XI.
Neljän seinän sisäpuolelle suljettuna, niin kuin hänen täytyi istua työnsä ääressä pitkät illat päästä päähän, äidin alituisesti haukan tavalla häntä vaaniessa, ei Sillalla ollut muuta keinoa kuin sitten tehtaassa koettaa vahinkoansa korvata.
Siellä hänen vangittu halunsa yltyi semmoiseen hartauteen, että oikein hänen silmänsä loistivat, ja aina myötäänsä kesti juttua ja kuiskumista ja lavertelua noiden hänen erilaisten perikuvainsa — Kristofan ja Gundan, reipaskäyntisen ruotsalais-Leenan ja kielevän Jakobinen seurassa. Kun ei hän itse saattanut seuraan päästä, niin täytyi hänen kaikissa tapauksissa edes saada tiedokseen, miten muut olivat huvitelleet ja mitä heille muuten lienee tapahtunut. Sillä tavalla hän eli muiden mukana, vaikka vasta heitä jäljempänä.
Luonnollista oli, että se oli Kristofa, joka kaikki tapaukset osasi kuvailla jonkunlaisessa miellyttävän hurmaavassa valossa. Lyhyt kävelyretki, arveltu kihlaus, karkelo-iltama, — kaikki hänen vilkas mielikuvituksensa muodosteli niin kummallisiksi sattumisiksi, joista ei suinkaan sankaria puuttunut, — semmoista mieltäjännittävää, salaperäistä olentoa, jolla milloin oli sikari, milloin oli ilman sikaria, milloin ei ollut tuntevinaan heitä, milloin iski silmää heille taikka vaan hymyili! Tuommoinen kuvailtu henkilö saattoi olla joku keikari kaupungista taikka sieltä tehtaiden konttoreista, joka kuitenkin usein tuskin aavistikaan, että hänen tulonsa ja käyntinsä pantiin sellaiseen värivaloon taikka synnytti semmoisia kuvitelmia tyttötynkkäin sydämissä; — jolla ei kuitenkaan ole väitetty, ettei niitäkin olisi ollut, jotka sitä kyllä aavistivat ja kokivat juuri sillä tavalla tarkoitustensa perille päästäkin!
Kun Kristofalla oli sellainen taipumus lankojen kehräämiseen, kutoutui niistä suuria romaanipätkiä, jotka Silla, silmät selällään, korjasi talteensa ja joita hän sitten jälkeenpäin kotona vielä paremmin kehitteli.
Silla itse oli pieni romaani, niin kuin hän itse sitä ajatteli; — mutta ei hän millään muotoa uskaltanut sitä Nikolaille kertoa!
Hänen täytyi pitää varalla, mennessään päivällisaikana äidilleen jotakin Barbron puodista ostamaan, — ettei Wejergang taas tehtaalta palatessaan olisi poikennut sinne sikariansa virittämään!…
Edellisellä kerralla, kun hän taas oli hänet tavannut, oli Wejergang nauranut ja kysynyt, oliko tuo mustasilmäinenkin jo tottunut pakenemaan häntä? — ja sanonut, ettei hän sentään niin kauhistava ollut!… Olihan hän, Silla, ollut myötäänsä kadoksissa näinä viimeksi kuluneina aikoina! Oli semmoisia, jotka kertoivat, että hänen äitinsä säilytteli häntä häkissä jonkun vaarallisen sepänsällin tähden — oliko se totta, semmoinen?… Kun on nuorella tytöllä kaksi noin mustaa silmää, ei hänen sopisi niitä kätkössä pitää…
Ei Silla ollut vielä asettunut häntä kohtaan juuri varsinaiselle sotakannalle; — mutta kyllä tiesi hän, nuori Wejergang, varsin hyvin, että hän oli varoillaan ja vartoili siksi, miten kauan hyvänsä sitten olisi viipynytkin, kunnes hän lähti puodista pois!
Se oli ikään kuin päivänsiinne korkean, suljetun lauta-aidan lävitse!
