IV.
Joulu.
Lunta satoi kosteahkoina raskaina akanpaloina hämäränä jouluaatto-iltapäivänä.
Ajotie oli lapioitu leveäksi, ja Vangenin talossa oli viljalyhteitä asetettu aitan katolle.
Lattiat ja rappuset olivat vastapestyt, kupari- ja messinkiastiat hohtivat kyökissä. Ja tallissa ja navetassa, renkituvassa ja leivintuvassa oli kaikki järjestyksessään paikallaan. Valjaat olivat vastarasvatut ja puhdistetut, ja reet ja kelkat suden- ja karhunnahkavällyineen olivat valmiina käytettäväksi.
Ylhäällä vierashuoneessa paloivat koivuhalot kaakeliuuneissa, ja sängyt hienoine, loistavanvalkoisine lakanoineen olivat auki lämpiämässä.
Paal ja Lars, renki, olivat jo aikaisin aamulla lähteneet Figarolla ja isolla Ruskolla kumpikin isoreellään vastaanottamaan Jessiä ja jouluvieraita kolmen penikulman päässä olevaan kievariin.
Nuori Groth oli päivällisaikaan ajaa sujahuttanut rappusten eteen kauniilla mustalla hevosellaan kulkuset kilisten. Hän oli saanut käytettäväkseen hienon vierashuoneen salin päässä.
Tuossa tuli pikku Blacken pukkirekineen kotiin Ra-tädin luota, — Marianne reessä ja Merete takana pukilla. He olivat vieneet sinne tuomisia, — makupaloja kaikista joulun herkuista, — sekä Mariannen koruommellun tyynyn Ra-tädin nojatuolin selkänojaan. He palasivat nyt tuoden tädin tavallisen joulutervehdyksen: suljetun kirjekuoren, jossa oli viisi taalaria kullekin tyttärelle.
Ja nyt tuli Rein kotiin — kuten musta piru lumisateesta, kuten
Kvigstad sanoo.
Hän oli ollut huonolla tuulella konttorissa nyt joulun aikaan, oli ollut niin kiukkuinen, että hänen kanssaan oli ollut vaikea tulla toimeen, — tehnyt työtä kuin seppä, vastannut hajamielisesti kun joku oli häneltä jotakin tiedustellut, ja sitten oli hän kiirehtinyt metsään olipa sitten varhainen tahi myöhä. Väki kertoi nähneensä tulen loistavan myllyrakennuksesta. Hän otti sen metsästysasemakseen ja teki sinne tulen.
Ja lunta yhä raskaammin ja sankemmin sataessa alettiin kuulostaa yhä innokkaammin ja katsoa tielle vierasten tuloa odottaen, ja kuumeen tapaisella levottomuudella viimeisteltiin valmistuksia.
Joulukakkuja leikattiin palasiksi teen kera tarjottavaksi. Lasilautaset ja maljakot täytettiin kermahyytelöllä ja kohomunkeilla; kermakakkuja, juutalaiskakkuja, Berlinin leivoksia ja "Fire Species" nimisiä herkkuja asetettiin pöydälle, ja olutta ja maitoa tuotiin kellarista.
Puolipimeässä huoneessa valaisi ainoastaan tulennos uunissa ja joulupöytä odotti kolmine kotona valettuine haarakynttilöineen, jotka olivat valmiit sytytettäviksi…
— Teekeittiö oli jo kauvan kiehua porissut. —
Ja Marianne seisoi kyökissä ja valvoi poron kyljyksen ja hanhen paistumista, — viimemainittu oli lahja Ra-tädiltä, jonka mielestä vanhan tanskalaisen tavan mukaan jouluaattoiltana piti olla hanhi pöydässä.
Nyt tuli Schmidt hengästyneenä ja lumesta märkänä kyökkiin ja ilmoitti kuulleensa kulkusten kilinää joelta.
Kynttilät ja lyhdyt sytytettiin ja riennettiin ulos. —
Ja siinä ne tulivat!…
Ensin Figaro Christiane Gjedde ja Jess reessä, joka viimemainittu huusi tervehdyksen reestä, samalla kun neiti lyhdyn valossa autettiin jalkapussista ja karhunnahkavällyistä, kannettiin rappusille ja jätettiin naisväen tervehdittäväksi ja hoitoon eteiseen.
Ja Christiane toi terveisiä isältä ja äidiltä.
Ja tuossa tuli portista iso Rusko kaula komealla kaarella ja kulkuset soiden Jessin ottaessa perheen poikana ja isäntänä molemmat toverinsa vastaan rappusilla.
"Tämä tässä on lääketieteen ylioppilas Gaarder, isä! — taitava tanssija, — ja hänellä on erinomainen ääni, vakuutan sinulle…
"Ja tämä on Anders Nergaard, joka on tehnyt sen ihmeen, että on suorittanut lainopillisen tutkinnon parhailla arvolauseilla lukematta enempää kuin silloin tällöin öisin!…"
Tutkivia katseita sai veli osakseen, ja muutamia nopeita keskinäistä ymmärtämistä osottavia silmäyksiä vaihdettiin Jessin ja hänen sisariensa välillä siinä määrin kuin he tunsivat hänen asiansa. — Lähinnä koskivat ne sitä, uhkasiko taas jouluilma pimetä nousevista pilvistä velkojen ja maksamattomien laskujen muodossa. Muistettiin vielä sangen hyvin ne satayksitoista taalaria ja kahdeksantoista killinkiä, jotka syöksyivät isän niskaan itse uudenvuodenpäivänä viime vuonna.
Sittenkuin kaikki tervehdykset ja esittelyt oli suoritettu ja valmistavasti kerrottu myötä- ja vastoinkäymiset matkalla, nousivat he iloisesti puhellen rappusista talon asianomaisten saattamina eri vierashuoneisiin riisumaan matkavaatteet ja purkamaan matka-arkut.
Eikä kauan sen jälkeen olivat he kaikki koolla alakerrassa puhellen ja lörpötellen kilpaa tuttavuutta toistensa kanssa tehdessään.
Lämmin tee maistui erinomaiselta, ja joulumieliala oli syntymässä…
Nyt ilmoitettiin, että karjakko-Randi odotti eteisessä päreineen ja lyhtyineen.
"No niin, nyt lähdemme ulos katsastamaan joulutonttua, ennen kun ruoka tuodaan pöytään!" huusi tuomari. — "Ken tahtoo, hän seuratkoon!"
"Minun täytyy päästä mukaan… Minun täytyy päästä mukaan!"… vastattiin innokkaasti.
"Ei tule joulua ennenkuin olemme käyneet tallissa ja navetassa!" selitti Jess kotimuistojen valtaamana.
Mutta rouva, kodin raskas järjestyspyörä, määräsi että Christiane ja pari tytöistä jäisi sisään eikä menisi kastelemaan ja likaamaan jalkojaan. Hän vei Christianen kanssaan sohvaan ja kyseli, kuinka voitiin kotona överstissä, tiedusteli isästä ja äidistä ja sisaruksista…
Randi etunenässä mentiin sitten kulkueessa pihamaan poikki.
Navetan luona seisoi nuorempi karjakko ja Anders-vanhus odottamassa, ja siellä sytytti Randi päreensä lyhdyn kynttilästä.
Hän teki kolme tuliristiä oven edessä ja sammutti sitten varovasti päreen lumeen.
Navetassa kiersi hän sitten ympäri ja antoi elukoille niiden joulujuoman, johon oli sekotettu jauhoja ja suolaa. Kaksi lyhtyä heitti heikon valonsa pilttuuriviin, jossa lehmät märehtivät ja purivat tuon tuostakin odottavasti ynähdellen syvimmästä pimeästä Tuomari taputteli ja silitteli "Rödsiä" ja "Svartsia", "Brandrosia" ja "Guldbringeä", "Veneblomia" ja "Drivaa" ja toisti kullekin lauseen:
"Syö hyvin ja loista hyvin, tänäiltana on jouluaattoilta!"
Ja Randi teki selkoa ja kertoi navetan yksityiskohdista…
Nyt oli ainoastaan viisitoista kytkyessä, — yksi härkä ja viisi lehmää oli teurastettu…
Ja tuossa seisoi itse kellokas… lypsi viisi tuoppia kerrallaan… ja Rödsin kurkkuun oli tässä eräänä päivänä tarttunut peruna ja se oli ollut menettämäisillään henkensä… Ja tuo kaunis vasikka tuolla karsinassa oli Brandrosin. — — —
Joulumenojen seuraava osa, katsominen, että pantiin puuroa joulutontulle luuvaan, oli uskottu Anders-vanhuksen, navettamiehen ja Randin salaiseen huolenpitoon, — selitti Jess paluumatkalla. "Me emme saaneet koskaan selvää siitä salaisuudesta, me pojat, vaikka koetimme vakoilla jos jollakin tavalla."
"Niin kukapa tuntee kaikkia elämän salaisia voimia", sanoi tuomari.
"Katsokaa tuonne"… Rein laski äkkiä kätensä Jessin olkapäälle, — "tuota harmaata tuolla!… Näettekö, — tuolla luuvan ovella… nyt se liikkuu. — Eikö näytä siltä kuin siellä kävellä tassuttelisi pikkuinen ukko?… Näettekö, — on kuin sinervä hohde ympäröisi sitä lumisateessa… Katsokaa nyt", kuului innokkaasti… "nyt se hiipii pois — pimeään —"
"Niin, mutta mikä se oli?"… sanoi Jess hätkähtäen. "Se oli todellakin jotakin!"
"Niin, kyllä se oli varmasti itse joulutonttu!" — huudahti Barbara vakuuttavasti.
"Oh, se ei ollut kerrassaan mitään!" sanoi Merete halveksivasti.
