VIII.
Vähän aikaa sen jälkeen, kun Nikolai oli saanut kisällikirjansa, hämmästytti eräs ilahduttava tervehtijä häntä — tuskin hän voi omia silmiänsä uskoa — sillä ei se ollut kukaan muu kuin hänen oma äitinsä, joka lauvantai-iltapäivällä vartoili häntä sen ruokapaikan edustalla, missä hänen tapansa oli käydä aterioimassa!
Hän oli kuullut Nikolain päässeen kisälliksi, eikä ollut saanut lepoa pahaakaan ennen kuin pääsi tervehtimään poikaansa erään lautainvetäjän mukana, joka lähti kaupunkiin. Hän oli tullut niin iloiseksi!… Jospa vaan Nikolai tietäisi, miten monta kertaa hän oli huokaillut hänen tähtensä, ja miten monen monituista kyyneltä hän oli vuodattanut, — tuo kookas, muhkea, puoleksi talonpoikaiseen vaatteukseen pukeutunut nainen oli kasvoiltaan oikein tulipunainen ja itki ja myötäänsä kuivaili kyyneleitään kokoonkäärityllä nenäliinalla, kuvaillessaan liikutuksiaan ja iloansa siitä, että kaikki oli parhaaksi kääntynyt, ikään kuin korkeamman käden johdatuksesta!…
Hän oli jo pitkät ajat ollut niin onneton; mutta nyt, saatuaan jälleen poikansa, näytti hänelle kaikki kerrassaan varsin toisellaiselta!… Hei, noin suureksi ja hartiakkaaksi ja kelpo mieheksi kuin hän oli tullutkin — aimo sepäksi! Oli kait jo hänellä sortuuttitakkikin ja muut pyhävaatteet?… Ja hattu täytyi hänellä myöskin olla! — Nikolain tulisi vaan seurata hänen ohjeitaan; kyllä hän tiesi kaikki seikat, sillä hän oli paljon maailmaa nähnyt.
Sangen ihmeellisiksi, alussa melkein sekanaisiksi Nikolain tunteet kävivät, kun hän tuolla tavalla yhtäkkiä näki äidin luokseen heitetyksi… ehkä vielä saattaisi niinkin tapahtua, että kentiesi isäkin jostain samaan joukkoon heilahtaisi!
Monta vuotta oli jo siitä kulunut, kun hän oli äitiänsä ajatellut, ja se kuva, mikä hänestä vielä oli jäljellä, oli vaipuneena hänen muistinsa syvään, kyyneleiseen, tuikean suolaiseen mutakätköön, jossa ei sitä ensinkään oltu juurtumaan aiottukaan. Siellä hänen sydämessään oli jotakin, mitä hän vaistomaisella varovaisuudella uuden onnellisuutensa säilyttämiseksi kammosi;… mutta uuden Nikolain — sepänsällin — onnellisuuteen kuului kyllä myöskin se, että hän sillä tavalla jälleen löysi äitinsä! Totta tosiaan hän iloitsi hänen tähtensä, ja se oli niin tavattoman liikuttavata…
Ja kun hän sitten käveli hänen kanssansa ja oli iloinen sekä kaikkiin aulis ja menetti siinä sekä lauvantainsa iltapäivän että sen mukana puolen päivän palkan — oli hän myöskin, vaikka ei oikeastaan semmoista ollut aikonutkaan — tuhlannut lahjan ostamiseen — se oli suunnattoman suuri, hieno, kukkasiin värjätty silkkinen kaulahuivi — yhtä paljon, kuin minkä neljänätoista päivänä oli puristanut ja haalinut kokoon… ja sitä paitsi hän oli äidilleen ostanut hienoa leipää ja sianliikkiön, jotka hänen piti viedä mukanansa maalle palatessaan ja joista Barbro jo kaupungissa ollessaan maistiaisina muutamia aimo sipaleita illallisekseen nautti.
Hyvä oli ruokahalu hänellä… eikä hän näyttänyt erittäin säästämäänkään tottuneen — tämä oli likimääräinen tulos niistä huomioista, mitkä onnellinen poika oli äitinsä seurassa oleskellessaan ennättänyt tehdä. Sitä paitsi hän huomasi silloin myöskin odottamatta menettäneensä kauniit rahasummat, ja puoleksi tyytymättömällä mielellä hän sitten illalla lähti kävelemään ennestään tunnetuille paikoille, saadakseen siellä kentiesi sattumalta tavata Sillaa, jotta voisi hänellekin kertoa tästä uudesta onnestansa.
— Koko tämä osa kaupunkia, ylängön rinteelle rakennettuna, oli jo varjoon siirtyneenä, ja hieman helteisessä kesäillan lämpimässä kuljeksi joitakuita työmiehiä, nuttu irralleen hartioille heitettynä, samalla aikaa kun tämän tehdaspaikkakunnan räämäpuodeista sieltä ja täältä kuului korviin melun ja hälinän kaikua.
