IX.
Jos ei Silla olisi siihen tullut ikään kuin vaaja kuoren ja puun väliin, miten hyvin ja huoletonna olisikaan Barbro nyt saattanut elää! Häntä, eikä ketään muuta, Barbro sai siitä kiittää, että häneltä nyt oli ryöstetty kaikki se apu, jota olisi saattanut ja jota hänen oman sisimmän vakuutuksensa mukaan myöskin olisi pitänyt saada pojaltansa Nikolailta, — siihen luettuna myös se varma lisäys, minkä hän joka ainoa viikko olisi voinut tuoda kaupparahastoon, jossa — niin kuin nyt asian laita oli — ei milloinkaan keksitty sitä summaa, minkä siellä piti oleman!
Varsin epäilemätöntä oli, että Barbro, yleisen tavan mukaan, jätti lukuun ottamatta kaiken sen, mitä kului hänen oman painavan olentonsa ylläpitämiseksi. Toiselta puolen ei hänen alituisesti palvelevainen vierasvaraisuutensa kahvipannun ääressä voinut mennä kauppatoimelle jotain outoa makua jättämättä — mitä hän siinä menetti, se oli muka pidettävä vaan kylvösiemenenä, joka sitten tavaranostajain muodossa monenkertaisena takaisin tulisi!
Barbron maja oli sillä tavalla tulemaisillaan kahvia juovain voimain kokouspaikaksi koko siinä naapuristossa.
— Virstapatsailla oli nyt lumihytyrät päässään, nietoksia oli tiepuolissa ja kaikkialla kedoilla.
Kun reet rutisivat pakkasessa ja ovikin teki samoin, kun joku huoneesen astui, — istui Taraldsenin mummo, joka pani sarvia ja imetti iilimadoilla, ja pitkä Bäkkenin mummo viettäen herttaisia hetkiä lämpimän, höyryävän kahvikupin ja rintasokerin ääressä.
Taraldsenin mummo juorusi kelvottomista ihmisistä ja turmeltuneista ajoista ja kuinka nyt luistetaan mäkeä alaspäin joka ammatissa, samalla aikaa kun Bäkkenin mummo yhä enemmän muistutusten aiheita saatuaan pani päänsä kallelleen ja pyörähytti kuppiaan sekä alkoi sitten:
"Minä muistan myös vähäsen entisiä aikoja, minäkin… enkä tiedä, olivatko ne paremmat; ja muuten saattaa jokainen ajatella asioista omalla tavallaan, minun mielestäni, saattaapa niinkin!" — Tässä kääntyivät nuo pitkäkkäät, kellahtavat kasvot sekä niiden mukana omalle mielipiteelleen vilkuttavat silmät suoraan kahvikuppia kohden. — "Mutta kyllä työntekijän päivä nyt on venynyt kuitenkin pitemmäksi! Uh, sentään, miten he silloin istuivat pimeässä joka talossa ja mökissä keittouunissa kyteväin pilkkeiden ääressä nähdäkseen vuoleskella ja kehrätä; — ja pojat siellä loikoivat kaiket talvet ja kiiskottelivat ja haukottelivat makuuhuoneissaan kello kolmesta, neljästä alkaen iltapäivällä, kunnes viimein täytyi lyhtyineen mennä iltasella hevosiansa hoitamaan!… Mutta lamppuöljy, se on saanut heidät vuoteensa pohjilta pystyyn, sepä juuri! On juuri kuin aurinko paistaisi meille nyt koko talvikaudet, ja ihmiset näkevät ansaita rahaa nyt!"
"Kyllä niin; mutta eipä siitä ole mitään parempaa sittenkään tullut… kun he istuvat ja lyövät korttia ja mellastavat ja juovat ravintolissa!"
"Eipä se ole lamppuöljyn syy, se on kaasun syy, se! — Mutta on se kaasukin sentään johonkin hyödyllistä… se kelpaa katulyhtyihin ja tehtaissa poltettavaksi!"
