V.
Nikolaista oli tullut joutolainen, se oli selvää totuutta!
Ei juolahtanut hänen mieleensäkään tarjoutua työhön mihinkään muuhun pajaan, siksi olivat ne liian hyvin tunnetut keskenänsä… ja, ainoastaan laivanrakentaja Hansenin perheessä, jolta hän oli saanut asunnokseen ullakon, missä työkapineita säilytettiin, sekä vähäsen ruokaa siihen asti, kunnes joutuisi tilaisuuteen ansaita jotakin — siellä he nyt tiedustelivat, minkä tähden hän oli joutunut pois työpaikastansa. Ikään kuin se asia olisi heitä koskenut!
Nikolai jäi heti pois.
Rantasillalla, satamassa, höyrylaivoilla voisi kyllä hänen kaltaisensa mies ansaita itselleen tavalliset tarpeensa yhtä hyvin kuin joku muukin.
Sydän täynnä uusia ja iloisia toiveita, jota vastaan ei juuri vatsaa näinä viimeksi kuluneina päivinä oltu erittäin ruoalla rasitettu, meni hän uudelle toimialalleen.
Hän otettiin vastaan tavallansa vilpittömällä ihmettelyllä. Että hän oli joutunut poliisin kynsiin ja selvinnyt sieltä, niin etteivät mitään hänelle voineet, sen hän näki olevan yleisesti tiettynä asiana; — niinhän ne maailmassa leviävät kuin kulovalkea semmoiset asiat ja sankarinsa kunniaan koroittavat!
Ja niin kauan kuin häntä pidettiin vaan joutolaisena eli sepänsällinä, joka kävi vaan itseään tuuletuttamassa ja vietti pari päivää vapaana pajan toimista, pysyivät kaikki täällä satamarannikolla työskentelevät erityisten ammattien harjoittajat häntä kohtaan sekä sävyisinä että puhelijaina. Mutta kun hän, — eikä ainoastaan kerran vaan — äkkiä kävi käsiksi tavaroihin ja kiirehti porraskäytävää myöten höyrylaivasta, raskas matkalaukku selässään ja matkustaja kintereillään, vuokrarattaiden ohitse suoraa päätä ravintolaan, muuttui ääni kellossa pian toisenlaiseksi. Oliko hänellä lupalippua? — Taikka luuliko hän, kentiesi, käyvän laatuun häiritä muita ihmisiä heidän työalallaan?… Kylläpä he hyvin tiesivät, mikä hän oli miehiään!
Ja hyvinpä hänkin tiesi, ettei mitään lupalappua voisi saada, ja siksipä täytyikin antaa asiain mennä omia menojaan ja kärsiä nälkäisen vatsan tinkimisiä, nipistelyjä ja kouristeluja ja tunkeumalla pyrkiä esiin sekä raivata tiensä nyrkillään, ja, kun oli onnistunut saamaan huostaansa kannettavaa tahi ensimmäiseksi iskemään kouransa matkalaukkuun — silloin tekeytyä kuuroksi, oikein umpikuuroksi, niin ettei voinut kuulla sanaakaan siitä, mitä he milloinkin hänestä sillä hetkellä huomasivat huutaa.
Joka paikassa kymmenen yhtä vastaan ansiosta kiistelemässä ja juuri kuin muurina eli suljettuna piirinä saartamassa jok'ainoata killinkiä häneltä!
Joskus sentään onnistui hän silloin tällöin saamaan ansion ihan yksinäänkin, — kun oli ovi mennyt umpilukkoon taikka nyrjähtynyt saranoiltaan tai oli suoritettavana jotain muuta pientä sepäntointa, missä tarvittiin pikaista apua. Mutta enempää ei siitä kokoontunut kuin tuskin niukka ravinto, — usein vaan ryyppy tai kaksi kiitokseksi!
