X.
Kun Holmannin matami oli nähnyt, miten Silla saattaisi käyttäytyä — hän ihmetteli kuin pilvistä pudonneena omaa sokeuttaan! — oli hän alkanut oikein ankarasti pitää häntä silmällä — ja sitä paitsi hän koki vielä uutterammalla vaanimisella ja vakoilulla pitää Nikolaitakin tarpeellisen etäällä!
Toimettomuuden hedelmät olivat, paha kyllä, jo ilmaantuneet, eikä niitä vastaan ollut muuta neuvoa, kuin tunnollisesti pitää silmällä, että Silla myötäänsä pysyisi työssä. Hän saisi todellakin ryhtyä johonkin semmoiseen, jossa riittäisi tointa näiksi pitkiksi, valoisiksi kevätilloiksi ja josta jotain apuakin olisi, eikä vaan juosta maitoa noutamassa taikka rientää ulos joka ainoa kerta, kun vaan joku tulisi ja häntä vapauteen pyytäisi!
Nikolai sai siis hyvinkin pian huomata, että asema tuli kaikeksi muuksi, vaan ei paremmaksi, sen jälkeen, kun hän kosijaksi oli itsensä ilmoittanut. Mutta huolimatta siitä, että hän sai ainoastaan silloin tällöin vaan vilahdukselta Sillaa nähdä, oli todenteolla kuitenkin pitkä askel eteenpäin menty. Hänen tarvitsi nyt vaan työskennellä ja olla uuttera, ja sitä hän tekikin miehen tavalla; vasara ja moukari liikkuivat hänen käsissään kuin höyryn voimalla vaan!
Erääsen asiaan nähden hän tunsi itsensä myöskin sangen rauhoittuneeksi; sillä kun Holmannin matami niin ankarasti vartioitsi häntä, joka kuitenkin oli julkinen sulhanen, niin oli kait hän yhtäläisesti varoillaan myöskin muita vastaan! Oli sangen hauska tietää, ettei Silla enää ollut tavattavana noiden kevytmielisten tyttöheitukkain seurassa siellä ylipäässä kaupunkia iltasilla…
— Kylmä hiki alkoi kuitenkin valua alaspäin hänen selkäänsä pitkin, kun hän eräänä päivänä tapasi nuoren Wejergangin, joka juuri astui ulos hänen äitinsä luota. Hän katseli tihrutteli vaan huolettomasti ovella Nikolaita päin naamaa, ikään kuin ei olisi oikein häntä enää muistanut, nyykäytti päätään häntä kohden, ja kysyi sitten mennessään Barbrolta, joka seisoi sisällä: — "Tuokos se on sulhasmies?"
"Mitä hän täällä on tehnyt, äiti?"
"Ei mitään!"
"Oletko sinä lainannut rahaa häneltä?" jatkoi hän terävästi.
"Vieläkös mitä!… En killinkiäkään — niin hyvin kuin sitä tarvitsisinkin!"
"Mitä hän puhui?"
"Hän tahtoi vaan sytyttää sikarinsa, niin kuin hän tekee usein tänne alaspäin kulkeissaan. Sehän ei suinkaan saata sinua millään tavalla vahingoittaa! — Enkä minäkään luule maksavan vaivaa siitä häntä kieltää… sinun tähtesi, enempää kuin omastakaan puolestani!" Tämän viimeisen lausui hän närkästyksestä tulipunaisena.
"Ei, minä kyllä en siitä saata häntä kieltää, äiti! — Mutta muista tarkoin se, — että jos sinä rahaa häneltä lainaat, silloin on kaikki mennyttä meidän välillämme!"
"Oh, Nikolai, sinä olet niin kiivas! — Ei, vieläkös mitä!… Kyllä minä en lainaa!" Hän kääntyi samassa poispäin ja pisti jotakin, mitä hänellä oli kädessään, alas poveensa! — "Vieläkös mitä!"
"Minä luulin kuulleeni, että hän puhui minusta!"
"Ei, vieläkös mitä!"
"Ihan varmaan, äiti!" väitti hän synkästi. "Sinustako?… No niin, minä hiukkasen kerroin hänelle, miten sinä päivät päästä päähän ponnistelet saadaksesi kokoon muutamia killinkivaivaisia, joita sinun täytyy viedä Holmannin matamille!"