Nikolai oli turhaan risteillyt kulkuväylällä karjakartanon läheisyydessä ja myötäänsä pitänyt silmällä sekä leveätä maantietä, joka kävi veräjän ohitse, että myöskin jalkapolkua, joka niityn poikitse poikkesi sen takana olevaan metsään. Sillaapa vaan ei ollut nähtävissä! Eräs tyttö lähti pyttyineen navettakartanosta ja meni rapusta sisälle. Tämä vilkasi häneen päin ja nauroi, — ja seurauksena oli, että Nikolai jatkoi kulkuansa tehtaalle päin, ainoatakaan kertaa taakseen katsomatta. Mahtoipa noilla asujilla olla silmät, jotka seinätkin lävistivät?… Ja lienevät varmaankin jo alkaneet sitä ihmetellä, että hän niin usein siellä päin käveli…
Vesiputous oli suljettuna, niin että vesi virtasi ainoastaan valkeina säikeinä sulkulaitoksen ylitse ja valui tippa tipan jälkeen vesirattaalle. Joku ratasmies mennä ratusteli hänen edellään. Nyt se pysähtyi ja kaatoi pois kuormansa; se soljui kerrassaan alas… Siinä oli multaa, jota he vedättivät tehtaan viereen konttoorirakennuksen eteen aiottua puutarhalaitosta varten.
Laita-aitauksen sisäpuolella oli koko joukko muijia ja nuoria tyttöjä täydessä puuhassa. He perkasivat, harailivat ja istuttelivat, samalla aikaa kun mies puutarharuiskuineen käveli jäljessä päin, ja avonaisesta akkunasta kurkotteli nuori Wejergang, olkihattu päässään, alaspäin ja jutteli alhaalla työskenteleville.
Siellä seisoi Holmannin matamikin, käsi kupeella, erään mustan puutarhapengermän ääressä ja silmäili jotakin valmiiksi tehtyä istutusta, jota hän oli vielä käsin taputellut, ja — Silla oli siellä myöskin… polvillaan maassa ja kitki rikkaruohoja esiliinaansa kukkaspenkereestä, joka oli rakennuksen seinustalla. Ja juuri hänelle nuori Wejergang laski leikkiä akkunasta, ja Silla pudisteli päätään ja nauroi ja vilkui ylöspäin, — vastata ei hän tosin uskaltanut Holmannin matamin tähden!
Tuntui juuri kuin pihdillä olisi puristettu monta kertaa juuri siitä sydänalan kohdalta, ja yht'äkkiä muistui hänen mieleensä suloisena se päivä, jona hän oli saanut Ludvig Wejergangin käsiinsä.
Hän siirtyi jälleen hiukkasen alaspäin, sydän lyijyäkin raskaampana, ja heittäytyi istumaan tuonnemmaksi ojan partaalle, josta helposti voi pitää silmällä niitä, jotka siitä ohitse kulkivat, itse kuitenkin näkymättömissä ollen.
Kyllä se Silla oli näyttänyt mainion kauniilta, kun hän iloisuuttaan salaillen pilkisteli ylöspäin! — siihen ne Nikolain ajatukset aina jälleen palautuivat, ja sen hän vaan myötäänsä näki edessään; ja sepä se juuri tuskalliselta tuntui…
Tuntikausi oli kulunut. Melkein tylsämielisenä hän oli nähnyt yhden toisensa jälkeen menevän tietä pitkin alaspäin; mutta yhtäkkiä loisti sieltä värinvivahduksia hänen kasvoihinsa. Ludvig Wejergang mennä lunkutteli siitä ohitse — huoletonna ja kevytmielisenä, herrassauva kädessä heiluen. Hän oli ruusuposkinen kuin tyttö, hieno, musta poskiparta näkyi panamahatun alta, ja siniharmaat silmät tihruttelivat ympäriinsä, ja huvikseen hän vielä hiljalleen hyräili mennessään.
Nikolai tirkisteli häntä harmista menehtymäisillään, kunnes hän tietä pitkin vähitellen alankoon katosi.
Taaskin tämä vanha toivottomuus ylivaltaa vastaan!… sama, jota ei hän milloinkaan selville saanut eikä milloinkaan voinut perille ajaa, jos ei vielä joskus sattuisi niin, että — hän sulki silmänsä ja tuommoinen pidätelty, väkinäinen muodonvaihdos kuvautui hänen leukansa ja suunsa ympärille…
Tuolla tuli Silla Holmannin matamin rinnalla, pää alaspäin painuneena, kuin huojuva virpi. Aina välistä hän loi ympärilleen salaisia silmäyksiä, juuri kuin koulutyttö, joka opettajaansa välttelee.
Alempana karjakartanon kohdalla he erosivat; Silla poikkesi sinne iltamaitoa ottamaan.
Hän palasi sieltä pyttyineen ja meni polkua pitkin niityn poikitse. Hän astui pikaisin askelin ja hymyili itsekseen, ja melkein kauhistuneen näköiseksi hän muuttui, kun Nikolai ojan partaalla seisomaan nousi.
"Säikähdytkö sinä nähdessäsi minut, Silla?"
"Näytätpä sinä tuimalta, sinä", vastasi hän ilvehtien.