"Ja juomisen ja tanssin ja synnin palvelukseen!"…
Bäkkenin mummo käänsi poskipuoltaan ja leukaansa kieroon kahvikuppia kohden ja jälleen suoraan, taidokkaammalla tavalla niin näyttääkseen myöntymättömyyttänsä.
Mutta sitten tuli Anna Graver myymäpöydän ääreen, — sama, jonka toimena oli hautausmaan kaunistaminen — ja silloin sai kukin punnita sanansa, mitä lausui.
"Kiitoksia tarjoomasta!" Hän ei ollut ensinkään vastenmielinen ryyppimään kuppisen kahvia lämmityksekseen pakkasilmalla. Hänellä oli ollut raskas päivä suurten hautaajaisten puuhissa; kuulivat kait hekin kellojen soimista? — Sepä oli kerrassaan erinomainen mies, oli niinkin! — Ja Anna Graver alkoi jutella laveammalta ja kertoi muutamia muistopuheen katkelmia hänen arvostaan ja merkityksestään ihmisenä ja kaupungin asukkaana. Siellä oli ollut puhujia ja niin lukemattomia mustahattuisia ja kukkaseppeleitä, ettei saattanut ruumisarkkua nähdäkään… Niin, se oli jo kolmas, minkä he olivat vastaanottaneet tänä uutena vuonna! — Hän huokasi raskaasti.
"Moni ei milloinkaan kuule, mitä ihmisiä elää samassa seurassa, ennen kuin he ovat kuolleet!" muistutti nyt Bäkkenin mummo, — "Jos hän olisi jotain tehnyt köyhäinkin hyväksi, olisivat varmaankin vähäsen laulaneet ja soittaneet siitä hänen eläissäänkin… Tämä lienee kyllä typerätä; mutta"… hänen naamansa vaipui vitkalleen ja yhä enemmän merkitseväisesti kahvikuppia kohden.
Bäkkenin mummo tahtoi, näet, aina ladella omia mielituumiansa! — ja niin laskeutui Taraldsenin mummo, rauhan säilyttämiseksi, äkkiä suoraapäätä kaupungin tehdasseutuun… Hän oli kulkenut pitkin katua eilen illalla, mukanansa päältä sidottu lasipönttö, jossa iilimadot loikoivat, ja niin saattaisi hyvin luulla ja ajatella, että koska ei tuolla pitkällä matkalla apteekista ylöspäin vielä ole heittiöiden ja rosvojen käsiin jouduttu, niin pitäisipä ainakin siellä ylhäällä jokaisen voiman vapaasti ja rauhassa astuskella! — Mutta sielläpä ne tulivat liukuen nuo suuret, täysikasvuiset naistynkät toinen toisensa jäljessä katua alaspäin jäätikköä myöten ja huusivat ja riekkuivat, niin että kyllä olisivat saattaneet ihmiset nurin viedä… Silloin oli häneltä pudonnut lasipönttö ynnä kaikki iilimadot, ja jos ei olisi ollut niin kirkas kuutamo, että näki ne jälleen hangelta poimia, olisi hän kadottanut ne joka ainoan! Siellä oli se Josefa ja Gunda ja Kalla tuonnempana kadulla, ja se pitkä Silla, — joka tuli luikuen siellä juuri kuin aave. Nii-in, Holmannin matamin, joka on niin ankaran tarkka soveltuvaisuudesta, pitäisi vaan itse nähdä, millainen hänen tyttärensä on pimeän tultua!
Barbro nyykäytti itsekseen päätänsä ja ajatteli, että Nikolai kyllä pian saa kuulla, mitä ihmiset sanoivat.