Ja nyt, kun talvea kesti pitkältä, sai hän kärsiä sekä nälkää että vilua. Yöt tuntuivat erittäin pitkiltä. Saadakseen ne jollakin tavalla kulumaan, ryyppäsi hän usein viinaa illallisekseen. Ja sitten kesti tuumailua, mitä toimittelisi päivänsä kuluksi, — jäitäkö menisi murtamaan satamarantaan, vai lunta luomaan, vaiko lautapihaan lautoja kantamaan.
Ohuissa vaatteissaan, puoleksi alastonna, vähäsen kylmästä punakkana, kopsutteli hän satamaa kohden kyynärpäiltä rikkinäiseksi hivuneine nuttuineen, ja kaulahuivi, joka pajasta oli värinsä saanut, kohotettuna ylös aina korviin saakka. Ei ollut vaikeata siinä tuntea sepänoppilasta. Joka kerta, kun hän kohtasi jonkun Hägbergin oppilaista, laski hän ivanaurun… Näytti kentiesi hänen vaatteuksensa hieman renttumaiselta? Mutta hän tahtoikin olla juuri semmoinen kuin nyt oli. Hän tahtoi olla vapaa mies, hän, ei huolinut pitää mestareja eikä kisällejäkään herroinaan, ei kenestäkään mitään piitata!…
Mutta jos oli paja semmoinen kohta, jonka läheisyydestä hän mieluummin pysyi poissa, niin oli kaupungissa toinenkin paikka, mitä välttääkseen hän mielellään teki kierroksen, nimittäin seutu laivarannasta, siltä kohdalta, jossa väkipyöriä sorvattiin, aina tuonne ylös saakka, missä Holmannilaiset asuivat.
Mitenkä sitten oikeastaan lienee asian laita ollutkaan, — ei hän ensinkään halunnut Sillaa tavata!
Viimeksi keskustellessaan hänen kanssansa — heti seuraavana päivänä sen jälkeen, kun oli pajan jättänyt — oli hän huomannut, että Silla koko ajan niin pelkurimaisesti vilkui ympärilleen ja tahtoi seisomaan milloin siellä, milloin täällä. Ei se voinut olla mitään kotiväen pelkoa, ja pian pääsi hän selville siitä, että Silla häpesi ihmisiä eikä olisi suonut nähtävän itseään seisoskelemassa ja juttelemassa hänen kanssansa. Ja äkkiä tokaisten: "hyvästi, Silla!" — juoksi hän sitten tuota pikaa hänen luotansa.
Sitten tuntui hänestä oikein hyvältä, kun Silla näytti niin onnettomalta eikä ujoillaan kyennyt näyttämään, ettei hän ihmisistä mitään piitannut. Mitäpä Silla tahtoisikaan hänestä, kun ei hänellä kumminkaan ollut mitään, millä kestitä häntä? Mitäpä häntä hyödyttäisi seurusteleminen semmoisen kanssa?
Onpa kelpo seuralainen kaikille semmoisillekin, joiden täytyy käydä ohuissa, ryysyisissä vaatteissa, ja se on aurinko! Se jakelee päällysnuttuja, lämpimiä, päivänpaisteisia seinuksia, tuopi mukanaan elämää ja liikettä, eikä sitten tarvitse vatsankaan olla epävarmana päivällisateriastansa!
Nikolai työskenteli satamassa koko aamupäivän ja piti nyt juuri päivällislepoa, paistaen itseään auringon helteessä, ja haukotteli.
Hän levitti juuri leukojansa… Tuo… tuo hoikka olento tuommoisessa pumpulisessa hameholjussa, tuo, joka tuli juosten, ruumis etukumarassa ja kaulahuivi kohotettuna suojaamaan pientä, mustaa päätä auringon helteeltä — ei se voinut olla kukaan muu kuin Silla!