"Ei, se ei ollutkaan mitään — tällä kerralla", — virkkoi Rein kuivasti. "Minua halutti vain tehdä pieni koe, — tutkia kaupunkilaisten verta."
"Saakeli vieköön", pääsi Jessiltä puolikiukkuisesti — "luulenpa totta tosiaan, että nuo vanhat renkitupajutut voivat hämmästyttää!"
"Siinä nyt näette, ettei se vaikuta yksin Randiin ja Andersiin", — arveli Rein.
Naurettiin ja laskettiin leikkiä siitä, että oli nähty joulutonttu, ja sitten pistäydyttiin tallissa, jossa Figaro ja Iso-Rusko tömistelivät ja hirnuivat ilosta hinkalon ääressä päivällä suorittamansa kuuden peninkulman juoksun jälkeen syvässä lumessa.
Ruokasalissa oli jo riisiryynipuuro juhlakatteisella pöydällä.
Asetuttiin istumaan jonkinverran valikoiden, — niin istuttaisiin "kahdenteenkymmenenteen päivään" asti.
Puuro syötiin haarakynttilöiden alla varovasti, sillä tiedettiin nyt alotettavan joulun ruokavuori.
Hanhi, poronkyljykset ja makkarat kannettiin sisään… Rouva ja Marianne leikkasivat viipaleihin. Omena-, luumu- ja sylttivadit kiersivät pöytää.
Jess otti haltuunsa viinapullon, — kulki ympäri ja kaatoi, — joi vanhan Henschienin terveydeksi… Jos hän oikein muisti, olivat he kuutenatoista tai seitsemänätoista vuotena viettäneet joulua yhdessä. —
Ja tuossa istui Sankowitz ja joi Puolan maljan… "Liikuttava tila siellä", — sanoi hän päätään nyökyttäen. Ja nyt kuohui voimakas kotitekoinen olut laseissa, ja tuomari joi joulun tulleeksi täysinäisestä hopeahaarikasta, jonka kannessa oli Fredrik IV:nen rintakuva ja joka muuten oli pöydässä ainoastaan koristuksena, mutta tänä iltana kiersi se ympäri.
"Erinomaista olutta, äiti!" selitti Jess…
"1 — aamusella hyvin maistaa,
"2 — terveyden tämä vie,
"3 — miehen houkkioksi saattaa,
"4 — ojaan päättää päivän tien —"
luki hän juhlallisesti kirjoituksen haarikan kustakin juovasta. "Se on vanha perintökalu… Isät ovat alkaneet aikaisin tirkistää haarikkaan, ymmärrätkö, Gaarder."
"Niin", — nauroi tuomari; — "voidaan periä vaikka mitä muuta, mutta ei kokemusta."
"Entä mitä toiveita meillä on joulutanssiaisista, vierailuista ja muusta sellaisesta, Eufemia, — Merete, — Barbara, — Alida?" kysyi Jess. — "Niin, sinähän olet kihloissa etkä siis ole huvitettu siitä… Lankoni Groth, — Nergaard!"… esitteli hän, — "joka on hylännyt opinnot uhrautuaksensa Mammonalle, — hoitaa isänsä suurta rautatehdasta."
Nuori vaaleaverinen herra, hienoine kauluksineen ja pitkine keltaisine liiveineen vastasi esittelyyn nopealla päännyökkäyksellä, josta voi huomata itsetietoisen ainoan pojan ja perillisen. Varmana ja kopeana istui Alida jonkinverran huonotuulisen näköisenä hänen rinnallaan.
… "Ja täällä kotona, äiti!… Emmekö pidä joulutanssiaisia? — Jos nyt Christiane-neito ja me muut matkustajat jätämme yhteisen anomuksen tuomarille! — Mitä arvelette, isä? — Tanssiaiset täällä Vangenilla kolmantena joulupäivänä? — Ajatella, että Sankowitz istuu pianon ääressä!"…
"Mitä sanotte te siitä aikeesta, tytöt?" kysyi tuomari vilkkaasti… "Minun asiani on avata viinikellari ja teidän tulee pitää huolta lopusta."
Polttava puna nousi rouvan arvokkaille kasvoille; mutta hän tarttui heti ohjaksiin:
"Viidentenä joulupäivänä", määräsi hän, — "meidän täytyy saada vähän hengähtämisaikaa. Huomenna kirkkoajan jälkeen lähtee nuori miesväkemme hevosilla joulutervehdyksille paikkakunnalle ja kutsuu vieraita teelle ja tanssimaan", määräsi hän.
"Totta totisesti on tämä mainio hanhi, joka on lentänyt tänne Ra-tädin luota… Se ansaitsee ryypyn lisää, Jess!" huudahti tuomari ojentaen lasinsa…
— "Mikäli minä ymmärrän, olemme me nyt päässeet ruokalajien pääosan loppuun ja voimme siirtyä torttuihin ja joulunamusiin", arveli hän, käärien serviettinsä kokoon.
"Mutta siirron aikana sopii erinomaisesti pistäytyä toivottamassa väelle iloista joulua"…
Ja tuomari seurueen saattamana meni kyökkiin.
Siellä istuivat talon miehiset ja naispalvelijat, yhdeksän luvultaan, pitkän pöydän ympärillä, syöden puuroa ja lipeäkalaa. Olutkannuja ja viinapullo oli myös vapaasti käytettävissä, ja kaksi vastasytytettyä talikynttilää valaisi heikosti mahtavan suurta voikimpaletta. Pino pehmeätä leipää ja juusto, tornin korkuinen, joka oli aiottu kestämään koko pyhiksi, komeilivat vielä juhlallisesti koskemattomina. Uunissa räiski ja rätisi — välistä oikein paukahdellen — kuusihalkotulennos, ja uuninrakoon pistetty palava päre heitti synkkää tulipunaista kajastusta pitkin kyökin seiniä asetetuille vastapuhdistetuille kupari- ja messinkiastioille.
"Tuntuu kuin olisi muuttanut itse kirkkaaseen tunturiseinään maanalaisten voimien luokse!" huudahti Rein.
"Tulkaa, neiti", — huusi hän vallattomasti ja tarttui Mereten käteen, — "niin tanssitaan keijukaistanssi!"… Polkien jalkojaan kuin hyppypolskassa veti hän Mereten perästään lattialle ja pyöritti häntä sitten ympäri kuin pyörää kätensä alla. — Kumaraselkäinen ja suurikasvoinen Randi näpäytti lieden luona päreestä hiiltyneen karstan ja katsoi epäluuloisesti mustaan apulaiseen, joka ilveili yliluonnollisilla asioilla itse jouluaattoiltana.
"Sanon kuin noita, että minä mielelläni tahtoisin nuolla auringonpaistetta", — huudahti Rein, — "kun vain siitä ei menehtyisi", — tuli sitten hiljempaa…
Simaa kaadettiin laseihin kaikille, ja tuomari joi väen kanssa, kunkin kanssa erikseen sekä toivotti "iloista joulua!"…
Ja nyt täytyi heidän ruveta syömään! - Anders-vanhuksen piti olla kyökkimestarina eikä unhottaa olutkannua ja viinapulloa. — Eihän joulu ollut useammin kuin kerran vuodessa! — muistutti tuomari heitä kaikkien seisoessa pöydän ympärillä tyytyväisen näköisinä, valmiina ryhtymään ruokaan käsiksi heti kun juhlallinen tervehdys oli loppunut.
Ruokasalissa jatkettiin sitten siman ja oluen juontia, torttujen ja josjonkinlaisten joulunamusten syöntiä.
Mieliala oli mainio. Tunnettiin oltavan kuin läheisempi piiri, jolla oli yhteiset kutsu-, tanssiais-, rekiretki- ja luistelusuunnitelmat sekä niiden välillä jouluhauskuus kodissa.
Illallisen päätyttyä siirryttiin arkihuoneeseen juomaan lämmintä punssia.
Mutta kahtena päivänä oli ajettu kuusitoista peninkulmaa ja väsymys vaati omansa.
Pehmeät untuvapatjat kutsuivat, ja raskaat silmäluomet odottivat huomispäivän mukavaa myöhäistä heräämistä, jolloin päästäisiin kahvitarjottimen, joulukakun ja räiskyvän tulennoksen ääreen…
* * * * *
Kaikki nuoret herrat olivat olleet uutterasti liikkeellä, ajaneet hevosella joulutervehdyksillä ja kutsuneet vieraita sekä joen tältä että tuolta puolelta aina kruununvoutiin asti.
Matkan, portviinin ja madeiran vilkastuttamina istuivat he nyt hämärässä tulennoksen ääressä arkihuoneessa talon naisten seurassa.
Uunista lähtevä milloin vaalea milloin tummanpunainen kajastus värisi ja lipui ja pisti välistä esiin pitkän käärmeenkielen avonaisesta uuninluukusta.
Se valaisi Alidan kyynärpäätä ja leukaa hänen istuessaan jakkaralla ja tuijottaessaan tuleen sekä silloin tällöin vastatessaan vieressään istuvalle Grothille.
Ja etempänä heilutteli Eufemia hiljaa korkeanilkkaista jalkaansa keskustellen Gaarderin kanssa seudun säätyläisistä ja laskien pientä leikkiä milloin mistäkin heistä ja mitaten heitä ylimielisellä mittapuullaan.
Barbara keskusteli kauempana huoneessa Henschienin kanssa tuttavallisesti kuiskaillen, ja sohvassa istuivat Jess ja Christiane innokkaasti puhellen uusista kotiljonkivuoroista, joita he nyt tulisivat käyttämään tanssiaisissa täällä. Sitä johtaisi luonnollisesti hän Jessin kanssa.