Muuten kului aika, päivä yhtäläisesti kuin toinenkin, muutellessa tehtaan surinasta suoraapäätä kodin työhön, ja Holmannin matami oli sangen tyytyväinen siihen hyötyyn, mitä hänellä, totta sanoen, oli Sillasta tänä kesänä ollut! Että tytär siitä myötäänsä kelmeni, vaaleni ja laihtui, ei se hänen mielestään niin mitään huomiota ansainnut; se oli vaan todisteena siitä, ettei Silla ollut tottunut säännölliseen, uutteraan työhön.
Niillä muutamilla kerroilla, joina Nikolai sai tilaisuutta lausua sanasen hänelle, valitteli Silla surullisesti.
Hän kävi niin katkeraksi, että itki kertoessaan, mitä kaikkea ne muut — kaikki muut! — saivat hyväkseen käyttää, mutta hän vaan ei!… Ensin oli hän koko lapsuutensa ajan ja vuodet ollut kotonansa maakerrokseen suljettuna, ja nyt — kun hänen, taivas nähköön, pitäisi jo täysikasvuinen olla — oli hän suoraapäätä joutunut tämmöiseen pakkotyöhön!
Kun hän sitten hetkisen aikaa oli synkkänä ja ikävystyneenä tätä itkeskellyt, kävivät hänen tarkastelunsa toiseen suuntaan, ja hän alkoi varsin kiihkeänä jo ennakolta ajatuksissaan kuvailla, miten he sitten huvitteleisivat, — hän ja Nikolai, — kun hän kerran kotoansa selviäisi. Hän pitäisi hauskaa, samoin kuin kaikki muutkin nuoret; sitten saattaisivat he pitää hyppyjä omassa tuvassaan! — ja veneellä soutaa merelle iltasilla ja kalastaa, ja sunnuntaisin mennä ruokakoppineen metsään ja huutaa ja hoilata niin kovasti, että vuoret kaikuisivat…
Hän oli melkein hurjistunut, ja hänen silmänsä oikein säkenöivät, kun hän ajatteli kaikkea sitä pakkoa ja työtä, jota hänen täytyi kestää.
Mutta jos ei hän jutellen sitä tyhjentänyt, mikä hänen sydäntänsä täytti, näytti hän sortuneelta — aina sortuneemmalta joka kerralla, Nikolain mielestä. Hänen kasvoistaan kuvasteli, hänen nähdäkseen, niin surullisen valittavainen muoto.
Ei ollut mitään muuta keinoa kuin purra hampaitaan yhteen ja takoa — ja toivoa vapautuksen aikaa talveksi!…
Jörgine Korneliussen, joka asui lähimmässä naapuritalossa, sama, joka neuloi suutareille — hän oli sellainen hiljainen, siivo tyttö! Hänen kanssaan saisi Silla seurustella, tuumi Holmannin matami; hän alkoi, näet, tulla käsittämään, että silläkin asialla, nimittäin velvollisuuksiinsa totuttamisella, myöskin saattaa olla rajansa! Sunnuntaisin he voisivat vuorottain hyvin käydä toisiansa tervehtimässä, sillä tavalla he olisivat heidän silmäinsä alla sekä siellä että täällä!
Ja Holmannin matami salli vielä senkin lisäksi, että Silla eräänä sunnuntaina saisi mennä kävelyretkelle alas kaupunkiin. Täytyihän toki jotain huvia nuorilla ihmisillä silloin tällöin olla!
Silla oli koko viikon odotellut tätä sunnuntaita oikein kärsimättömän hartaasti, juuri kuin lintu, joka on häkistä laskettava, ja sen aamun koite valaisi suuria toiveita, mitä päivä mukanansa toisi…
Muhennus ja kaalikset eivät tuntuneet tänään ensinkään valmistuvan, niin että olisi saattanut päivällistä syödä. Ja sitten vielä piti sen jälkeen niin tuskastuttavan kauan odotella Jörgineä, jonka vaatetus ei ottanut valmiiksi joutuakseen.