Hän tunkeutui eteenpäin koppien ja hyöriväin ihmisjoukkojen välitse tuolla kalasillalla; siellä hän pyrähteli vaanien kuin säikytetty ruisrääkkä, joka mennessään kääntää päänsä milloin toiselle, milloin toiselle puolelle. Hän oli huomannut hänet… ja nyt hän jo huusikin: — "Nikolai… Nikolai!'…"
"… Nikolai!" — hän änkytti hengästyksissään, — "Nikolai, kuulepas, äiti… äiti kun ratkoi tänään minun vanhaa, sinistä hamettani… löysi hän rahat lieveneuloksesta… ne olivat siellä vuorin välissä… sekä molemmat paperit että pienet rahat… Minä juoksin tänne sitä sinulle sanomaan… niin pian kuin olin saattanut isälle ruokaa työhuoneesen… Ja nyt minä suorastaan laukkaan pajaan… ja sitten he saavat kuulla, miten ovat sinua kohdelleet! Oletkos koskaan kuullut semmoista… siellä lieveneuloksessa!… Minä olen niin hirveästi, hirveästi iloinen!" — Ja kyllä hänen silmänsä näyttivätkin oikein hurjamaisilta. — "Uskopas vaan, kuinka äidin naama kävi hullunkuriseksi!"
"Vie vaan kotiisi terveisiä minulta ja sano, että minusta se on ihan saman arvoista!" — virkahti Nikolai katkerasti ja huolettomasti. Mutta ei siitä Silla välittänyt; hän tahtoi vaan mennä pajaan, ja sinne hän juoksi.
Ja menköönpä vaan!… Mutta, sitten kun Antti Berg oli saanut itselleen pajan Selvigin lähellä, ei siellä ollut enää ketään, josta olisi sen verran välittänyt, että olisi suonut tästä tiedon saavan! Sillä hän oli nyt vapaa mies, hän!
Hän seisoi kädet housuntaskuissa ja tirkisteli alas rantasillan reunaa pitkin pohjaan vajonnutta sokeritoppaa, jota joukko pikkupoikia meluten ja hoilaten koki ylös onkia. Se oli jo puoleksi sulaneena tuolla vihertävässä merenpohjassa, johon aurinko kuvaili aaltojen piirteet.
… Silla saisi nyt tehdä, minkä voisi, toimittaakseen häntä jälleen pajaan. Sitten kun he olivat häntä herjailleet, oli hän tullut suolavedestä likomäräksi, juuri kuin tuo sokeritoppa!… Ja sitä paitsi… seistä siellä ja tehdä työtä kuin orja, hän, joka voi olla itsenäinenkin…
"Hei, pojat! Minä näytän teille, kuinka saatte sokeritopan ylös; itse sen kyllä syödä saatte!"
* * * * *
Kapakka, — jonka viheriäinen ovi oli valkeilla puitteilla ympäröitty, tuolla alapuolella katua, Selvigin matamin anniskelutupa, — se oli nyt jo monet vuodet nähnyt sorvarin sävyisän, hiljaisen, etukumaran olennon tulevan ja menevän. Oven säppiin hän tarttui aina juuri yhtä täsmällisesti, tuon ruskean puotipöydän ääreen astui hän, sitten kun oli ensin työkapineensa nurkkaan laskenut, juuri yhtä säntillisesti, vaikka olisikin hänen kasvoillaan joskus huomattu hiukkasen enemmän juhlavalaistusta. Täällä hän oli onnistunut saavuttamaan jonkunlaista arvoa, jonka nojalla hän jo useiden vuosien kuluessa oli saanut "toisella kerralla maksettavaksi" ja voinut niin hoitaa laskunsa sillä tavalla, ettei hänen erehtymättömän tarkka vaimonsa saanut asiasta pienintä aavistustakaan; — "sillä Holmannilla oli määrätty summa taskurahoja, joiden piti viikoksi riittämän!"
Ja, niin kuin aina ennenkin, tuli Silla lauvantai-iltoina ulkopuolelle ja vartoili häntä koppa käsivarrella.