Kvigstad istui pahantuulisena huoneen pimeimmässä osassa, tuijottaen Alidaan ja tuskallisesti tarkaten hänen jokaista liikettään ja hänen jokaista sulhaselleen lausumaansa sanaa.
Nergaard ärsytti Mereteä ja vitsaili hänen kanssaan. —
Ja Marianne istui Augustinusenin ja Schmidtin ympäröimänä, kerrotuttaen heillä kokemuksistaan sinä päivänä ja jouluhuveissa.
Uunissa alkoi tummeta, ja Marianne meni uunin ääreen, laskeusi polvilleen ja kohensi tulta ennenkuin pisti uusia halkoja uuniin, jolloin tulennos taas leimahti tuleen ja rupesi valaisemaan…
Mutta nyt tuli Alidalle liian kuuma, niin että hän siirtyi kauemmaksi huoneeseen.
Huoneessa oli syntynyt kuiskaava tuttavallinen hämymieliala ikäänkuin siellä olisi ollut ainoastaan pareja.
"Tällainen hämäränvietto maalla joulunaikaan on hyvin hauskaa!"… virkkoi Gaarder.
"On muuten yhtä ja toista ulkona pimeässä ja lumessa, joka painaa valkoisia kasvoja sellaista 'hauskaa' ikkunalasia vasten ja katsoo sisään", tokasi Rein äkkiä.
"Niin", myönsi Nergaard, — "kulkea tassutteleehan kummituksia ja kaikenlaisia muita aaveita lumessa ulkona näin joulupimeässä. Kaupungissa tekevät niiden olemassa olosta lopun poliisit ja vartijat. Ja piru itse on muuttanut Vardöhusiin, tiedätte kai; ihmiset eivät tahdo enää uskoa siihen täällä alhaalla."
"Uskoa?" — toisti Rein. — "Usko on vakuutus siitä, jota ei näe, sanotaanhan raamatussa niin… ilmahinen kappale!… sanoa uskovansa, on utua, ja sanoa ei uskovansa on myös utua!… Juuri kun on saanut sen kiinni, katoaa se kuin savu kädestä. — Ja kuitenkin —!"
"Usko on kai kuitenkin jotakin muuta kuin sivistymätön pimeän pelko?
Siihen on — tahi ainakin aavistetaan olevan — järkisyyt", — virkkoi
Nergaard.
"Niin, mutta selittäkää"… yllytti Rein; — "on perheitä, jotka ovat kylläkin sivistyneitä, mutta joissa yhtäkaikki pimeät onnettomuutta ennustavat tarinat elävät.
"Ne voivat siirtyä miehestä mieheen ja naisesta naiseen. Kamala rikos tahi jokin muu salainen seikka voi käärmeen lailla tunkeutua tietoisuuteen kautta koko suvun Kaikki suvun jäsenet luulevat kai ei uskovansa sitä, mutta kaikki he kuitenkin ehkä kantavat sitä kuin kysymystä veressään: lyökö Nemesis minua vai eikö lyö?"
"Luku perinnöllisestä mielipuolisuudesta!" mutisi Gaarder välinpitämättömästi.
"On kuin olisi jotakin tapahtunut esi-isien valtakunnassa", jatkoi Rein kokonaan syventyneenä aineeseensa, — "himo on joutunut harhateille, — aikaansaanut yhden tapauksen. Pyhän rajalain poikki, jonka mukaan luonto rakentaa, on menty, ja väärien johtopäätösten hiljaisen virran sulku on murtunut jossakin taka-ajan pimeässä."
"Jumaliste — sehän on samaa kuin olla perkeleen vallassa!" virkkoi
Nergaard.
"Ja sitten rangaistaan se, tahi jos tahdotte mieluumin, punnitaan se", sanoi Rein innokkaasti. — "Synnin psykologia se on maailman mysteriaa… Jossakin polvessa, seitsemännessä, kuten tavallisesti sanotaan, näyttäytyy laki epäsikiönä, ruumiillisena tai henkisenä. Henkilö syntyy karvapilkkuisena, jotka pilkut ovat ikäänkuin eläinolemuksen jätteitä. Toinen taas 'haamun kynnet vielä selässä, ikäänkuin otteen jäleltä.' — Kolmas arkana ja henkien näkijänä eikä voi sietää nähdä verta…"
"Lopuksi syntyy puhtaasti lääkeopillinen kysymys", ratkaisi Gaarder. —
"Sekottuneena vereen sukupolvesta sukupolveen…"
"Ja pitäisi se voida karkoittaa taas, arvelette? — jossakin houruinhoitolassa, jossa hengen voimistelua harjoitetaan järkiperäisesti? — Hm! on kyllä perusseikkoja, jotka — — —"
Syntyi kaamea hiljaisuus.
"Onpa miltei inhottavaa"… kuiskasi Eufemia Gaarderille. "Alanpa vähitellen epäillä, että hän itse on sekä karvainen että kynsinen."
"Huh-huh, kukahan hänetkin saa!" — huudahti Barbara pudistaen päätään
Henschienille.
"Saakeli tietäköön, kuinka isä on tullut hankkineeksi mokoman mystikon apulaisekseen!" kuiskasi Jess Christianen korvaan. — "Muuten oli hän hauska ja taitava seurustelija vierailulla tänään, puhui ja johti keskustelua."
"Ehdotan, että sytytämme kynttilät", — sanoi Alida, — "täällä on tullut vallan kammottavaa." — — —
— "Miksi tuijotatte hiillokseen, Merete-neito?" kysyi Rein hillitysti.
— "Teenkö minä maailman pimeäksi ja syväksi kuiluksi teille?"…
Rein seisoi mietteisiinsä vaipuneena, ja tulennoksen kajastus sattui hänen voimakkaalle kädelleen.
… "Kamotanko minä teitä?" — sanoi hän äkkiä ja kääntyi jyrkästi häntä kohden.
Vastauksen sijasta silitti Merete hellästi hänen karvaista kättään.
Hänen täytyi tehdä se; — hän ei voinut olla sitä tekemättä — ja sitten hiipi hän huoneesta. —
* * * * *
Tehtiin suuria valmistuksia tanssiaisten varalta.
Kyökissä hallitsi ja vallitsi Teian-muori, paikkakunnan taitava keittäjätär, joka oli ollut taloudenhoitajattarena suuremmissa taloissa, ja oli sitten naitu erääseen Teian-taloon. Kaikenlaiset hienot ruokalajit ja hyytelöt alkoivat täyttää ruokasalin ja ruokakonttorin hyllyt.
Ja sitten oli lähetetty hevosella hakemaan neiti Lindiä, joka oli seudun ja koko piirikunnan taitavin hiustenhoitaja. Kun hän koetteeksi kiersi kiharoita sormiensa ympäri ja suunnitteli tukkalaitetta, olivat hänen silmänsä ja otteensa verrattomat. Hän oli parempaa väkeä, — sai seurustella useimmissa taloissa ja tunsi heidän salaisimmatkin asiansa — ja oli äänetön kuin hauta! Kun apulainen Kraft oli lähettänyt purkukirjeen Olivia Seierstedlille, vapisi hänen kätensä niin, että hänen täytyi alkaa kolmasti alusta. Mutta hän ei sanonut sanaakaan, ja samana iltana tanssiaisissa sai Olivia kirjeen.
Oli itsestään selvää, että hän tulisi tuomarille. Mutta työtä kun hänellä oli yllin kyllin — hän sai sanoja seudun kaikilta kulmilta, — ei hänellä ollut aikaa jälellä muuta kuin ne pari tuntia, jotka olivat kello kuuden illalla ja tanssiaisten alkamisen välillä. Aamulla, — juuri viidentenä joulupäivänä, — oli laitettava kuntoon koko pappilan nuori väki ja sitten jouduttava kahden peninkulman päähän kruununvoudin Kajan ja Lettan luo.
Se oli pettymys laskuissa, sillä nyt täytyi heidän hiuslaitteen takia istuallaan nukkua tuolilla koko yö Muttta eihän se ollut niin kovin vaarallista pari yötä ennen tanssiaisia!…
Piano oli siirretty saliin. Kynttilöitä oli pantu kattokruunuun, jalustoihin ja lampetteihin korkeiden peilien sivulla. Vanhat perhevalokuvat valkoisine tekotukkineen hämärsivät seinillä. Leveistä lankuista tehty lattia oli valkoiseksi pesty ja luistavaksi tanssittu monena jouluna, ja hienot kotikutoiset uutimet koristivat ikkunoita. — Viidennen joulupäivän iltana ajoi portista ajoneuvoja toinen toisensa perästä, leveitä ja kapeita rekiä väkeä täynnä, ja vieraat katosivat pukuhuoneisiin, herrat alakerrokseen ja naiset yläkerrokseen.
Tuossa päästeli myös itse Bie-neiti jalkojaan jalkapussista.
Täytyihän hänenkin saada huvitella joulun aikana, oli Ra-täti arvellut. Sitä paitsi oli hänellä salaisena tehtävänä katsoa ja pitää silmällä mitä tanssiaisissa tapahtui antamatta minkään jäädä huomaamatta. Lyhyesti sanoen, hänen tuli tehdä katsaus koko seutuun, ja sitten riittäisi keskusteluainetta Rafosilla pitkiksi ajoiksi.
