IV.
Sorvari teki aina säännöllisen kierroksensa matami Selvigin kapakkaan iltasilla, saadakseen tarpeellista sydämenvahvistusta kotiintulonsa varaksi. Kun olutpullo oli tyhjennetty ja kohtuullinen määrä ryyppyjä otettu, oli hänen, aluksi vilkkaanlainen, levoton muotonsa jäykistynyt ja muuttunut tylsämieliseksi, tuijottavaksi naamariksi. Se oli hänen sisällistä olentoaan ympäröivä ulkokuorensa, syvään tiedottomuuteen vaipunut ihmisensä, mikä näin joka päivä nautti hetkisen unhotuksen onnellisuutta tuossa elinikäisessä taistelussa, johon oli kerran tullut antautuneeksi solmitessaan sen irroittamattoman siteen, mikä kiinnitti häntä tuohon velvollisuuksiaan ankarasti seuraavaan matamiinsa, — taistelussa, jossa hän niin kokonaan pelistä vetäytyi ja kaikki menneenä piti. Kun hän istui hiljaisena ja tuumivaisena ja tirkisteli lasiinsa, saattoi huomata hänen päässään jotakin hautovan, kentiesi vaan ryyppyjen järjestysnumeroa, kentiesi laskua, taikka kentiesi myös kokonaista etäistä aatemaailmaa, johon hän hiljaisena tirkisteli, juuri kuin luonnontutkija pohjattomaan käsittämättömyyteen.
Taikka kentiesi hän hiljaisena ja maltillisena mietiskeli avioliiton pulmaista kysymystä — ja sitä johdonmukaisuuden ihmeellistä lakia, joka hänet oli tänne kapakkahuoneesen saattanut.
Mutta säntillisyys ennen kaikkia, tuumaili sorvari, ja kun kello löi puoli yhdeksän, otti hän "kamsut" käteensä ja lähti niska kumarassa kotiansa kohden hoippuroimaan.
Lauvantai-iltasin, kun työ lopetettiin työhuoneessa, tuli tavallisesti nuori tyttö, pitkänholjakka, tointa täynnä, yhtä paksu ranteiltaan kuin laiha käsivarsiltaan, hiukan etukumara ruumiiltaan, häntä kotiin noutamaan. Kopassa oli hänellä pieni paperipala, johon oli kirjoitettu, mitä viikkopalkalla oli ostettava.
Ja useimmiten kulkivat sitten nämä kaksi yhdessä katua ylöspäin — aina yhä vitkallisemmin, hitaammin ja veltommin. Sorvari pysähtyi kerta toisensa jälkeen ja katseli miettiväisesti ympärilleen, toinen käsi taskussa, silloin tällöin huokaisten: "vai niin!"… kunnes hän Selvigin matamin kivirapun ja viheriän oven kohdalla äkkiä selitti, että siellä huoneessa oli hänen "kamsujansa" ja että hän heti tulisi takaisin.
Mitä tämä "heti" merkitsi, sen tiesi Silla kokemuksesta, ja sillä aikaa hän meni omaa tietänsä alaspäin lautapihoja kohden.
— Kadulla näki Silla sitten eräänä kauniina Elokuun iltana työmiehiä kulkevan parven toisensa jäljessä niiden joukossa muutamia semmoisiakin, joiden mukana joku vaimo tahi lapsi vartijaväkenä seurasi, niin kuin hänenkin isäänsä. Varsin yleistä se oli ja itsestään ymmärrettävää, mitä se merkitsi, ettei maksanut vaivaa siihen ajatuksiaankaan tuhlata.
Työmiesten virtaillessa suurissa joukoissa eri porteista ja pihoista, oli hän joutunut eräälle noita syviä käytäviä, jotka yhdistävät molemmin puolin lauta-aidoilla suojattuja, lautaristikoilla täytettyjä lastauspaikkoja. Sen kaltevaksi ajettu, musta, mutainen pohja johti paja- ja kalustokartanoon.
Heti kulmassa oli roskaläjä, kauttaaltaan rikottujen pullonpohjien ja lasinsirpaleiden peitossa. Siihen hän jäi koppinensa seisomaan ja, väistyäkseen ohitse kulkevain tieltä, siirtyi silloin tällöin askeleen taaksepäin roskaläjän korkeimmalle kohdalle saakka. Sillä tavalla hän oli viimein noussut lauta-aitaa korkeammalle huipulle ja saattoi katsella sieltä pihaan.
