäitä, aina sikäli kuin sopii…
"Pigens Kind er rød og rund, og Røsten er saa linde. Aeblet vinker sødt en Stund; men Ormen bor derinde! —"
("Tytön poski on punainen ja pyöreä, ja ääni on niin lempeä. Omena viittoo makeana hetken; mutta käärme siinä asuu! —") lausui hän puoliksi kääntyneenä Marianneen.
Nuoret naiset vetäytyvät vähitellen syrjään. — Ilkeä raakalainen, jota täytyy varoa…
He ottivat pienen iltakävelyn, — Barbara kertoen ja tutustuttaen
Henschieniä koko puutarhalaitokseen. Ja Marianne oli antanut
Augustinusenin ja Schmidtin tavata itsensä, — nämä kun yhä kasvavalla
mustasukkaisuudella olivat seuranneet hänen tuttavallista käytöstään
Reiniä kohtaan.
Ystävällisesti kuunteli hän nyt mitä heillä molemmilla oli sydämellä matkalta, silmiensä miettivästä seuratessa Reiniä ja muuttuessa yhä enemmän kapeiden viirujen kaltaisiksi —
Kvigstadilla oli tänä iltana onni voida kiinnittää Alidan huomiota. Hän kuvaili sukkelasti neljän viikon helvettiä käräjillä juopotteluineen, huonoine unineen ja ankaroine töineen. — Ja nyt oltiin taas kotona Vangenilla! — mikä tuntui kuin olisi tullut taas kirkon helmaan.
"Kunpa nyt vain isä voisi antaa anteeksi puutarhan, Kvigstad!" avasi hän vihdoin huolestuneen sydämensä Kvigstadille. "On niin ikävää, kun hän jostakin pahastuu… Näyttää aivan siltä kuin se olisi kokonaan hänen luonnettaan vastaan, — hän, joka muuten voi ihastua kaikkeen."
"Niin, jospa olisi minun vallassani keventää jotakin teidän huolistanne, Alida-neito, niin!"…
Hän tunsi, että se suoraan ilmeni hänen äänensävystään ja sentähden toivotti hän hyvää yötä.
Tuo tuttavallisuuden purkaus Alidan puolelta — —
Alida-neito oli hänen naisellisen puhtauden ja täydellisyyden ihanteensa, — joka suhteessa tavalliselle konttoristille saavuttamaton; — ja melkein puomilla erotettu kaikista hänen kunnianhimonsa ilmalinnoista, kun Ra-täti oli saanut hänet kahlehdituksi Grothiin, tuohon rikkaaseen, mutta joka suhteessa häntä mitättömämpään tehtaanomistajan poikaan…
— Merete oli kävellyt vihaisena, kunnes hän äkkiä huusi Reinille:
"Hyi, — te olette ilkeä ihminen… en voinut mennä nukkumaan ennenkuin sain sen teille sanotuksi!
"Hyi"… kuului hänen liikutettu äänensä, kun hän katosi eteisen ovesta.
* * * * *
Tuomari seisoi seuraavana aamuna neuvottomana rappusilla…
"Lars, missä on Lars", huusi hän pahantuulisesti, — "tallinovi on seposen selällään…
"Lars, Lars," — huusi hän, "tuo Figaro tänne!"
Hän aikoo kai lähteä tavalliselle aamuratsastukselleen, ajatteli
Merete, joka seisoi lähellä.
"Olet kai teettänyt sillä kevyttä työtä poissaollessani, Lars, — ajanut lantaa ruispellolle?" — kysyi tuomari, tarkastellen lemmikkihevostaan.
"Olen kyllä; — mutta sitä ei viety ruispellolle. Rouva käski ajaa kaikki uuteen puutarhaan."
"Parsalavoihin", — selitti Merete hämillään.
"Lanta-aineet?… Minun lanta-aineeni!" ärjäsi tuomari kasvot tulipunasina.
Rein, joka oli tullut paikalle, seisoi kumartuneena, tunnustellen kädellään Figaron toista takajalkaa.
"Tässä tuntuu olevan jotain pehmeää, ikäänkuin suonisolmu", arveli hän. "Minä näen sen seisoessaan nostavan jalkaa. Sitä on pidetty liikkeessä liian vähän — on saanut seisoa liian kauan paikoillaan."
Tuomari kumartui tunnustelemaan hevosen jalkaa.
"Se paranee kyllä pian, kun se saa kelpo liikuntaa", arveli Rein. "Tuomari saa nyt ratsastaa kelpo lailla sillä… Kaunis eläin muuten, lautaset ovat tosin vähän liian jyrkät, kuten kaikilla tunturihevosilla."
"Se onkin sieltä kotoisin… Te näytätte olevan hevostuntija, kuulen minä", tunnusti tuomari.
"Ymmärrän niitä ainakin paremmin kuin ihmisiä", sanoi Rein lyhyesti. — "Mutta katsokaa, kuinka se luimistaa korviaan taaksepäin ikäänkuin kuullakseen, mitä me puhumme. Se on arka… Se voi tulla pahaksi tavaksi, se, — voi tehdä sen vauhkoksi. Sillä on tallissa liian pimeä, kun se saa seisoa pää seinän nurkassa."