Siinä kirjelipussa, jonka hän toi Mariannelle, antoi Ra-täti muutamia pieniä neuvoja: Jessin tulisi tietysti johtaa poloneesi Christiane Gjedden kanssa, ja isän ei tulisi unhottaa parilla sanalla mainita överstistä illallispöydässä… Katsottakoon, että Bie-neiti saa pikkuisen pyörähtää Augustinusenin tahi Schmidtin kanssa, muuten nukahtaa hän, Jumala paratkoon, myöhemmin yöllä!… "Sinusta itsestäsi, lapsi, en nykyisin tiedä, miten laitasi on, — Bie saa sitten kertoa minulle mistäpäin tuuli käy"… — — Vanhempi väki oli mennyt saliin ja istui nyt pitkin seinävierustoja teekuppeineen. Nuoremmat tuon tuostakin, yksi tai useampia kerrallaan, tulivat sisään ja kulkivat salin läpi tuntien kuin juoksevansa kujanjuoksua. Syntyi kuin muuri kummallekin puolelle, naisia ja herroja, — valoisa ja ilmava, ja pimeä.
Ensi hetket kuluivat katsasteluun ja tarkasteluun.
Näkyi heti että neiti Lind oli ollut kaikkialla, — oikeita taideteoksia nuo tukkalaitteet!… Inger-kyökkipiika oli alituisesti raivaamassa itselleen tietä teetarjottimineen, ja hänen vanavedessään seurasivat Barbara ja Merete vehnäleipineen ja kaikenlaisine joululeivoksineen.
… "Tuo tuolla, — jolla on ohut tukka?" Thea Grönbeck nykäsi kiihkeästi Mariannea, — "sehän on kai kandidaatti Nergaard, jolla pitäisi olla niin erinomainen pää. — Hän näyttää todellakin sellaiselta, — pelkästä ajattelemisesta menettävät ne tukkansa… Oo, kunpa vain tietäisi edeltäpäin, mitä hän sanoisi, jos hän" — sanoa töksäytti hän — — —
… "Ja tuo pieni ruskeaverinen tuolla?" kysyi hän taas häneltä hetkisen kuluttua, — "hän on siis Gaarder? — medisiinari. — Kysyn sentähden, etten erehtyisi henkilöstä"… virkkoi hän hämillään. Hän oli menehtymäisillään tanssiaiskuumeesta.
"Mutta hän on miltei komea mies, Eufemia, tuo teidän apulaisenne, en ole häntä ennen nähnyt", sanoi Johanne Sommerfeldt, seisottuaan hetkisen vaipuneena katsomaan Reiniä.
"Niin näköjään kyllä ja etenkin kun hän on hyvästi puettuna", vastasi Eufemia. "Mutta pidä varasi, hän voi päästää suustaan aivan häikäilemättömiä sanoja, niin että koko talo melkein pelkää häntä… Vai kuinka, Marianne?"
"Kenenkään seurassa en tunne itseäni niin turvalliseksi!" — Merete seisoi itsekseen miettien ja hymyillen tarjotessaan kakkuja vieraille.
"Hän kuuluu olevan niin omituinen", jatkoi Johanne, — "sellainen kiertelijä ja kulkuri, sanotaan… Ehkäpä hänelle on sattunut rakkaussuruja?"…
Merete katsahti äkkiä ympärilleen…
Hän jäi seisomaan tarjotin kädessä hajamielisesti tuijottaen.
Hän tunsi pahoinvointia koko ruumiissaan, — oli kuin seinä olisi luhistunut ja salissa tuli niin kiillotonta. —
Hän heräsi vasta sitten kun Marianne rupesi katsomaan häneen. Sisaren pienet silmät näyttivät tutkivan häntä…
… Ja tuossa seisoi Cristiane Gjedde hoikkana ja pitkänä, puolta päätä muita ylempänä, sinisissä, ja veti itsetietoisesti kuin pääkaupunkilaisdaami konsanaan pitkiä silkkihansikkaita kyynärpäiden yläpuolelle, varustautuen siihen hetkeen, kun hän talon pojan kanssa alkaisi tanssiaiset.
Nyt avattiin piano, jonkinmoisella jäykkyydellä tanssittiin poloneesi, sillä tanssiaiskuume jäykisti verta, — kunnes Sankowitz rupesi soittamaan tulista valssia, jolloin pari toisensa jälkeen läksi pyörimään lattialle. Hetkisen kuluttua oli lattia kuin lainehtiva kehä paikkakunnan jouluvierasten tanssiessa velvollisuustanssia eri perheiden naisten kanssa.
Rouva teki yleiskatsauksen tanssiviin. Hän oli kehottanut Kvigstadia ja Schmidtiä ja Augustinusenia viemään tanssiin kaikki ne naiset, jotka jäivät istumaan. Mutta Rein! — näytti kuuluvan hänen moniin häikäilemättömyyksiinsä, ettei hän kertaakaan suvainnut tanssia, vaikka varmasti osasi. Hän näytti kuitenkin tekevän edes jotakin hyötyä siirtymällä milloin minkin vanhemman naisen viereen… Hm, — rouva muisti kyllä häneltä saamansa imartelun: — "Vanhat vain minua oikeastaan huvittavat", sanoi hän, — "he ovat eläneet ja he voivat antaa oikeat tiedot!" —
Tuomari näkyi tuon tuostakin käyvän pianon luona; pian soitti hän itsekin muutaman vanhan tanssinpätkän, joka antoi vauhtia salissa.
Sitten seisoi hän vähän aikaa katselemassa…
Kvigstad herätti ihan ihmettelyä tänä iltana, — tanssi aivan erinomaisesti — oli kai harjautunut kaikissa niissä talonpoikaishäissä, joissa oli käynyt. Hän ei myöskään näyttänyt haikailevan käydä pyytämässä tanssiin… Kuten esimerkiksi nyt juuri tuon kauniin Valeria Bornemannin, joka oli majurissa vieraissa, — vei häntä lattiaa pitkin ja pyöritteli kuin mikähän!… Nyt kierteli hän taas selvästi Alidan ympärillä, joka johti tyrolilaisvalssia Grothin kanssa. Tuossa miehessä oli muuten jotakin ihmeteltävän rajua, — ikään kuin hän olisi juonut… Mutta katso vain, kuinka tottuneen kohteliaasti hän saattoi naisensa paikoilleen… Se oli kyllä jotenkin liikanaista se, kun hän oli vain talon konttoristi, mutta kun se suoritettiin niin saakelin sirosti! — —
Siinä pyöri ja aaltoili tanssissa naisten päitä tukka tornitettuna ja korkeilla niskakammoilla tuettuna korkealle päälaelle.
Tanssiaiset oli nyt niin sanoaksemme tanssittu vauhtiin. Kasvoihin oli tullut eloa ja väriä… Sydämet löivät ja haavekuvien verho liiteli silmäin edessä. —
Seinustalla puheltiin vilkkaasti tanssin seuratessa toistaan.
Mutta nyt tulivat Marianne ja Alida hiljaa ilmoittamaan äidille, että pöytä oli katettu.
Ja nuorten mieliharmiksi, mutta vanhempien sitä suuremmaksi iloksi keskeytettiin tanssi ja mentiin illallispöytään —.
Se oli kuin jännittävän romaanin ensimäinen osa, jonka jatkoa odotettiin. —
— Ruokasalin uhkean hyvin varustetussa hevosenkengänmuotoisessa pöydässä oli meno vilkasta.
Puheita pidettiin ja maljoja juotiin mielialan yhä kohotessa ja tavanmukaisia seuralauluja laulettiin.
Inger-kyökkärin ja parin muun kantaessa kyökistä ruokia tarjottimellisen toisensa perästä tarjoilivat talon naiset pöydässä, tarjosivat ja leikkiä laskien tyrkyttivät, suosittelivat kapteeni Buchwaldille, joka oli oikea herkkusuu, maukkaimpia paloja, valitsivat palasia rovasti-vanhukselle, kilistelivät lasia ja joivat milloin kenenkin kanssa
"Menee joulu, niin tulee sitten vanha touhu!"
kaikuessa ympärillä — —.
Kun Marianne tuli hetkiseksi istumaan paikalleen lisäpöydässä, sanoi hän leikillisesti Reinille:
"Tiedättekö, että te olette tehnyt valloituksia tänä iltana? — Rouva Paus ja majurin rouva ovat aivan ihastuneet teihin… onnittelevat äitiä meidän herttaisesta uudesta apulaisestamme… Ajattelen", — tuli sitten hiljaa, — "mikä monipuolinen sielu te olettekaan, — juuri sellainen, joka voi panna ihmisten päät pyörälle. — — Tunnustan ajatelleeni teitä suuresti"…
"Mutta teidän mielestänne ankkuri painuu aina mutaan", laski Rein leikkiä.
"Ankeriashan kai siellä liikkuu?" vastasi Marianne samalla mitalla, — "ankerias, jota ei koskaan saa kynsiinsä… Tänä iltana on teidän myös onnistunut kiemurrella vapaaksi tanssista, vaikka varmasti olette sekä harjaantunut että tottunut kavaljeeri."
"Mistä sen tiedätte, neiti?"
"Oo, tarvitsee vain nähdä teidän kulkevan lattian poikki ja asettuvan istumaan keskustelemaan jonkin kanssa, tietääkseen sen. — — No, nyt saitte kai minut taas kiinni tyhmyydestä. Luulette kai minun istuvan tässä kehottamassa teitä tanssimaan velvollisuustanssin talon tyttärien kanssa?" sanoi Marianne nauraen… "Oo, te olette vaarallinen! — ette ole koskaan siellä missä teidän luulisi olevan" —
"Sanonpa teille, Marianne-neito", — vastasi Rein nauraen, — "että meistä pistää näkyviin kaksi eri eläinlajia. — Teissä on kissa, minussa taas koira, — ja silloinhan voi käsittää." — Hän teki omituisen liikkeen.
"Sangen kohteliasta!"
"Mutta käynee kai laatuun asua saman katon alla", — sanoi Rein ystävällisesti kohottaen lasiansa, — "antamalla tunnustuksensa toistensa erilaisille luonteille — vaikkakin välistä hiukan sähähtäen."
