VI.
Koko tuo syrjäseuduilla ja esikaupunkien hökkeleissä majaileva pääkaupungin isätön ja äiditön sikiölauma, josta kukaan ei mitään tiedä, eikä kukaan tahdokaan mitään tietää, joka kuhisten parveilee siellä, niin sanoaksi, ainoastaan kerrosta ylempänä kuin tuolla alhaalla meressä rantasillan pylvästen välillä ajelehtava mäti ja kalansikiöt, joista myöskin kerran on tuleva isoja maiti- ja mätikaloja, — mitä siitä tulee — kaikista noista olennoista?
Sairaus lakaisee heitä pois suurella luudallaan heidän varhaisimpana ikäkautenaan; satama heistä osan viepi, kadut sekä niiden kaikellaiset vapaat elinkeinot eli häälyvä ja rauhaton mustalaiselämä viepi osan heistä, poliisi-vahtikonttoorit, vankilat ja kuritushuoneet ottavat heistä osan. Myöhempinä vuosina kokoo myöskin työ heitä helmaansa suuret määrät — tehtaiden ovet ovat selkko seljillään!
Henkilöt, jotka joskus sattuvat saamaan jonkunmoista omantunnonvaivaa noitten olennoiden tähden, joiden olemisen syynä he kentiesi ovat olleet, vetäisevät huojennuksen huokauksen. Vastuunvelvollisuus on niin muodoin huojentunut, koska nyt on heilläkin tilaisuutta työn kasvattavaiseen pyörään tarttua — ja sittenhän on asia tavallansa tullut siirretyksi siveelliselle pohjalle!
Siellä ne istuivat, kypsyneimmiksi kehittyneet kaupungin sikiöt, rivittäisin Wejergangin toiminimen suuren tehtaan saleissa ja hoitelivat surisevia käämiä, kehräpäitä ja rullia, — ruotsalainen Leena ja Tiina, Kristofa ja Kalla ja Josefa ja Gunda, ja mitä he kaikki lienevät olleetkin; jos joku olisi heidän vanhempiansa kysynyt, olisi siihen siellä ja täällä käynyt varsin vaikeaksi vastata.
Juttu luisti sangen sujuvasti salin perällä; sitä jatkettiin vielä silmäniskuilla ja muodonvaihdoksillakin aina silloin, kun joku tarkastavista päällysmiehistä ohjasi askeleitansa sinne päin. Täytyi tehdä liikkeitä ja viittauksia, vilkuttaa silmiään ja puhua huutavalla äänellä; mutta parhaiten se kävi, jos sai olla ihan lähekkäin, naama naamaa vastaan tuossa jyrinässä, kun koneremelit surisivat, johtaen voimaa kukin pienempään koneosastoonsa, permantolaudat tärisivät ja vapisivat pääkoneen liikkeestä, ja vesiputous ulkona auringonpaisteessa kohisten ja huumaten hautasi suurta vesiratasta vaaleankellahtavaan, kuohuvaan loistoonsa.
Ne olivat enimmäkseen varsin nuoria naisia, tuskin kuuden- tahi seitsemäntoista, korkeintaan kahdenkymmenen ikäisiä, jotka tätä laitosta hoitelivat; joko osaksi taikka kokonaan vasta-alkavia ja tottumattomia, jotka vasta sormiansa työhön taivuttelivat.
Ja se oli Silla Holman, tuo tummahapsinen, pitkän hoikka, pisamakasvoinen, jolla oli korottomat, suista alaspäin käännetyt kengät jalassa ja suuri öljytäplä poikki hameen, — joka ryki ja kyseli, ja kyseli ja ryki, samalla aikaa kun silmät vilkuivat sinne ja tänne kuin kaksi mustaa, vierivätä, pyöreätä tulikuulaa, ja heikko, laiha rinta kohosi ja laskeusi ainoastaan pelkästä siitä ponnistuksesta, jotta hänen äänensä kuulluksi tulisi. Hän istui siellä nuorimpain seurassa; sormet puuhailivat käämien seassa, ja silloin tällöin hän vilkasi ylöspäin juuri kuin lintu.
