VII.
Alhaalla Hägbergin pajassa näytti siltä, kuin olisi ollut, ei ainoastaan joutomaanantai, vaan myöskin joutotiistai. Tuskin ainoatakaan henkeä oli siellä saatavilla, niin autiota ja tyhjää siellä oli. Pajan edessä vartosi pitkä rivi kuokkia, lapioita ja kivihakkuja, joita piti teroitettaman, käytettäviksi tien raivauksessa tuolla alempana uuden satamalaitoksen lähellä.
Hägberg tuli pajaan, etunahka riippumassa toiselta olkapäältä, ihan kuin hurjistunut… Ei ollut enää ainoatakaan säntillistä kisälliä eikä oppipoikaa; mutta hän oli päättänyt antaa poiskäskyn heille joka miehelle järjestään, niin totta kuin hän Hägbergin nimeä kantoi!
Yksi siellä kuitenkin seisoi ja rehki! Hän oli siellä seisonut ihan yksinään ja viilata jyrskyttänyt kisällinäytettään eilen koko juhannuspäivänkin. Mutta semmoista se on, toinen joutiloipi, ja toinen rahan-ahneudessaan mielellään suopi sielunsakin palaa… Oikein kelpo työmies, hitto vieköön! — ja jos ei hän olisi joutunut tekemisiin poliisin kanssa… niin, ei! — ei, niin; pääsihän poika siitä vapaaksi, se on totta!…
Puhuttu oli Nikolai, joka uudelleen oli Hägbergin pajaan työhön tullut palvellakseen oppiaikansa loppuun.
No, viimeinkin!… Tuolla tuli kaksi, hönkötellen pihaa pitkin pajaa kohden.
Hägberg kääntyi poispäin eikä ollut heitä näkevinänsäkään. Eipä nyt ollutkaan, oikein ajatellen, aika käskeä pois väkeänsä. Itse hän vaan meni pois ja veti kivikuokan ahjosta, ja kun nuo kaksi syntistä tulivat, seisoi hän siellä itse pitkänä, laihana, vankkana ja harmaana, ja takoi niin että säkenet räiskyivät.
Tämä mestarille soveltumaton työ vaikutti paremmin kuin ankarimmatkaan nuhteet, ja kun hän sitten mitään lausumatta heitti kivikuokan käsistään ja alkoi tavallista kuokkaa teroittaa, tuntui selvästi, että pajassa oli helteinen ilma.
Sitten vähitellen aamupäivän kuluessa tulivat muutkin, tuijottavin silmin, pakottavin ohauksin ja naamat vaaleina ja valvomisesta raukeina, yhden silmä paisuneena ja toisen nenän poikki laastaritilkku levitettynä. Äänet olivat käheät, ja mitään lausumatta ryhtyi kukin työhönsä. Heidän täytyi liikkua joutuisasti, jos aikoivat saada korjatuiksi kaikki nuo työkalut, mitkä siinä vartoomassa olivat.
Työtä tehtiin herkeämättä iltapuoleen saakka, eikä koko pajassa sanaakaan hiiskuttu. Silloin huomattiin jo enin osa työtä ennätetyksi, ja Hägberg itse lähti toimilleen kaupunkiin.
Joilla vieläkin oli kiire töissään, he loistivat hiessään, mutta joko sitten siitä syystä, että työ juuri oli parhain lääke parantamaan äsken kuluneen juhannuspäivän ja juhannusaatto-illan hurjailemisia, taikka vaikutti sitä sama huojennus, jota yleensä tunnettiin silloin, kun mestari oli matkoihinsa mennyt — heti aloitti joku yht'äkkiä virittää ääntänsä lauluun, pari muuta haukotella ja ojennella itseänsä sen mielihyvän vaikutuksesta, mitä edellisten päiväin muistelmat heille mukanansa toivat; — ja sitten sitä oltiin kerrassaan täydessä keskustelussa siitä, miten he olivat itseänsä huvitelleet.
Nikolai yksin teki työtään uupumatta; hänestä oli naulanreikä kisällinäytteensä henskeliraudassa tärkeämmän arvoinen kuin heidän kaikki juhannushuvinsa, ja jos nyt vaan jatkaisi työtään, valmistuisi se ennen kuukauden loppua…
Hänen pieni naulavasaransa yhä nakutteli heidän juorutessaan — noista tervatynnyreistä ja puukasoista ja vanhoista huoneenseinistä, joita olivat polttaneet… siitä hauskasta elämästä, mitä olivat viettäneet, ja niistä laseista, joita olivat kallistelleet, niin ettei heillä nyt enää ollut killinkiäkään taskussa — ha, ha, ha!