"Kuten Ajax ja Miss, tarkoitatte kai?" Pila tuntui hiukan jäykältä. Marianne nyökäytti päätään ja läksi ottamaan huostaansa viilihyytelö-astian, joka saattoi Ingerin neuvottomaksi.
Juotiin ja laulettiin, siirreltiin ja käänneltiin tuoleja puoliksi ulospäin pöydästä keskusteltaessa ja poistuttiin paikoiltaan juomaan toistensa maljoja…
Eufemia antoi nyt jälkiruoan aikana pitää itselleen kokonaisen kolmen kavaljeerin seuraa, joista tahtoi olla hiukan vastusta, kun hänen välistä täytyi käydä hoitamassa talousvelvollisuuksiaan.
Ja tuossa istui Barbara pöytään… Hänen täytyi nyt saada hänenkin vähän herkuista toisten alkaessa nousta pöydästä ja vetäytyessä syrjään.
"Teidän täytyy myös ottaa vähän tätä hanhea Valkosessa kastikkeessa, Henschien, — sen hyvyydestä menen takuuseen", sanoi hän ja varusti emäntämäisesti Henschienin lautasen ruoalla. — "Voimme istua täällä rauhassa ja syödä hetkisen; olen totta totisesti yhtä iloinen, jos pari tanssia tanssitaankin sillä aikaa —"
Hän veti tuolin lähemmäksi pöytää niiden tieltä, jotka poistuivat ruokasalista, ja heillä oli sangen hauskaa…
Majuri ja kapteeni Buchwald istuivat vielä jälellä pöydän toisessa päässä tuolit vastakkain ja väittelivät Haxthausenin petoksesta vuonna 1814.
Merete oli liikkunut koko illan hajamielisenä; hän ei ollut saanut mielestään Johanne Sommerfeldtin lausetta: Ehkäpä hänelle on sattunut rakkaussuruja?…
Hän muisti kaikki, mitä Rein oli sanonut: "Koskaan ei hänellä ole ollut ketään puhekumppania eikä hän koskaan sellaista saisikaan!"…
Ja paljon — paljon muutakin merkillistä johtui hänen mieleensä nyt…
Aina oli hänen ilmeensä puoliksi surullinen.
— Ja tuossa hän äkkiä näkyi seisovan käytävässä ikäänkuin häntä odottamassa, — ja katsoi niin merkillisesti häneen!
Sydän löi ja tykytti äkkiä niin huimaavasti…
Hyvä Jumala, jospa kuitenkin olisin…
Rein tarttui hänen molempiin käsiinsä ja piti häntä loitolla edessään —
"Olette niin ihastuttava tänä iltana, Merete, — niin kummallisesti ajatuksissanne… Olen pitänyt silmällä teitä koko ajan…
"Janoavalle sielulle on jotakin saada maistella elämästä!" kuului sitten alakuloisesti. — "Sitä kuvittelee mielessään… Kuvittelee mielessään… Uneksivathan ihmiset…
"Tahdotteko laskea pienen valkoisen kätenne hetkeksi otsalleni, Merete-neito", — huudahti hän äkkiä intohimoisesti heidän seisoessaan siinä puolipimeässä, — "niin tunnen sen koko ikäni!… Teidän yhdessä pikkukengässänne on enemmän onnea kuin —. Ja minä olen niin köyhä, — niin köyhä" — —
Kun majuri ja kapteeni tulivat nyt äänekkäästi jutellen käytävään, keskeytti hän:
"Niin, nyt täytyy prinsessan mennä taas omaan valtakuntaansa!"…
— — Salissa astui nyt tuomari otsa hiukan punaisena kevyin askelin lattian poikki.
"Meidän täytyy saada nyt menuetti, Sankowitz!" sanoi hän innokkaasti.
"Menuetti! Menuetti!" huusi hän. "Minä johdan sen. Ja nyt täytyy minun lainata Alidaa, Groth, — hän osaa…"
Ja pianosta kaikui tunnelmarikas menuetti Sankowitzin sormien alta.
Järjestyttiin parittain.
Ja juhlallisesti liikuttiin soiton jälkeen vastakkain, kohottautuen ja laskeutuen kimmoisin, valituin askelin, kumarrellen ja niiaillen hameita levitellen, liidellen tanssin tahdissa kuvitteluiden maailmaan.
Ylinnä aaltoilevissa riveissä seisoi tuomari korkeine valkoisine kaulaliinoineen ja liiveihin kiinnitettyine säihkyvine neuloineen, ja Alida ja Mariannen hento hyvinmuodostunut vartalo sinisessä ja punaisessa silkkipuvussa mustine riippuvine reunuksineen a la grec, puhvihihoineen ja vyönsolki korkealla rinnan alla. Sulavasti oli hame ryhmittynyt laskoksiin niin että jalat korkeakantaisine, teräväkärkisine ristinauhakenkineen jäivät näkyviin.
Rouva, ruustinna ja majurinrouva näkivät nuoruutensa muistorikasten silkki- ja juhlapukujensa aaltoilevan tämän uuden suvun joukossa, jonka sydämet sykkivät samalla tavalla, jos kohta kieli kuului hiukan toisellaiselta.
Talon nuoremmat tyttäret, — kuten nuoriso yleensä — liikkui kevyissä vaaleissa musliineissaan…
— Merete kulki kuin juhlallisessa unessa —. Tuntui kuin soitto olisi tulkinnut hänen tämäniltaiset kokemuksensa, — laulanut ne julki…
Hän tunsi Reinin katseen olevan kiintyneenä häneen polttavana, kiehtovana…
Oviaukon ja pelipöytien päällä leijailevan tupakansavun väliltä näkyi rovastin ja majurin ja vanhan asianajaja Poppen ja kruununvoudin enemmän tahi vähemmän kaljut, harmaat ja valkoiset päät. He olivat heittäneet kortit kädestään, kun kuulivat Sankowitzin rupeavan soittamaan menuettia, ja vanhat muistot johtuivat heidän mieleensä.
Ja nyt kun menuetti loppui, alotti hän huiman galoppaadin.
Ja silloin täytyi rovastin, majurin, asianajajan, kruununvoudin ja kaikkien muidenkin päästä mukaan. He veivät tanssiin talonemännän, ruustinnan, majurinrouvan, kruununvoudinrouvan ja muita rouvia.
Sitten seurasi fandango, katrilli, Böhmin valssi käsientaputuksineen, anglaise, warsovienne ja "Kehraus". —
Ja päästyään alkuun pysyivät vanhat innokkaasti lattialla samalla kun emännän punasta sokeriviiniä ja tuomarin paljon kehuttua verratonta punssia ahkerasti tarjoiltiin ympäri. — —
— Myöhemmin yöllä istuivat sitten nuoret kaksittain, jotka olivat löytäneet toisensa, kotiljongissa ympäri salia, vuorojen moninaisesti vaihdellen viedessä heitä lattialle ja taas yhä uudestaan yhteen.
Tällöin johtivat Jess ja Christiane Gjedde uusine pääkaupungin tanssiaisista tuomine keksintöineen!
Siinä loisti Eufemia keskellä lattiaa kukkaisvuorossa paksu lyhyt silmälasipäinen Gaarder ja pitkä, ohuttukkainen Nergaard edessään, — antoi kuningattarenomaisella kasvojenilmeellä edellisen saada sormuksen, toisen — kukan, kun sitä vastoin Fossumin Paussin kadetti sai tyytyä nenäliinaan. Hän näki toisessa tulevan professorin ja toisessa korkeimman tuomioistuimen jäsenen tahi mahdollisesti jopa valtioneuvoksen.
Siinä kumartelivat naiset herroille tässä ylösalaisin käännetyssä maailmassa.
Ja Marianne Grothille… Hän jäi tanssin loputtua istumaan hänen viereensä, Alidan ollessa muissa hommissa, ja syventyi innolla keskustelemaan aiotuista uusista töistä tehtaalla ja Grothin muista tulevaisuussuunnitelmista.
— Pianon ääressä istui Sankowitz vielä nyt aamupuolella yötä väsymättä soittaen, silloin tällöin vilkastuttaen unen kaltaista tilaansa koneenomaisesti tarttumalla alituisesti täysinäiseen lasiin. Hän heräsi vain joka kerran kun uusi vuoro taputettiin ja huudettiin valssia tai sottista.
Ja salin alanurkassa nieli Bie-neiti haukotuksen toisensa perästä, painui nyykälleen, mutta oikaisihe taas yhä uudestaan. Mariannen toimesta oli hän saanut kolme neljä kertaa pyörähtää kotiljongissa, ja nyt oli hänellä hyvä omatunto senkin tähden, että oli saanut tyhjennetyksi neiti Mögeltönderin tiedot…
Hän oikaisihe reippaasti ja vilkastuneena, kun tuoksuava kahvitarjotin purjehti ovesta sisään joulukakkutarjotin perästä, — ja sitten vielä toinen tarjotin seurueineen salin toiselle seinämälle.
Se oli viimeinen leimahdus!
Ja sitten kun kahvi oli juotu, sekä ensimäinen että toinen kuppi, astui rouva Paus, — heillä oli pisin matka, — lattian poikki Kajan ja Lettan luokse ja ilmoitti heille, että nyt täytyy lopettaa; kello oli puoli kuusi, eivätkä he joutuisi kotiin Fossumille ennen kello yhdeksää.
Siihen vastattiin vain äänettömän ja rukoilevan näköisinä tanssiin vilkuen, joka vielä oli täydessä menossa Sankowitzin hillittömien, vaikkakin jonkin verran laimentuneiden sävelten tahdissa.
Mutta nyt puuttui ruustinna asiaan ja meni tanssin johtajien luokse…
Jessin täytyi taputtaa käsiään ja lopettaa kotiljongi…
"Eikö totta, neiti Gjedde, kaupungissa ette kai ole tottunut lopettamaan tanssiaisia tähän aikaan vuorokaudesta?" — sanoi hän leikillisesti.