Hän kävi todellakin sangen kauneissa vaatteissa, hänellä kun oli tuo karttuunihameensa ja pieni valkea nenäliina niin sievästi kaulaan sitaistuna; mutta siltä se kuitenkin näytti, etteivät vaatteet tahtoneet hänelle oikein soveltua. Tuo pitkänholjakka, laiha ruumis pistäytyi niiden alta niin tuntuvasti esiin joka taholta ja puolelta.
Hän teki pikaisen käännöksen, kun luuli tuolla kadun alapäässä Nikolain vilahdukselta nähneensä. Edellisenäkin lauvantai-iltana hän oli luullut samalla tavalla hänet nähneensä. Oikeastaan ei hän ollut jutellut mitään hänen kanssansa sitten kun kevätkesästä, silloin kun oli ollut niin kovin kiihkoissaan, tahtoessaan saada hänet jälleen sepänoppiin.
Hän lähti kiireesti astumaan katua alaspäin; — että se oli hän, siitä hän oli ihan varma!…
Sitten hän kiirehti eteenpäin alas sillalle… Mutta niin se taas kävi kuin viime kerrallakin; Nikolaita ei missään näkynyt; — ja hän kääntyi tyytymätönnä takaisin, pitäen myötäänsä silmällä Selvigin matamin viheriätä ovea. Hän tiesi varmaan, että kun kello alkaisi kahdeksaa lyödä, ilmestyisi hänen isänsä sieltä kadulle.
Hän astuskeli katua sinne ylöspäin ja taas sieltä poispäin. Nyt hän alkoi jo tulla kärsimättömäksi… Jo mahtoi, jo täytyikin kellon olla yli kahdeksan! — Johan sulkivat puotien ovia sekä siellä että täällä, ja jos aikoi saada jotakin ostetuksi tänä iltana, niin ei käynyt enää vartoileminen!…
Viimein hänen täytyi mennä oikein katsomaan, oliko todellakin isä siellä vielä — vai olisiko hän kentiesi mennyt matkoihinsa sillä aikaa, kun hän oli käynyt sillalla; eihän isällä ollut milloinkaan tapana viipyä määräaikaansa kauvemmin!
Hän oli jo tullut katua ylöspäin siihen asti, mistä kivitetty sivukäytävä alkoi, kun näki tuon viheriän oven avautuvan ja jälleen äkkiä kiinni poukahtavan. Puoleksi vaatetettu tyttö juoksi paljain päin sieltä ulos. Heti sen jälkeen tuli mies samanlaista vauhtia, ja ovesta, joka sitten jäi auki hänen jälkeensä, virtasi ihmisiä; toiset lakki päässä, toiset ilman, ulos rapulle.
Jotakin erinomaista siellä oli!…
Sitten avattiin akkunakin, taikka oikeammin töytättiin auki, niin että lasinsirpaleet helisten kadulle pirahtelivat.
Luultavasti oli siellä joku juopunut, joka ei enää jaloillaan pysynyt — olihan nyt lauvantai-ilta… ja joku metelöitsi, niin että poliisin täytyi hänet talteensa ottaa.
Hän oli usein ennenkin sellaista nähnyt ja tiesi varsin hyvin, miten siellä kävi. Eikä hän pelännyt isänsäkään tähden; ei koskaan, ei milloinkaan hän antautunut mihinkään senlaatuisiin…
Mutta miksi ei hän tule sieltä pois? — Olivathan jo kaikki muut vieraat ulkona!
Ilta-aurinko loi vinosti heikkoa valoansa avattuun akkunaan. Siellä pöydän ääressä tavallisesti hänen isänsä istui; hän piti aina saman paikkansa. Ja sitä kohden Silla nyt tirkisteli akkunan takaa kukka-astioitten välitse, — siinä oli muutamia ravintola-ilmalla kylläännytettyjä, puoleksi kuolleita, likaan tahrautuneita kurennokkia ja hortensioita.