"Olihan se kait niin, että sanoit tahtovasi minun vaimokseni ruveta,
Silla?"
"No, minkä tähden sinä nyt sitä kysyt, Nikolai? — Onhan siihen vielä pitkältä aikaa!"
"Minun tarvitsee kuulla se vielä kerta… Jos ei saata olla asiastaan varmempi kuin minä, niin haluaa mielellään koetella, onko nuora, jossa aikoo kiinni riippua, kylliksi pitävä… vai onko se niin haurasta, että voi poikki sätkähtää! — Sinä olet saanut niin monenmoista ajateltavaa, sitten kun tänne tehtaasen tulit."
"Olepas varoillasi!… ole vaan varoillasi, Nikolai! — Sinä olet ruvennutkin näinä viime aikoina oikein pelkäämään minun tähteni!" vastasi hän kopeasti nauraen; "mutta minä olen nyt myöskin päässyt hiukkasen varttuneeksi, minäkin. Sinä vaan olet semmoinen, joka et sitä keksi — ja seisot siinä kuin pölkky!"
"… Mutta saat olla siitä vakuutettu, että minulla nyt on oikein aika kiire! Niin pian kuin olen saanut vähän ehtoollista nielaisseeksi, sitten lähden taaskin tehtaalle. Minä ja Kristofa ja Kalla ja Josefa olemme saaneet puhdistaaksemme ja kitkeäksemme koko konttoorin puutarhan… herne- ja porkkana- ja kaalisarkain alapuolelta, — ja kun syksyn puoleen laitokset laajenevat, saamme nekin huoleksemme!"
Nikolai vaan seisoi ja laskeskeli… Seitsemänkolmatta taaleria ja siitä vähennettynä kaikki, mitä oli kuluttanut äidilleen tänään… Liikkiökin vielä, joka ei ainakaan takaisin tule! — siinä oli kaikki, mitä hänellä oli, ja kaksi kertaa niin paljon hän vähintäänkin tarvitsi, ennen kuin voi saada irti kaikki, mitä tuvassa välttämättä tarvitaan… Pääasiana vaan oli saada Silla sieltä pois… hän kun tuolla tavalla nyt hommaa sekä yöt että päivät!
Kuuluvalla äänellä lausui hän vaan hyvin varovaisesti:
"Jos meillä vaan on kylliksi ymmärrystä, niin että hyvin pidämme puoltamme ja olemme säästäväisiä, niin saatamme kentiesi jo tänä kevännä päästä omaan tupaamme, Silla!… Mutta siihen voi vielä paljo välille tulla!"
Viimeinen lause kuului varsin soinnuttomalta ja pidätelty, raskas huokaus sitä seurasi.
"Minä ajattelen, ettet sinä, Nikolai, saa rohkeutta etkä virkeyttä ennen kuin tulet naimisiin!" lausui hän nauraen; "nyt on niin ikävätä kohdata sinua, että siitä saattaa tulla ihan alakuloiseksi ja ikävilleen koko jäljellä olevaksi iltakaudekseen… Oikein kelpo sulhasmies!" — Hän pyörähti korollaan pikaisesti ympäriinsä ja kiirehti pyttyineen polkua myöten matkoihinsa, vähäsen päätään nyykäyttäen jäähyväisiksi Nikolaille.
Tuota uutista, jonka tähden juuri oli tänne lähtenyt, ei hän siis ennättänytkään kertoa, ja totta sanoen, sen hän oli kokonaan unohtanutkin. Mutta olipa sitä kait aikaa vielä toisellakin kerralla, kun hänet tapaisi. Eikä siihen seuraavaan kertaan pitkältä lieneekään — semmoisilta kuin asiat nyt näyttivät!
* * * * *
Muutaman viikon kuluttua Nikolaita kyseltiin.
Eräs kuormamies, aimo joukko tavaroita ajopeleissään, oli pysähtynyt Nikolain ruokapaikan edustalle. Kuormassa oli muun mukana myös hänen äitinsä suuri arkku, jonka mies oli ottanut kaupunkiin kuljettaakseen ja tahtoi toistaiseksi sijoittaa Nikolain asuntoon. Itse tulisi Barbro vasta muutaman päivän kuluttua.
Kyllä kait hän jotain tuumiskeli! Aikoiko hän kentiesi taaskin mennä palvelukseen?
Ja kun Nikolai sitten eräänä iltana tuli kotiinsa, näki hän punaiseksi maalatun astian ja parin nauhakenkiä arkulle lasketuksi. Hänen äitinsä oli varmaan siellä ollut!
Puolen tunnin kuluttua hän sitten näyttäytyikin. Hän oli ollut vaan ulkona ja ostanut vähän pehmeätä ruisleipää, juustoa ja voita illallisekseen täällä majaillessaan.
Nyt hän jo sitä ennen leikkasi muutamia sipaleita ja vaati
Nikolaitakin ruokakumppalikseen.