Siellä kesti vielä palkanmaksua, ja kaikki olivat kokoontuneet tiheesen ryhmään pienen suojuksen ympärille, joka oli konttoorina olevinaan.
Kaula pitkälle eteenpäin kurkotettuna ja pää sekä mustat silmät kuin kaksi mustaa täplää kääntyneinä melkein linnun tapaan, seisoi hän siinä hartaana ja tirkisteli pihan puolelle. Ei voinut jäädä epäilyksen alaiseksi, mitä hänellä oli asiana…
"No, naikkonen, henttuasikos kurkistelet?" kuului ääni alhaalta.
Mutta kun hän samassa huomasi Nikolain, joka viittasi hänelle, ei hän ollut mitään kuulevinansa, heilutti vaan kiireesti koppaansa.
Pesemätönnä ja nokisena tuli Nikolai työstä suoraan tuolta aidan aukosta kadulle.
"Niin, nyt hän jo on matkoissaan!…"
"Kuka?"
"Semmoinen punatukkainen, — jolla oli siniset housunkannikkeet ja purjeräätälin lakki. Kyllä se varmaankin oli sieltä Grönlienistä, se, jota ne kyykärmeeksi nimittävät… Ja niin parjaili hän, että minä tässä muka seisoisin ja henttuani kurkistelisin."
"Kyllä minä hänet kurkistelen, minä! Annas kun pääsen vaan kiinni hänen syntiseen ruumiisensa, niin taonpa päätenauloja hänestä, minä!… ja sitten nykin kaikki hänen punaiset hiuksensa laivan tilkkeiksi, niin ettei tarvitse isän muuta kuin panna pikipataan vaan."
Hän vainuili silmillään; mutta kun ei missään näkynyt tuota niin julmaan ja hirveään kohtaloon tuomittua kyykärmettä, tyyntyi Nikolain viha yht'äkkiä, ja keikuttaen reippaasti ylöspäin päätänsä ehdotteli hän:
"Leipuri Ringille, Silla!"
Hänellä oli viikkopalkka taskussaan, ja niin mentiin oikotietä parin lokaisen takapihan lävitse, joissa pehmeimmillä paikoilla oli lautoja portaina, suoraan mainittuun myymälään.
Oi, sitten he ostivat, ja sitten he söivät!
Erittäinkin noita hienoja, kalliita leivoksia, joissa oli hilloa sisällä… Ja ne kaksi paidankaulusta, joita hän koko viikon oli ostaaksensa tuumiskellut, siinä ne nyt yhdessä syötiin!
Oman arvonsa tunnossa rehenteli Nikolai, miten nyt oli takonut kuusi suurta rautakoukkua silmuksineen, eikä sopinut Sillan luulla, ettei siinä olisi tarvittu muuta kuin takoa vaan — ei, niitä piti sekä takoa että oikoa ja käyristellä oikealla ajalla! Siellä rannassa tehtiin nyt vaan kankia ja kuokkia sekä raskaita pyöräraudoituksia; mutta hän tahtoi ruveta joko lukkusepäksi taikka vaskenvalajaksi…
Tämä ei Sillaa niin erittäin huvittanut. Hän halusi kuulla sunnuntaisista metsäretkistä, joilla Nikolai sai kuljeksia kisällien seurassa. Se oli varmaankin sanomattoman, hirveän hauskaa! Ja totta maar siellä tanssittiinkin?
"Totta kaiketi, senhän nyt tiedät! Antti Berg on vankka mies, hän; aikoo itse laittaa pajan sinne Selvigin lähelle, ja sitten hän nai!"
"Entäs ne muut, olivatko nekin kihloissa?"
"Nekö!"
"Niin juuri, ne?."
"Vai niin!"
"No, mikä niitä sitten vaivaa, kuuletko? — Miksi et voi sanoa?"
"Niin, tuota, ei juuri mikään… pelkkää pilaa vaan! — Niistä ei ainoastakaan tule sepän vaimoa, niistä… Semmoisista kuin ovatkin, suostuvat milloin yhteen, milloin toiseen — hyi mokomia!"
"Entäs sinä, tanssitko sinäkin?"