Barbro puhui vähäsen sitä ja tätä, ja tuntui ikään kuin hänen olisi tarvinnut haeskella sanojansa.
"Ja luultavasti puhuit minun ja Sillan välisestä asiasta myöskin?" kysyi hän urkkien.
"Oh, enpä sentään! Sen hän tiesi niin hyvin muutenkin. Niitä on kyllä muitakin kuin minä täällä kielikellojen pesässä semmoisia, joilla on seikat selvillä… ja niin totta kuin elän, Nikolai, ei se juttu ole minulta lähtenyt — tänä päivänä!" lisäsi hän.
"Siinä tapauksessa olisit minun puolestani varsin hyvin saattanut sen sanoa; — saattaisi olla varsin hyvä tieto sille miehelle, että Silla on toisen miehen morsian!"
"Enköhän sitä liene sanonutkin? — Mutta ei hän sitä ottanut uskoaksensa!"
"E-heikö, sitäpä luulenkin!" Nikolai seisoi akkunan ääressä ja mietiskeli… "Nuo Wejergangin vierailut"…
— Hänellä oli kylliksi suuttumuksen ja harmin syytä ollut näinä päivinä pajassakin. Hän oli juuri pääsemäisillään mestarisälliksi. Vanha Ellingsenin matami oli tämän tähden useampia kertoja lähettänyt häntä luokseen kutsumaan, ja näytti siltä, kuin asia olisi jo ollut valmiiksi päätetty.
Sillä kannalla se sitten oli heidän keskensä ollut jonkun ajan; eikä se mitään kiireellistä päätöstä kaivannutkaan, koska puheena oli, että vasta syksyllä mies toimeen tarvittaisiin.
Mutta vihdoin alkoi Nikolai kuitenkin luulla, että Ellingsenin matamilla oli jotain erinomaista mielessään.
Hän huomasi myös, että pajassa juteltiin ja juorueltiin sangen ahkerasti. Mutta että Ellingsenin matamilla oli tarkoituksena kaupastansa erilleen pyrkiä, se pällähti hänen päähänsä vasta sitten, kun hän eräänä päivänä kuuli jonkun kisälleistä tokaisevan:
"Eihän liene pajassa ketään, joka tuumisi tehdä haittaa Olaville ja riistää leipää hänen suustansa? Jos uskaltaisi jokukaan niin tehdä, saisi kyllä olla varoillaan!… Sillä koko pajaväkihän pitää Olavin puolta!"
Kyllä Nikolai tiesi varsin hyvin, että he kaikki häntä sen tähden karsaasti katselivat, kun hän myötäänsä seisoi siellä ja taukoomatta teki työtä kuin orja, piti tarkalla rahansa eikä milloinkaan heidän olut- ja viinakemuihinsa osaa ottanut.
Kumppalittomaksi oli hän nyt kerrassaan jäänyt! — Ja siihen aikaan, kun oli kysymys mestarisällistä, huomasi hän, että kaikki hänen entiset kolttosensa kaiveltiin esille ja uudelleen puheeksi otettiin, niin että kaikki laitettiin sekaiseksi ja rupaiseksi kuin poro kahvikupissa, — tuosta vanhasta poliisi- ja tappelujutusta aina siihen saakka, kun hän lapsuutensa päivinä lautaristikoissa piileskeli!
Nämä vanhat jutut olivat vieläkin Nikolain kirveleviä haavoja. Aina hän luuli niiden jo unohduksiin jääneen, mutta kuitenkin ne aina jälleen esiin tulivat! — ja nyt ne kävivät jo tuskastuttaviksi! Hän ponnisteli voimiaan, jotta eivät muut sitä huomaisi hänen kasvoistansa, mutta lempeältä ei hän sentään näyttänyt siellä seistessään!
Parasta olisi saada asia selville Ellingsenin matamin kanssa, mitä pikemmin, sitä parempi!
Ja pian Nikolai seisoikin lakki kädessä hänen asunnossaan kuulustamassa, miten hänen oikeastaan olisi menetteleminen.