Vasara nakutteli herkeämättä.
Jan Petter oli laivalla käynyt saaristossa ja nähnyt niin paljon kokkovalkeita, ettei niitä voinut lukeakaan…
"E-hei, kun ollaan humalassa!"…
Vasara vieläkin nakutteli.
Toinen oikoi itseään ja haukotteli, koko juhannusjuhla leuoissaan… "Tuolla ylhäällä Grefsenharjulla oli punssi lopuksi ihan kuin virtanaan juossut alas mäenrinnettä pitkin!… Wejergangin poika oli antanut tehtaan tytöille Marilaakson järveltä vanhan veneen ja puolikon tervaa… kuullut käen kukkuvan ja mellastanut koko yön… hoippuroinut kotiin vähää ennen kahdeksaa"…
Vasara ei nakutellut enää.
"Wejergangin poika… tehtaan tytöt Wejergangin seurassa!" — Nikolai seisoi levotonna ja epävarmana ja kuunteli; kerta toisensa jälkeen lensi kiireesti terävä silmäys sitä kohden, joka siellä jutteli…
Kylmä hiki valui alaspäin hänen ruumiiltaan, ja hän lähti pois.
* * * * *
Silla oli käynyt karjakartanossa ja tuonut sieltä tavallisen tuoppinsa iltamaitoa, kun hän veräjällä tullessaan kohtasi Nikolain. Nikolai sanoi nähneensä hänen menevän sinne, mutta Silla tiesi kyllä hyvin, että hän oli siinä seisonut ja häntä odotellut.
"Uskopas vaan, Nikolai, minulla oli oikein hauskaa juhannusaattona!" — hän piti kahvasta pyttyä edessänsä Nikolain ja itsensä välillä. — "Kunpa vaan saisit tietää… Et, et milloinkaan elinaikanani!"…
"Siellä Grefsenharjullako?"
"Mistä sinä sen tiedät — sano, mistä sinä sen tiedät!"
"Niin, minä — eräs sepänsälleistä oli siellä… Mutta en minä käsitä, miten sinä siltä kotohiselta voit päästä sinne!"
"Kylläpä se kovin ahtaalla olikin, sen saat uskoa!" Hän vilkasi ympärilleen ja kertoi varovaisesti kuiskuen: — "Äiti ei tiedä mitään muuta, kuin että minä muka makasin ja nukuin sängyssä koko juhannusyön. Hän halusi syödä juhannuspuuroa täti Askerin luona, ja minun piti olla kotona ja silittää; mutta kun kello tuli yhdeksän, minä sanoin jäähyväiset, minä, ja luikahdin tieheni… Kas niin, Nikolai!" — hän löi nauraen käsiänsä yhteen. "Jospa vaan olisit kuullut, kuinka hän elämöitsi eilen aamulla, kun palasi kotiin, ja minä makasin vielä!… Kuulitkos sitä, että meitä siellä punssillakin kestittiin?"
"Kuka sitä sinulle tarjosi?"
"No, pitäisihän sinun se arvata! — Mutta, Nikolai, sinä et hiisku siitä mitään. Se oli eräs henkilö, joka meille tarjosi"…
"Vai nii-in! —"
"Hän tuli sinne ylös vartioimaan, etteivät sytyttäisi juhannuskokkoa lähelle metsää… Niin, tiedätkös, Nikolai, ettei se ollut kukaan vähemmän arvoinen, kuin juuri nuori Wejergang itse! Hänen isänsä vietti juhannuskestiä; ja juuri kello puoli kahdeltatoista piti heidän nähdä kotirapulleen tuliroihu sieltä."
"Ja sitten hän antoi teille punssia? — Sinulleko myöskin?"
"Juuri minulle! — 'Tuolle mustasilmäiselle!" — huusi hän.
"Kyllä kait hän juttelikin sinun kanssasi?"
"Juttelipa niinkin, — hän tietää niin mainion hyvin, että minun nimeni on Silla!… Minä tapaan hänet joka ikinen päivä nyt, tiedätkös Nikolai!"
Nikolai säpsähti, juuri kuin olisi kolauttanut vasaransa tyhjään alasimeen. "Kas niin!"
"Viime lauvantaina konttoorissa, kun hän oli laskenut väärin ja antanut minulle kruunun liikaa, sanoi hän, että minä saisin sen pitää ja ostaa sillä sokurileivoksia"…
"Oh — ho, hei; niinkö juuri hän sanoi? Sepä vasta hyvyyttä on!" — Nikolai teeskenteli jotakin, minkä piti naurua oleman… "Hirveän hyvänlaitainen se on kyökkipiikakin syöttäessään hanhea, sen sitten kiinni ottaakseen!"