"Se on korjattava — hevoselle on annettava toinen paikka… Mutta voitteko sanoa minulle, minkätähden kaikki on niin nurinkurisesti laitettu: — kaikki hännät valoon päin päiden sijasta!… Eikö tunnu siltä kuin maailmasta olisi luotu ensin väärä pää?" huudahti tuomari ärtyisenä ja läksi astumaan suoraan konttorinovea kohti selkä päättävästi käännettynä uutta puutarhanaitaa kohden —.
— "Kiitos eilisestä läksytyksestä, Merete-neito," — sanoi Rein, aikoessaan lähteä hänkin konttoriin. "Ette usko, kuinka hyvää tekee saada rapsauksia lähimäiseltä… että joku valittaakin niin paljon toisesta!"
Vai niin? — hän kiitti… mietti Merete. Tahtoiko hän ilveillä hänen kanssaan? — Mutta näyttihän hän nyt oikein kiltiltä ja — silmien ilme oli ihan kaunis… E-e-i, — ei hän käsittänyt tuota ihmistä…
* * * * *
"Alida! — Femia! — Marianne! — Barbara!" — kuului Merete huutavan illalla arkihuoneen ikkunasta. — "Peittäkää silmänne ja arvatkaa!… Kuka nousee mäkeä?"
"Tietysti Groth"… sanoi Alida lyhyesti.
"Ei, kiitos, katsopas itse —"
"Sankowitz!" — huusivat kaikki yhteen suuhun.
"Mutta voitteko ajatella, kuinka onnellinen sattuma, — ajatelkaa isää!"…
He kiitivät kaikki ulos.
Tomuisena matkasta ja parroittuneena näytti Sankowitz väsyneeltä ja nääntyneeltä heiluttaessaan auringon laskiessa pehmeää hattuaan. —
"Siinä ne seisovat rappusilla kaikki Vangenin neitoset!" tervehti hän iloisen vilkkaasti.
Kaikki kokoontuivat hänen ympärilleen. —
"Ja mistä tulette nyt Sankowitz?" kysyi Marianne.
"Kruunufoudin rouvan luota, niin!" Hän huokasi ja vaipui nääntyneenä penkille. — "Olen kierrellyt ympäri laaksoissa viidessä pappilassa ja stämmanut joka paikassa. Mutta se kruunufoudin rouva, hän on niin ei-musikalisch kuin yksi lehmä… ja tahto että tyttärensä soittaisivat kuitenkin vaikeimpi kappaleet. Fürchterlich piina siinä talossa! — Ja sitten mine läksi tieheni heti tänäpäivänä heti kun olin stämmanut klaverin."
Hän kuivasi otsansa siniruutuisella nenäliinalla.
"Ach niin! Sanon teille, Vangenin neitoset, olen kovin surullinen. — Puolalaiset ovat suuren Schlagin verloren Ostrolenkan luona… Ja minun sydämeni on Puolassa… Ja minä toivoisin että ruumiini olisi siellä… Ja että minulla olisi vaimo ja poikia ja tyttäriä ja pieniä lapsia, ja ne kaikki tulisivat schlahtatuiksi Puolan tähden, — kunnes tulisi niin korkealta Ansichtia, jotka valittaisivat, että he ylettäisivät den Gott im Himmel ja vaatisivat vapauttaan!"
"Mutta mistä tiedätte tuon kaiken, Sankowitz?" huudahti Alida.
Sankowitz otti liivintaskustaan kirjeen;
"Mine sain sen postikonttorista eräältä ystävältä in Danzig. Tässä seisoo se kaikki. Ja nyt he ovat ryhtyneet sirppeihin ja viikatteisiin!"…
Hän vaipui surullisiin mietteisiin…
"Mutta nyt täytyy teidän tulla sisään, Sankowitz!" kutsui Alida.
"Tarvitsette hyvinkin lepoa pitkän matkan perästä."
"Niin, niin, — kaksi peninkulmaa… en ole huomannut tietä jalan alla tämän kirjeen tähden Puolasta — kaiken sen Menschennothin tähden…"
Soitannollisessa tuomarinperheessä tuntui aina kuin juhlalta niinä kahtena kertana vuodessa kun maanpakolainen saksalainen tuli taloon ja viipyi siellä muutamia viikkoja kiertomatkallaan paikkakunnalla, jossa hän eli pianoja virittämällä ja antamalla opetusta soitannossa ja laulussa.
Kun tuomari tuli arkihuoneeseen, oli Sankowitz jo avannut pianon ja irroittanut puupohjan.
"Tällä on hyvä luonto tällä pianolla", — tervehti hän tuomaria, — "pysyy hyvin stämmissä… Se ei kai saa levätä muulloin kuin yöllä tässä talossa."