Vihdoinkin hän tuli, vyötäisiltä kurottuna ja virkattu rimssu kaulassaan. Mitä laatua öljyä tahi rasva-ainetta se oli, jolla hän oli hiuksiansa tahrannut, jääköön tässä mainitsematta. Kuitenkin tunsi Silla itsensä ruskeassa olkihatussaan ja sileässä, valkeassa kauluksessaan sillä hetkellä mitättömän arvoiseksi hänen rinnallansa. Mutta siitä huolimatta hän kuitenkin kiirehti käsikoukkuun ystävättärensä kanssa; — nyt oli heidän lähteminen ulos huvitteilemaan!…
Ja alaspäin kaupunkiin nyt mentiin, — ja Silla pureksi kärsimätönnä suitsiansa päästäkseen kylliksi aikaiseen, jotta voisi kaikkiin päivän huvituksiin osalliseksi käydä.
Kaduilla ja puistoissa kuljeksi näin ylhäisten aikana, sunnuntain iltapäivällä, suuri yleisö komeissa vaatteissaan edes ja takaisin toinen toistaan katsellen; ja Sillalla ja Jörginellä oli kylliksi aikaa toiselleen huomauttaa hienoimpia kuosivaatteuksia, — erittäinkin noita leuan alla irrallaan kierteleviä ja sitten selän taakse jälleen viskattuja pitkiä, valkeita, häilyviä huntuja! Tämän lisäksi vielä valkeat olkihatut vaaleansinisine tahi vaaleanpunaisine nauhoineen ja ruususolmuineen tulivat sitten heidän hartaimman ihmettelynsä esineiksi.
He kävelivät ylöspäin, ja he kävelivät alaspäin, kadottivat nähtävistään ja tapasivat uudestaan samat puvut ja samat jäykät, tyynet sunnuntainaamat…
Tätä oli nyt jo niin kauan kestänyt ja kyllästyttävän moneen kertaan nähty, ja Silla vaati, että mentäisiin johonkin muualle, jonka tähden siis Jörginen johdolla tehtiinkin kävelyretki linnoituksen ympäritse.
Luonnosta he eivät välittäneet; he tapasivat vaan siellä ja täällä jonkun väsyneen, kaikkeen kyllästyneen olennon, joka silminnähden ei tiennyt, millä kuluttelisi tämmöisen sunnuntai-iltansa, ja sen tähden aina toisinaan seisahtui ja tirkisteli ylös puihin.
Päivystäjä huusi pitkäveteisen komennussanansa. Se lähti juuri kuin leveä haukotus hänen suustaan päivällislevon jälkeen. — Tyynellä, kirkkaalla vuonolla oli veneitä ja laivoja, jotka ajelehtivat veden pinnalla päivän helteessä ilman tuulta…
Täällä ei ollut mitään nähtävää; ja sitten lähdettiin taas alaspäin satamaa kohden.
Tyhjää oli sielläkin; sunnuntailepo vallitsi… Laivatkin olivat tipo tiessään!
Taaskin retki ylöspäin kaduille!
Torilla oli koolla muutamia joutilaita voimia, jotka olivat keksineet erityisen huvitilaisuuden sunnuntaikseen "nakkien kelloja" juuri heidän takanansa kirkkoon soitettaessa, ja sinne kansaa kulkikin iltasaarnaa kuulemaan. Väsyneinä, kyllästyneinä ja janoisina he jatkoivat kävelyänsä pitkin katuja, kunnes ennättivät tuohon kirjavaan ihmisvirtaan, joka pyrki alaspäin rantasillalle, missä höyrylaiva herkeämättä tuli ja meni saatellen ihmisiä vuonon ylitse saarille.
Tässä syntyi erimielisyyttä.
Jörginen mielestä oli siinä niin liian paljo väkeä, ja kentiesi oli muutenkin sopimatonta mennä laivaan nyt, kun jo alkoi olla myöhäistäkin.
Mutta Silla arveli, että he olivat nielleet tomua jo kylliksi kauan kaduilla, ja että heidän kyllä sopisi käyttää hyväkseen se lyhyt aika, mitä vielä oli jäljellä. Vai haluttiko kentiesi Jörgineä palata kotiin tyytyväisenä siihen huviin, mitä hänellä oli ollut?
Vilvakalta ja raittiilta tuntui istua ilmanvirrassa siellä höyrylaivan kokassa ja lepäillä hiukkasen turhanpäiten kierreltyään ympäriinsä helteisessä ilmassa!
Sitten astuttiin tästä täyteen tungetusta höyrylaivasta maalle saareen, missä väki jälkeenpäin katosi moniin varjokkaisin lehtikujiin.