Nyt oli juuri päättynyt kiivas väittely Josefan uudesta, nauhoilla ja nyöreillä kaunistetusta päällysnutusta. Tahtoiko hän todellakin uskotella ihmisiä, että oli saanut rahat äitipuoleltansa? Ei, uskokoon sitä, ketä haluttaa — mutta ei ainakaan Gunda eikä Jakobinakaan sitä ollenkaan uskoneet! Sitten oli Kristofa kertonut sunnuntaisen kummallisen sattumansa, — hän joutuikin aina niin kummallisiin seikkoihin, niin mainion hauskoihin, vaikka ei juuri yhtä todenmukaisiin, joissa hienot naiset ja herrat olivat päähenkilöinä, ja hän vaan sattumalta joukkoon joutuneena.
Ja sitten oli juttu joutunut niin mainion hauskalle tolalle, että Silla sitä oikein imi molemmin korvin!… Sunnuntai-iltana tulisi olemaan tanssijaiset tuolla ylhäällä Letvindtenissä, ja sitten sitä juteltiin kaulahuiveista, nauhoista, hunnuista ja koristeista, — joita toisilla oli ja toisten täytyi lainata, — ja kuka tanssi parhaiten ja kuka runsaimmin kestitsi. Kristofa tiesi kertoa, että siellä soitettaisiin viululla ja helypillillä ja että sinne tulee sekä ylioppilaita että rahvasta ja perämiehiä!
Muutamia muukalaisia, jotka tehdasta katselivat, kulki salin lävitse. He pysähtyivät ja kyselivät ja katsastelivat. Ja kaikki nuo nuoret työntekijät istuivat nyt kerrassaan kukin paikallansa, syvään kumartuneina työtään kohden, ikään kuin eivät olisi ajatelleetkaan mitään muuta kuin lankarulliansa…
Aamupäivän valo loisti kuin masentava hiljaisuus korkeista, ylhäällä seinässä olevista akkunoista ihmisiin, koneisin ja tavarapakkoihin.
Kahdentoista aika oli tulossa. Viimeinen hetki kului hitaasti, aina hitaammin eteenpäin. Koneet levittivät kuumuutta ja öljynhajua yhä enemmän, niin että olo jo alkoi käydä melkein huumaavaksi.
Muutamia helteisiä, pitkiä minuutteja vielä… viimeinkin kello soi!
Ja ikään kuin tenhovoimalla yht'äkkiä pukeutuneina virtasi tehtaantyttöjä parvittain sievissä vaatteuksissaan — esiliinat edessä ynnä kaulahuivit niin kauniisti leuan alle sitaistuina sekä vielä erityinen huivi rinnan ylitse ristiin kiinnitettynä — ruokakantimet kädessä alas rappuja myöten.
Tuota kirkasta kevät-ilmaa… sitä kun saisi oikein läähättää sisäänsä! — Silla, kuumana ja janoisena kun oli, kopisteli ruokakantimellaan aidan pylväästä jäätyneen lumen jäännöksiä ja pureksi niitä.
Pää täynnä ajatuksia Letvindtenin tanssijaisista, joita Kristofa hänelle oli kuvaillut, hän astuskeli eteenpäin kumppaneittensa kanssa, jotka pitkässä rivissä toinen toisensa käsivarressa seurasivat… koko tie tehtaalta poispäin oli tungokseen saakka täynnä. Tuonnempana laventui se jonkunlaiseksi kaduntapaiseksi käytäväksi.
"Näepäs! — Näepäs, Kristofa!… Wejergang on jo palannut
Englannista!" Nuoret tytöt nyhkivät toisiansa oikein innostuneina. —
"Uusi kevätnuttukin, vaalea, vaaleanruuni!"