Hän juoksutti sormiaan koskettimilla lääkärin tottumuksella, oikaisi viritysavaimella sivumennen pari ääntä ja jäi sitten istumaan ja virittämään ja linkuttamaan, kunnes kutsuttiin illalliselle. —
— — Painostavan harvasanaisuuden vallitessa kun oli nopeasti syöty ateria, korjasivat sisarukset ruokaa pöydästä päät yhdessä…
"… En ole koskaan nähnyt äitiä niin kohteliaana Sankowitzia kohtaan, Alida!" kuiskasi Merete. "Hän tarjosi hänelle ruokaa ja kehotti häntä syömään ja pyysi Ingerin panemaan kuntoon keltaisen kammarin sen sijaan että olisi makuuttanut häntä Schmidtin ja Augustinusenin huoneessa kuten tavallisesti. Isä kääntelihe ja vääntelihe ja katsoi toisaalle; hän ymmärsi että nyt hyvitetään… Mutta kun isä sitten äkkiä pyysi Sankowitzin jäämään taloon jouluun asti, niin kääntelihe ja vääntelihe myös äiti" — nauroi Merete, — "ja näytti kovin nolostuneelta. Sitä ei ole isä koskaan ennen tehnyt ensin puhumatta äidin kanssa asiasta —"
"Ja että konttoristien sitten pitää istua pöydässä ja huomata että jotakin on nurinkurisesti", lisäsi Eufemia, — "ja tuo sietämätön Rein rohkenee tehdä häpeämättömiä huomautuksiaan… Tästä puoleen en aio enää katsoakaan häneen, — enkä olla kuulevinanikaan mitä hän sanoo!" — purki hän pahaa tuultaan.
"Sitten täällä tulee oikein hauskaa", arveli Merete. "Isä ei kuule mitä äiti sanoo, emmekä me taas kuule mitä toiset sanovat, — jokainen puhuu itsekseen! — Kerran ei isä koskenut viuluun kuuteen viikkoon, muistatteko, kuinka kauheata täällä silloin oli — aivan kuin kuollutta."
"Tuolla seisoo äiti yhtä tyynenä tarkastellen puutarhanaitaa, kuinka pitkälle se on edistynyt tänään", sanoi Marianne hymyillen. "Hän ei tahdo jättää sitä kuitenkaan keskentekoiseksi…"
Arkihuoneesta kuulivat he jo Sankowitzin soittavan muutamia juoksutuksia pianolla ja rupeavan haaveilemaan…
He hiipivät huoneeseen toinen toisensa perästä.
Tuomari oli vetänyt nojatuolin huoneen pimeimpään nurkkaan, ja välistä hehkui lähellä lattiaa pitkä merenvahapiippu, kun hän vaivuttuaan unhotuksen helmoihin, taas muutamilla syvillä vedoilla antoi eloa siihen.
Sankowitz oli omituinen tänä iltana.
Pianosta läksi ihmeellisiä fantasioja tänään. Hän oli aivan unhottumaton istuessaan siinä ja hyräillessään mahdottomalla äänellään ja säestäessään hyräilyään — — surullisia, slaavilaisia luonnonsäveliä, valittavia, kaihoavia…
Sävel nousi ja laski milloin sanomattoman vienona ja hentona, milloin taas tuulen suhinana ja huokailuna ja voihkavana itkusateena äärettömillä avaroilla tasangoilla… Sankowitzin mielessä leikkivät kotimaan mielialat… Hän puhui kuin vierasta kieltä…
Hän istui nyt takakenossa tuolilla, ikäänkuin yhä katsoen johonkin, ja huoneessa syntyi hiljaisuus.
Marianne seisoi pöydän luona niistäen kynttilöitä. Ja vähitellen ruvettiin jo puhelemaan ääneen…
—"Sellainen soittotaiteilija on onnellinen, joka voi puhua ja vaihtaa ajatuksia koko maailman kanssa; hänen täytyy aina sisällisesti olla kuin tuuletettu huone!" — virkkoi Rein kääntyen puoliksi Mereten puoleen. Merete istui jakkaralla ja poimutteli veitsellä paperia kynttilärannikoiksi.
Rein hymyili hänen hämmästyneelle kasvojensa ilmeelle… Taas lörpötteli hän käsittämättömiä!
"Voitteko kuvitella mielessänne jotakin henkilöä, jolla ei ole koskaan ollut ketään puhetoveria ja joka ei myöskään koskaan voi saada ketään?" kysyi hän äkkiä synkästi.
"Näytätte niin pelästyneeltä? En ole varastanut enkä pistänyt tuleen toisen taloa enkä murhannut", sanoi Rein hymyillen.
"Minulla kuuluu kerran olleen pikku sisko"… virkkoi hän mietteissään, — "ja olen aina ajatellut, että jos minulla olisi ollut hän puhetoverina, niin —. Moinen häikäilemätön henkilö, — joka sanoi 'hyi' toiselle ja pani silmänsä niin ankaran näköisiksi, — ja voi uhata petoa toisessa… Se ei ole nojautunut viisaisiin ja kauniisiin perusteihin, sanon teille, Merete-neito…"
Merete ei tietänyt kuinka se tapahtui… Mutta tuntui siltä kuin hänet lempeästi ja hänen pelkäämättään olisi vedetty keskusteluun tuon hiljaisen surullisen miehen kanssa, jonka hän oli nähnyt edessään juuri tuolla tuolilla sinä iltana… Ja nyt oli samoin laita kuin silloin, että hän ikäänkuin ymmärsi Mereten ajatukset —.