Heti maalle tullessa viittoi suuri huvipaikka, joka siinä koko lahdelmaa vallitsi, tulijoita luokseen houkutellen, kaikki portit selkko selällään, ja hyppysoiton säveleet virtasivat sieltä menijätä vastaan. Siellä sisäpuolella oli iloa ja elämää!
Silla seisahtui kurkistellakseen sinne ja soittoa kuunnellakseen, mutta pahasti suuttuneena tempasi Jörgine hänet mukaansa.
Että säädyllinen tyttö pysähtyy semmoiseen paikkaan!…
Silla astuskeli hitaasti mukana; he kuulivat hyppysoiton ilahduttavia ja kiihdyttäviä säveleitä koko matkan kulkeissaan lauta-aidan vierustaa, ja Silla ahmi niitä molemmin korvin, ja veri aaltoili tahdin mukaan hänen suonissaan.
Vähäistä ylemmäksi, missä polku poikkesi toisaalle päin, jäi hän taas seisomaan; ei hän voinut jättää kuuntelematta soitantoa, ja suututti Jörgineä vielä silläkin, että meni ihan lauta-aidan viereen saakka ja yritteli sisäpuolelle tirkistellä.
Jörgine uhkasi heti paikalla hänet jättää!… Hänen täytyisi kuitenkin säilyttää kunniatansa eikä seistä siellä! Hän puolestansa pitäisi itseänsä liiaksi hyvänä ja olisi liian arka kunniastansa edes kuunnellaksensakaan tuommoista elämätä ja menisi mieluummin siitä niin etäälle kuin mahdollista olisi!…
Hän oli sanomattoman katkera.
Mutta ei Silla todellakaan voinut käsittää sen hiukkaistakaan heidän kunniansa kirkkautta himmentävän, jos he siinä hetkisen seisoisivat ja kuuntelisivat!… eikä senkään, millä retkillä he olivat!… Missä oli hiukkanenkaan iloa ja elämää, siinä piti heidän kait sulkea silmänsä ja pistää sormet korviinsa! Mutta missä oli niin "sopivaa ja säädyllistä", siellä heillä myöskin oli huvia ollut niin sangen niukalta!…
Ja hän tahtoi heti antaa kiiltävän kaksitoistaisen, jos Jörgine saattaisi mainita hänelle soveliasta huvia, kun he saivat vapaan päivän — he olivat nyt hakeneet semmoista sekä kauan että uutterasti!
Hän meni etemmäksi…
Jörginen laskun mukaan oli vielä hyvää aikaa, ennen kuin iltaliike huvipaikoille alkaisi — ja he käyttivät sen tehdäkseen muutamia kävelyretkiä tiellä, menemättä kuitenkaan kauemmaksi, kuin että he aina saattoivat pitää höyrylaivan nähtävissään ja ajoissa ennättää tuohon suureen väkijoukkoon, joka väsymättömän kärsiväisenä seisoi ja odotteli rantasillalla.
Väsyneinä, tuskaantuneina ja perin rasiintuneina he viimeinkin illan kuluessa saapuivat kotiin, jossa sitten tapahtui niin, että Silla, juuri kun hän teki äidilleen tiliä kaikista niistä paikoista, joissa he olivat olleet ja huvitelleet — uinahti tuolille, jolla hän istui.
Hän tunsi taaskin verensä aaltoilevan soitannon mukaan, ja hän uneksi tanssijaisissa olevansa…
* * * * *
Tuli oli hulmuellut niin mainion rattoisasti Barbron asunnon uunissa jo kaiken ajan syyskylmien kestäessä, vaikka muut ihmiset, kun ei heillä enää ollut parempaa neuvoa, vasta nyt olivat aikeissa lämmitykseen ryhtyä.
Senpä vuoksi siellä tuntuikin niin herttaiselta seistä ja kiikkua ja laverrella myymäpöydän ääressä, ja vieläkin herttaisemmalta se tuntui niille valituille, jotka olivat siksi onnellisia, että heitä kutsuttiin ryyppimään kuppinen kahvia.