Hänen suuri ruumiinsa sekä tavaransa melkein täyttivät Nikolain pienen, ahtaan makuuhuoneen. Kun oli myötäänsä huoneessa istuskellut, oli hän saanut vähäsen hengenahdistusta ja lihonut kaksileukaiseksi; laajoista poskipielistä, joita hänen nuoruutensa kukoistuksen aikoina heleät, terveet tunturiruusut kaunistelivat, saattoi, kun ne syödessä liikkuivat, nyt vaan huomata, että siellä toimittivat säälimätöntä musertamista vielä vankat hampaat, joihin kuitenkin tulikuumista kahvikupillisista alkanut hammassärky silloin ja tällöin oli ärtyisesti karannut. Kun sitten äiti siinä arkullansa istui ja poika vuoteellaan, tuli viimein selitys kuultaville:
Talollinen, jonka luona hän oli asumaan ruvennut — suostuen maksamaan kahdeksantoista taaleria vuoteensa, auttelemaan kiireinä elonaikoina ja itse kahvinsa hankkimaan — oli ollut niin ahnas ja itaroiva ruoan annissa, että hänen itse oli täytynyt yhtä ja toista siihen lisäksi ostaa. Niin, olipa hän itsekin nähnyt tuon lihaliikkiön, ja kyllä hän tiesi, millaiseen hän oli tottunut siellä Wejergangilaisten luona! Hän voi todellakin sanoa monta kertaa syöneensä kyyneleistä leipää, muistaessaan sitä kaikkia, mitä oli puuhaillut Ludvigin ja Lizzien hyväksi, — että hän oli heitä kanniskellut käsivarsillaan ja ollut heille parempi kuin äiti… Ja kun sitten ajatteli, että hän palkinnoksi kaikesta tästä puuhastaan ja huolestaan sai tehdä raskasta työtä ulkona heinäniityllä ja elopellolla!… Ja kaikkipa häntä yhdestä suusta silloin olivat kiitelleet ja ylistelleet!
Kyllä hän oli silloin myöskin kärsivällisesti odotellut, että he viimeinkin muistaisivat vanhaa Barbrota — — Mutta ah, ei! Kukin saa itse pitää huolta itsestään, niin se oli tässäkin käyvä!
Mutta nyt, sitten kun hän oli poikansa jälleen saanut, oli hän tutkistellut ja tuuminut ja miettinyt ruvetaksensa kaupungissa pientä kauppaa pitämään. Ja tänään hän jo oli ollut pääkonsulillekin siitä puhumassa! Konsuli oli ollut äreällä päällä juuri hänen astuessaan konttooriin ja tuiskinut äkäisesti; mutta hän, Barbro, tunsi kyllä hänet ja alkoi haastella oikein hienosti: "Miten rouva voi, ja herra Ludvig ja neiti Lizzie, suvaitsetteko kysyäni? — Ah, hepä ovatkin nyt jo niin kasvaneet ja varttuneet, ettei saattane odottaa heidän enää halpaa palkkapiikaa tuntevankaan!"
"Hentoja… hentoja kuin virvet", oli hän nauraen vastannut; "sinä voit kantaa heidät kummankin käsivarrellasi vieläkin!… Mutta sinähän näytät siellä vuoristossa syöneen kokonaisia ladollisia; enhän minä muista sinun ennen niin suuren olleen, Barbro!… Isäntä lienee hävinnyt kotinsa ja kontunsa sinua ruokkiessaan, mies raukka?" oli hän ivaillut.
"Kiitoksia, enpä tottunut karjanrehuilla elämään täällä pääkonsulin luona!" oli Barbro vastannut. "Päin vastoin minä jouduin semmoisiin oloihin, että olin pakotettu poistumaan; se mies kyllä tietää siitä pitää huolta, että hän aina omilleen tulee!"
Ja sitten oli hän puhunut Ludvigin ja Lizzien kanssa, kunnes oli itkuun ratkennut.
"Ja entäs se sinun ilkikurinen poikasi?" oli hän kysynyt.
"Kiitoksia", oli Barbro sanonut, — "minun poikani, Nikolai, on täysoppinut sepänsälli tässä kaupungissa."
Ja sitten oli Barbro kertonut hänelle tuumansa, että hän aikoi jäädä kaupunkiin ja ruveta kauppaa harjoittamaan; hän, Barbro, oli aina huomannut olevan paremman olla myymäpöydän takana kuin sen edessä, niin oli hän tuumaillut.
Silloin oli hän, pääkonsuli Wejergang, nauraen sanonut: "sinä luultavasti aiot asettua tänne kaupunkiin, Barbro?"
"Niin, herra pääkonsuli, jos se vaan saattaa rehellisellä tavalla tapahtua — ja vähäisellä avulla, niin pyrkii jokainen omalla ansiollaan leipäänsä hankkimaan!"
Ja sitten hän oli samaa tietä luvannut hänelle ilmaiseksi huoneen ja keittiön eräässä talossa siellä tehtaan tienoolla koko vuodeksi. —
Saattoi selvästi huomata, että tämä äiti ja poika, jotka nyt siinä vastakkain istuvat, olivat tavallaan hyvinkin toisensa näköiset; mutta missä kohtalon sattumat olivat juuduttaneet pojan leveitten, elokasten kasvojen juonteet lihaksiksi ja pontevuudeksi, siinä ne äidissä sitä vastaan olivat kaiken jäntevyytensä kadottaneet ja muuttuneet löysäksi, vaikeasti liikuteltavaksi liikalihaksi.