* * * * *
Vaikka Sankowitz itse tuon tuostakin oli jonkin verran "scbrechlich" perusteettomien mielenpurkaustensa ja Puolaa koskevien jankutustensa tähden, — niin oli hän kuitenkin erittäin sopiva mies olemaan talossa juuri nyt tähän pahanilmanaikaan.
Niinä soittotunteina, joita hän antoi tyttärille aamupäivisin, tiesivät he yhtä varmasti kuin että kello löi yksitoista, että nyt tulisi tuomari ovesta ja pysähtyisi vähäksi aikaa pianon ääreen kuuntelemaan mitä he soittivat. Ja sitten johtui hänen mieleensä soittokappaleita, joista hänen täytyi tehdä vähän selvää muutamia kertoja näppäimiä koskettamalla. Kellon lyödessä puoli kaksitoista hätkähti hän ikäänkuin olisi kaikki katkaistu veitsellä, ja hän astui nahkakalosseissaan varovasti tunnustellen lokaisen ja rapakkoisen pihamaan poikki.
Ilma oli sateinen ja kolakka; herkeämätön syyssade rapisi lakkaamatta maahan. Tynnyrit olivat sadevettä täpösen täynnä kattokourujen alla, ja vesi nousi korkealle ojissa. Purot tulvivat koskenaan, niin että myllynpyörät pääsivät liikkeelle ja hautautuivat valkeaan vaahtoon.
Halkokuorma toisensa jälkeen ajaa jyrisi metsästä pihalle lyhyinä, hämärinä päivinä, ja halkopinot kasvoivat kasvamistaan vajassa talven tarpeeksi. Harmaana roiskuneesta tieloasta pysähtyivät ajoneuvot konttorinoven eteen, ja jaloista siirtyi loka edelleen rappusille.
Tuomari jatkoi yhä aamuratsastuksiaan Figarolla, — nyt kuitenkin paksu nuttu yllä ja jalassa pitkät ratsastussaappaat. Puutarhanaita oli yhä edelleen ilmaa hänelle, samoin kuin hänen korvansa olivat kuurot rouvan huomautuksille ja lausunnoille. Kun välttämättömästi tarvittiin rahaa, sai se tyttäristä, jolla oli talousviikko, mennä hänen luoksensa konttoriin sitä pyytämään. Tänä sateisena aikana saattoi Rein tulla kotiin läpimärkänä öisin kello kahden kolmen aikaan mukanaan forelleja, joita hän oli pyydystänyt jostakin etäisestä metsäjoesta, ja toisina aamuina toi hän ennen konttoriaikaa lintuja tahi jäniksiä keittiöön. Silloin sitä mentiin aika kyytiä pyssy kädessä ja koira mukana mäkien ja harjujen poikki. Niin että milloin hän oikeastaan nukkui, sitä —. Millainen ruumis hänellä mahtoikaan olla!…
Mutta konttoriajasta piti hän tuiki tarkasti huolen, kilpaillen siinä suhteessa Henschienin kanssa. Ja kuitenkin, — Henschien väitti yhä vain, ettei Rein ollut toimimies, — se oli tunneasia se! Mutta hänellä oli todellakin hyvä pää, niin että hän voi suoriutua myös siitä, niin että hän välistä saattoi kiihottaa Kvigstadin kunnianhimon tekemään ihmeitä. Mutta hänen ajatuksensa eivät oikeastaan olleet siellä, vaan metsissä ja joissa. Niin että kun hän istui mietteissään, ajatteli hän kyllä enemmän metsoja ja forelleja kuin lakikirjaa, — ajatteli minne lähtisi, kun hän illalla illalliselle tulematta meni ruokahuoneeseen ja sai voileipäkäärön mukaansa.
* * * * *
— Näin syksymyöhällä oli rouvalla ja tyttärillä yllin kyllin tehtävää ja järjestettävää ja valmistettavaa ennen joulun ja talven tuloa.
Pitkä punaiseksi maalattu kyökinpöytä oli täpösen täynnä monina ruoka veroina talon torppari väkeä, suuria ja pieniä. Liina oli kuivattu ja häkilöity, vilja oli puitu riihessä. Ja nyt kuului päivät pitkät jyrinää, kun perunoita ajettiin kotiin ja kaadettiin kellariin.
Yhden tyttäristä hoitaessa talousviikkoa, istui kaksi toista vuorotellen kangaspuissa valmistamassa ristikkoista kaunista puolivillaista talvileningeiksi. Toiset saivat huolekseen kaikki ulkotyöt sekä kynttilänsydänten valmistamisen — paksut käytettäväksi huoneissa ja ohuet lyhtyihin ja ulkotarpeisiin — lähellä olevaa suurta kynttilänkastamista varten.