"Oppipojat saavat vaan juosta olutta noutamassa, niin saavat! — Mutta kun pääsen kisälliksi… Mutta Silla… mitenkäs on kellon laita! Parasta on kiirehtiä!" — keskeytti hän äkkiä.
"Vielä vai, ei se ole niin vaarallista vielä. Hieno hillokakku lisäksi!… Pistäy ostamaan, kuuletko! Oh — hoo, Nikolai!" — mankui hän, ja kun Nikolai juoksi puotiin, huusi Silla hänen jälkeensä:
"Ja sitten pieni pala rintasokuria kotimatkalle — sitä, joka maksaa neljä äyriä kappale!"
"Etkö voisi sitä syödä kävellessäsi, Silla?" — esitteli Nikolai kiirehtien takaisin tullessaan. — "Joudupas vaan! Ajattelehan, jospa tuo kotohinen saisi vihiä, että sinä olet minun seurassani ollut!"…
"Joutavia, varrotkoon vielä vaan!" — vastasi Silla nojaten selkäänsä seinään ja maistellen saamiansa, — "sillä, näetkös", lisäsi hän mökeltäen, "isä ei vieläkään vähään aikaan tule Selvigin kapakasta… ja sen sanon ensiksi minua viivyttäneen; puolen tuntia voin hyvin laskea sen varalle! Ja sen lisäksi voin kertoa äidille, että nyt on lauvantai-ilta ja että nyt oli niin paljo väkeä räämäkaupassa, etten voinut päästä ennemmin myymäpöydän ääreen… Ja kun en sitten huoli illallisesta, näetkös, niin sanon vaan, että pääni tuli niin kamalan kipeäksi puodissa varrotessani, siellä kun oli niin tukehduttavan kuuma. Kylläpä täytyisi äidin nenän olla oikein tarkan, jos voisi arvata, että olen sinut tavannut. — No, mikä sinua nyt oikein vaivaa sitten?"
"Tuo kotohinen" — ei Nikolai milloinkaan Sillan äitiä muuksi nimittänyt — "tunkee sinua päätäsi myöten valhehulikkaan joka ikinen päivä; siellä ei ole oikeutta puhua totuutta kenelläkään muulla, kuin hänellä itsellään!"
"Oh!" — hän keikahutti äkäisesti päätään; sitä oli jo niin usein märehditty!
"… Hän syö tyhjiin kaiken rehellisyyden talossaan, juuri hän, näetkös! — sillä siellä on ihan mahdotonta kertaakaan käyttäytyä rehellisesti häntä kohtaan, jo pelkästään siitä kauhusta, mitä hän vaikuttaa! Hän se pitää kuria yllä, hän… ja tapahtuipa sitten suurta taikka pientä, samaa siitä seuraa arvelematta. Jos kuka yrittää puhua totuutta ilman kylliksi päteviä nyrkkejä, hän saa selkäänsä, hän, niin kuin minäkin! — No, mitäpä tuota olikaan minulla väliä!… Mutta, kun ajattelen, että sinä nyt menet kotiisi ja taaskin sommittelet kokoon noita valheitasi ja että sinä olet niin pelkuri ja sinulla on niin vähän voimaa heitä vastustaa, Silla!"
Silla yritti nauraa ja heittää sikseen koko asian; mutta hänen muotonsa muuttui kumminkin vähän arkamieliseksi. Ei hän voinut kärsiä tuosta vastenmielisestä asiasta puhuttavan, — sillä täytyihän hänen valehdella, vaikka se suututtaisi Nikolaita kuinka tahansa!
Ja sitten tuli hänelle yht'äkkiä hyvin kiire.
"Ei, ei, ei: meidän täytyy lähteä kotiin, Nikolai! — kuuletko sinä!
En minä uskalla enää tässä seistä!"
Nikolai vähän kiivastui, mutta tyyntyi äkkiä, huomattuaan Sillan kauhistuneen muodon. Hän oli hätäisesti kääntänyt hameensa taskun nurin ja taas oikein ja seisoi ja piteli sitä tirkistellen ja etsiskellen pitkin maata ympärillään. Sitten hän melkein hurjistuneena alkoi poveansa kouria ja tutkistella.