Monta kertaa siinä kuului "hm" ja kauan siinä rykimistäkin kesti, ennen kuin eukko sai lasit nenältään ja sitten taaskin säntilleen hiuksiinsa. Sitten viimeinkin alkoi tuo monenmoinen kiertely ja kaartelu: — ei hänellä ollut ensinkään tarkoitusta loukata. — Kyllä Ellingsenin matami tiesi, että hän oli kelpo seppä; mutta niitä oli monta, jotka tiesivät Olavista, että hän oli oikein rehellinen ja hyvä mies; ja hän oli nyt jo vanha eukko, joka tarvitsisi jonkun, keneen voisi oikein luottaa, — niin, millään tavalla tahtomatta Nikolaita loukata; mutta hän sai nyt sentään asiata vielä miettiä…
Tämmöinen se tieto oli, minkä hän sai, ja näin oli nyt sekin toivo umpilukkoon luiskahtanut, johon hän oli luottanut ja jota oli maininnut Holmannin matamille Sillaa pyytäessään.
Seuraavana aamuna pajaan tullessaan näyttivät kaikki semmoisilta kuin olisivat olleet ivanauruun purskahtamaisillaan. He tiesivät hänen siellä käyneen ja saaneen Ellingsenin matamilta semmoisen vastauksen!… Mutta jos he luulivat voivansa ärsyttää tahi peloittaa hänet sieltä, niin siinäpä he erehtyivät!
Olavi ei näyttänyt olevan millänsäkään, ja lyöttäytyipä hän vielä päälliseksi kohteliaaksi ystäväksikin, jotta sitten yhdessä olisi kankirautaa halkaistu.
Nikolai käänsi vaan selkänsä hänelle.
"Minä en milloinkaan ryhdy toisen miehen työhön, enkä myöskään suvaitse toisen, kavaluus mielessään, tunkevan omaani! — jos ei tahdo saada hyväkseen moista hitsausta, että kuumenee selkänsä kuin tuo punainen rauta!" — jupisi hän, luoden silmäyksen Olaviin.
Kaikki vaikenivat.
Mutta päivällislevolla syntyi paljo juttua ja pakinata siitä asiasta. Sillä kaikki olivat kuulleet, että hän oli sopimattomasti Olavia uhkaillut; — ja Olavi myöskin varovaisuuden vuoksi pyysi toisia pitämään muistissansa, mitä Nikolai oli hänelle lausunut.
"Näytti siltä, kuin saattaisi hän käyttää moukaria muuhunkin kuin kankien takomiseen, tuo mies, jos vaan pääsisi kahdenkesken!"
Nikolaille he saivat puhua niin paljon kuin tahtoivat vaan; hän teki työtään, hän, eikä kuullut, että Hägbergillä olisi ollut mitään muistuttamista sitä vastaan. Yhtä aavetta vastaan hän nyt vaan oli varoillaan!
Mutta erään työn tahtoi Nikolai tehdä ennen kuin kaikki hiiteen heittäisi — mennä suoraan Hägbergin luokse ja selvittää seikat hänelle; sitten saattaisi mestari antaa todistuslauseensa kenelle tahtoisi, jos häneltä kysyttäisiin.
Mutta Ellingsenin matamin ratkaiseva vastaus viipyi viipymistään viikosta viikkoon — kaksi kokonaista kuukautta.
Mitä mahtoi eukko tuumia? Koko pajaväki sitä ihmetteli — täytyihän hänen syksyksi saada mestarisälli.
Vihdoin — eräänä aamuna se ilmaantui sanantuojan muodossa.
* * * * *
Polttavan kuuma kesäpäivä oli iltapuoleen joutunut. Pihanperäisen harmaan puurakennuksen, jossa Holmannin matami asui, molempain kerrosten pieniruutuiset akkunat olivat auki ja imivät tuota viileyden mukaista, mitä ilmassa oli, asukkaiden siellä sisällä puuhaillessa, toinen toistaan keveämmissä vaatteissa. Ainoastaan silloin tällöin saattoi vieno tuulenhengähdys hiljaisesti häälymään nuo melkein lävitsenäkyvät, akkunain puolitiehen ulottuvat varjostimet sekä valkeat pesuvaatteet, jotka olivat pihaan nuorille kuivumaan levitellyt.