Pitkinä pimeinä iltapäivinä, kun ainoastaan palava päre valaisi keittiön uuninraosta palveljain töitä, istuivat rouva ja tyttäret talikynttilän ympärillä ja ompelivat ja kerivät lankaa ja kehräsivät. Samalla neuvoteltiin mitä ja kuinka paljon pitäisi teurastaa, mitä leipoa, mitä juomia panna jouluksi.
Ja sitten seurasi jouluvieraita koskeva luku, — ketä vieraita käskettäisiin Jessin kutsua… Ehkäpä tulisi myös Christiane Gjedde jouluvierailulle, jos äiti antaisi Jessin varta vasten mennä överstille kutsua viemään… Groth olisi tietysti jouluvieras — — —
* * * * *
— Eräänä harmaankylmänä aamuna tuli Rein talon yläpuolella olevasta metsiköstä. Hän piti kädessään pihlajanmarjaterttua ja näytti pikkulintunippua Meretelle.
"Katsokaas, mitä minä olen toimittanut tänä aamuna", huusi hän, "ennenkuin nyt lähden tekemään suurempia pahoja töitä ihmisten joukossa."
"Katsokaapas"… hän piti pihlajanmarjaterttua hänen kasvojensa edessä, "tämä… ja pari kolme samanlaista punaista terttua ovat houkutelleet näitä seitsemää linturaukkaa…
"Minä seisoin ja pidin silmällä, kuinka viimeinen niistä meni loukkuun. Se hypähti ensin ja siirtyi sitten etemmäksi oksalla, — pyrähti sitten lentoon, teki lyhyen kierroksen ilmassa ja katsoa tirrotti noita kosteita punaisia marjoja. Se ihan taisteli itsensä kanssa, — kärsi lopulta niin että silmät tulivat pieniksi ja suu jäi ammolleen, kunnes se äkkiä sokeasti syöksyi satimeen, — aivan samoin kuin me ihmiset!… Minussa on vähän luonnontutkijaa, huomaatteko!"
"Inhoittavaa!" — torui Merete. "Viekää ne heti keittiöön, kuuletteko! Tekee ihan pahaa katsoa noita pikkueläin-raukkoja, jotka vielä ovat aivan lämpimiä."
"Viekää pois ne vain, niin, niin!" — jäljitteli Rein, — "niin voidaan sitten syödä rapostella ne — hyvin paistettuina…"
"Onko sitten parempi minun lähteä nyt kiusaamaan miesraukkaa, joka auttaakseen hiukan vaimoaan ja lapsiaan on kirjoittanut vähän väärin, tunnustamaan itsensä kuritushuoneeseen", sanoi hän, kun kiesit, joilla hänen ja Augustinusenin piti lähteä, ajoivat rappusten eteen. — "Minun täytyy pitää hänen edessään aivan toisenlaisia pihlajanmarjoja… kysellä, jotta hän sekaantuu, — asetella hänelle satimia niin hienon hienoja kuin konsanaan kellään metsästäjällä on… Ajatelkaa nyt, Merete", sanoi hän, "olen harjoitellut ja koettanut totuttaa itseäni tähän pahaan työhön koko kostean aamuhetken" —. Kun kiessit vierivät pihalta, seisoi Merete ruoka-aitan luona ja katsoi hänen jälkeensä…
Yhtenä hetkenä saattoi hän kiivastua ja raivostua häneen niin, että —.
Ja seuraavana hetkenä taas — —.
— — Illallisen jälkeen oli perhe ja konttoristit koolla ruokasalissa. Tuomari ja Sankowitz kuuluivat soittavan laajoja sonaatteja viululla ja pianolla arkihuoneessa. Oli ruvettu jo lämmittämään uunia, ja tuntui herttaisen lämpimältä syyspäivän kylmästä värisemisen jälkeen.
Rouva oli tuottanut sisään pähkinöitä ja omenoita, joista tänä vuonna oli saatu sangen runsas sato. Maistettuaan paria eri lajia, rupesi hän kävelemään edestakaisin lattialla sukankutimineen, ennenkuin väsyneenä päivän toimista läksi makuuhuoneeseensa.
Nuoret asettuivat suuren ruokapöydän ympärille, ja pian oli "Musta Pekka" täydessä käynnissä. Herrat istuivat parroittuneina ja kasvoissa kaikenlaisia mustia viivoja, jotka oli tehty poltetulla korkilla, samalla kun naisia rangaistiin ainoastaan tehtävillä ja pienillä kauneuspilkuilla…
Kvigstadin kulmakarvat oli muutettu mahtaviksi viiksiksi, ja pieni punaposkinen Schmidt tuli pian sangen pelottavan näköiseksi kokopartoineen ja tuuheine viiksineen.