"Minäpä lähden tänä iltana heitä oikein varta vasten katsomaan… totta tosiaankin! — Niin, tuota iiliasiata en minä ensinkään voi hyväksyä, sen tahdon heti sanoa! — Mutta nuoren veren täytyy sentään jollakin tavalla saada liikkua… ja, suvaitaanko kysyäni," — tässä Bäkkenin mummo laski toisen etusormensa toisen päälle, — "millä tavalla saisivat he sitten huvitella, jos he kerran eivät saa tanssia, eivät liukua eivätkä kelkoillakaan lasketella?"
Mutta nyt Taraldsenin mummo oikein silmittömäksi suuttui:
"Jos nyt soveltuu säädyllisten tyttöjen juosta huijaten ja kujeillen pitkin katuja, niin kyllä sen täytyy sitten olla sitä varsin uudenaikaista tapaa, jota Bäkkenin mummo puolustaa!… Jos olisi vaan voinut nähdä oikein nurkan taitse, olisi kentiesi siellä huomannut niitä, jotka olivat hanhiparvea kohtaamaan lähteneet!"
"Sittenpä olisikin kohtuullisempaa käydä käsiksi juuri heihin, kuin noihin tyttö raiskoihin!" muistutti taasen taipumaton Bäkkenin mummo,… "semmoisiin kuin tuo hankintatoimiston rahanvartija, ja se siellä makasiinissa, ja sitten tuo hieno vapaaehtoinen, nimittäin se Wejergang siellä tehtaalla ja hänen kumppalinsa!"
Barbro seisoi tuonnempana myymäpöydän ääressä ostajan kanssa.
Ei ollut hyvä kenenkään tulla lausumaan mitään hänen Ludvigistansa! Hän tunsi kyllä hänet, hyvin tunsikin! — neljätoista vuotta hän oli holhonnut häntä päivät ja yöt, ja oli hänellä kyllä varmaan yhtä monta killinkiä, kuinka monta kertaa hän oli huutanut ja hoilannut Barbrota!
Hän olisi ottanut asiasta laveammalta puhuaksensa, jos olisi saattanut siltä, joka seisoi hänen selkänsä takana ja mankui tarvitsevansa pesusuopaa.
Ja niin sai iili- ja sarvimummo Taraldsen jatkaa juoruansa siitä, miten tytöt seisoskelevat ja kurkottelevat päätänsä ulos joka ainoasta portista, mitä kadun varrella on. Kyllä hän on nähnyt sen varsin hyvin iltasilla kulkeissaan kotiinsa iili-imetyksiltä!
Hän ja Anna Graver alkoivat sitten lähemmin nuorisoa katsastella. Oli semmoisia, joista ei edes viitsinyt puhuakaan, ja taas muutamia, joita mainitessa johtui mieleen kaikellaisia lystillisiä epäluuloja ja arveluita, sekä vielä lopuksi semmoisiakin, joita vaan kummastella osasi, koska ei heistä ollut kerrassaan mitään sanomista, ei pahaa enempää kuin hyvääkään.
Mitä taas Barbrosen tulee, piti hän erittäinkin vaarilla, miten sanat Sillasta sattuivat, ja hän oli heti päättänyt, että Nikolaita piti varoittaa hänestä; hänen tarvitsi ainakin saada tiedokseen, mitä hän oikeastaan tekisi, kun menisi ja ottaisi vaimokseen tuon tyttötynkän…
Eikä se sitten ollutkaan mikään pienennyslasi, jonka lävitse Barbro antoi hänen kerta kerran jäljestä nähdä kaikkia niitä vaaroja, joille nuo nuoret tehtaantytöt ovat alttiina ja joita hän siinä esitteli. Hänellä oli kylliksi vaistomaista älyä ollakseen nimenomaan Sillaa mainitsematta, ettei Nikolai saattaisi luulla hänen Sillaa panettelevan. Mutta joka kerta, kun hän tätä tähtäili, huomasi hän varsin hyvin, että Nikolai tämän kaiken juuri erittäin Sillaan sovitti ja että se siis täydellisesti vaikutti samaa, mitä sillä tarkoitettiinkin.