Mutta viime aikoina ei Barbro lähimainkaan ollut niin tasaisella tuulella kuin ennen. Myötäänsä vaihteli hänen mielialansa; milloin hän oli luonnottoman saita, niin että siltä näytti, kuin olisi tahtonut joka suurimon ja kahvipavunkin lukea, ja toisina päivinä taas, hyvällä tuulella ollessaan, hän oli oikein määrättömän runsaskätinen ja aulis sekä vieraita että ostajia kohtaan.
Syynä lienee ollut mikä tahansa; mutta varmaa vaan on, että hän aina toisinaan yksin ollessansa vaipui mietteisiinsä… Sokeri-, suurimo-, jauho- ja kahvilaskut olivat jo taas ovelle ennättäneet.
Raha-arkku kuitenkin oli soveliaampi kaikkeen muuhun kuin tuommoiseen suoritukseen; se rutisi ja narisi joka kerta; kun hän päivän kuluessa sen auki veti tahi kiinni sulki.
Mutta aika kiirehti herkeämättä eteenpäin; — ja tuvan uunissa tuli hulmusi myötäänsä niin rattoisasti, näyttäen siltä, kuin ei olisi asujalla hätäpäivääkään ollut.
Ja niin pitkälle oli jo menty, että ylihuomen oli maksupäivä!
Barbro oli hänen luonteelleen vallan tavattoman kiihkeä. Hän oli toivonut voivansa saada vielä kaikkein viimeisintä maksuajan pitennystä ja oli sen tähden pannut toimeen jo kauan tuumitun hyökkäyksensä kauppiasta vastaan siellä kotona hänen omassa konttoorissaan, mutta oli kärsinyt perinpohjaisen tappion. Jos ei hän nyt suorittaisi lupauksiensa mukaan, joita hän jo useampiakin oli antanut, niin! — no niin, siltä se nyt näytti, siitä päättäen, mitä hän oli kuullut, että pyörä oli kerrassaan pysähtyvä!
Juuri tämä asia se oli, jota Barbro, levotonna kuin kuumesairas ja kylähattu vielä päässään, nauhat solmusta irroilleen laskettuina, edes ja takaisin ovessa käyden selitteli Nikolaille, joka istui keittiössä.
Nikolain naamasta ei juuri voinut huomata, että hän mitään keinoa tietäisi. Päin vastoin, hän istui kumarruksissaan, huulet yhteen puristettuina, ja tirkisteli lattiaan sekä viipotteli peukaloitaan toisensa ympäri. Otsatukka samoin kuin olkapäiden asemakin sekä koko muoto näytti vastahakoiselta.
Barbro istui keitin-uunin ääreen; hän hengitti raskaasti ja huokaili sydämen ahdistuksessa…
Pakko-otto tästä seuraisi, niin totta kuin hän eli!… ja kahdeksanneljättä taaleria se summa vaan oli!
Nikolai tiesi kyllä hyvin, minne äiti nyt tähtäili, ja että hän vaan odotteli, — jotta hän, Nikolai, lausuisi sanasen, johon kävisi kiinni iskeminen. — Mutta ne rahat, mitkä hän oli kokoon haalinut, nepä nyt eivät ottaisikaan irtautuakseen! Kyllä hän tiesi, mitä tahtoi, — tuo liike menisi sillä tavalla vaan enemmän ja enemmän takaperin vielä sittenkin!
Barbro huokasi raskaasti… Hän saattaisi yhtä mielellään madella kerrassaan maan mustaan multaan!
Nikolai vaan naputteli sormiaan ja tirkisteli oikein järkähtämättömän päättäväisenä permannon rakoon.
Kun hiljaisuutta oli kestänyt jo kärsimättömän kauan, niin että Barbro oli siitä varma, ettei vastausta tulisi, alkoi hän hiljaa itkeä.
Hän oli sentään ajatellut, nyyhkytti hän, että kun hänellä oli poika, joka oli mestarisälli, niin ei hänen tarvitsisi kuitenkaan olla varsin turvatonna maailmassa!
"Tiedäthän sinä, äiti, miten surkeasti itse tarvitsen killinkini!"
Ja taaskin vastahakoista hiljaisuutta, ja Barbron puolelta nyyhkimistä ja silmäin kuivailua.