Huvittavan salaperäinen pistosana oli, ettei itse Musta Pekka, — Rein, — ollut mukana tänä iltana. Hän oli mennyt suoraan kuulustelusta palattuaan huoneeseensa, — — ja oli oikeastaan kyseessä, kuka esiintyisi hänenä in effigie, josta oli aina kysymys…
"Olkaa varuillanne, Barbara-neito", sanoi Henschien, — "musta on vanavedessä — vainoamassa… varokaa!"… Hän piti kortteja, joista Barbaran piti ottaa yksi, ovelasti hänen edessään.
"Huh, huu", huudahti Barbara ja tempasi yhden kortin. — "Ei, mutta totta tosiaan, enkö jäänytkin hänen saaliiksensa!" riemuitsi hän.
Schmidt, jonka vuoro oli nyt, tähtäsi tarkasti, välttääksensä huonon kortin… "Tämä näyttää kuitenkin vaaralliselta." — Hän veti yhden kortin ja oli polttavinaan sormensa.
"Ei, ei, sitä kuitenkaan tiedä saako kalan vai linnun", — sanoi
Marianne miettivästi nyökyttäen päätään, kun piti ottaa kortti
Schmidtiltä.
"Forellin tahi metson, tarkoitatte kai", huomautti Schmidt sukkelasti.
Hänellä oli onni istua lähellä Marianne-neitoa tänä iltana.
… "Tahi nokikolarin, joka nokee ja mustaa toiselta koko maailman", murisi Kvigstad.
"Ei hän ole juuri talon seuraelämää kohottava", virkkoi Eufemia.
"Uh, emmeköhän voisi pian lopettaa tätä sukkelaa Mustaa Pekkaa!" huudahti Merete. "Minun mielestäni se on sekä tyhmää että ikävää…"
"Mutta vakavasti puhuen, hän on sangen omituinen, perin merkillinen, tuo herra Dyre Aakisen Rein", virkkoi Marianne ajatuksissaan.
"On muutamia, jotka pitävät etuoikeutenaan sanoa sukkelia epäkohteliaisuuksia", virkkoi Alida. "Kaikkien tulee ikäänkuin taipua heidän mielialansa mukaan!"
"Niin, yksinpä Ajaxkin kopissaan ottaa selvän, pitääkö sen olla tyytyväinen ja haukkua vaiko antaa päänsä riippua ja katsoa murjottaa", vakuutti Kvigstad.
"No, Augustinusen!" sanoi Kvigstad. "Nyt on teidän vuoronne jakaa kortit."
Augustinusen istui yhdellä viiksenpuoliskolla koristettuna jotenkin haluttoman näköisenä. Hän ei ollut oikein seurustelupäällä tänä iltana.
Schmidt vilkasi epäluuloisesti häneen mahtavasta parrastaan, nähdäkseen oliko jotakin tapahtunut hänen ja Marianne-neidon välillä.
"Tämä oli sangen omituinen päivä, tämä päivä!"… puhkesi Augustinusen puhumaan. Hän laski äkkiä kortit kädestään ikäänkuin olisi päättänyt ruveta jotakin kertomaan. — "Kerrassaan merkillinen tapaus!"
"Niinkö — mikä sitten?" Kaikkien kasvot kääntyivät häneen.
"Niin, mikä Reinille sattui tänään — niin — sangen — tuota noin — sangen omituinen…"
"Mutta mitä sitten on tapahtunut?" udeltiin jännittyneinä.
"No niin, — olimme juuri lopettaneet kuulustelun Röslandilla ja allekirjoittaneet kuulustelupöytäkirjan, kun näimme todistajain ja talonväen syöksevän yhdessä rykelmässä navettaan.
"Minä tietysti perässä —
"Niin, siellä seisoi karjakko ja itki ja näytti jotakin tavatonta. Minun täytyy valmistaa teitä edeltäkäsin kuulemaan, että se oli kamalaa! — Vasikalla, jonka lehmä oli poikinut, oli kaksi päätä, täysin kehittyneitä molemmat — se katsoi neljällä silmällä ja ammotteli suutaan, jossa oli kaksi kieltä, maitoa saadakseen. Inhottava näky!… Ja kääntyessäni ympäri näin Reinin seisovan takanani silmät suurina ja kasvot aivan harmaina. Hän ei saanut suustaan äännähdystäkään… ja äkkiä makasi hän pitkällä pituuttaan navetan ovella…
"Luulin hänen saaneen halvauksen, — syöksyin hänen luoksensa, avasin hänen vaatteensa, repäsin rikki paidankauluksen ajan voittamisen tähden ja huusin kylmää vettä.
"Mutta minun vielä tempoessani, avatessani ja riistäessäni vaatteita hänen yltään avasi hän äkkiä silmänsä ja hätkähti. Hän syöksyi sitten kuin mielipuoli väkijoukon läpi huoneeseen. Siellä kuulimme hänen panevan oven perässään hakaan.
"Vähän ajan kuluttua tuli hän ulos aivan tyynenä matkapukimissa, palttoo yllä.
"'Meidän täytyy heti valjastaa hevonen, Augustinusen!' — hoputti hän. Minä rupesin pahoinvoimaan, mutta se menee kyllä ohi, kun pääsen raittiiseen ilmaan.'"