— Jotain samanmoista oli Barbro taas tänäkin iltana laverrellut, ja Nikolai istui nyt synkkämielisenä ja kuunteli mellastusta, joka ulkoa hänen korviinsa kaikui.
Joukko toisensa jälkeen meni ohitse tietä pitkin työntökelkoissaan mellastaen ja hoilaten, juuri kuin varjot tuolla ulkona kuutamossa — kasvavia poikia ja tyttöjä, ja silloin tällöin myöskin joku kelkkaseurue hienoa väkeä aina kaupungin alapäästä saakka. Eräs pitkä poika, nuora olkapään yli kierrettynä ja kantapäitään maahan tömistellen, veti mäkeä ylöspäin suurta puukelkkaa, joka oli täpösen täynnä yhteen ahtautuneita tyttöjä…
Nikolai ei voinut muuta kuin kurkistella keittiön akkunasta ja viimein jättää kokonaan vastailematta äidille, joka istui tuonnempana öljylamppunsa ääressä.
… Kristofa ja Kalla olivat ne kaksi, jotka seisoivat siellä kadulla ja juttelivat, koko ajan siinä vähäsen yritellen liukumista edes ja takaisin pienoisella jäätiköllä! Näyttivät vartoovan jotakuta… Sillaa kentiesi? Siinäpä he juuri seisoivatkin lähellä hänen asuntoansa!… Kysymyksenä vaan oli, kuka heistä uskaltaisi pistäytyä tupaan ja rohkenisi tuolta niin rakkaalta, hyvältä, herttaiselta Holmannin matamilta kysyä, tahtoisiko hän tehdä niin hyvin ja antaa Sillalle luvan tulla hiukkaseksi aikaa hänen luoksensa tänä iltana? — Myötäänsä valheita ja juonia!
Ja taaskin tuolla koko kelkkaseurue hienoine hattuineen ja loistavine sikaareineen — pysähtyi nauraen heti siihen kohdalle…
Barbro antoi sukkapuikkojensa pysähtyä ja alkoi kuunnella.
"Tuommoista kaunista menoa täällä pidetään nyt joka ainoa ilta myöhäiseen yöhön saakka", lausui hän — "niin kauan kuin kuutamoa kestää!"
Veri kiehui Nikolain suonissa. — Jos Sillakin tuommoiseen osalliseksi tulisi, niin tahtoisi hän sitten mielellään heittää hiiteen sekä itsensä että vasaransa!
Niin, aivan oikein — tuollapa hän jo tulikin ja vilkui ympärilleen kadun kulmauksessa, etsien kahta ystäväänsä.
"Hyvästi, äiti!" sanoi Nikolai, ja samassa hän oli jo ulkona ovesta.
"Sinua, Nikolai!" huudahti Silla hämmästyneenä… "Oletkos nähnyt missään Kristofaa ja Kallaa? Minä olisin niin hirveän mielelläni tahtonut jutella heidän kanssansa? — Etkö? — Tiedätkö, miten pääsin kotoa? Minun piti vaan hakea kissa yöksi tupaan. Minä itse sen ajoin ovesta ulos ja kätkin oikein huolellisesti pesuammeen alle ulkovajaan! Kunpa se nyt vaan ei siellä naukuisi?"
Hän katseli taaskin hartaasti ympärilleen, ja tuo mittava varjo kuvaili hangella hänen hoikkaa ruumistaan ja sen soljuvia liikkeitä.
"Ja he kun niin lupasivat odotella minua!"…
"Eipä sentään liene tapahtunut mitään pahempaa, kuin että he ovat menneet tiehensä?"