"Olisi kentiesi syytä ottaa punnitakseen, kannattaako tuo kauppa!" virkahti viimeinkin Nikolai varovaisesti.
Tahtoisiko sitten Nikolai, että hänen pitäisi heittäytyä nurin niskoin kuin lehmä, joka jouluksi teurastettiin? huudahti hän sortuneella äänellä. — "Eikä rahaa tätä enempää!"
"Minä vaan tarkoitin, että parasta olisi ajoissa lakata!"
Mutta nämä sanat sattuivat kuin tulikipinä ruutiin; Barbro nousi, punaisena kuin tiilikivi… Vai niin! Siis vaati hänkin, että hänen pitäisi ovensa sulkea!
Jotenkin samaan tapaan kuin hänen äsken mainitsemansa hyödyllinen eläin, kun se itsensä irti riuhtaisee ja tiehensä laukkaa, ryntäsi hän huoneesensa ja sieltä sitten samaa tietä keittiöön takaisin…
Mutta jos Nikolai luuli hänen aikovan masentua ja lyövän rukkaset pöytään kaikkein ihmisten pilkaksi ja ilveeksi, niin kauan kuin hänen tarvitsi ainoastaan mennä ja ottaa omalta Ludvigiltansa lainaksi niin paljon kuin halutti vaan, — niin siinä hän suuresti erehtyi!…
Barbro oli nyt varsin hurjalla päällä. Ei hän tahtonut enää toista kertaa suorastaan häviöön joutua Nikolain tähden! Siinä oli kyllä jo riittämään saakka, kun Nikolai jo kerran maailmassa oli hänet puulle paljaalle saattanut. — Nii-in, ei tarvinnut ensinkään Nikolain siinä istua suu auki eikä ammotella häntä kuin härkä uutta porttia!… Minkä tähden hän joutui karkoitetuksi Wejergangin perheestä, jossa hän niin mainiosti eli, eikö juuri sen vuoksi, että Nikolai oli iskenyt nyrkkinsä pääkonsulin Ludvigiin?… Nii-in, hän sai ihmetellä niin paljon kuin tahtoi, mutta juuri sen tähden hän onnellisesta olostansa avaraan maailmaan turvatonna karkoitettiin… Ja kun sitten viimein siksi tuli, että Nikolai olisi kyllä saattanut häntä hiukkasen holhota ja auttaa, — silloin oli hänellä jo toinen, kenen hyväksi rahansa uhrasi!
Mutta se oli tässä kiusallisinta, että Nikolai vielä tahtoi kieltää häntä sen luokse pakenemasta, joka oli yhtä hyvä kuin hänen oma lapsensa, kun nyt hätä päälle pakkasi!
Siitä ei kuitenkaan mitään tulisi! Jos ei Nikolai tahtonut häntä auttaa, niin saisi tyytyä siihen, että hän turvautuisi häneen, joka voisi, nyt, kun on ratkaistavana, oliko puoti ja tulonlähde suljettava!…
Ei… sielunsa ja elämänsä kautta, konkurssia ei hän tahtonut tehdä, ei! — Hän löi nyrkkiänsä pöytään, niin että vaskirahat kassalaatikossa hyppivät.
… Hyvä oli sentään, että tämä tapahtui tällä viikolla, sillä seuraavalla lähtisi Ludvig ulkomaille pariksi kuukaudeksi, niin hän oli itse sanonut siellä Barbron luona ollessaan toispäivänä, niin että hän ja Sillakin sen kuulivat.
Nikolai oli kovin vaalea. Hänen suupieluksensa vavahtelivat, ikään kuin olisivat värisseet, ja hän pyyhkäsi pari kertaa otsaansa kädellään…
Pitkäveteinen silmäys kohtasi äitiä; tuntui siltä, kuin Nikolai olisi pelännyt alkavansa kammota häntä!
"Sinä saat rahat!"
Nikolai tunsi, että itku tinki ylös hänen kurkustaan, ja hänen täytyi olla varoillansa päästäkseen tiehensä, ennen kuin se ilmoille purkautuisi!
Siinä oli taaskin viivytystä hänelle ja Sillalle kevääsen saakka! —
Ja kuka tiesi, mikä siitä lopuksi tulisi?…
Hänen kätensä vapisi ja hapuili oven ripaa tavoitellen.