Kuu heitti heikkoa valoaan lumeen ulkona, ja reet ajoivat kilisevin kulkusin rappusten eteen toinen toisensa perästä kyytimiesten vilkkaasti huudellessa varotushuutoja. He olivat saaneet hekin renkituvassa runsaasti joulukestitystä ja lopuksi aamutuikun matkalle.
Huoneet olivat täynnä matkapukuisia ihmisiä ja ovet olivat auki.
Herrojen odottaessa naistensa pukeutumista täytyi heidän tietysti pistäytyä vielä kerran ruokasalissa ottamassa pieni matkaryyppy ja tarinoimassa vähän ja purkamassa viimeiset sydämellä olevat asiat.
Kalpeana ja hiukan horjuen ja ääni käheänä seisoi joukossa Kvigstad sinkautellen ympärilleen sukkelia ja jonkinverran loukkaaviakin huomautuksia…
"Nyt sitä on juotu omattunnot lepoon ainakin kolmeksi vuorokaudeksi", — sanoi hän häpeämättömän tuttavallisesti asianajaja Poppelle, — "ja voidaan nukkua rauhassa kuulematta noita kirottuja ääniä seinästä, — tai mitä arvelette, asianajaja?"
… Kun Kaja Paus pisti päänsä ovesta ja nyökäytti sitä rakastetulleen Oppegaardin pienelle pihtipolviselle sahanhoitajalle, teki Kvigstad äänekkäästi myrkyllisen huomautuksen.
Äkkiä huomasi hän Alidan katsovan totisesti häneen.
Kvigstad laski juuri täytetyn lasinsa päättävästi pöydälle…
"Ei, ei, — en juo enää… antakaa anteeksi… anteeksi Alida-neito! — Mutta kun on koko yön ollut poljettuna ja ylitanssittuna"… sammalsi hän. —
— — Alkoi jo koittaa harmaa päivä, kun viimeiset kulkuset soivat ulos portista.
* * * * *
Joulua oli vietetty ja vietettiin yhä edelleen, niin ettei Gaarder enää voinut seurata aikaa. Hänen täytyi laskea aikaa päivällisten ja tanssiaisten mukaan, sanoi hän, ja hän unohti kokonaan vetää kellonsa, kun tuli kotiin tavallisesti vasta myöhään aamulla.
Vierasvaraisuuden ovet oli avattu, ja hän oli nyt maistanut sen runsautta miltei paikkakunnan joka perheessä; — päivällisiä voitettuine urhoineen, jotka lauloivat ja puhuivat viimeiseen hengenvetoonsa asti. Ja sattuipa Jessin milloin millekin pääkaupunkilaisystävälle, etteivät he muistaneet, kuinka olivat tulleet siitäkin päivällistilaisuudesta ennenkun heräsivät reessä jäällä tähtien kimallukseen tahi Vangenin vierassängyssä.
Loppiainen oli mennyt miltei hiipimällä heidän ohitsensa. Kahdentenakymmenentenä päivänä loppui joulu, ja silloin oli lähdettävä matkalle.
Kun oli vain muutamia päiviä jälellä, ei enää voitu lykätä paljon puhuttua vierailua Ra-tädin luokse.
Aamulla oli Jess tullut sisään vanha krinuliinihame yllä, jonka hän oli löytänyt eräästä ullakon kaapista. Hän ehdotti, että mentäisiin Ra-tädin luokse joulupukkeina.
Ja sana lähetettiin kirjallisen ilmoituksen seuraamana, että korkeanylhäinen herrasväki aikoi tulla osottamaan hänelle kohteliaisuuttaan iltapäivällä.
Syntyi aikamoinen etsintä ja laatikoiden, kaappien, arkkujen ja kapsäkkien kaiveleminen ullakolla, jotta saataisiin käsiin tarvittavia vanhoja vaatteita ja pukuja.
Oli siinä puuhaa, mutta hyvin se myös onnistui. Päivemmällä kuleksittiin ympäri sangen erilaisissa puvuissa. — Groth punasessa tanskalaisen ratsuväkiöverstin univormussa pitkävartisine saappaineen ja sapelineen, päässä tekotukka, jossa niskapuolella oli rusetti; Nergaard polvihousuissa ja solkikengissä, röyhys ja sortuuki à la Robespierre vallankumouksen ajoilta; Gaarder taas oli kuuluisana ryövärinä Rinaldo Rinaldinina, isopartaisena, kauhtana yllä ja päässä leveälierinen hattu.
Henschien ja Schmidt esittivät vanhaa ja uutta vuotta, — edellinen oli kokonaan harmaan sammal- ja naavaparran peitossa, toisen kasvoilla taas oli nuorekas, punertava naamio pitkine uteliaine nokkineen.
Jess taas oli olevinaan paikkakunnan hyvinvoipa "kerjäläisvouti" yllä vanha kiiltonappinen laahusnuttu, kädessä pitkä virkamiehensauva ja niskassa kankea hattu. Ja Rein oli nokikolarina, kokonaan mustissaan, tikapuut, vasta ja suti olalla.
Naisten päässä oli enemmän tahi vähemmän puuteroidut korkeat tekotukat, yllä isoäidin aikuiset suippoliivit ja pönkkähame, toisilla taas oli adrienit ja suuret lannetyynyt.
Kvigstad ei ollut kotona viidentenä joulupäivänä olleiden tanssiaisten jälkeen. Tiedettiin hänen taas lähteneen ryyppyretkille paikkakunnalle.
Vähän jälkeen päivällisen läksi seurue liikkeelle, — Groth kyyditen
Mariannea mustan oriinsa reessä… Grothin ollessa ohjaksissa oli
Marianne levollinen. Varjelkoon, että hän olisi antanut kenenkään
kaupunkilaisherran olla ohjaksissa…
Alida oli päättänyt jäädä kotiin soittelemaan isän kanssa. Nyt kun Sankowitz oli lähtenyt, oli musiikkia isän mielestä liian vähän joulujuhlallisuuksien aikana.
Sankowitz oli sanonut, että aika Vangenilla oli kadonnut kuin "selig Traum". Hän poistui talosta täydellisesti puettuna niihin vaatteisiin, joita tuomari ja Jess olivat hänelle antaneet. Ja viimeisenä aamuna oli hän makuuhuoneessa saanut tuomarilta, kuten tavallisesti, rahasumman, jonka suuruutta ei koskaan tiedetty.
Jess ja Christiane ajoivat isossa reessä, ja Gaarder ja Eufemia seuraavassa, jota vastoin muu seurue, kuusi luvultaan, oli sijoittunut suureen neli-istuimiseen rekeen… Rein näytti notkealta ja iloiselta nokikolarilta lumisella tiellä…
Sitten piti olla tilaa vielä tikapuille ja vastalle; — ja ainoastaan Merete-neito, joka oli vähintäin puolta kapeampi kuin Barbara lannetyynyineen, — voi mahtua hänen viereensä, väitti Rein.
— Alida seisoi mietteissään etehisen ikkunassa yläkerrassa silmäillen rekiretkeläisten jälkeen. Hänen kasvonsa saivat yhä ankaramman ilmeen.
Hän seisoi paikallaan vielä koneenomaisesti hengittäen jäätyneeseen ikkunalasiin, vaikka reet jo kauan sitten olivat kadonneet näkyvistä.
— Tuomari oli käyttänyt iltapäivän hiljaisuutta ja vierasten poissaoloa hyväkseen ryhtyäkseen vähän arkipäivätouhuihinsa. Hän liikkui hyräillen oljenkorsi suussa, pistäysi tallissa ja navetassa, halko- ja vaunuvajassa ja ryhtyi syviin neuvotteluihin Lars-rengin kanssa hakattujen tukkien ajamisesta metsästä Oppegaardin sahalle. Oli paras käyttää hyväkseen hyvää keliä heti kun kahdeskymmenes päivä ja joulu olivat ohitse.
Arkihuoneessa oli rouva istuutunut nojatuoliin eräs Walter Scottin romaaneista avonaisena edessään pöydällä ja kynttilä sen vieressä. Hän käänsi tavantakaa lehteä sukkapuikolla, lukien ja ommellen, ja Alida soitti pimeässä pianoa.
Nyt kuului tuomari tulevan etehisessä, ja Alida sytytti pianon kynttilät.
"Huh — huu, — Alida!" Hän hieroi käsistään kylmän. — "Tuntuupa suloiselta tällainen rauhallinen iltapäivä… Sinä soitit Oberonia!… Kuulee yksinkertaisen torven äänen kappaleen uudessa asussakin… Monet vanhat kauniit sävelmät on varmaankin alkuaan sävelletty torvelle, — puhallettavaksi metsästysretkellä tahi linnanmuureilta… Meillä ei ole iloista torvea, vaan syvä, raskas paimentorvi perussävelenä… Eiköhän oteta vähän Oberonista nyt —"
Ja moni nuottilehti käännettiin illan kuluessa. Tuomari laski kädestään viulun ainoastaan teenjuontiajaksi.
Alida lakkasi äkkiä soittamasta ja hätkähti.
"Kvigstad tahtoo puhua tuomarin kanssa", ilmoitettiin ovelta.
"Kvigstad!" — huudahti tuomari ja huokasi muutamia kertoja… "Huh, huh, — nyt menen ulos sanomaan sille miehelle kaiken sen, minkä hän tietää paremmin kuin minä."