"Pahempaako?… He luulivat minun tänä iltana tulevan heidän kanssansa, ja jos he eivät vielä ole tässä olleet, niin varmaankin he sitten tässä seisoskelevat ja vartoilevat, — minun täytyy nyt mennä takaisin kotiin, näetkös, muuten saan äidin heti kintereilleni tänne kadulle!… Kuulepas, Nik! Etköhän sinä tahtoisi olla niin hyvä," — hän tarttui hänen nuttuunsa ja nyki sinne ja tänne, — "ja etsiä heitä minun puolestani ja sanoa heille — osaatkos nyt sanoa oikein säntilleen? — että minun täytyy tänä iltana istua kauniisti kotona; mutta, eläköön vapaus! Huomenna ja ylihuomenna!… Sano, että äidin täytyy koko loppupuoli viikkoa olla pesutyössä siellä Antonisenilla, niin kyllä he sitten kaikki ymmärtävät! — Mutta ole vaan varoillasi, Nikolai, että tapaat heidät, etteivät saa minua syyttää!"
Nikolaihin teki kyllä syvän vaikutuksen tuo hänen herttaisuutensa sekä myöskin hänen vilkkautensa ja kauneutensa; mutta varsin päinvastainen se vaikutus oli. Kun Silla siinä häntä sillä tavalla nutusta nyki, kuuli hän koko ajan huutoja tuolta etäältä maantieltä.
"Kas niin! Kas niin! Tahdothan sinä siis kuitenkin ruveta oikein irtolaiseksi, Silla!… Niin, annapas vaan heidän viekotella itsesi semmoiseen seuraan! — Mutta että kunniallinen tyttö antautuu tuommoiseen hurjuuteen!" lisäsi hän pistelevästi.
"Kunniallinen tyttö?… Kunniallinen tyttö! — Suvaitsetko kysyäni, millä hän sitten huvitteleisi?… Minua oikein ihmetyttää, Nikolai, ettet sinä ole etsinyt itsellesi semmoista kunniallista tyttöä, joka kävisi selkä suorana kuin kynttilä, ja kädet kaulahuivin alla ja ikään kuin pakollisesti liukahtelisi tultuansa luistinjäätikölle, — eikä edes uskalla kelkkaan päin vilkaistakaan, kun on niin sanomattoman siivo!… Niin, varmaankin olisi semmoinen kunniallinen sinulle juuri sopiva, semmoinen, jota sinä haluaisit! — Ja kun sinä sitten seisoisit pajassa ja takoisit koko päivän, ja hän hautautuisi työhönsä ja venyisi nelinryömin pää pesuastian päällä kotona tuvassa, niin siinäpä olisi sitten kaikki juuri niin kuin sinä tahtoisit… Mutta sen minä sanon sinulle, Nikolai, että jos ei maailmassa sitten ole mitään suurempaa huvia, — niin hyvästi sitten, ollaan kuitit kerrassaan!… Minun on täytynyt jo tarpeeksi kauvan istua kotiin teljettynä!"…
Nikolai pudisti päätänsä… "Jos eivät olisi susia nuo kaikki, jotka tuolla tiellä ulvovat! Mutta, näetkös, — he tahtovat myöskin huvitella! — ja… ja sen, joka on halpa-arvoinen, täytyy kokea omaansa suojella, minä tarkoitan, — Ja jos sinä olet samaa mieltä, Silla, niin me lähdemme äitisi luokse nyt oitis — heti paikalla!" Hän tarttui samassa Sillan käteen, pannakseen päätöksensä toimeen.
"Minun mielestäni… sinä olet hupsu, Nikolai!" huudahti hän tuskallisesti; päätös oli yhtä kauhea kuin odottamatonkin. — "Ei, ei, heitä sikseen vaan!" pyysi hän hartaasti kuiskuen… "Ajattelepas vaan äitiä!… Oletko sinä ihan kokonaan unhottanut, millainen äiti on?… Sittenhän on vielä hyvää aikaa, kun ennätämme saada varoja naimisiin mennäksemme!"