He istuivat kaikki hämmästyneinä. —
"Uh — kuinka kauheata"… huudahti Merete väristen.
Marianne istui kädet polven ympäri kiedottuina ja heilutteli ruumistaan sangen mielenkiintoisena —
"Mies ei saa pyörtyä kuin nainen", katkaisi Eufemia äänettömyyden.
"Hän — metsästäjä? — joka murhaa kaikki mitä vain voi", sanoi
Henschien, pudistaen päätään. — "Käsittämätöntä!"
"Ja sitten, — että hän tuolla tavalla sulki oven perästään"… tuumi
Augustinusen.
"Ettekö sitä käsitä?" sanoi Kvigstad ilveillen. — "Hän sulkeutui varmuuden vuoksi talliin ikäänkuin itsetietoinen vauhko hevonen. — Muuten pidätän itselläni oikeuden tehdä sen huomautuksen, että vauhkot hevoset ovat parhaita."
"Äiti oli kyllä oikeassa", huudahti Barbara, "sanoessaan heti, että Rein on omituinen ja vaativainen… Hän kirjoitti ensin ja pyysi omaa huonetta. Ja siellä hallitsee hän nyt ikäänkuin koko talon ulkopuolella, ei kukaan tiedä, missä hän on aamuin ja illoin! — Välistä ei hän ole vielä tullut kotiin retkiltään Ingerin viedessä aamiaista hänen huoneeseensa", arvosteli hän.
"Vaatimuksia, niin!" — purki vanha Henschien sappeaan. "Käräjillä ei hän mitenkään voinut tulla toimeen ilman omaa huonetta, samoin kuin itse tuomari. — Hän ei muka saanut unta silmiinsä, jos tiesi, että joku toinenkin ihminen hengitti ja makasi ja uneksi samassa huoneessa kuin hän, sanoi hän. Jokaisessa käräjäpaikassa täytyi tehdä muutoksia vakiintuneisiin vanhoihin tapoihin!"…
"Eikö teidän pitäisi ilmoittaa isälle kaikista niistä vaikeuksista, jotka hän aiheuttaa, Henschien?" virkkoi Eufemia vihoissaan, kun pianonsoitto oli loppunut ja tuomari tuli tyytyväisenä heidän luokseen ja huusi käsiään taputtaen:
"Makaamaan, makaamaan!"… — — Sisarusten järjestäessä huonetta mutisi Marianne vielä:
"Hän on muuten vähän enemmän kuin omituinen, arvelen"…
"Niinpä tosiaan, ja vähän enemmän kuin vaativainen", vahvisti Eufemia, — "kun hän aivan häikäilemättä kaalaa metsästys- ja kalastussaappaissaan joka paikassa talossa!"
"Ni-in, ni-in — se ei ehkä — ehkä — sovi se"… lisäsi Marianne.
"Asiat on nyt kuitenkin niin hullusti ettei maksa vaivaa puhua siitä äidille, jotta hän voisi vaikuttaa isään", sanoi Eufemia, — "ja kaikki on joutunut tavallisilta raiteiltaan tuon puutarhan tähden."
"Minä luulin, että apulaista tarvitsisi isä ettekä te!" — huudahti Merete. Hän oli heittäytynyt tuolille ja istui nyt uhmailevasti heilutellen jalkojaan.
"Sinun nenääsi ei vielä kiinnitetä huomiota", sai hän vastaukseksi
Eufemialta.
"Ei. Jumala paratkoon… Luonnollisesti isän edut huolestuttavat teitä niin suuresti!" jatkoi Merete. "Isä itse sanoo muuten olevansa niin äärettömän tyytyväinen häneen."
"Etkä sinä yhtään vähemmän, näyttää siltä", — virkkoi Marianne. "Hänhän on viime aikoina ruvennut kunnioittamaan lasta luottamuksellaan ja monilla syvämietteisillä mietteillään."
"Minusta näyttää todellakin että te puututte liian paljon konttoriasioihin!" kuului tulistuneesti.
"Kuulepas vaan häntä… Luulenpa tosiaan, että tytöntypykkä on saanut maistaa vähän rakastumisesta!" sanoi Eufemia lopuksi. Mereten valtasi äkkiä valtava itku ja hän syöksyi ulos ovesta ja juoksi yläkertaan. —
"Katsopas vaan!" — sanoi Marianne ja katsoi hänen jälkeensä. Näytti kuin hänen rokonarpisen ihonsa alla olisi tapahtunut värin muutos… "Olisipa sitten aika saada tuo herra Dyre pois talosta", sanoi hän nyökyttäen päätään, ja hänen silmäviiruistaan välähti kuin valo. — "Luulenpa, että pistäydyn huomisaamuna Ra-tädin luona, — teen jotakin asiaa sinne… niin hän puhuu kyllä isälle."
* * * * *
Tuomari tuli eräänä iltapäivänä kotiin pitkältä ratsastusmatkalta, jonka oli tehnyt Ra-tädin luokse.