Mutta ilmaantui hänessä nyt kuitenkin jonkunlaista intoa, kun hän siinä kehitteli tuumiansa, joiden mukaan vähittäiskauppansa järjestäisi, ja miten hän sitten osaisi hankkia tavaroita velaksi vähäsen kustakin paikasta; — hän oli vielä tuttu kaikkialla räämäpuodeissa siltä ajalta, kun oli Wejergangilaisia palvellut. Eikä sitten enää ollutkaan muuta tehtävätä, kuin myydä vaan tavaraa, maksaa vanhaa ja ottaa uutta sijaan; niin se kävisi sitten ympäriinsä kuin kampi eli veivi vaan!
Mutta vähää enemmän hän kuitenkin tarvitsisi puhdasta rahaa; hänen omansa ei kauaksikaan riittäisi. Esimerkiksi — eiköhän Nikolai saattaisi hänelle vähäsen lainata? Sehän tulisi aina olemaan tavaroissa kiinni, niin että, mitä siihen asiaan muuten tulee, olisi samanarvoista, pistäisikö hän killinkinsä omaan taskuunsa vai antaisiko hänelle — ihan samanarvoista!
Tietäisikö Nikolai nyt sanoa, mistä hän kohtuullisesta hinnasta saisi ostaa myymäpöydän? Taikka vielä parempi, jos saisi sen velaksi; jos puuttui häneltä nyt jotakin, niin rahaa se oli… Kentiesi saattaisi hän samalla kertaa kokea puusepältä ottaa vähän enemmänkin; ei tarvittaisikaan muuta kuin jotenkin suuri sarantapöytä, kaksi sänkyä ja muutamia tuoleja… Hän oli ajatellut, että sitten, kun olisi ensin päässyt vähän alkuun ja saanut asiansa hiukan järjestykseen, voisi Nikolaikin tulla asumaan hänen luoksensa! Kun hän sitten vielä laittaisi hänelle kaikki ateriat, voisi sillä tavalla toinen olla avullisena toiselleen, ja joku osa Nikolain palkasta sitten jäisi hänelle; — voipa Nikolai itse arviolta laskea ja sanoa, miten paljon hänen mielestään sopisi…
Barbro laajenteli yhä innokkaammin aikeitaan ja itseksensä kuvitteli, silloin tällöin kämmeneensä lyöden, miten ne sitten rupeisivat menestymään.
Mutta sillä aikaa, kun hän tulevaisuustuumistaan yhä enemmän lämpeni ja innostui, istui Nikolai neuvotonna ja polki hiljaa jalallansa maahan, ikään kuin tahtia lyöden. Tuossa aijotussa kaupassakin saattaisi jo olla kyllin tarpeeksi. Äidin pitäisi se kyllä ymmärtää, hän kun oli ollut Wejergangilaistenkin luona ja nyt vielä päällisiksi puhunut siitä itse pääkonsulillekin. Mutta mitä enemmän hän sitten seoitteli häntä tuumiinsa ja sillä tavalla hänen varojansa myötäänsä luki omiin laskuihinsa ja taukoomatta rupatti, ikään kuin ei mitään ilman neljältä suunnalta voisi esteeksi tulla, — sitä suuremmaksi laajeni hänen silmäinsä eteen heidän pyrintöjensä ja harrastustensa välinen juova. Barbro esitteli kauvan kaivattuja äidillisiä oikeuksiansa, ja Nikolai tunsi juuri sydämessään kuuluvansa vielä lähemmin eräälle toiselle ja juuri nyt olevansa pakotettu kulkemaan omia teitänsä!
Ei Barbro voinut tietää koko ajan jyskyttelevänsä naulaiseen seinään, — siksipä täytyi Nikolain se hänelle oikein selvittää.
"Niin, näetkös, äiti!" lausui hän ja loi silmänsä lattiaan. "Minun rahani sinä kyllä voit saada, jos se vaan on varmaa, että ne saan takaisin uudenvuoden aikaan, — sitä vastaan ei minulla ole mitään sanottavana. Mutta, näetkös, syynä, minkä tähden minä silloin ne jälleen tarvitsen, on se, että minä ja Holmannin matamin Silla olemme tehneet kaupat ja tahdomme mennä naimisiin ja perustaa oman kodin. Ja se asia on varma minun puolestani ja sitä minä olen puuhannut ja tuumiskellut jo siitä saakka, kun Holman kuoli; — ja jos se ei hyvin onnistuisi, niin saisin olla ilman häntä!"
Nikolai loi terävät, harmaat silmänsä häneen, ja äiti tunsi vaistontapaisesti, että tässä oli tahto, joka oli hänen käsistänsä luiskahtanut.
Se oli ikävä erehdys hänen tuumissaan!…
Hänen mielikarvautensa lauhdutukseksi antoi Nikolai sitten hänelle kolmekymmentä taaleriansa, ennen kuin hän pois lähti.