Mitä se oli?… Tuo, joka makasi tuossa likaantuneella puotipöydällä, kaulaliina ja paita aukaistuna ja toinen käsi hervotonna alaspäin riippumassa, — oliko se hänen isänsä?…
"Jospa nyt olisi suonirauta! — juuri äsken hän liikutti itseään, — suonirauta kun olisi!"…
Mitä he vielä muuta siinä rapulla puhuivat, sitä ei hän niin huomioonsa saanut, mutta kyllä kait siinä jotkut tahtoivat estää häntä huoneesen pääsemästä, ja toiset sanoivat, että hän oli Holmannin tytär.
— Hän heräsi, ikään kuin kovan kolauksen jäljestä, josta olisi tajunsa menettänyt, ja löysi itsensä istumassa myymäpöydällä ja tukemassa isänsä päätä ynnä hänen koko yläruumistaan. Tuntui kuin olisi pitänyt häntä kaulasta kiini ja pyytänyt häntä jotakin vastaamaan;… mutta nyt ei hän korissutkaan enää.
He olivat panneet vanhan sohvanojan ja tuolityynyn hänen päänsä alle. Takana olivat puolentuopin ja korttelin mitat, ryyppynapot, läkkisuppilot ja olutpullot vierekkäin kokeiltuina pöydälle nostetun tieltä. Puoleksi aukinaiset silmät tirkistelivät suoraan ylös kattoon joka muinoin oli ollut valkeaksi rapattuna, ja toinen puoli kasvoista oli vetäytynyt niin väärään, että se antoi koko kasvoille semmoisen muodon, juuri kuin olisi tuo likainen katto häntä äärettömästi inhottanut.
Ovensuussa istui joku kookas renttu; sen hän kyllä tunsi; se oli kapakkakarhu, niin kuin häntä nimitettiin, — sama mies, joka matamin puolesta viskoi ihmisiä ovesta ulos. Siinä hän nyt istui äänetönnä rahilla.
Huoneessa oli ihan hiljaista; hän kuuli ainoastaan, kuinka viina tynnyrin hanasta tippui sen alle asetettuun astiaan, ja kuinka matami ja hänen kaksi tytärtänsä varpaisillaan käydä sipsuttelivat kammarissa rakosellaan olevan oven tuolla puolella.
Nuori mies, silmälasit nenällä, tuli huoneesen. Hän teki muutamia pikaisia kysymyksiä, samassa avaten kalukoteloansa pöydällä makaavan ruumiin jalkojen vieressä. Hän kuunteli kuulotorvella rintaa ja pudisti päätänsä, otti suoniraudan ja veti riippuvasta kädestä paidanhijan ylemmäksi.
"Pidä kättä, ettei se pääse alas luikumaan!" — sanoi hän Sillaan katsahtaen; — hän luuli tytön myöskin talon väkeä olevan.
Iskurauta napahti… ja napahti uudestaan… Harmaan kalpea tyttö tirkisteli nuorta miestä kasvoihin, ikään kuin olisi mielinyt häneltä kerjätä edes pisaraisen sitä, mikä elämää oli…
Sieltä tuli hiukkanen kuin sitkeätä, mustaa siirappia.
Hän kuunteli taas, koetteli uudelleen; — vieläkin koe iskuraudalla!… ja mahtavan arvoisena, suupielustat ylöspäin vetäytyneinä, yhtäläisesti kuin hänen professorinsakin, kääntyi tämä nuori lääketieteen kokelas lähelle tunkeutuviin päin ja julisti harvasanaisen tuomionsa:
"Kuollut!… hengetön kuin kivi!… juomisesta!"
Sanain jäljestä pääsi parahdus Sillalta, joka nyt heittäytyi isänsä ruumiin päälle.
"Tuo on kait tytär?" — kysäsi kokelas. Hän puhdisteli huolellisesti kapineensa, jota hän sitten kurkisteli päivän valoa vastaan, ja pani kotelonsa kiini lähteäkseen pois, samalla aikaa tirkistellen silmälasiensa ylitse Sillaa, joka myötäänsä itki ja parkui ja herkeämättä mielipuolen tapaisesti huusi:
"Ethän sinä ole kuollut… ethän todellakaan ole, isä? — Kuuletko, isä?"