"Hyvääkö aikaa? — Ei, minulla ei ole mitään semmoista hyvää aikaa,
Silla! — Minun täytyy nyt yrittää suuni puhtaaksi puhua!"
"Ja miten luulet sitten jäljestäpäin siellä kotona minulle käyvän?…
Etkä sinä ole sellaisissa vaatteissakaan… tänä iltana!"…
"Hoh-hoo, älä säikähdä, herra Nikolai! — Annahan nyt minun kertakin päästä omin silmin näkemään asian oikeata laitaa, mitenkä suuresti tytär suvaitsee kunnioittaa äitiänsä, joka elää köyhänä, turvatonna leskenä!"
Se oli Holmannin matamin oma ääni; itse hän seisoi ihan luonnottoman suurena tuolla portilla.
"… Minä luulin jo pahimmat kohtaukset kestäneeni silloin, kun Holman kuoli, ja toivoin säästyväni tapaamasta omaa lihaani ja vertani luvattomissa keskusteluissa ulkona kadulla keskellä lumihankea! Enkä myöskään olisi uskonut, että tuo henkilö milloinkaan uskaltaisi näin lähestyä minun mökkiäni!… Tulepas tupaan kanssani, Silla!… tupaan, tupaan, kuuletko sinä, heti!"
Jos olisi voinut tarkalleen eroitella tuon Holmannin matamin vinkuvan äänen kaikki erilaiset väreet, olisi siinä huomannut kirjavan joukon kaikellaisia mielenliikutuksia: loukattua äidillistä arvokkaisuutta, kiukkua, halveksimista, vihaa ja vielä jotakin niin sanomattoman raskasta, jonka piti vaikuttaman masentavaisesti; ja todellakin se koski Sillaan niin, että hän oli vähällä kerrassaan polvillensa vaipua; siinä hän sentään seisoi itseänsä hiukkaistakaan liikahduttamatta.
Nikolai oli kuitenkin vähäistä enemmän karjennut entisten aikojensa jälkeen; nyt oli jo siksi käynyt, että hän pelkäsi muita enemmän kuin Holmannin matamia. Eikä hän siis tässä järjiltään pois säikähtänytkään.
"Minä pyydän, tästä huolimatta, päästä luoksenne tänä iltana, matami Holman, sitä pyydän, — sillä en minä tullut tänä iltana tänne kinoksilla seisoskelemaan. Juuri teille itselle, matami hyvä, on minulla asiata."
"Ei suinkaan sitä ole pitemmältä, kuin että sen voi hyvin toimittaa tässäkin, missä nyt seisomme", vastasi Holmannin matami pistelevästi. — "Tule pois, Silla!"
"Ei, eipä niin, ei sitä niin kovin pitkältä kestä; mutta suvaitsette kait minun sentään selvitellä yhtä ja toista, joka kuuluu asiaan"…
Kun Holmannin matami yhä näytti puuhailevan porttia sulkeakseen ja myötäänsä viittoi tytärtään pois, tointui Silla hämmästyksestään ja kauhistuksestansa, ja alkoi hänkin pitää puoltansa. Ei ollut nyt muuta neuvoa kuin sulkea silmänsä ja turvautua Nikolaihin, ja hän tarttuikin uskaliaasti hänen käsivarteensa.