"Rahat… ne rahat, Nikolai!" — huusi hän tuskallisesti ja pudisteli sitten taas hamettaan ja katseli ympärilleen ihan kuin hourupäisenä. Pienet hopearahat ja kuparit olivat kiedottuina setelirahoihin, joita oli kaksi riikintaaleria, koskematta juuri semmoisina kuin ne isältä sain… "Minä ainakin pistin ne heti taskuuni!"
"Mitä minun on tekeminen, Nikolai!" — alkoi hän valitella; mutta yht'äkkiä juolahti hänen päähänsä jotakin, ja hän työnsi kiireesti kätensä koppaan. Mutta ei siellä kumminkaan mitään ollut!
He haeskelivat haeskelemistaan…
Siellä nurkan kohdalla roskaläjässä, siellä ne varmaankin olivat, sillä sielläpä hän juuri oli seisonut ja koppaansa heiluttanut. Sehän oli selvää, että ne siellä viruivat pullonsirpaleiden joukossa!…
Syksyisen uuden kuun vaalea, kaitainen reuna ennätti jo nousta lastauspaikkojen yläpuolelle sillä aikaa, kun he askel askeleelta kulkivat ja haeskelivat, ja Silla silloin tällöin voivotteli pelokkaasti, yksitoikkoisesti, — "mutta jos en niitä löydäkään!" — ja Nikolai käsin kyynärpäitään myöten ruopi mutarapakoita, joihin paperirahat ja muut kentiesi olivat voineet vaipua. He olivat olleet kadulla, olivat haeskelleet roskaläjästä, he olivat etsineet ja tutkineet sieltä ja täältä uudestaan ja aina uudelleen; — mutta rahojapa vaan ei ollut löydettävissä!
Alkoi jo tulla kovin myöhäinenkin… ja kotona vartosi Holmannin matami… Nyt hän jo todellakin vartosi!
Silla jo alkoi ääneensä itkeä.
Nikolai oli silloin tällöin kehoitellut häntä "tyyntymään", sitten hän kyllä rahat löytäisi! Nyt hän viimeinkin sanoi:
"Minua haluttaisi tänään vielä kerta syöttää sinut kelpo tavalla leivoksilla, ja sitten menisimme ja heittäytyisimme mereen, me molemmat, Silla! Silloin ei se ainakaan olisi valhetta, että me siellä loikkoisimme, eipä olisikaan!"
Oliko hänen ehdoituksensa sitten täydellä todella lausuttu vai eikö, hyväksytyksi ei se kuitenkaan tullut. Silla istui epätoivoisena ja lohduttamatonna hirsipölkyllä; kyyneleet valuivat suurina pisaroina.
Tuo kuuden-, seitsemäntoistavuotias sepänoppilas seisoi siinä miettiväisenä, matala lakki työnnettynä takaraivalle viikon työnhiestä yhteenvanuneiden hiuksien peitoksi. Hän tuijotti herkeämättä vanhan hirsipölkyn mädäntyneesen, syvään koloon… Kolo tuli yhä mädäntyneemmäksi, yhä syvemmäksi, yhä tyhjemmäksi hänen työskenteleväin ajatustensa etsiessä jotakin neuvoa… Mutta sitäpä ei mieleen johtunut…
Varmana kohtalostansa nousi Silla seisomaan, otti kopan ja lähti astumaan kotiin päin, herkeämättä suoraan eteensä tirkistellen. Tämä oli hänen kulkuansa mestauslavalle!
Hänen jäljessänsä seurasi Nikolai niin lähelle kuin vaan uskalsi, tuon tuostakin erilaisilla sanoilla kehoitellen: — "älä pelkää, Silla!… Ei ne sinua voi tappaa kumminkaan!"
Jonkunlaista, hiljaisen ruikutuksen tapaista ääntä kuului todistukseksi, että Silla hänen lohdutuksensa kuuli!
Kun hän viimein katosi kadun kulman taakse, kiiruhti Nikolai perille oikotietä, jonka ainoastaan hän ja talon vanha kissa tunsivat, ja aidan raosta talon ulkopuolelta hän näki, miten Silla, pää alaspäin painuneena samallaisilla, hiljaisilla askeleilla pysähtymättä vaipui maakerroksen rappuihin.
Kun sitten jo oli pimeä, seisoi hän akkunan takana ja kuunteli. Hän vielä kuuli Sillan hiljaa nyyhkivän sen myrskyn jälkeen, mikä häntä oli kohdannut.