* * * * *
Ahtailla kaduilla siellä etukaupungin kortteleissa harjoitetaan kauppaliikettä, joka on sijoitettuna kerrosta ylemmäksi kaupustelija-akkain rihkamia. Siinä myydään tavaroita huoneesta, sillä on oikeus pitää kaupaksi paljoa useampaa laatua myytävätä, ja se sallii asianomaisten ostajain menetellä vähäistä vitkallisemmin kuin suorastaan kädestä suuhun; se on, ne saattavat kentiesi päiväksi tai viikoksi määrätyn maksu- tahi odotusajan sijaan toimittaa itsellensä viikon taikka kuukaudenkin semmoista aikaa.
Se oli juuri tämmöinen vähittäiskauppa, jonka Barbrokin tahtoi toimeen panna, ja samoin kuin kerrotaan Amerikasta, että siellä kokonaisia kaupunkeja ja teollisuuden haaroja silmänräpäyksessä maasta kohoo, niin saattoi melkein samaa lausua Barbron kaupastakin.
Tuskin oli viikko siitä kulunut, kun Barbro oli kaupunkiin muuttanut, niin oli hänen akkunassaan jo täydellinen näyttely lankakeriä, rinkeliä, leipää, karamellejä, nauhoja, neulasäiliöitä, nuuskaa, savipiippuja, teräskyniä, tulitikkuja y.m., ja itse hän istui myymäpöytänsä takana, — siellä oli hänellä rahastonsa sinisen verhon suojassa — ja jauhoi kahvia, jota hän paahtoi keittiössään siellä puotinsa takapuolella. Auki vedettävässä, lukullisessa arkussa, jonka Nikolai oli hänelle varustanut, oli vanha sikaarilaatikko, joka oli rahasäiliönä olevinaan, ja siinä muutamia kuparirahoja.
Holmannin matamin ja Barbron keskinäinen tuttavuus oli myös jo uudistettu — tuo Nikolain ja Sillan salaisuus jälkimäisen mielessä aina kytien.
Holmannin matami — hän asui siinä lähellä seuraavan kadun varrella, — oli lähtenyt astuskelemaan sinne päin juuri samaan aikaan, kun Barbro iltahämärässä seisoi ulkona rapuillaan ja tarkasteli ympäristöänsä tuskin valmiiksi varustetun räämäpuotinsa akkunoista loistavan tulen valossa. Eikä hän sitten millään tavalla saanut mennä vanhan tuttavansa akkunan ohitse! Hänen täytyi pistäytyä sisälle juomaan kuppinen kahvia — se oli jo kallelleen nostettuna selviämään — jos hän suvaitsisi nauttia hyväkseen!
Holmannin matamilla saattoi kyllä olla omat mielipiteensä yhdestä ja toisesta, mitä siellä näki; mutta hän suvaitsi kuitenkin kahvia juodessaan tehdä Barbron tiettäväksi koko tuon pitkän koettelemusten sarjan, mikä häntä oli kohdannut Holmannin kuoleman jälkeen.
"Oh — ah, älkääpäs kumotko kuppianne vielä. — Yksi vielä, matami
Holman?"
Holmannin matami joi, hiukkaistakaan huolistaan keventymättä, kolmannenkin kupillisen. Vakaiset, harmaat silmänsä olivat katselleet ja tutkineet hänen juorutessaan ja imeneet havaintoja Barbron tuhlaavaisesta, ylellisestä taloudenhoidosta, samoin kuin piippusavi imee rasvaa. Mutta mennessään hän oli monen monituisilla varovaisilla välipuheilla ja siinä hyvässä toivossa, että tavarat sitten tulevaisuudessakin koetuksen kestäisivät, ilmoittanut suosiollisesti muuttavansa Barbrolle kauppansa. —
— Holmannin matamin Silla oli juuri puodissa myymäpöydän ääressä, — hän tarvitsi puolen tuoppia ryyniä kotiin viedäkseen — kun Barbro, joka juuri täytteli mittaa, yht'äkkiä huomasi Ludvig Wejergangin seisovan ovella.
Hän oli kyllä jo ennenkin pitänyt tapanaan tervehtiä Barbrota; ja kun hän nyt kahdesti päivässä kulki siitä ohitse, hän kyllä oli nyykäyttänyt aina, kun vaan Barbro rapulla näyttäytyi. Mutta niin ystävällinen kuin hän tänään oli!… Barbro tuli mitä syvällisimmin liikutetuksi; olipa hän jo puhuttelemaisillaan häntä Ludvigiksi, niin rattoisasti ja leikillisesti oli nuori Wejergang silloin haastellut hänen kaupastansa! Sillä välin seisoi hän, vilkutteli silmiään ja hymyili Sillalle, joka joutui yhä enemmän hämilleen ja punastui ja hurmautuneena vaan yritteli mitä pikemmin riistää ryynituuttia Barbron käsistä. Ludvig Wejergang oli hiestyneenä ottanut panamahatun kiehkurahiuksisesta päästään ja oli siinä niin hienona ja kauniina.