Alida oli nopeasti noussut pianon äärestä ja seisoi tuoliin nojaten levottomasti kuunnellen isän ollessa ulkona. —
— "Saakelin mies!" sanoi tuomari tullessaan hetkisen kuluttua sisään; — "hän koettelee totta totisesti vihastuneita jumalia! Rymyttyään tarpeekseen, saapuu hän juuri loppiaispäivänä ja tahtoo tarkastaa konttorin, tehdä kaikki uudenvuoden suoritukset nimismiehille kahdenneksikymmenenneksi päiväksi ja niin edespäin, pelkkiä ihmeitä…"
Alida katosi nopeasti.
— Kvigstad oli jo tullut rappusille mennäkseen konttorirakennukseen, kun etehisen ovi hänen takanaan avattiin…
"Kvigstad!" huudettiin hiljaa.
Hän kääntyi nopeasti, — se oli Alidan ääni.
"Kvigstad!" huudettiin taas. Ja Alida seisoi silmät aivan hänen kasvojensa lähellä pimeässä. —
"Minä — minä uskon teidän ihmeisiinne!" kuiskasi hän tulisesti.
"Alida-neito!"… Kvigstad levitti käsiään ikäänkuin olisi tahtonut estää itseänsä putoamasta rappusista — "Ei, ei, ymmärränkö teitä oikein! — Te — te puhutte kai konttorista. — Niin, minä parannan itseni."
"Ei, Kvigstad, — minä se odotan — — ihmettä!" tuli tuskin kuuluvasti ennenkuin hän kiivaasti tempasi etehisen oven auki ja pakeni sisään.
— — Myöhään illalla ilmoitti kulkusten kilinä seurueen paluun, ja matkue saapui äänekkäästi nauraen ja iloisesti jutellen…
Jess oli mitä parhaalla tuulella ja yritti kahdesti kantaa Christianen reestä rappusia ylös, ennenkuin hän talutti hänet puoliksi kannatellen matkapalttoossa ja päällyskengissä sisään. Hyväntuulisuudessaan oli hän ollut vähällä kosia Christianea reessä.
Ra-täti oli kutsunut hänet tuttavalliseen neuvotteluun makuukamariin ja oli siellä selittänyt hänelle, kuinka helppo hänen olisi, miellyttävä ja kyvykäs kun oli ja kun hänellä oli sellaiset sukulaisuussuhteet, jos hän vain päättäisi pikkuisen ponnistaa ja suorittaa tutkintonsa! Ra-täti oli sitten nimenomaan velvoittanut hänet menemään översti Gjeddelle viemään hänen tervehdyksensä ja sanomaan, kuinka ihastunut hän oli heidän tyttäreensä Christianeen, — mikä daami hän oli ja kuinka hieno ja tahdikas hänen käytöksensä!
Mutta yhteisvedoksi tuli sadan taalarin seteli, jolla hän saisi maksaa otaksutut velkansa päästäkseen taas takaisin raiteisiinsa.
… Muuten oli Ra-täti yleensä ollut parhaalla tuulellaan ja sangen ihastunut 'korkeanylhäisestä' vierailusta, — hän oli mielenkiinnolla tarkastanut ja tuntenut eri vaatekappaleet — tämä oli äidinisä Reichweinin ajalta ja tämä taas erään isoisänäidin…
Christiane oli tuossa tuokiossa voittanut hänen suosionsa, — niin että hän näytätti hänelle sen safraninkeltaisen pukunsa, jota hän oli kantanut seuratessaan miestään, presidenttiä, kruunausjuhlaan…
Samalla oli hän kerran toisensa jälkeen nipistänyt Mariannea käsivarresta ja kuiskannut: — "Tämä vasta olisi jotakin Jessille… Hänen kanssaan olisi hän hyvällä tiellä, — ja keskellä kaikkea sitä, mitä maa voi tarjota tulevaisuuden toiveita!"…
Bie oli kattanut pöydän mitä runsaimmilla jouluherkuilla, ja oli jo myöhäinen kun nuoret taas istuivat reessä…
— Punasessa överstinvormussaan seisoi nyt Groth auttaen Mariannea riisumaan kappaa; — Marianne tuskin käsitti, että he jo olivat taas kotona! He olivat vallan lörpötelleet ajan kulun, arveli hän, niiatessaan juhlallisesti pukunsa mukaisesti.
Pimeän etehisen nurkassa auttoi Barbara adriennessään ja lannetyynyissään väsyneeltä "vanhalta vuodelta" naavaparran irroittamista, jonka hän sitten viskasi puulaatikkoon.
* * * * *
Varhain aamulla paljon ennen päivän sarastusta olivat jouluvieraat poistuneet talosta helisevään pakkaseen.
Matkaeväistä oli pidetty sangen suurta huolta; matkalaukku oli täytetty monenlaisilla herkullisilla voileivillä, taskumatit kaksi kertaa puhdistetulla ja koiruohoviinalla. Tietysti oli mukana lahjoja sekä översti Gjedden perheelle että Jessin isäntäväelle, ja oli siinä myös komeita juustoja.
Jäähyväiset tapahtuivat puoliksi itkien puoliksi leikkiä laskien ja nauraen, kunnes kaikki oli onnellisesti peitetty rekeen ja Lars, joka ajoi etunenässä, näpäyttänyt ruoskallaan isoa Ruskoa.
Nyt seisoivat he kaikki siinä katsoen ja kuunnellen kunnes kulkusten viimeinenkin ääni oli lakannut kuulumasta. — —
— "Niin, nyt sitä on eletty pyörteessä", sanoi Rein Meretelle… "Ja nyt täytyy pitää varansa, ettei synny noidantanssia", lisäsi hän synkästi.
"Ja minä iloitsen suuresti arkipäivistä ja joka päivästä!" huudahti
Merete tulisesti.
"Niin, — siitä täytyykin tulla loppu!" — mutisi Rein itsekseen…
"Pikku neitosten onnea ja iloa ei saa samentaa" — —
"Minä en ole sellainen pikku neito, joka tahtoo leikkiä ja tanssia", vastasi Merete kiivaasti.
"Ei, ei, senpä minä, senpä juuri — olen huomannut"… sanoi Rein itsekseen.
"Voi teitä, Merete-raukkaa, kun olette saanut minusta ystävän!" — — —
* * * * *
— — — Arkipäivän piikkopaitoineen ja kaurakakkuineen, kuten sanotaan, piti nyt taas alkaa.
Myöhäinen aamiainen sylttyineen, sianliikkiöineen ja erilaisine leikkeleruokineen ja oluineen ja viinaryyppyineen oli tänään lakkautettu ja tavanmukainen kahvitarjotin voileipineen oli taas kello kahdeksan aikaan ilmestynyt makuuhuoneisiin.
Schmidt oli taas ryhtynyt toimeensa nuorimpana miehenä puhdistamaan ja täyttämään mustepulloja. Ulkokonttorissa rapisivat sulkakynät ja natisivat konttorituolit.
Tuntui jonkinlaiselta johtavalta juhlallisuudelta, ja hiljaisuutta häiritsi vain tuon tuostakin yskähteleminen.
Kello yhdentoista aikaan käveli tuomari mietteissään edestakaisin sisemmässä konttorihuoneessa.
Oli todellakin tapahtunut yhtä ja toista. Tuli niin sanoaksemme isku iskun jälkeen.
Heti aamulla oli Rein ilmoittanut hänelle odottamattomien tietojen pakottavan hänet niin pian kuin mahdollista jättämään paikkansa.
Se oli niin sopimatonta kuin suinkin, kun hän nyt oli jonkinverran perehtynyt konttorin asioihin! — Ja nyt oli taas uusi etsittävä ja harjoitettava! —
Ja sitten oli Henschien tullut sisään hiljaa ja varovasti, — oli katsonut lattiaan päätänsä hiljaa nyykyttäen ja hengittänyt raskaasti, ennenkuin esitti sanottavansa. Suu tarmokkaasti yhteenpuristettuna, niin että leukapielet näyttivät suuremmilta ja iho parran alla tummanpunaselta, sanoi hän vihdoin tulleensa nimitetyksi nimismieheksi ja uskaltavansa syvimmässä alamaisuudessa pyytää tuomarin ja hänen rouvansa suostumusta siihen, että heidän kasvattityttärensä Barbara-neito saisi tulla hänen vaimokseen. Hänen asemassaan ja hänen iällään, joka läheni viittäkymmentä, voi ehkä näyttää siltä kuin hän tähtäisi jotenkin korkealle, mutta sydämen kieli — —
… "Kovaa… Jotakin luonnonvastaista"… mutisi tuomari pysähtyessään tuon tuostakin katsomaan ikkunasta talvihämärään, ikäänkuin löytäisi sieltä elämän ikävän varmuuden… "Tuskin täyttänyt kolmekymmentä vuotta ja annapa kun heittäytyy kahtakymmentä vuotta vanhemman miehen syliin, miehen, joka on miltei originaali —
"Pelottavan päättävästi menetelty!…
"… Luulenpa, että Ra-täti lopultakin on oikeassa." Hän heittäytyi kiihottuneena nahkatuolille. — "Kaikki tulee lopulta minun viakseni, koska minulla ei ole suurempaa kunnianhimoa ja makua tälle maailmalle…
"Kirottu viulu pirullisine iloineen! —
"Mieluummin onnettomin avioliitto kuin jäädä naimattomaksi! on kai Barbara arvellut… Mieluummin se kuin antaa nuoruutensa kuihtua… Mieluummin se kuin ei mitään! — — Tämän elämän kaikki runsaat mahdollisuudet, joista hän on uneksinut, on hän raukka tinkinyt vanhaksi kumaraselkäiseksi kaljupääksi Henschieniksi!
"Tinkimistä! — Tinkimistä, sellaista on elämä!
"— Mutta tämä täytyy Boletten" — —
Naputettiin reippaasti oveen.