"Joutavia! Minä sen jo silloin näin, kun hän tuli höyrylaivalla eilen, minä… hän ja koko joukko englantilaisia… Kaikki ne olivat ruunia, joka mies; minä luin täydelleen seitsemän erilaatuista lantaruskeata!" — Se oli Josefa, joka nyt käytti kieltänsä; hän oli kerran ollut kuosikaupassa kokeilemassa.
"Saapa hän varoa itseään öljyltä!" hikersi joku.
"Hän on tavattoman kaunis! Näetkös, kuinka hän käy nenä uljaasti pystyssä… Ai, ja tuommoinen punainen, sievä silkkinen nenäliina rintataskussa!" kuiskasi Kristofa Sillalle.
Tyttöparvi tunkeutui tiheesen lähelle aidan vierustaa. Tuo ihailtu meni siitä ohitse huolettomasti hiljaa hyräillen, pää pystyssä, ja heilutteli kävelysauvaansa. Kaikki nuoret tytönkasvot tirkistelivät tuhman nöyrinä ja kunnioittavaisina suoraan eteensä, — kuitenkin hiukkasen silmäkulmiaan vilkutellen. Hän katosi sinne tyttöjoukon vastavirtaan, halkaisten sitä kuin lohi.
"On panettanut jakauksen niskaansa… Hattu kuin kuppi… Elä puhalla; hän on niin hirveän kevyt!… Ihan isänsä poika, niinpä onkin!… Hei, ja noin soma spanialainen ruokosauva!"
"Ei hän ole likimainkaan niin kopea, kuin tuolla kävellessään teeskentelee olevansa; mutta täällä tehtaassa, näetkös, täytyy hänen olla suora kuin kynttilä… Johanna Sjöberg, sama, joka pesee hienompaa pyykkiä, tunsi kyllä hänet markkinanaamiaisissa; itse hän sitä minulle kertoi."
"Usko pois", tokasi Jakobina, "niihin tanssipaikkoihin tulee paljo hienoa väkeä sillä tavalla. Luulet hyppiväsi vaan jonkun halpa-arvoisen kanssa; mutta sepä saattaakin olla kaupungin rikkaimman miehen poika… Ja muuten, jos sinulla on hitunenkaan havaintokykyä, saatat varsin hyvin huomata sen tanssimisesta taikka kellosta, taikka paidan kauluksesta ja siitäkin, että he pureksivat niin hienoa tupakkaa"…
"Hän vilkasi meihin, huomasitkos sitä?" — kuiskasi Kristofa Sillan korvaan.
"Kyllä, sillä hän tuntee minut!" vastasi Silla vähän hämillään siitä, että nuori Wejergang oli silmänsä häneen luonut.
Siitäkös naurua seurasi.
"Mieliikö se mustakin variksenpoikanen raakua?" Variksenpoikanen tirkisteli harmistuneena liinasensa alta; mutta ei hän mitään vastannut. Hän tiesi itse, että nuori Wejergang hänet tunsi; olipa hän ollut silloin konttoorissa, kun hän äitinsä seurassa oli pääkonsulin luona käynyt tehtaasen pyrkimässä.
Toinen virta työntekijöitä, joka tuli toisesta tehtaasta, yhtyi kuin haarajoki tähän ensimmäiseen, ja katuja ja kujia pitkin valui sitten taas tämä suuri virta vähitellen täällä alhaalla säännöttömän kaupungin osan puurakennuksiin, — kadoten mikä mistäkin ahtaasta portista ja sisäänkäytävästä noihin haalistuneihin, valkoisiin tahi harmaisiin taloihin, joiden katot olivat liuskakivistä, turpeista taikka tiilistä, tahi jotka olivat vielä niin uusia, että tuskin olivat katokseen saadut.
Silla hiipi sisään ahdasta, kosteata käytävää pitkin. Pihaan pääsi auringon säteitä ainoastaan noista rei'istä ja raoista, joita mädätys oli syönyt vanhaan lauta-aitaan, missä näkyi vääristyneitä, ruostuneita rautanaulan kantoja tiheässä toinen toisensa vieressä, ja tuntikausia juoksi likainen vesi portin alitse ja yhtyi sitten ulkopuolella virtaavaan ojaan.