Ulkopuolella alakerroksen akkunan edessä lähellä maakerroksen käytävää seisoi hoikka, mustasilmäinen, nuori tyttö kierrellen vesijohdon hanaa, jonka alla hänellä oli astiassa pesuvaatteita. Hänen päänsä näkyi milloin akkunaverhojen yläpuolella, milloin niiden alapuolella, vesisuihkusta vilvastuneena ja virkistyneenä.
Yhtäkkiä hän jäi liikkumatta seisomaan perin hämmästyneenä.
Nikolai astui pihaan, matala lakki voittoriemuisesti kallelleen työnnettynä:
"Maailma on sentään kyllä hyvä, sanon minä sinulle, Silla! Pääasiana vaan on toimia niin, että säntillisyys ja rehellisyys on kaiken perusteena ja pohjana… Jolla ei isää ole, hän saapi itse olla omana isänään, näetkös!"
"Mutta, Nikolai… tiesitkö sinä äidin kotoa poissa olevan?"
"Sepä kysymys; mitäpä en minä tietäisi! — Äitini sanoi äsken juuri, että tähän aikaan ovat Antonisenin pesupäivät!… Mutta, näetkös, Silla, siksi se nyt käypi, — niin, jos tahdot tietää, niin minä olen saanut tänään kutsut mestarisälliksi Ellingsenin matamille… Ei se tee muuta kuin kymmenen taaleria kuukaudessa, se!"
"Mestarisälliksikö? Onko se totta, Nikolai!" Hän astui askeleen takaperin vesiastiansa äärestä ja loi epäilevän silmäyksen häneen… "Ja tulet tänne tuommoisena nokinaamana!" — Hän heitti kiireesti pesunsa astiasta. — "Sinähän olet oikein kamalan musta! — Mestarisälliksikö, niinkö sinä sanoit?… Ei, onko se oikein totta? — Hoh-hoh, saatpa luvan suvaita hiukkasen huuhtomista, enhän minä saata mestarisälliä nähdä tuommoisen noen lävitse! — — Ei hän siis kysynytkään ensin Olavia, se Ellingsenin matami?"
"Ei, sitä ei hän tehnyt!"
"Ja eikö ollut ketään, joka olisi sinua panetellut ja matamia peloitellut sinua ottamasta — niin kuin ennen?"
"Oh, Hägberg on kyllä saanut hänet uskomaan, ettei hänellä ole minkäänlaista haittaa minusta ollut."
"… Kunpa he eivät vaan taas olisi puuhissaan ja tekisi mitä voivat! Sillä kun sinä kuljet eteenpäin heidän edellänsä, se pistelee ja kaivelee ja kiusaa vähän heitä jokaista — aina siitä saakka, kun sinun täytyi tehdä rattaantapit Olavin puolesta. Ja sen tähden he kaivavat esiin kaikki ne vanhat kolttoset, mitkä vaan muistaa saattavat!"
"Joutavia! — Maailma on kyllä hyvä, sanon minä sinulle, ja Ellingsenin matami saapi ottaa semmoisen sepän, joka hänen liikettänsä parhaimmin hoitaa. Sitä paitsi se nyt pysyy jo sinänsä, ja välikirja tehtiin aamupäivällä. Ja se oli kyllä hyvään tarpeesenkin, sillä ne rahat, jotka äiti viimeksi taas lainaksi sai, ne… ne… huit!" — hän vihelsi tässä — "menevät samaa tietä kuin edellisetkin… Lamaantuvan näkyvät, lamaantuvan näkyvät hänen asiansa, näetkös! — Minun nähdäkseni hänen kauppansa kulkee takaperin eikä eteenpäin… ja voitot menevät minun luullakseni väärään kurkkuun!"
"Nythän sinä olet niin hieno ja kiillotettu, että naamasi oikein loistaa… Hiukset toiselle puolelle… muuten otsatukka rupee ylvästelemään…"
"Minä laukkasin suoraapäätä pajasta, näetkös, tullakseni tänne tuomaan sinulle tietoa siitä. Olin äidin luona ensin, ja siellä minä hänelle lupasin tänä iltana mennä rantaan makrilleja ostamaan… Sinne on tullut tänään kaksi jaalaa, sanovat!"