Hän seisoi, toisella kädellään veräjänpylväästä kiinni pidellen, ja katseli häntä hetkisen; niinhän se Silla oli tullutkin hienoksi ja sieväksi ja melkein pitemmäksi entisestään. — "Nuori tyttö, joka ei edes tiedä kaunis olevansa"…
Sillan suun ympäristöt alkoivat värähdellä; koko hänen muotonsa osoitti valtaavata vastenmielisyyttä.
"… jos hänelle tarjoavat sokurileivoksen taikka kaulahuivin tahi jotain huvia, niin hän jo kurkottaa kaulansa ja piipertää kohden… Minun luullakseni pitäisi sinun se huomata kaikkialla, mitä näet ympärilläsi, Silla! Kuinka harvat heistä säilyvätkään siksi, että tulisivat rehellisten työmiesten vaimoiksi? Tuskin ennättävät siihen, että saavat tanssia pari kertaa, sen he tekevät, ja sitten on virsi loppunut!… Ja niin hyvänlaitaisia he alkavat nyt olla sinullekin, Silla!… Kyllä se Wejergang pitää varalla sinua, niin pitääkin!… Jos en minä ennätä pitää varalla häntä!" — Hän näytti sekä kovin vaalealta että ilkeältä.
"Oletko sinä mieletön, Nikolai? — Elä muutu noin julman muotoiseksi!"
"Olenpa kylläkin minä mieletön, kun olen siellä seisonut ja viilannut ja kihnuttanut koko kuukauden kisällinäytettäni ja niin antanut sinun täällä käyskennellä susilauman keskellä… Mutta minäpä nyt olen syntynyt juuri semmoiseksi, minä, että kaikkein täytyy edestäni umpilukkuun luikahtaa!"
Silla seisoi samoin kuin aina muulloinkin, kun Nikolai sillä tavalla hänelle jutteli, hämillään ja nurpeana, pitkänhoikka ruumis etukumarana ja silmät maahan luotuina.
"Me kaksi, Silla!" jatkoi Nikolai vihdoinkin ja nykäytti ruumistaan, ikään kuin parempaa painoa antaakseen; mutta hänen äänensä vapisi ja kieli tuntui sanoja tapailevan, — "me kaksi… me olemme ikään kuin kasvaneet yhdessä! Ja koska kerran kävi niin hullusti, — niin — että minä jouduin hullulle tolalle, niin paljoa helpompi oli sinua kaltoin kasvattaa, sillä olinpa minä vankka, minä, mutta sinä olit hoikka ja hento ja sinun täytyi myötäänsä hiipiä kuin kissa valheinesi ja juoninesi. Ja sitten… niin… ajattelin minä… että, jos niin kuin… me kaksi… jotka aina olemme yhtä köyttä vetäneet — eikä minulla ole ketään muuta ollut, johon olisin luottaa voinut, sen sinä tiedät… eikä sinullakaan, Silla! — että me yhtyisimme… Ja, jos sinä ajattelisit samoin kuin minä, niin"…
Hän oli puristanut leveät kätensä veräjänpylvään ympärille, ikään kuin olisi tahtonut vastausta odottaessaan sitä rutistaa tanakan ruumiinsa koko voimalla. Hän tirkisteli tuota alaspäin kumartunutta tyttöä; mutta tämäpä ei silmäystään kohottanut. Ja sitten hän taaskin henkäsi raskaasti; hän tunsi, että hänen oli vielä jatkaminen.
"… Ja nyt minä olen vaivoin koonnut muutamia killinkejä enkä ostanut mitään, ja viilannut ja viilannut niin uutterasti kisällinäytettäni, jotta sitten, kun kisälliksi pääsen ja vielä vuosi olisi loppuun kulunut, ja olisin ennättänyt hiukkasen säästöön panna, niin… niin — voisi käydä laatuun, että sinä kerrassaan pääsisit sekä tehtaan rojusta että noista kotitouhuistasi ja tulisit kelpo sepänvaimoksi, Silla! — Ei sinulla ole milloinkaan ollut ketään, joka sinua olisi niin vaarilla pitänyt kuin minä, sen itse tiedät;… ja minä tahdon sinua kohdella niin, ettet sinä milloinkaan voi sitä käsittää!… Semmoiselle, jolla ei isää eikä äitiä ole, eikä, sen jälkeen kun olin poliisin hoteissa, paljoa kumppaleistakaan tietoa!"… Tässä hänet liikutus kokonaan valtasi.