Holmannin matami oli kuulustellut sekä suoraan että ristiin ja lopuksi puristanut Sillalta tunnustuksen, että hän oli Nikolain seurassa ollut. Että hän, Holmannin matamin tytär, kaikista kielloista huolimatta seurusteli tämän harhaan joutuneen ja turmeltuneen ihmisen kanssa, joka häntä, Holmannin matamia, oli palkinnut semmoisella kiittämättömyydellä, tuopa oli hänet haudan partaalle saattamaisillaan…
Eikä sitä paitsi maksanut vaivaa semmoisia mahdottomia luulotellakaan, että Holmannin hiellä ja väellä ansaittu viikkopalkka olisi saattanut hävitä suorastaan kuin höyry padasta! Nälkiintynyt oppipoika, joka kulkee täyteläisen rahakukkaron sivulla — jokainen voi hyvin arvata, mitä siitä seuraukseksi tulee. Armollinen mestari Nikolai oli vaan sangen hienosti ja hyvin harkitulla tavalla valinnut semmoisen ajan, jolloin tiesi Sillan kulkevan isän rahat taskussaan, saadakseen sitten kaikessa hiljaisuudessa ne omaansa siirretyiksi!
Ei asia siitä parantunut, että Silla itsepäisesti väitti, ettei Nikolai noita rahoja edes nähnytkään, — "vielä vähemmin otti Nikolai killinkiäkään häneltä!"
Tämä viimeinen lausunto ratkaisi Nikolain kohtalon, — matamin perheessä ei ainakaan tuommoisia salaperäisyyksiä sikseen heitettäisi!
— — Kelpo hälinä syntyi rannalla pajatalossa, kun poliisi seuraavana päivänä tuli ja otti haltuunsa oppipoika Nikolain. Hänen täytyi lähteä poliisikammariin siitä syystä, että lauvantai-iltana oli eräältä nuorelta tytöltä peijannut hänen isänsä koko viikkopalkan!
Mutta Antti Berg todisti valallaan, sitten kun he olivat jo menneet — hän antoi moukarin paukkua alasimella — ettei Nikolai ainakaan niin ollut tehnyt! Ja muut, Jan Petter ja Katrinus sekä Bernt Johan Jakobsen ynnä Petter Evensen, he eivät luulleet mitään, he; — mutta että poliisi hänen tähtensä tuli tällaiseen säädylliseen työhuoneesen, sitä… Hän tekisi parhaiten, kun tämän kolttosen jäljestä hankkisi itselleen paikan jossakin muualla!
Ensimmäisessä silmänräpäyksessä valtasi Nikolain tuo ainoa tunne — masentava kauhistus, jota aina ne tuntevat, ketkä ensikerran joutuvat tekemisiin poliisin kanssa. Että hänen omatuntonsa oli puhdas, se häntä kyllä lohdutti; mutta se oli vaan pieni valon vilahdus, joka pian taas sammui. Semmoinen oli se niin usein ennenkin ollut, mutta aina hän oli sen huomannut liian heikoksi jääksi kestämään koetusten hetkinä. Tämänlaatuinen tunne oli hänessä taimi, jota liian usein Holmannin matamin kantapäät olivat poljeksineet, niin ettei se hänessä voinut minkäänlaiseen kukkivan kasvin tuoksuvaan loistoon kehkeentyä.
Hänen mietteidensä johtopäätöksenä oli äkkinäinen riuhtaisu ja väkivaltainen hypähdys, jolla hän toivoi pääsevänsä erilleen noista vastenmielisistä seuralaisistansa, — mutta se siitä vaan seuraukseksi tuli, että hän heti sen jälkeen sai poliisin kumpaankin käsivarteensa.
Sitten seuraavassa poliisitutkinnossa loisti hänen muodostansa synkkä, katkera uhkamielisyys; eivätkä nuo hänen ijälleen niin varsin liiaksi terävät katseensakaan voineet vaikuttaa edullisesti hänen asialleen.
"Sillanko?… Hän ei ollut seurustellut lauvantaina minkään Sillan kanssa!"
Ei hänen päähänsäkään pistäynyt ilmaista häntä, ja vasta sitten, kun häntä kuulusteltiin yhdessä Sillan ja hänen äitinsä kanssa ja hän oli kuullut Sillan jo sen seikan kertoneen, hänkin sen myönsi.