"Niin, matami! — Niin se on, miten näette. Me pidämme yhtä, niin kuin olemme tehneet varhaisesta lapsuudestamme saakka! Ja minä tulin tänä iltana pyytämään häntä ja kysymään: voisimmeko iloita matamin luvasta ja suostumuksesta? Minun kisällikirjani ja hyvien tulojeni nojalla… ja kun en milloinkaan ryypi, ja"…
Nyt epätoivon rohkeus valtasi Sillan; hän työnsi takaapäin Nikolaita, niin että he kaikin kolmisin — Holmannin matamin täytyi näet tahtomattaankin edellä väistyä — tulivat portista pihaan ja siitä tupaan, missä taistelua sitten jatkettiin!…
Sillä aikaa, kun Silla kädet kasvojen edessä venyi tuonnempana pimeässä lavitsalla, ja Nikolai tyynimielisellä hartaudella yhä ajoi asiatansa ja, kykynsä mukaan, koki saattaa uskottavaksi, että hänellä nyt oli toiveita päästä mestarisälliksi ja että hän sitten kyllä voisi hänestä huolta pitää, — pysyi Holmannin matami yhä mahtavan loukatun ja epäävän näköisenä. Hän käytti koko mahtivaltaansa; hän nyökytteli niskaansa ja oli katkeramielinen sekä mitä suurimmasti hämmästynyt! Näytti melkein siltä, kuin olisi Nikolai tarkoittanut kuitenkin voivansa häneltä tyttären viedä, joko hän puolestaan myöntäisi taikka kieltäisi! Ja muuten, mitä sitten olisikaan ijälliseksi joutuneen ihmisen elämisestä, kun mies on kuollut, ja tytär, joka häntä voisi elättää, vetäytyy kerrassaan siitä velvollisuudestaan, sentähden vaan, että hänen päähänsä on pällähtänyt mennä naimisiin sepänsällin kanssa, joka vielä päälliseksi on semmoinen heittiö, ettei voisi edes ilmoittaa isäänsä vihkimätilaisuudessa?
Hän oli juuri aikeissa nousta henkeen ja vereen saakka puollustamaan äidillisiä oikeuksiansa, kun yhtäkkiä valonsäde vilahti hänen aivoihinsa. Hänen silmänsä aikoivat tirkistellä tulevaisuuden taivaanrantaa… Jos Nikolai joskus voisi täyttää ne suuret lupaukset, mitkä hän nyt antoi, niin saattaisi hän pahimmassa tapauksessa, kun aika siksi olisi joutunut, yhdistää tavaravähänsä heidän kanssansa!
Tämä ajatus ei kuitenkaan estänyt häntä raskaasti huokaillen myymästä jokaista myöntymystään niin kalliista kuin suinkin mahdollista oli.
Hänen täytyi sanoa, että hän oli Sillalle tuuminut jotain varsin toista kuin tämä!… ja kävi sitten miten tahansa, — hän ei kuitenkaan aikonut suvaita mitään juoksuja eikä armasteluja heidän keskensä ennen kuin Nikolai voisi todistaa omaavansa puhdasta rahaa yhtä paljon kuin Holman!
Hänellä oli, näet, ollut sata taaleria ja hyvä palkkansa päällisiksi, ja kun Nikolai voisi lyödä pöytään yhtä paljon rahaa hänen omain silmänsä eteen, — niin silloin vasta olisi aika asiasta keskustella!
Sata taaleria… se nyt oli viimeinkin selvää puhetta. Sadalla taalerilla hän saisi Sillan ruuvipihtiinsä!…
Melkein sama tunne lämmitti hänen rintaansa vielä, kun hän hetkisen kuluttua matkaa lyhentääkseen laukkasi lumikinosten poikitse ja koputti Barbron ovea. Täytyipä hänen löytää joku, kenelle kertoisi, — jotta Holmannin matami nyt oli hyväksynyt sen, että Silla oli sillä tavalla itsensä hänelle luvannut!…
* * * * *
Ne olivat juuri hänen harkittua omaa etuansa tarkoittavia tuumia, mitä myöskin Barbrossa heräsi, kun hän jälkeenpäin yöllä maatessaan tätä uutista ajatteli. Hän hinasi raskaan ruumiinsa vuoteesen istumaan, keksittyään tämän valoisan aatteen:
"Mutta sittenpä minäkin voin asua Nikolain luona!"
Tämä kauppaliike se nyt söi ihan tyhjiin hänet! — Hän ei kyennyt milloinkaan saamaan päähänsä sitä seikkaa, että se oli juuri hän, joka söi tyhjiin kauppaliikkeen.