Hän pysähtyi ulkopuolelle, kuultuansa ennestään hyvin tutun, kuivakiskoisen, tasakorkean äänisäveleen siellä sisällä taaskin purkavan ulos äidin totuudenharrasta katkeruutta.
Tyytymättömän näköisenä ja vastenmielisesti Silla avasi portin, jonka takana Anderssonin matamin palvelustyttö seisoi tulipunaisena ja kykenemätönnä itseänsä puollustamaan, sillä aikaa kun Holmannin matami, helmat ylös käärittyinä, seisoi jalat hajallaan pihaojan päällä ja virutteli pesuvaatteita. Hän puuhaili huolellisesti ja vitkalleen, eikä hänen savenharmaissa silmissään näkynyt vähääkään mielenliikutuksen merkkiä:
"… Pitäisihän toki Anderssonin matamilla olla edes rahtunen järkeä tietääkseen, ettei niin kauan pidetyitä vaatteita voi viikossa valmiiksi saada… saatat hyvin viedä minulta semmoisia terveisiä hänelle. Enkä minä myöskään ole tottunut, vaikka olenkin köyhä ja vähissä varoissa, panemaan vaatteita pesuun paikkaamattomina ja repaleisina… ja minä uskallan sanoa, että sekä Nilsonin mummo, joka tässä vieressä asuu, että muutkin tämän talon ihmiset ovat ihmetelleet nähdessään, millaisissa vaatteissa semmoinen, joka itseään ruokakauppiaan rouvaksi nimittää, antaa miehensä ja lapsensa käydä!… Ei, ei sinun tarvitse minua vastustella, piikaseni; mitä minä kerran sanon, se on sanottu! — Ja entäs sukat sitten!… emme huoli niistä puhuakaan, toinen kantapää kun oli kurottu kokoon purjelangalla, niin ettei oikein kehtaa semmoisia pestäkään. Ihmiset saattavat näyttää niin mahtavilta kuin ikään tahtovat vaan, — mutta pesuvaatteet, kyllä ne puhuvat, puhuvatpa niinkin!"
Sitten hän kääntyi tyttäreensä päin ja lausui pitkäveteisellä, oikein musertavalla äänenpainolla:
"Jos olisit vähäistä ennemmin tullut, Silla, olisit voinut minulta säästää paljon työtä!… Mutta eipä ole väliä; mitä ennemmin he minusta hengen ottavat, sitä parempi!… Minäpä en koskaan ole enään elää toivonutkaan siitä hetkestä alkaen, jona isäsi täältä lähti!"
"Minä otan kiinni ja väännän kanssasi, äiti!"
"Nytkö vasta, kun kaikki jo tulee väännetyksi? Kiitoksia vaan! Mutta olisit hiukkasen älyä osottanut, jos sinä, joka olet vaan istunut siellä tehtaassa, olisit vähäsen kiirehtinyt auttamaan sitä, jonka täytyy pestä ja tehdä raskasta työtä koko aamupäivä!"
"Kiitoksia terveisestä, matami Holman!" — se oli Anderssonin matamin palvelustyttö, joka nyt viimeinkin oli saanut sanat suuhunsa; — "mutta minä luulen, ettei teidän enää tarvitse itseänne meidän pyykillä vaivata; se on liian huonoa ja halpa-arvoista niin suurille selityksille."
Hän nyykäytti ja lisäsi, samassa kiireesti portista ulos luikahtaen:
"Hyvä olisi, jos lipeänne olisi puoleksikaan niin purevata kuin kielenne!"…
Se oli ylimalkaan Holmannin matamin sekä parhain kuin myöskin itsetuntoisuutta todistava puoli, että hän aina isosi ja janosi oikeutta tässä maailmassa — muissa ihmisissä. Ja mikäli tämä vaatimus osaksikaan kääntyi koskemaan myöskin häntä itseä, silloin hän oli kylliksi onnellinen huomaamaan loan oman ovensa edestä aina kaikki hyvin la'astuksi. Silloin hän olikin niin suotuisassa tilaisuudessa, että saattoi määrätä sekä säännöt että poikkeukset…
Jokaisella on loistoaikansa, ja että väkipyöräin sorvaaja Holmannikin oli elänyt, sitä aljettiin käsittää oikeastaan vasta sitten, kun hän jo oli näyttämöltä kadonnut — ja kentiesi hän itsekin siitä vasta nyt oikean käsityksen sai.