Että Silla — myötäänsä itku kurkussa — yhä vieläkin intti, ettei Nikolai rahoja ottanut, ei se mitään todistanut, ei myötään eikä vastaan. Mutta sitä vastaan painoi raskaammin se seikka, joka oli tullut ilmi sekä poliisitutkinnossa että siinä kuulustelussa, mikä toimitettiin hänen asunnossaan — hän asui lasimestari Olsenin ullakkokerroksessa kolmen muun oppipojan kanssa — että, nimittäin, kaikki yhtäpitäväisesti todistivat hänen kysymyksen alaisena lauvantai-iltana tulleen kotiin vasta myöhään, sen jälkeen kuin he jo olivat nukkuneet, sekä että hän sunnuntai-aamuna taas oli hyvin varhain ulos lähtenyt.
Vastaajan väitös, että näin tapahtui ainoastaan sen tähden, että hän meni taas kaduilta etsimään kadonnutta rahasummaa, näytti varsin vähän uskottavalta. Mutta mitään lähempiä selvityksiä oli mahdoton häneltä saada.
"Paatunut nuori hirtehinen"… Tämmöisen todistuksen antoi myöskin hänen kasvatusäitinsä…
Nikolai seisoi lakki kädessä ja tirkisteli laattiata. Hänellä oli tapana liikutella otsanahkaansa ylös- ja alaspäin sillä tavalla mietiskellessään. Noissa nuorissa, leveissä ja karkeapiirteisissä kasvoissa, noissa harmaissa silmissä, jotka toisinaan vielä niin omituisesti vilahtelivat, ja tuossa sinkin- tahi kuparinkarvaisessa pörröisessä otsatukassa havaitsi poliisituomarin terävä, monivuotisessa toimessa erehtymättömäksi tarkistunut silmäys semmoisen henkilön tunnusmerkit, joka tulevaisuudessa luultavasti usein antaisi tekemistä poliisille.
"Jotta syytetty ei saisi tilaisuutta neuvotella muiden, samassa paikassa asuvain oppipoikain kanssa" — saneli hän pöytäkirjaan kirjoitettavaksi — "ja katsoen siihen, että vastaaja on osottanut kuulusteltaessa ilmeistä vilpillisyyttä ynnä muuten koettanut valheilla ja kieltämisillä asiasta selvitä, — tulee hän toistaiseksi vankilan säilyssä pidettäväksi."
Samalla aikaa, kun vangitsemiskäsky julistettiin, tuntui muutamia väkinäisiä lihasten värähdyksiä Nikolain hikisissä kasvoissa; siinä värähteli tuo köyhän kirous, ettei hänellä milloinkaan ole mitään apukeinoa; — ainoakin harha-askel, niin hän on jo kiinni, ainoakin kadonnut taaleri, niin hän joutuu oikeuteen!
— Sitten seurasi vielä yksi kuulustelu, jonka jäljestä Nikolai pääsi vapaaksi todistusten puutteessa.
* * * * *
Samana aamupäivänä, jona vankilan ovet suljettiin hänen takanansa, tuntui hänestä katua alaspäin hiipiessään juuri kuin kaikki akkunat kummallakin puolella olisivat häntä katsoneet; se oli varsin toisenlaista kulkua kuin muuten semmoisen, joka jälleen voi antaa kunniansa auringon loistaa!
Asunnossaan Olsenin matamin luona hän näki kaikki tavaransa kootuksi rapun-alaiseen komeroon noutamista vartoomaan, ja samalla hänelle ilmoitettiin, että joku toinen oli hänen sijansa jo ullakkokammarissa ottanut.
Ei hän kysynyt, minkä tähden niin oli tapahtunut. Matamin sävyisä vaitiolo kiusasi häntä pahemmin, kuin jos olisi kuinka hirveästi tahansa huutanut ja parjannut semmoisia ihmisiä, jotka saattavat hänelle "kotitarkastuksia poliisitutkintoineen ynnä muita semmoisia hommia!"
Ja sitten piti hänen mennä pajaan jälleen toisten nähtäväksi — Hägbergin, mestarin, ja Antti Bergin ynnä kisällien ja kaikkien oppipoikain!