Sillan naamasta näkyi, että se oli kerrassaan innostava uutinen. Molemmat he olivat kaupungin lapsia, ja makrillien tulo johti muistiin tapauksia niiltä ajoilta, joina he vielä lähellä laivasiltaa asuivat.
Hän näytti hetkisen neuvottomalta.
"Uskaltaisinkohan ottaa huivin päähäni ja seurata sinua?" huudahti hän… "Varro vaan minua hiukkanen aikaa tuolla alempana, Nikolai, — niin ettemme täällä kaduilla vielä kulje yhdessä!"
Se oli ehdotus, jota ei ollut helppo vastustella — niin hartaana kuin hän sen lausui… Ja olihan Nikolai nyt tänään päässyt mestarisälliksi!
Eikä hän kauan kuhnaillutkaan, ennen kuin jo oli muuttanut ylleen siniraitaisen hameen ja kaapannut huivin päähänsä, ja sitten hän jo riensi hänen jälkeensä!
Yhdessä he kiirehtivät sitten satamaan päin. Silla pakisi tyytyväisenä niin kuin entisinäkin aikoina, kun he varkain retkilleen lähtivät; Nikolai sitä vastaan ei kerinnyt muuta kuin katselemaan ja kuuntelemaan häntä. Ja keskitietä he samosivat eteenpäin kaikella muulla tavalla, vaan ei varovaisesti; kokonaisia tomupilviä tuprusi joka askeleella. Nikolai näki ainoastaan Sillan mustasilmäisenä, hartaana ja rattoisana pölyn keskellä.
Alapäässä kaupunkia oli näin lämpimänä kesäiltana tavattoman paljo kansaa kalasillan läheisyydessä. Selvästi näkyi, että siellä oli jotain, mikä tavallisuutta enemmän synnytti elämää ja liikettä. Tuonnempana sillalla seisoi joukko ihmisiä, jotka kiikkuivat käsipuilla ja kurkistelivat kaikkia niitä, jotka siellä alhaalla tungeksivat meluten, kirkuen ja huutaen esiin, saadaksensa makrillin illallisekseen.
Tuo sinivehreä, kiiltävä kala, niin pyöreä, voimakas ja kiivas, luotu salaman nopeudella merta kulkemaan, pää muodostettu vedenhalkaisijaksi ja kimmoiseksi nuolipontimeksi juuri kuin lähes ihmetyttävän kaitaisen pyrstön kärki, — se oli nyt jo pari päivää loistanut kalasillan teljoilla.
Vielä eilen aamupäivällä oli se ollut harvinainen otus ja tavattu ainoastaan hienoimmilla pöydillä; mutta sitten iltapuoleen tuli vielä yksi jaala lisäksi — oli ollut hyvä kalaonni siellä ulkona Valassaarilla, — ja taaskin tänään kaksi täpö täysinäistä, niin että niitä oli ihan ylenmäärin.
Totta tosiaankin oli makrilleja tullut!… Se on, semmoisia makrilleja, joita työmies pystyy ostamaan. Nyt oli niitä saatavina viiteen tahi kuuteen killinkiin kappale sekä siellä kalasillalla että täällä joella. Keinottelevat myymäeukot kantoivat niitä kopissa kaupungin kaikkiin syrjäseutuihin.
Ja tiensä ne löysivät nyt kaikkialle, missä vaan oli ainoakaan reikä, mistä sopi alas luikua, pata taikka pannu, missä saattoi keitetyksi tahi paistetuksi tulla — kaikkiin laivakeittiöihin satamassa, suuresta, uljaasta höyryaluksesta ja fregattilaivasta noihin keitinuuneilla varustetuihin halkojahteihin ja pieniin kannellisiin jaaloihin saakka, joissa väki lepäili ja paistoi kesäillalla — kaikkiin takapihoihin ja pienille syrjäkaduille, aina maakerroksesta ylimmäiseen ullakkohuoneesen saakka. Työmiehet ja pienet käsityöläiset, miehet ja naiset kävelivät tänä helteisenä iltana yksi tahi kaksi taikka kolme makrillia kädessään, aina sen mukaan, miten heillä suita kotona oli. Paistetun makrillin hajua tuntui korttelittain kaupungissa!