Silla tuskin uskalsi häntä vilkaistakaan, kuuli vaan hänen jotakin siitä sanovan, etteivät pisamat olleet niin vaarallisia, kun vaan oli tuollaiset mustat silmät — ja hän syöksyi, pää eteenpäin kurkotettuna, puodin ovesta ulos.
Barbron ajatuksen tästä Sillan käytöksestä — että hän, nimittäin, saattoi sillä tavalla tulipunaisena juosta suoraa päätä pois, kuultuansa muutamia viattomia sanoja tuommoiselta noin hyvänlaitaiselta ja hyvää tarkoittavalta ihmiseltä kuin Ludvig Wejergang oli! — sai poika kuulla jo samana iltana… nuoren tytön pitäisi toki kainosti seistä hiljaisena eikä menetellä tuolla tavalla; sillä tavallapa hän voi saada kintereilleen joka ainoan, joka miehen nimeä kantaa!
Sopiko sitten Nikolaille tuommoinen, — tuommoinen mustanhiivikkö, pitkä tyttöhupakko, joka juoksenteli tuolla lyhyessä röijyssään juuri kuin melkein kuoreton, käppyräinen raakku selkäpuoleltaan?… ja vaappui ja heilui pitkin katukäytäväin kivisyrjiä — juuri kuin olisi luullut nuoralla tanssivansa, — hiukkaistakaan kasvatusta saamatta! Jos siinä vaan olisi joku muu kuin Ludvig Wejergang ollut, luulen minä, niin olisipa saanut tuon tyttöhupakon tirkistelemään jälkeensä sekä siellä että täällä pitkin nurkkia!
"Mutta näetkös, Nikolai, minun todellakin pällähti päähäni, kun Ludvig Wejergang seisoi siinä, että tuossapa on se mies, joka saattaa ja mieluisasti tahtoo auttaa minua viidellätoista taalerilla, jotka nyt välttämättömästi tarvitsisin! — Mutta silloin hän jo oli mennyt matkoihinsa, ennen kuin sanat olivat suuhuni selvinneet."
"Häneltäkö lainata? — E-hei, äiti! Minä voin kyllä ne hankkia, minä, jos vaan tahdot hiukkasen varrota, ja minun luullakseni saatat sinä käyttää minun rahojani yhtä hyvin kuin hänenkin!"
"Niin, jos ei minulla sinua olisi, Nikolai!" — huokasi Barbro liikutettuna; "ja nyt sinä saat kahvia, joka onkin oivallista, ja vielä nuorta kanelileipää, jota en ole tänään myydyksi saanut!"
"Ei, kiitoksia vaan, äiti!" vastasi hän synkästi; hän oli jo ovella menossa.
Sitten samana iltana onnistui hän tapaamaan Sillan. Hän oli tänä iltana niin erinomaisen iloinen ja rattoisa.
"Minähän juoksin tieheni; enkä häneen edes vilkaissutkaan! Vai olisitko sinä kentiesi tahtonut minun siihen jäämään?" ilveili hän.
Nytpä oli Nikolai aseetonna — niin hetkisessä ne häneltä riistettiin — niin uskollisen hellästi kuin hän nauroikin!
Mutta kun Nikolai sitten erosi Sillasta ja kulki yksikseen, oli hän kuitenkin edessään näkevinänsä Wejergangin röyhkeästi vaanivat silmät ja hatun alta esiin pistäytyvät kähäräiset hiukset, ja — se ei ollut hänen syynsä — hän tunsi ne ikään kuin sormiensa ympärille kietaantuneiksi!
Että Silla asian käänsi niin leikilliseksi, ei se häntä miellyttänyt, eikä sekään, että Silla niillä kerroilla, joina hän otti vaivaksensa iltasilla kävellä sinne ylöspäin, aina tuli niin hengästyneenä alas puutarhalaitoksilta ja myötäänsä kertoili, että nuori Wejergang oli siellä ollut taikka ei ollut siellä ollut, mitä hän oli sanonut, ja mitä hän, Silla itse, siitä oli ajatellut sekä oliko Kristofa sitten ollut samaa mieltä hänen kanssansa vai oliko hän eri mieltä ollut siinä tahi siinä asiassa. Tuntuipa varsin kuin ei Silla olisi muusta enää puhuakaan osannut.
Mutta eivät asiat vielä sentään olleet pahimmilleen ennättäneet, koska hän itse oli se, joka noita asioita hänelle jutteli ja juorusi.
Mutta kyllä se on totta, että hiki valui pitkin hänen ruumistaan alhaalla pajassa, kun hän seisoi siellä ja mietti tuota kaikkea, mitä siellä ylhäällä tehtaalla tapahtui. Hän tunsi olevansa juuri kuin ruuvien puristuksessa…
Minkä tähden ei köyhän miehen oma saa olla rauhassa? Siellä hän puuhasi ja raatoi kuin orja sekä olisi mielellään antanut verensä, mitä hänellä oli ruumiissaan, voidaksensa naimisiin mennä, — ja tuo toinen, jolla oli taskut täysinäiset ja joka voisi saada minkä hienon herrasneiden tahansa, kun vaan viittauksenkaan antaisi… semmoiset… ne ovat vielä pahemmat sekä petoeläimiä että murhamiehiä!