"… Tuommoinen, noin tavattoman kaunis sepänvaimo kuin sinusta voisi tulla, Silla! Jos on kenelläkään moisia silmiä, joihin seppä saattaa ihastua, niin ovat kait sinun sellaiset; nepä ovat kuin säkenet sysissä säihkyisivät, niin ovat!… Ja sitten, kun tulee kotiin ja saapi nähdä sinun pienen, kauniin, mustan päänypykkäsi vartoomassa tuvan ovella!… Kaikki se, — että minua myötäänsä on pidetty koiran arvossa… ja vielä huonompanakin, — varkaanakin kaupanpäällisiksi, kaikki se olisi vaan kuin leikkiä, jos asiat niin kävisivät… Oma tupa, lukku ovessa ja arkku sisällä, sepä olisi jotain toista, Silla, kuin antaa itseään hinata hyppyhuoneisin ja olla nuortenherrain ja merimiesten pyöriteltävänä pitkin seinämiä!"
Hän olisi tehnyt viisaammin, jos olisi jättänyt mainitsematta sen, minkä tuli tässä viimeiseksi tulisessa innostuksessaan lausuneeksi, sillä sitä vastaan, kun Silla juuri äsken seisoi melkein masentuneena, liikutuksen valtaamana ja kyyneleet silmissä, lensivät hänen kasvonsa nyt kerrassaan tulipunaisiksi tuon Nikolain lausuman syytöksen johdosta.
"Tahdotko sinäkin sitten kieltää minulta tuon vähäisen huvin, Nikolai? Minä en saisi nähdä mitään… en olla mukana missään… Niinkö tahdot? Minun pitäisi olla semmoisen, joka en olisi koskaan saanut tanssia — aivan kuin joku harvinainen lintu ihmeteltävänä, joka ensin on häkissä ollut äidin luona ja sitten sinun"…
Tässä sitten sanat loppuivat ja itkuksi ratkesivat.
"Sitäkö se sitten on, kun lupaat olla kiltti ja hyvä minulle, Nikolai? — Sinä varmaan yrittelet saattaa minua vielä pelkäämäänkin itseäsi!"
"Minuako? — Minuako pelkäämään, Silla?"
"Enkö minä ole heidän kaikkien mielestänsä juuri kuin vuosikautinen penikka, jota äiti nuorasta taluttaa!… Ja sitten tulet vielä sinä ja tahdot häntä autella, Nikolai!… Se on oikein! Se on oikein! Sulje vaan minut teljen taakse!… Niin kyllä, sinä ja äiti! — Se riippuu vaan siitä, kuka minut haltuunsa ottaa!… Mutta olepas vaan varoillasi, Nikolai!"
Hän alkoi vihasta uupuneena oikein ääneensä itkeä.
"Niin, niin, itke vaan; en minä sano mitään, minä… Onpa niitä kyllä, jotka hetkisessä hyvin voivat sinut tyynnytellä!" lisäsi Nikolai synkästi.
Silla hypähti heti ylös, astui hänen eteensä ja laski kyynärpäänsä luottavaisesti hänen olalleen:
"Voithan sinä hyvin huomata, että minä se olen, joka tulen sinun vaimoksesi, Nikolai!" — hän katsoi häntä suoraan ja hellästi silmiin; tummat, keltapisamaiset kasvot olivat vielä kyyneleistä kosteina.
"Niin, jos sinä, Silla, niin tahdot, niin näetpä tässä semmoisen, joka voi tarttua sinuun!"
"… Mutta entäs äiti, Nikolai! — Oi, minä niin pelkään, niin pelkään vaan, että hän saisi vihiä tästä, että me joskus kohtaamme toisiamme. Hän katsoo niin jäykästi minuun; joka kerta, kun olen joillakin toimilla, aina minä olen viipynyt poissa liian kauvan!"
"… Mutta usko pois, että kun iltasilla istun ja parsin ja paikkailen, niin ajattelen toisinaan, että sinä kerran tulet niin hienoksi ja rikkaaksi, että saat omaksesi koko Hägbergin pajan, niin että äidin täytyy myöntyä!"
"Hei, niinkö sinä ajattelet, Silla!… Niin, sitten minä tulen! Hänen vastustuksensa täytyy haihtua kuin savu tuuleen, jos minä vaan kerran ilmestyn kotiisi kisällikirja taskussani — ja vielä rehellinen elinkeinoni kaupanpäällisiksi!"