Kalat täytyi myydä, ilma oli niin kamalan kuuma! —
"Niin, oikein siunatun lämmin ilma", vastasi Andersenin mummo huumaantuneena, — "joka kaupunkia siunaa kaikilla näillä makrilleilla!"
Tällä kalalla on myös ollut kammoluulonsa, joita vastaan on taistella täytynyt, vaikka se, sangen vaatimattomasti kyllä, ei ole pyytänytkään parempaa suosiota, kuin syötäväksi päästä! Sillä on ollut, näet, maineensa, että se on Pohjanmeren kannibali, oikein suora ihmistensyöjä, ja että sen lihan mustuus on tullut uponneista merimiehistä!
— Nikolai ja Silla olivat myös alhaalla veneiden luona saadakseen näppiinsä osansa illan herkuista. Ei ollut Silla turhan vuoksi koko lapsuutensa ikää laivasillan lähellä asunut, ja kaapata pois paras kala juuri eukkojen nenän edestä — se oli vaan turhan pieni temppu hänelle!… Hän seisoi hartaasti tinkien ja kurkotteli veneesen.
"Kiitoksia tuhansia, mummo; mutta älkää päivänpaahtamaa makrillinnahkaa minulle turkuttako! — Antakaa noita, jotka tuolla tuhdon alla loikovat — ne kaksi, — juuri ne, ne!"
Hän punnitsi niitä käsissään nähdäksensä, olivatko ne kiinteitä ja tanakoita.
Nikolai työnsi jo kätensä housunsataskuun; mutta Silla nakkasi halveksien makrillit alukseen jälleen.
"Nämähän ovat jo vanhoja kuin taivas… silmätkin himmit kuin sarvilyhty!"
"Nuo kauniit…"
"Ole sinä vaiti, Nikolai! — — Jos meidän täytyy tuollaisiin tyytyä, mummo, niin saatte luvan heittää pois killingin taikka pari…"
Ne pantiin todellakin viiteen killinkiin kappale. "Sinäpä olet todellakin mokoma kauppamies, Nikolai!" härnäsi Silla Nikolaita kotimatkalla. "Mutta, näetkös, miten suuria ja tuoreita nämä ovat?…"
Siellä ylempänä seisoi Barbro rapullaan, käsi otsalla tähystellen, eikö Nikolai kaloineen jo pian saapuisi.
Joka siivosti ja säädyllisesti kulki tietä eteenpäin, se oli Silla, ja hänen kanssaan pakinoi Barbro rapultaan, kunnes Nikolaikin viimein tallusteli ylös kantaen niitä kahta makrillia.
Niin, totta kait täytyi Sillan poiketa huoneesen ja koitella, miltä ne maistuisivat; — eihän milloinkaan saattanut kysymykseenkään tulla, että Barbron kunnia ja ylenpalttinen vieraanvaraisuus muuta suvaitsisi!
Siellä keittiön uunissa Barbron luona käristettiin ja paistettiin makrillit tänä valoisana iltana. Tuo omituinen, vähäisen kitkerä paistinhaju tunkeutui yhä tuntuvampana ja haluttavampana uunista ulos.
Sitten piti palaset kääntää, panna uutta rasvaa pannuun, — taas kirinätä!…
Haju tunkeutui avoimesta akkunasta kauaksi kadulle.
Barbro puuhaili siinä pyylevänä ja paksuna vaivaloisesti liikkuen, sillä aikaa kun Silla, ketteränä ja neuvokkaana, pisti hänelle käteen milloin yhtä milloin toista, kiirehti edes ja takaisin ja painoi naamaansa melkein paistuviin kaloihin asti ja pakinoi luulojansa niistä jo paljoa ennemmin kuin Barbro oli ehtinyt asiata ajatellakaan.
Nikolain leveä, tyytyväinen naama seurasi sangen hartaalla innostuksella tätä paistamismenettelyä.
"Semmoinen makrilli on mieskin, joka noin suvaitsee paistamista, niin on!"
Ja sitten viimeinkin sai ottaa palaset suoraapäätä pannusta pöydälle!
Illan viileys alkoi jo lauhdutella kuumuutta siellä lämpimäin seinäin sisäpuolella. Nuo kolme, jotka siellä makrillia ahmivat, tunsivat oikein juhla-illan tuulella olevansa.
Ja vielä mestarisälli!…