Ei ole nimittäin likimainkaan yhdenarvoista perheelle, saako se elatuksensa miehen työstä ja viikkopalkasta, vai onko se muuten hankittava, ja olevaiset olot teki vieläkin ahtaammiksi Selvigin matamilla piilevä Holmanni-vainajan lasku, joka toi seurassaan matamin tupaan sangen hämmästyttävät, vastenmieliset kasvot. Hän ei voinut saada päässään selväksi, että tuo lasku olisi oikea; — sillä olihan Holmannilla aina ollut määrätty, säännöllinen summansa taskurahoja!
Runsaasti tulvaili Holmannin matamilta katkeria lauseita, kun hän näki olevansa pakotettu joko kärsimään puutetta tahi etsimään työtä.
Hän oli tähän saakka tiennyt tarkoin ja säntilleen, miten hänen oli käyttäminen miehensä ansaitsemat rahat omassa majassaan, ja sen ohessa hän oli pitänyt tarkalla silmällä, miten muiden perheissä oli tämän asian laita. Hän oli, niin sanoaksi, näinä vuosina aina mukavasti istunut kuorman päällä ja ajanut. Mutta nyt oli, sitä pahempi, semmoinenkin aika tullut, että hänen itse täytyi laskeutua alas ja ruveta vetämään — ja siihen hän näytti huonommin soveltuvan.
Tämmöisessä ratkaisevassa tilaisuudessa ollessaan huomasi Holmannin matami, että jos koskaan oli johonkuhun käsiksi käytävä, niin olisi se nyt tehtävä — mutta kenen olisi käyminen, sen hän jätti sanomatta. Hyväksi aluksi hän käytti edukseen pääkonsuli Wejergangin tuttavuutta saadakseen tyttärellensä Sillalle työpaikan tehtaassa. Joutilaille käsille täytyi hankkia jotain tehtävää, ja palkitsisihan se kaikessa tapauksessa edes hiukkasen hänen miesvainajansa menneitä viikkopalkkoja. Ja kun hän sitten itse olisi kotona ja hoitaisi kunnollisesti talouttaan ja sen ohessa myöskin parsisi ja paikkailisi ja ottaisi pestäkseen vaatteita, kun semmoista tointa olisi saatavana, niin ei ainakaan kukaan uskaltaisi syyttää, ettei Holmannin matami näinä vaikeinakin aikoina tietäisi velvollisuuttaan täyttää!
Ja tätä velvollisuuttaan hän täytti vielä silläkin tavalla, että ankarasti esti Sillaa vapaita aikojaan joutiloimiseen käyttämästä, joka nuorisolle on niin turmiollista. Neuloa ja parsia ja paikkailla illat myötäänsä — ei voinut olla parempaa keinoa hänen vakaannuttamisekseen!
Mutta juuri silloin, kun Silla istui ja neuloi ja parsi ja paikkaili myöhäiseen iltaan saakka matalan öljylamppunsa ääressä, pyörivät ajatukset hänen päässään täydessä tanssissa ja riemussa, ja kaikki Kristofan ja muiden ystävättärien kuvailut muodostuivat siellä yhtä selviksi, kuin olisi hän itse niissä osallisena ollut. Saippuakupla toisensa jälkeen, seuraava aina edellistään erinomaisempi, nousi ilmaan ja pirahti rikki juuri Holmannin matamin nenän edessä hänen siinä istuessaan ja neuloessaan. Ei hän sanonut mitään, — ihmetteli vaan toisinaan, mitä sukan kantapäässä voinee olla hymyiltävää ja naurettavaa!