Se oli hurjaa surua, joka ei ujostellut eikä kenestäkään mitään piitannut, ja nuori lääkäri huomasi nyt saaneensa nähdä vähäsen inhottavaa esikaupungin elämää. Hän oli täyttänyt velvollisuutensa ja kiirehti sitten pois.
Sillan takana puuhaili vaaleana ja murhemielisenä lähes parinkymmenen vuotias oppipoika, saadakseen häntä edes vähäisen tyyntymään. Hän tarttui Sillan olkapäähän ja kuiskasi hänelle kerta toisensa jälkeen niin kovalla äänellä, kuin ikään kuolleen läheisyydessä kävi laatuun:
"Silla! Silla! — Etkös kuule! — Minä se olen… Nikolai!"…
Samalla aikaa koki hän myös pari kertaa kohottaa häntä pois ruumiin päältä.
Sillä ajalla seisoi poliisipalvelija tuonnempana ja kuulusteli matamia ja hänen tyttäriänsä. Hän merkitsi kirjaansa ja kirjoitti tarkalleen, miten se kuolemantapaus oikeastaan sattui.
… Oli juuri saanut nauttineeksi täällä tavallisen määränsä, pullon olutta ja neljä ryyppyä… Myymäpöydän ääressä seisova neitsy näki hänen äkkiä ojentavan kättänsä… luuli hänen aikovan vielä ryyppyä tilata, ja kun hän vitkalleen luikui alas tuolilta, näytti siltä kuin olisi humalassa ollut… Ei ollut tapanaan pitänyt milloinkaan juopua niin, ettei olisi jaloillaan pysynyt eikä käymään kyennyt, varsinkin jos nojausi sopiviin kiinteisin esineisin tahi niitä myöten kulki…
Tämän viimeksi mainitun seikan todistivat nimenomaan myös useat kapakassa olijat eli, niin kuin poliisin virkailmoitukseen kirjoitettiin — "useat alituiset ravintolankävijät, joiden todistusta täytyy pitää täydellisesti luotettavana."
Noista hiljaisista, vähän horjuvista olennoista, jotka sillä tavalla yht'äkkiä herätettiin helteisen lauvantai-iltansa horroksista, olivat useimmat jo näyttämöltä kadonneet. Pullot ja lasit vaan olivat siellä jäljellä ynnä jäännökset niiden pohjilla.
"… Saattaisiko arvella mitään suoraa taikka välillistä kuoleman syytä?"
Vasta pitkän miettimisen jälkeen matami voi jotakin sellaista aavistaa.
… Niin vastenmielistä kuin olikin ruveta ankaraksi niin vanhalle ja säännölliselle vieraalleen, oli matamin kuitenkin tänä iltana täytynyt hänelle ilmoittaa, että hänen pitäisi maksaa puhtaalla rahalla kaikki, mitä tämän jälkeen aikoi tilata. Hänen laskunsa oli nyt näinä vuosina, joina hänelle oli tässä talossa velaksi uskottu, noussut niin äärettömiin, ettei hän — leski kun oli ja vielä kaksi tytärtä elätettävinään, enää voisi kohdallaan pysyä, jos antaisi vieläkin samaa menoa mennä. Näinä vuosina, joina Holman oli täällä ravintolassa käynyt, oli matami oikein sääntönään pitänyt, ettei milloinkaan velkonut Holmannilta hänen kotonansa. Mutta eihän saata lasku ijäkseen oven kynnykselle jäädä — sen kyllä poliisikin tietää, maailma kun nyt kerran on senlaatuinen, eikä täällä voi yhdelle käydä paremmin kuin toisellekaan, eipä voi! — vaan sitten täytyisi antaa ryöstön tapahtua! Tätä se oli, mitä hän oli sanonut Holmannille… niin vastenmieliseltä, kuten sanottu, se tuntuikin… ja, totta puhuen, niin raskasta kuin hänelle olikin säikyttää ja vaivata noin rauhallista, säntillistä miestä!…
Oli jo aika puhdistaa ravintola ikävästä seurueesta. Kapakkakarhu oli jo tuonut purilaat, mutta tarvitsi pari miestä avukseen kantamisessa. Ja täytyi heidän saada myöskin joku sopiva laitos verhoineen peitteeksi, niin että tuo kaikki näyttäisi sairaspurilailta; — kuollut mies, jonka suojaksi vaan peite olisi levitetty, herättäisi kovin suurta huomiota kaupungissa.