Figaro oli tien loasta harmaa lautasia myöten. Ilma oli harmaa ja mieliala oli harmaa.
Hän viskasi ohjakset Larsille ja heittäysi ääneti ja pahantuulisena istumaan tuolille eteisessä riisuakseen jalastaan ratsastussaappaat, samalla kun Inger asetti toiset varrensuita myöten kiillotetut saappaat hänen viereensä.
Hän seisoi jo ajatuksissaan arkihuoneen ikkunassa vastaamatta Alidan
Ra-tädistä tekemään kysymykseen…
— Ikävä ja vaikea asema… Ja tässä hän nyt oli oikeastaan ymmällä — — hänen pitäisi toimia syistä, jotka vähimmin kaikista koskivat häntä ja konttoripuolta! — Päinvastoin, aivan yksityisiä perheasioita, — järkevyysnäkökohtia — ja mikä voisi olla tarkoituksenmukaista ja hyödyllistä hänen taloudellisille oloilleen…
Häntä oikeastaan halutti suuresti puhua vaimonsa kanssa, punnita asiaa hänen kanssaan ja saada tietää hänen mielipiteensä. Mennä noin vain ilman muuta irtisanomaan Reinin kaltainen apulainen — kelpo mies ja sitä paitsi sellainen, jolla on koko joukko maanviljelystä ja luontoa ja eläimiä koskevia harrastuksia, joiden kanssa hän voisi olla sopusoinnussa, — kaikkea muuta kuin tavallinen kuiva konttorimies! — ja lisäksi nyt, kun Henschien luultavasti saa sen avonaisen nimismiesviran, jota hän on sanonut hakevansa…
Ja syy… syy… Niin, että tytöt tarvitsivat hauskaa, sivistynyttä seuraa täällä yksinäisyydessä maalla… Tjaa — siinäpä oikeastaan koko asia…
Kuka saakeli voisi sanoa hänelle, mikä nyt olisi järkevintä, kuka muu kuin Bolette!
… Hän rupesi kävelemään edestakaisin arkihuoneen ja ruokasalin väliä, jossa rouva seisoi hametta leikaten.
"Levitä vaate niin, että se on tasaisesti, Merete, niin leikkaamme toisen selkäkappaleen tämän mukaan", kuului huoneesta, ja saksit kulkivat jarskuen pöydän yli.
Tuomari pysähtyi hetkiseksi, ikäänkuin miettimään ja katsoi rouvaansa. Mutta sitten jatkoi hän taas edestakaisin kulkemistaan kynnyksen yli yhä hitaammin, tuon tuostakin karistellen kurkkuaan…
"Kuules, Alida", — sanoi rouva, koettaen saada ääneensä ystävällisen sävyn, halaistessaan kangasta ja leikellessään. "Meidän tulee muistaa nuo keitetyt ja kylmäksi jäähdytetyt pikkulinnut, jotka Marianne eilen valmisti Ra-tädille… Jollei ilma ja keli olisi niin huono, niin saisitte sinä ja Merete mennä sinne huomenna niitä viemään, — tahi kenties saa Blacken lähteä, jollei sitä tarvita täällä", — kuului ja tuomari sai puoli katsetta. — "Meillä ei ole syksymmällä aikaa kohteliaisuuksiin, tiedäthän sen hyvin."
Tuomari katsoi hätäisesti pöytään päin. Hänen johtui jo mieleensä iskeä reikä pitkäaikaisen äänettömyyden muuriin —
"Hm — hm" — kakisteli hän ja pysähtyi vähän… Sakset leikkasivat terävästi pitkin pöytää, ja hänestä näytti rouvan suun seudussa olevan pienen leikillisen hymyn oireita.
Kun hän taas kulki kynnyksen poikki, pisti hänen silmäänsä palanen kostean kimaltelevaa puutarhanaitaa.
Vielä kerran kakistaen kurkkuaan kääntyi hän ympäri, ikäänkuin olisi tehnyt päätöksen, ja poistui ruokasalista.
"Tiedätkö, Marianne", — sanoi hän eteisessä niin kovasti, että sen saattoi kuulla hänen rouvansakin, — "minä olen monesta syystä aikonut irtisanoa Reinin." —
Hän läksi menemään konttoriin. —
"Isä… isä!"… kuuli hän äkkiä huudettavan takanaan — — Merete siellä tuli nopein askelin hänen jäljissään rappusissa…
"Sinä et saa, sinä et saa, isä, sinä et saa irtisanoa Reiniä…" kuiskasi hän tuskin kuuluvasti.
Tuomari katsoi hämmästyneenä Mereteen ja hänen kasvoilleen tuli tutkiva ilme.
Mutta hän ei kysynyt… Ja Merete juoksi ihastuneena takaisin, mennen sisään kyökin ovesta.
Tuomari nousi hyvin hitaasti, pysähdellen, rappusia ylös ja mietti…
Hän oli saanut kuulla kuin sävelen lempityttärensä sisimmästä sydämenpurkauksesta.