* * * * *
Tuo uusi selvitys, minkä hänen äitinsä niin odottamatta oli ilmoille tuonut, että nimittäin se oli hän, joka hänen koko menestyksensä oli nurin keikahuttanut, tuli vielä painavaksi kiveksi hänen kuormansa päälle.
Siveellisenä tappiona se häntä masensi. Hän ei voinut poistaa mielestään sitä ajatusta, että siinä oli jotakin todenperäistä. Hän tunsi itsensä nulomieliseksi ja käveli ympäriinsä alakuloisena.
Taaskin oli häitten toivo luiskahtanut vuosineljänneksen tuonnemmaksi!… ja jos äiti vieläkin pyytäisi, taikka oikeammin kiristäisi häneltä rahoja tuohon lamaantuvaan kauppaliikkeesensä, — mitä hän silloin tekisi?
Tämä tuntui ihan toivottomalta työltä, ja epätoivo alkoi hänet valtaansa saada.
Kun hän korjasi killinkejään läkkilaatikkoon sunnuntaisina, tapahtui se sangen katkeralla mielellä. Saattoi pian sattua niin, että äiti tulisi ja nielaisisi koko summan — johon hänellä kait oli oikeus, koska hän kerran aikoinaan oli äidin onnen hävittänyt!
Nikolai oli aina ajatellut, että kun siksi tulisi, niin olisi kait hän se, jolle äidin olisi siitä lasku suoritettavana, että oli hänet semmoisena maailmaan tuottanut, ettei käynyt edes isää hänelle osoittaminen, ja sen lisäksi vielä sillä tavalla hänet hyljännyt.
Mutta nyt se asia näyttikin ihan päinvastaiselta! Hänen äitinsä ynnä hänen kaikkinielevä kauppansa oli se pohjaton kita, joka säälimättä, oikeuteensa nojaten, koko hänen elämänsä onnen ahmi.
Hän alkoi jo varsin tuskastua elämäänsä!
Samalla aikaa hehkui ja kyti hiljainen kapinallisuuden tuli hänessä, vaikka se, kun hän rehellisesti työskenteli totuuden perille päästäkseen, kestikin kotvan aikaa, ennen kuin se ilmoille leimahti.
Pitäisikö hänen sallia, että Sillakin samaan kitaan hinattaisiin?
Vastaus leimahti heti selvänä esiin, niin että liekit sekä loistivat että liipoivat: —
Ei, niin kauan kuin oli repalekaan jäljellä siitä, jota Nikolaiksi nimitettiin!
Ja mitä hänen äitiinsä tuli, että hän, Nikolai, kentiesi olisi ollut syypää hänen onnettomuuteensa… Eikö hän sitten olisi saanut pitää puoliansa; pitikö hänen vaan olla syljettävänä ja poljettavana, niin kuin nyt taas oli käymäisillään? Hänen äitinsä, suuri ja karkea, niin kuin hän oli, tulisi tuolla kaupallaan vaan istumaan kuolijaaksi heidät, sekä hänet että Sillan… Heillä ei olisi edes lupaa eikä oikeutta valittaakaan!
Mutta sitäpä ei nyt sentään suvaittaisi!
Hän oli Wejergangia kurittanut, ja nyt hän vaan katui, ettei ollut sitä tuntuvammin tehnyt. Kun hän oli kerran maailmaan joutunut, tahtoi hän myös ihminen olla — vaikkapa sitten jäljestäpäin häneltä pään veisivät! Eikä tuon lamaantuvan kaupan kannattamiseksi enää killinkiäkään hänen läkkilaatikostaan ripoisi! Jos äiti joskus maailmassa tulisi muuten ravinnon ja holhouksen puutteesen, niin suotaisiin hänelle kyllä sija hänen omassa majassaan; mutta ettäkö hän saisi estää häntä saamasta omaa majaa, — ei, kiitoksia!
Hänestä oli sukeunut toisellainen mies, sitten kun viimeinkin oli tästä selville päässyt: niin, häntä nimitettiin Nikolaiksi, ja hän oli Ellingsenin matamin mestarisälli!