Hän kulki epävakaisin askelin ja pysähtyi kerran toisensa jälkeen…
Mitähän Antti Bergikin mahtoi ajatella?…
Eräs arkamielisyyden kohtaus oli hänet saada takaisin kääntymään. Mutta akkapa tieltä kääntyi! — ja niin hän kohotti leukaansa ylöspäin ja alkoi hiljaa viheltää. Vaan kun hän läheni hiilistä mustunutta pajapihan lauta-aitaa, herkesi hän viheltämästä, ja kylmä hiki valui pitkin hänen ihoansa, kun hän astui portista pihaan.
Sanaakaan lausumatta meni hän suoraan sysiläjälle ja alkoi nostella muutamia rautakankia, jotka olivat pois korjattavat. Sillä aikaa ei ollut ainoatakaan, joka olisi tervehtinyt tahi muuten hänelle puhunut.
Antti Bergin rauta oli ahjossa, ja vasta sitten, kun hän ja toinen kisälli olivat sen valmiiksi takoneet, hän tuli Nikolain luokse ja sanoi:
"Tiesinhän minä, että sinä tulisit takaisin, sen tiesin! Tässä saat työtä; saatat viilata sileiksi nuo kolme avainta!"
Tämän nojalla sai Nikolai varman jalansijan erään ruuvipihdin ääreen, ja heti hän jo seisoi siinä uutterassa työssä, käyttäen sekä karkeata että hienoa viilaa.
Antti Bergin puhuttelu oli hänestä tuntunut niin erinomaisen hyvältä, tuntui juuri kuin se kerrassaan olisi hänet asettanut jälleen entiseen asemaansa koko pajaväen keskuuteen, ja sydämessään hän vannoi Antti Bergille ikuista ystävyyttä ja mielisuosiota viimeiseen hengenvetoonsa saakka.
Suuri paja soi ja leiskui moukarien lyönneistä, vasarat jykevästi paukkuivat ja nakuttelivat, ja viilain kiljuna ja nirskuminen vihloi korvia. Oltiin täydessä puuhassa, ja Nikolai tuumi, ettei sepän ammatti ollut milloinkaan ennen tuntunut niin mainiolta kuin tänään! — Avaimen lehdenkin hän suori yhtä mieluisesti hienolla viilalla tuota pikaa, sillä se puoli oli nyt ensin sovitettu esille ruuvipihtiin; sitten hän viilasi haitat niin sieviksi ja sileiksi, ikään kuin se olisi aiottu hienoksi piirongin eikä karkeaksi, reiättömäksi pihaportin avaimeksi.
Sitten seurasi rengaspuoli. Hän hankasi karkealla viilalla, niin että hän tuskin kuuli moukarien tärähdyksiä viilan nirskeeltä…
Alasimen vieressä tuonnempana seisoi yksi kisälleistä ja takoi päätenauloja, samalla aikaa kun joku oppipoika lietsoi ja toisinaan kokoili valmiita nauloja. He juttelivat ja nauroivat. Silloin tällöin kuului joku kovempi huudahdus Nikolainkin korviin.
Mutta vasta sitten, kun poika virnisteli häntä kohden, käsitti Nikolai itse olevansa keskustelun esineenä. Tuo korvia huumaava karkea viila alkoi äkkiä käydä varsin keveästi hänen käsissään; hän tarkkasi nyt vaan sekä silmillään että korvillaan, mitä ympärillänsä tapahtui…
Tuolla ne seisoivat ja juttelivat ja päätään nyykäyttelivät toisilleen ruuvipihtien ääressä; Jan Petter juoksi edes ja takaisin ilmoitellen toiselle, mitä toinen sanoi, ja sitten taas toiselle tämän lauseet. Selvästi näkyi, mistä kysymys oli… ja että hän nyt seisoi siellä ikään kuin joku näytettävä eläin ainakin! — ei, vaan juuri kuin joku vieläkin pahempi, juuri kuin semmoinen, joka saattaa vaikka pistää kätensä kenen taskuun tahansa, vaikkapa heistäkin jonkun.