Kerrassaan selvisi hänelle nyt koko asemansa — miten olisi parasta sekä hänelle itselleen että Nikolaille, että hän aikanaan lopettaisi kauppansa, ja miten hän sitten sen sijaan voisi sanomattoman paljon tehdä hyötyä auttamalla tuota perin kokematonta Sillaa taloudenhoidossa kotona ja sen lisäksi vielä kentiesi ansaita muutaman killingin kylältäkin… Eikä hän sitä paitsi ollut muuta kuullutkaan, kuin että poika on velvollinen pitämään huolta äidistänsä!
Seuraavana sunnuntaina oli Holmannin matami kahvilla Barbron luona; mutta koska Holmannin matami ei lausunut sanaakaan siitä, mitä tapahtunut oli, ei Barbrokaan siitä mitään maininnut. Ainoastaan kerran hän johti keskustelun poikaansa Nikolaihin ja tuumaili, että hän, Barbro, luultavasti syksyllä, kun huoneitten vuokra-aika ensi kerran loppuu, muuttaisi sinne hänen luoksensa. Eikä se mitään liikaa saattaisi ollakaan, jos ottaa ajatellakseen, miten he aina ovat erillään olleet!
Minkä tähden Holmannin matami juuri samalla silmänräpäyksellä vaipui ajatuksiinsa, nirpisti suunsa kokoon ja kiitti, ettei hän voinut juoda enempää kahvia! — ja jotenkin odottamattomasti lyhensi vierailuansa, se kaikki jääköön tässä sanomatta. Sitä vaan voi varmana pitää, että siitä hetkestä ruveten hiljainen taistelu vedenpinnan alla alkoi heidän keskensä — ystävällisimmässä muodossa, on meidän lisääminen, jos ei juuri muutenkaan, niin ainakin Holmannin matamin tähden.
Kahvitervehdyksiä jatkettiin mahdollisuuden mukaan vieläkin useammin kuin ennen, ja Barbro samoin kuin Holmannin matamikin keskustelivat ja tuumiskelivat kaikkia mahdollisia asianhaaroja — paitsi sitä yhtä, mikä heidän kummankin sydämessään kyti — miten he kumpikin puolestaan Nikolain ja Sillan tulevaisuutta suunnittelivat. Tuossa yhdessä kohdassa he vaan vartioivat toinen toistansa oikein valtiomiehen hiljaisuudella, juuri kuin kaksi sakinpelajaa, jotka eivät uskalla liikahtaa, ennen kuin toinen on miettinyt, minne toinen pyrkii; — Holmannin matami — tämän tahi tuon sangen varovaisen arvelunsa aikana — vaanien kaikkia pienillä, tarkkuudesta jännittyneillä kasvoillaan ja kylmillä, siniharmailla silmillään, jotka kävivät niin kirkkaiksi ja niin pieniksi, kuin pienentävän olutlasin pohjan lävitse katsottuina; Barbro taas pyöreänä, vierasvaraisena, suurena ja lihavana, karkeiksi pöhistyneine muodonpiirteineen, myötäänsä sangen mieluisesti laverrellen siitä ajasta, jolloin hän pääkonsulilla palveluksessa oli.
Mutta yhdessä asiassa vakaantui heille kummallekin yhä lujemmaksi tämä päätös; — jos itse ei millään ehdoilla voisi päästä heidän luonansa asumaan, niin olisi hän kaikessa tapauksessa se, joka panisi jyrkän esteen, ettei se toisellekaan tulisi onnistumaan!
Molemmat anopit kokivat taukoomatta parhaimpain voimainsa mukaan tehdä esteitä toinen toisensa toiveille. Mutta tuosta hiljaisesta, hyvin harkitusta taistelusta, jota syvyydessä heidän ympärillään käytiin, ei ollut Nikolailla eikä Sillalla aavistustakaan.