— Ja näin se aika sitten kului eteenpäin.
Sitten olivat jo menneet sekä syyspäivät että syksyinen pimeys, joka teki lopun kaikista iltajuoksuista; ja nyt olivat jo talvipäivät ja lumikin tulleet! Kun hän laski — ja hän seisoi niin usein ja laskeskeli, — luuli hän nyt uudeksivuodeksi saavansa kokoon viisikahdeksatta taaleria, — jotka hän ihan nälkää näkemällä oli kokoon puristanut — ja siitä summasta oli nyt viisiviidettä ja sitten lisäksi vielä kolmetoista äidillä. Niin pienen ja sievän huoneen ja keittiön oli hän jo tilannut itselleen huokeasta kuukausimaksusta sekä myöskin kaikki, mitä halusi kotiinsa… Viimeisen kerran äidillensä lainatessaan oli tämä sanonut, ettei hänen tarvinnut ensinkään peljätä, että hän nyt aikoi myydä pois tavaransa ja korjata voitot taskuunsa.
Kaikki oli nyt siis valmiina, ja nyt oli siis ratkaiseva isku Holmannin matamin luona lyötävä! Mutta kun hän nyt vetäisi esiin kisällikirjansa, viisikahdeksattansa ja vakinaisen työpaikkansa ynnä siitä tulevan palkankoroituksen uudestavuodesta lukien Hägbergillä, niin pitäisipä toki hänen mielihyvilläänkin taipuman!
Eräänä päivänä joulun ja uudenvuoden-päivän välillä hän meni äitinsä luokse valmistaaksensa häntä siihen, että nyt täytyi hänen saada rahansa takaisin Helmikuun kuluessa. Sitten hän aikoi mennä Holmannin matamin puheille.
Hänestä näytti ikään kuin äiti olisi ollut vähän hämillään ja hajamielinen kahvia laitellessaan.
Hän luuli olevansa ihan hupsu tänään, tuumi Barbro; — mutta kahvia hän saisi, eikä hän saisi joulua viedä mennessään, semmoinen ei ollut tapana siellä ollut, missä Barbro oli kasvanut!
Oh, vai niin; tarvitsisiko Nikolai nyt jo nuo killinkinsä? Barbro oli sen jo kokonaan unhottanut, ei ollut hän tullut ajatelleeksikaan, että jo näin pian…
Ja sitten hänen oli heti joulun jälkeen täytynyt suorittaa eräs kahvi- ja sokurivelka, jota hän, kuolemakseenkaan, ei ollut luullut eikä tiennyt tarvitsevansa maksaa ennen kuin markkinain jälkeen taikka vasta juhannukseksi… Mutta ei tarvitsisi hänen pelätä; Barbro tiesi kyllä, mistä rahoja hankkisi, jos vaan viitsisi sitaista hattunsa leukanauhat ja pistäytyä hakemaan!
"Kas niin, kas niin, ryypipäs nyt, Nikolai, se on väkevätä kuin karhua; eipä ole joulu useammin kuin kerran vuodessa, sanovat maalaiset… Minä luulen, että sinä olet peloillasi, sinä… Rahojesi tähden? Oh, oh, ole vaan huoletta! Kun on Barbro, äitisi, luvannut jotakin, niin sen hän pitää myös — ja siksi voit sinä olla rauhassa!"
"Semmoinen kuin Ludvig oli minua kohtaan taaskin viime kerralla; hän oli oikein täällä huoneessa — se oli kait iltapäivällä pikku joulun edellä — ja siksi ei saata Barbro joutua kiikkiin muutamain killinkien tähden, kun vaan sanon oman poikani niitä tarvitsevan!… Oh, ei… eipä saatakaan!?"
"No, no, mitä nyt, Nikolai! Älä ole tuommoinen! Kuulethan, että saat ne… Siunatkoon sentään, kuinka sinä katselet minua!"
Nikolai ei sanonut mitään, istui vaan vaiti pitkän aikaa, — ja Barbron mielestä oli tuo ihan tuskastuttavata hiljaisuutta. Hän yritteli alkaa puhetta milloin niin, milloin näin:
"Minä koen toimittaa heti pyhäin mentyä"…
"Ei, en milloinkaan olisi lainannut sinun rahojasi, jos olisin tiennyt siitä tämmöistä seuraavan!"…
"Ei, äiti! — Rahat sinä saat maksaa, milloin jaksat, minä en hätyytä sinua niiden tähden; mutta jos sinä yrität kerjätä niitä Ludvig Wejergangilta, — niin olemme toisistamme eroitetut tässä maailmassa ja, niin paljon kuin se minusta riippuu, tulevaisessakin! Nyt tiedät sen, äiti! — Ja kauniit kiitokset sitten häistä tällä kertaa… sekä Sillan että minun puolestani!"
Hän tempasi oven auki ja meni.