Ei ollut oppipojissa ainoatakaan, kuka olisi tahtonut ottaa hänet yötoverikseen, sitä osoitti heidän ulkonäkönsäkin!…
Hän seisoi ja kuunteli jännitetyin korvin, ja hänestä tuntui juuri kuin he olisivat hänestä henkeä riistäneet pajan kaikilla työsijoilla… viilanneet häntä joka ruuvipihdin luona, takoneet häntä litteäksi vasaroillaan ja muserrelleet häntä moukareillansa. Hän arvikoitsi ja ymmärsi silmäyksistä ja muodon vaihteista…
"Niin, näetkös, Matti", — kuuli hän lausuttavan siellä, missä tehtiin päätenauloja, joita kisälli nyt juuri kokoili etunahkaansa, — "niitä on monta helpompaakin tehtävää kuin seisoa täällä pajassa; teepäs hyvä koukku näpistäsi, poikaseni!"
"Hi-hi-hi!" — nauroi puhuteltu.
"… Taikka tee itsellesi pienet pihdit, joilla voit hameitten taskuja koetella, — kaikkien semmoisten koko kaupunkin tyttöjen, joilla rahoja on, poikaseni!" Nikolai kuuli jokaisen sanan ja tuon ilkikurisen naurun; hän oli kauhean vaalea.
Kisällin nokisesta naamasta loisti raaka ilo ja, kun heidän silmäyksensä sattuivat yhteen, virnisteli hän halveksivaisesti.
Vähää jälkeenpäin hän meni Nikolain ohitse, etunahka täynnä päätenauloja. Heidän silmäyksensä kohtasivat taaskin toisensa; pilkallisuus hänen katseissaan kävi vieläkin huomattavammaksi, tuntuipa kuin olisi Nikolai nähnyt ne oikein houreissaan — ja keskelle naamaa tähdätystä nyrkin iskusta keikahti kisälli takaperin kuperkeikkaa, niin että päätenaulat pitkin maata pirahtelivat!
Kaikki seisoivat hetkisen aikaa hämmästyksissään, äänettöminä; sitten ryntäsivät he miehissä häntä kohden. Mutta puollustuksekseen heilutti Nikolai suurta viilaa kuin riivattu. Hurjan tavalla hän jo ennakolta iloitsi, kuinka hän löisi — löisi maahan yhden toisensa jälkeen, kaikki, jotka pajassa olivat, kunnes rauhan saisi!… Vartokaapas, kunnes hän vaan pääsisi alkamaan! — Pölkyllä oli vasara…
Mutta eipä se pajaväki varronnutkaan, ja siunaaman aika sen jäljestä oli se hän, joka loikoi maassa pitkällään, silmät säihkyen sinisiä ja keltaisia säkeniä, ja ympärillään sekä päällään niin monta kuin siihen suinkin mahtui; nyt piti häntä pidettämän kiinni ja sitten vankilaan vietämän, — hän oli lyödäkseen asetta käyttänyt!
Hän tunsi jonkun kovan kouran tarttuvan nuttunsa kaulukseen, niin kovan, että ihoakin siinä kauluksen mukana puristukseen meni — tunsi kohoavansa ylös ja samaa vauhtia puoleksi saatettuna, puoleksi nakattuna lennähtävänsä pajan ovesta pihalle.
Se oli Antti Berg, joka oli ponnistanut kaikki voimansa pelastaaksensa hänet toisten käsistä ja joka — vähitellen samaa kouraustaan hellittäen — nyt talutti hänet ulos portista.
Semmoiset ne olivat jäähyväiset pajalle! — —
"Minä sanon teille jotakin", — alkoi Antti Berg, sitten kun melu oli tauonnut; — hän oli kasvoiltaan vieläkin tulipunainen ja puhui kovalla äänellä, takoen rautaa kylmiltään.
"Hullusti on Nikolain käynyt! — Mutta ei se ole hänen syynsä!"
Rauta soi vasaran lyönnistä!
Nikolai ei mennyt kenenkään majaan sinä iltana; siihen hän olikin liian huonossa tilassa ja pahasti pidelty; sitä paitsi hänen vaatteensakin olivat revityt ja raasitut, ja ennen kaikkia muita — hän kammosi nyt ihmisiä, kun vielä kaiken muun lisäksi oli pajastakin pois joutunut!
Kun sitten yö tuli, oli hän taas niin kuin ennenkin asettunut tuttuun majaansa, erääsen lautaristikkoon lautapihaan. Tuossa korkeassa, nelinurkkaisessa suojassaan hän lepäsi ja katseli taivaan tähtiä miettien, että nythän se maailma taas oli tullut niin hauskaksi, että oikein!…