Jotain sellaista kokikin Selvigin matami tyttärineen keksiä ja haalia kokoon siellä kammarissaan vanhoista viheriäisistä vuodeuutimista. Kullekin on maineensa kallis, ja matami tunsi, että se, mitä nyt oli tapahtunut, oli kelpo kolaus hänen kapakallensa. —
— Ravintolahuone oli jo käynyt hämäräksi. Holmannin synkkä ruumis oli nostettu purilaille. Siinä se oli jo lattialla valmiina pois kannettavaksi, ja edeltäpäin oli jo Holmannin matamille asiasta tieto lähetetty.
Luultavasti tahallaan vielä viivyteltiin; — varrottiin vähän myöhäisempää ja pimeämpää iltaa, jotta päästäisiin herättämästä tuota niin vastenmielistä huomiota kadulla.
Silla istui kasvot itkusta kalseina. Huoneessa ei ollut keitaan muita kuin hän ja Nikolai.
Nikolai seisoi myymäpöydän vieressä, ja Silla istui selin akkunaa kohden; hämärässä surisi ainoastaan hyttynen ylhäällä akkunanverhojen takana.
Viimeinkin lopetti Nikolai äänettömyyden.
"Hän oli hyvä… sekä sinulle että minulle — aina, kun vaan uskalsi, tiedäthän!"
Silla ei vastannut.
"… Hänestä tuntui iltasilla kotiin palajaminen aina niin ikävältä, tiedäthän. Nyt ei hänen enää tarvitse… Eikä astua jalkaansa tänne kapakkaankaan!"
"Isä!… Isä!" — pääsi taaskin Sillalta, ja sitten seurasi uudelleen hurjan itkun kohtaus.
"Kuulehan, Silla!" — sanoi Nikolai, kokien salailla rintansa ahdistusta, joka usein katkasi hänen lauseensa, — "kun sinulla ei enää isää ole, — niin on sinulla tässä semmoinen, joka tahtoo pitää huolta sinusta ja tietää, miltä se tuntuu,… Minulla ei ole milloinkaan isää ollut, minullakaan, taikka en koskaan semmoista nähnyt!… Nyt tahdon ruveta sepäksi, niin tahdonkin, kun ei teillä enää tulla toimeen väkipyöräin teolla!"
"Minä vaan tahdon sanoa sen sinulle, että sitten muistaisit sitä", — lisäsi hän hiljaa; — Silla ei kuitenkaan näyttänyt häntä kuulevan. —
"… Ja nyt tänä iltana minä tulen jäljessäsi nurkalle saakka. Siinä sitten seison ja katselen siihen asti, kunnes kaikki on sisällä… ja sitten minä olen ulkona yön, sen tiedät sitten, jos jotakin tapahtuu!"
"Niin, ole ulkona, Nikolai!" — kuiskasi hän.
Nyt tuli huoneesen kapakkakarhu ja kaksi muuta miestä. He kantoivat ruumiin ovesta ulos ja sitten vaivalloisesti rappujen käännöksestä alas kadulle, jossa joukko katselijoita seisoi.
Sitten kuljettiin pitkin katua, — kuollut ynnä kaksi kantajaa sekä kapakkakarhu edellä, ja Silla ja Nikolai jäljessä.
Siinä, missä heidän täytyi erota, painoi Nikolai kopan, jonka Silla oli unhottanut, hänen käteensä ja jäi sitten seisomaan siihen ja katselemaan heidän jälkeensä!…