Huoneeseen astui Kvigstad hermostuneen nopeasti. Vaaleilla tarmokkailla kasvoilla oli miltei juhlallinen ilme, ja hän heitti teräviä katseita tuomariin.
"Irtisanomaanko, Kvigstad!" — sanoi tuomari ivaten. "Te näytätte siltä, kuin teillä olisi jotakin erityistä sanottavaa."
"Niin, minulla on tuomarille pyyntö, ja minä voin vain luottaa vanhaan, monesti kovasti koeteltuun hyväntahtoisuuteenne", — lausui hän liikutettuna. "Tuomari tietää, että minun täytyi luopua lukemasta norjalaista lainopillista tutkintoa varten, työskenneltyäni ensin puolitoista vuotta. Se on nyt taas käynyt minulle mahdolliseksi ja minulle on mitä tärkeintä suorittaa tämä tutkinto. Ja sentähden minun täytyy pyytää saada erota konttorista niin pian kuin mahdollista, niin pian kuin tuomari on saanut toisen miehen minun sijaani."
"Vai niin — todellakin? Myöskin te!" huudahti tuomari.
"Niin, — niin, — luonnollisesti…
"Niin pian kuin se vain käy päinsä… Se ei satu juuri sopivaan aikaan. — Henschien jättää myös konttorin, — ja ottaa hoitoonsa nimismiespiirinsä keväällä. Ja Rein lähtee myös tiehensä 'niin pian kuin mahdollista!' — Niin että tässä tulee uutta väkeä joka taholle…
"Niin, niin Kvigstad!" hän nyökäytti hillitysti päätään. "Niin pian kuin mahdollista. Kirjoitan heti ja tiedustan uutta väkeä."
Tuomari astui tuimasti edestakaisin lattialla, kun Kvigstad oli poistunut.
"Onko mokomaa ennen kuultu… Todellakin kelpo annos näin aamutuimaan!
"Tjaa, — olen ollut monesti irtisanomaisillani Kvigstadin, — pitänyt häntä niin sanoakseni vain armosta, — joten tämän pitäisi olla vain miellyttävä apuaskel hänen puoleltaan", tuumi hän jonkinlaisella hirtehisen huumorilla…
"Olin oikeastaan arvellut, että hänestä tulisi konttorin enfant terrible ainaiseksi…
"No niin, hänen vertaistaan ei otetakaan noin vain käden käänteessä!" —
— Uudenvuoden alettua näin rohkaisevasti meni tuomari pihan poikki päärakennukseen miettien mielessään, että kenties olisi tällä kerralla tarkoituksenmukaista jakaa hiukan tämän maailman suruja ja iloja aviopuolisonsa kanssa.
Päärakennuksessa järjesteltiin ja siistittiin, — pestiin joulu loppuneeksi samoin kuin se oli pesty alkaneeksi. Pölyhuiska ja lakaisuvastoja oli ovipielissä, ja vesiämpäri ja pesurätit vallitsivat vierashuoneissa, ja kaksi torpparinvaimoa oli kutsuttu pesemään hiekalla salin lattiaa. Kaapit ja laatikot olivat jo ottaneet vastaan luetut posliinit, lasit ja hopeat lukkojensa taakse.
Arkihuone oli tullut tavalliseen asuunsa, ja kaksi rukkia ja yksi kerinkakko oli saanut vanhan paikkansa ikkunoiden alla.
Rouva istui laskien ja asettaen värjättyä lankaa kortille uuden pumpulikankaan malliksi, jota kudottaisiin kesäpuvuiksi, tyttärien puuhatessa edestakaisin ja pistäessä tuon tuostakin sanansa mallin valitsemiseen.
Välistä kuiskailtiin päivän suuresta tapahtumasta. — Mutta mitä isä nyt siitä sanoisi —
Sisarukset olivat jo kauan hymyilleet ja huomautelleet toisilleen
Barbaran ja Henschienin tuttavallisuudesta ja ystävyydestä; — mutta
äsken juuri oli Barbara tullut ruokasuojaan ja ilmoittanut kaikki
Mariannelle ja pyytänyt häntä puoltajakseen äidille…
… Se oli nyt ratkaistu hänen ja Henschienin kesken, ilmoitti Barbara. Ja keväällä olisi hän nimismiehen rouva Vestdalenissa. Se oli paras piiri koko amtissa, ja olihan hän tuntenut Henschienin kolmetoistavuotiaasta asti.
Kunpa nyt vain isä ja äiti olisivat tyytyväisiä. — Hän oli niin levoton, niin levoton!
Kun tuomari sitten astui sisään, heitti rouva nopean tutkivan silmäyksen häneen, mutta ei näyttänyt muuten häiriytyvän; — hän jatkoi vain laskemistaan ja langan kerimistään korteille eri malleiksi.
Tuomari vilkasi ympäri huonetta heidän puuhiaan, ja tässä keksi hän johdannon niille jotenkin suurille uutisille, joita hän toi tullessaan.
"Niin, olemme taas arkielämässä, Merete", virkkoi rouva jotakin sanoakseen, ojentautuen hiukan. "Äkillinen muutos eilisestä! — Mitähän tämäkin uusi vuosi tuo tullessaan"… tuli sitten hetkisen kuluttua, ja hän vilkasi tuomariin tehdäkseen otettavan askeleen helpommaksi hänelle. "Voihan tapahtua niin paljon" —
"Missä on Barbara, Alida?" — kysyi tuomari sitten; ääni vapisi lähestymisen halusta. "Minulla on hänelle vähän puhumista, — jotakin sangen tärkeätä!"
"Barbara on aitassa panemassa evästä Larsille, joka lähtee tukinajoon", ilmoitti rouva. "Pian kai hän sieltä joutuu."
"Katsokaapas, mitä olemme löytäneet vierashuoneesta, jossa Nergaard asui", sanoi Marianne, joka samassa tuli huoneeseen. — "Katso ja ihaile, Eufemia! — näitä hienoja tohveleita, jotka hän on unhottanut… Kirjava silkkivuori ja korko-ommeltuja perhosia, — tämähän on oikein hienon hienoa, kuten Nergaard itsekin!"
Tohveleita tarkastettiin —
"Kiltti ja hauska herra, erittäin huvitettu omasta persoonastaan!" sanoi rouva hymyillen. "Pidä sinä ennemmin kiinni Gaarderista, Eufemia", ilveili hän. "Hänestä näyttää tulevan mies! — Hän ei ainakaan loukkaannu kaikista pikkuasioista…"
"Hm, hm" hymähteli tuomari. Hänen kasvonsa olivat ankarat ja katseessa oli katkera ilme.
"Barbaraa minä tarvitsin"… muistutti hän hiukan käheästi. "No, tuossa hän tulee."
Hän viittasi ikkunasta kädellään hänelle.
"Niin, rakas Barbarani!" — virkkoi hän, kun Barbara tuli huoneeseen kyyneleet silmissä, tietäen mistä oli kysymys. "Olen tänään kuullut suuren uutisen. — Henschien pyytää sinun kättäsi, ja sinä näytät tehneen jo päätöksesi. — Olen oppinut pitämään häntä perin rehellisenä ja kelpo miehenä, — ja kun sinä kerran pidät hänestä, niin —. Sinä et todellakaan tule tekemään ketään onnettomaksi, rakas Barbarani!" — lisäsi hän omituisella äänenpainolla.
"Ja jo keväällä aikoo hän perustaa kodin…
"Niin, ja mitä kapioihin tulee", — sanoi hän tarkoittavasti vilaisten sinne päin, missä rouva istui, — "niin sehän kuuluu naisdepartementtiin ja on ratkaistava siellä. Minulta saat kahdeksansataa taalaria sisältävän pankkikirjan. Se on sinun perintösi. Ja sitten tiedät kyllä, että minä olen aina auttava ja tukeva sinua tarvittaessa."
Hän taputti Barbaraa lempeästi olalle…
"Niin, lapseni, — minun täytyy nyt mennä kirjoittamaan pari kirjettä, jotka täytyy erityisen lähetin lähteä heti viemään postikonttoriin. Paitsi Henschieniä ovat tänään myös sekä Rein että Kvigstad, — joka aikoo suorittaa tutkintonsa, — ilmoittaneet minulle erinäisistä syistä olevansa pakoitetut jättämään konttorin, joten minä tulen työskentelemään aivan uudella henkilökunnalla."
Rouva hätkähti ja oli sanomaisillaan jotakin, mutta hillitsi itsensä.
Alida liikahti äkkiä, niin että kerinkakko kaatui, — ja Marianne katsahti terävästi ja tutkivasti Mereteen, joka äkkiä oli tullut harmaankalpeaksi. —
Tuomari läksi taas takaisin konttoriin…
Mies… mutisi hän — Mies… Boletten ilkeä käsitys ihmisistä!…
* * * * *
Rein otti iltapäivällä tuon tuostakin esiin ja syventyi lukemaan pientä nopeasti kirjoitettua kirjelippua, jonka suulakka oli painettu sormustimella ja jonka Merete ohimennessään oli pistänyt hänen käteensä. "Lukekaa!" oli hän kuiskannut miltei käskevän totisesti. Siihen oli kirjoitettu:
"Elkää matkustako, elkää matkustako, Rein —. Isä ei voi olla ilman teitä. — Te ette saa… Jollei minulla sitten saa olla ketään — mitään enää maailmassa, jota ajattelisin, niin voi kyllä sanoa kuten sanoitte aamulla, 'minua raukkaa, joka olen saanut teidät ystäväksi!'"
Myöhemmin läksi Rein kuljeksimaan pakkaseen.
Hän ei nähnyt enää lyijykynäkirjoitusta; mutta hän tiesi, mitä se sisälsi, ja kuvitteli mielessään lukevansa sanat yhä uudestaan.