— Mitä sitten lienee tapahtunutkaan tänä valoisana, usvaisena kesä-iltana, kun koski pauhaten riensi sillan alitse, puut ikään kuin liehuivat ihan uusissa, juuri äsken puhjenneissa lehdissään ja siellä ja täällä kimelteli kuin auringon paiste akkunoissa? Oliko hän humalassa, vai lieneekö syy ollut illan, jolla olisi vielä ollut ylimääräinen juhannushiivansa?… Kun hän viimeisen vilahduksen Sillasta näki, oli tämä omalla tavallaan hiukkasen kumarruksissaan pyttyinensä kiirehtinyt kotiin ja katsonut taaksensa häneen päin kääntyessään kujaan rakennuksien välille.
* * * * *
Kyllä se maailma sentään oli varsin hyvä, kun vaan kaikki lukuun otettiin!… Kun hän otti lähemmin ajatellakseen, eivät ne asiat aina niin hullusti käyneetkään, vaikka ne silloin ja tällöin umpilukkoonkin luikahtivat;… ja sitten — niin, sittenpä sitä saikin olla sekä vankka että näppärä, jos mieli ne jälleen auki ja kuntoonsa saada!…
No niin, nythän kaikki oli hyvin kuitenkin! Vasta se sitten huomataan, kun perille tullaan… ja sitä varten täytyykin olla poliisit ja mestarit ja järjestys ja kurikeinot kaikkialla, jotta lukku voisi oikein käydä.
Nikolai seisoi ja mietti ja päätteli naulojansa siellä pajassa; hän oli nyt saanut jo kisällikirjansakin ja näki kaikki parhaimmassa valossaan. Että hän ja maailma olivat sovintoon tulemaisillaan, se loistavina piirteinä kuvasteli koko hänen leveiltä kasvoiltaan. Tuo kookas, voimakas olento liikkui siellä työssään varsin uudella, reippaalla rattoisuudella!
Hän kantoi nyt kisällinpalkkaa ja voi siis ansaita kokoon kauniin summan viikon kuluessa. Se oli varsin onnellinen sattuma, ettei hän koskaan uskaltanut lahjoittaa Sillalle mitään, ei kaulahuiveja eikä muitakaan korutavaroita Holmannin matamin tähden. Säästetty pysyi säästettynä, ja Silla kyllä saisi osansa aikanaan.
Lauvantai-iltasilla, niin pian kun oli hiukkasen pyyhinliinalla ja kylmällä vedellä siivonnut itseään, oli asia lähteä tehtaalle päin… Hän astui vasaroineen, ja pihtineen, rautalevy tahi lukku kädessään, sen vuoksi vaan, että luultaisiin hänen luvallisilla toimillaan kulkevan. Ja niin se jäikin kokonaan siitä riippuvaksi, saiko tällä tavalla edes ja takaisin katua kuljeksiessaan vilaukseltakaan Sillaa nähdä.
Se oli selvää sattumakauppaa, ja niinpä usein sattuikin, että hän yht'äkkiä tapasi Holmannin matamin eikä Sillaa. Hän sai pitää senkin hyvänänsä; kaikessa tapauksessa voi hän kuitenkin katsella suoraan pitkin talojen välillä käyvää katua, jota Silla kulki monta kertaa päivässä. Mutta paljoa vaikeampi oli hänen sietää sitä, että niilläkin kerroilla, joina onni hänelle muuten suosiollinen oli, Silla kulki parin kolmen tehtaantytön kanssa käsi kädessä, niin että tuskin voi toivoakaan näkevänsä häntä enempää kuin vilahdukselta tahi saavansa muuta kuin pari pikaista silmäniskua, ennen kuin he jo kääntyivät portista milloin sinne, milloin tänne.
Mikä pakko hänen oli käydä ja laatustella kaiket illat noitten tyttöheitukkain kanssa… soveltuiko sellainen Sillalle, soveltuiko? Ei hän ollut vielä kylliksi kehittynyt eikä hänellä ollut vielä ymmärrystäkään käsittääkseen, mille kaikelle hän oikeastaan siellä alttiina oli ja mitä se oikeastaan tarkoitti, tuo herrasmies, joka hänelle silmiään vilkutti… noitten kauniitten silmien tähden… Huvikseenko? — käydä ympäriinsä myllyssä, kunnes sitten jälleen palataan sekä muserrettuna että jauhettuna!…
"Ei… ei tämä pitkälle kelpaa!"
Eikä siihen ollut muuta keinoa kuin yhä taukoomatta viilata ja viilata ja yhä lisätä viikkopalkka edellisiin, kunnes olisi kertynyt hopeakoukku kylliksi suuri, millä kiinnittää Silla itseensä.
Niin, kunpa vaan kerran saisi Sillan luokseen! — Hän vaipui tuumimaan huoneen vuokraa ja häiden menoja.